1000 Sparks

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle

2011-02-13T13:52:00.000-08:00

1000 Sparks täyttää tänään päivälleen kaksi vuotta. Niin vanhaksi se myös jää.

Aloitin kirjoittamaan blogia elämäni isoimpana keväänä; aikana, jolloin kaikki muuttui ja jokainen askel oli iso. Muutamien kuukausien sisällä muutin uuteen kotiin, valmistuin koulusta, lopetin palkkatyön ja ryhdyin yrittäjäksi. Masennuin. Sain uusia ystäviä, joista yhteen suhteeni muuttui ja syveni entisestään.

Kaiken sen keskellä aloin kirjoittamaan blogia. Tässä vaiheessa sen kaiken sitominen yhteen tuntuu hyvältä. Ensimmäisen tullessa päätökseen, on seuraava tuotantokausi uudella kanavalla jo täydessä vauhdissa.

'Sparks ei ollut musiikkiblogi eikä päiväkirja. Sen tehtävänä ei ollut toimia kanavana ajatusten purkamiselle, popknoppeilulla pätemiselle tai vastakkaisen sukupuolen satunnaiselle hurmaamiselle.

Ei.

1000 Sparks oli Tarina Tytöstä ja Pojasta.

Tytöstä, jonka Poika näki pari tuntia ensimmäisen kirjoituksen jälkeen Liisa Ihmemaassa -peruukissa. Pojasta, joka äänitti Tytön viidenteen mixtapeen Digital Loven tanssiakseen sitä yhdessä vain viikon kuluttua - kun vuosikymmen vaihtui. Tytöstä ja Pojasta, jotka yhtenä sateisena iltana vieraassa kaupungissa osuivat lopulta oikealle hetkellä oikealle paikalle.

Populaarikulttuurin katsomisessa ja elämisessä on se ero, että kun televisiosarjan päätyttyä John Krasinski meneekin kotiin Emily Bluntin luokse, jatkuu elävän elämän Office lopputekstien jälkeenkin yhtä unohtumattomana. Kuninkaankadun Ted Mosby ei rakentanut odotuksiaan liiaksi, eikä Lahden rautatieaseman Lost in Translation jää vain avoimeksi arvoitukseksi. Jos päässä soi Just Like Honey, voi se tapahtua molemmilla yhtä aikaa.

Sellaisen eläminen on Tarina.

Eikä siihen mennyt kuin kolmesataakuusikymmentä kirjoitusta.

Arvoitus on meille poika tuo

2011-01-19T11:24:00.000-08:00

Viime viikolla näin unta, jossa Eero Johannes twiittasi harmistustaan 'Sparksin blogihiljaisuudesta.

Eero ja muut, huolenne ovat ohi. Tästä päivästä lähtien voitte lueskella jo ennakkoon minun ja muiden kirjoituksia Lilyssä. Osoitteeksi siis Arvoitus on meille poika tuo.

Tänne palataan vielä kerran, kaksi. Tarinan viimeiset sivut kääntyvät hiljalleen auki.

Joulukalenteri: Books

2010-12-24T07:09:00.000-08:00

Hyvää joulua!

Kalenterin viimeisestä luukusta paljastuu aiemmin syksyllä mystifioimani musiikkiprojekti. Mukavasti blogirakkautta saanut Paperfangs on ollut yksi tärkeimmistä asioistani tänä syksynä ja kipeästi kaivattu kanava luovuuden purkamiseen.

Biiseistä ensimmäisten pohjat ovat syntyneet jo pari vuotta sitten, mutta lopullinen muoto löytyi viime kesän aikana. Vaikutteet kuuluvat paikoin selkeästikin, mutta siitä omassa popmuusikkoudessani ehkä onkin kyse. Olen myös lopultakin oppinut kirjoittamaan itseäni tyydyttäviä sanoituksia, mikä on ollut vuosikymmenen mittainen prosessi.

Pidemmittä puheitta siis yhtyeen ensimmäinen video Books tältä syksyltä. Alkuvuosi tuo tullessaan pari uutta videota, kasettijulkaisun ja ekan keikan. Jännää.

Kohta joulusaunaan. Elämä on hyvä.

Joulukalenteri: Suffering Season; Halo; Perfect Eyes; Take Me Over; Flea Market; Artificial Snow

2010-12-23T11:42:00.000-08:00

Huh.

Joulufiilis iskee kummasti päälle, kun lokaatioksi vaihtuu kotikoti. Etenkin, kun kaikki on jo etukäteen valmiiksi laitettu ja siivottu.

Ajanpuutteen vuoksi joulukalenterini varsinainen taka-ajatus jää ehkä vähän myöhemmäksi, mutta luukkubiisit otettakoon vielä huomista vaille loppuun - taas vähän kirien.

Woods on mennyt minulta jostain syystä aiemmin tyystin ohi. Yhtyeen viimeisin albumi julkaistiin Woodsistilla viime keväänä, ja Suffering Season -raita on ilahduttanut viime päiviäni. Erityisesti vokaalien käsittely ihastuttaa.

Woods - Suffering Season

CEOn Beyoncé-cover Halo on juuri niin kova kuin mihin ensin mainitun kohdalla on osannut tottuakin. Ah.

Superupea MillionYoung saa levyn ulos helmikuussa ja esikoissingle Perfect Eyes on, oh, tyrmäävä. Kauneutta ja säröä, yksinkertaista ihanuutta. Kuulostaa kovasti ensi vuodelta. Ehkä kuluneen vuoden shoegazet vaihtuvat silloin yleisemmälläkin tasolla vähän pirteämmäksi.

Cut Copyn uusi tuleminen on tällä kertaa vähän helpompi pala kuin kesän Where I'm Going - josta itse tosin tykkäsin aika hurjasti. Reippaasti soittoa saanut Take Me Over on varsin kelpo myös. Uusi levy kiinnostaa, keikkakin taas varovasti ehkä.

Hot Chipin ja Calvin Harrisin kaveri ja tietynasteinen soundalike David E. Sugar pistää debyytin ulos alkuvuodesta. Sopii odotella, koska ainakin tuore Flea Market on ihan älyttömän koukuttava raita.

Bradford Cox eli Atlas Sound tiputtelee tavaraa bittiavaruuteen tuon tuosta; syksy on ollut mixtapeja täynnä ja sopivasti joulun alle tulee vähän ajankohtainen kappalekin. Artificial Snow olkoon siis aatonaaton virallinen ääniraita.

Uijui. Huomenna viimeinen luukku ja toivottavasti arvoinen päätös. Jännää!

Joulukalenteri: 10 Mile Stereo

2010-12-17T04:25:00.000-08:00

Blogin viimeisten kuukausien teema on jo tässä vaiheessa aika selvä: ympyröiden sulkeutuminen. Olo on viime aikoina ollut kuin episodielokuvissa, joissa irralliset tapahtumat nivoutuvat lopussa yhteen, juuri niin kuin ne oli aina suunniteltukin.

Puolitoista vuotta sitten koin elämäni ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan paniikkikohtauksen. Yhdestä pienestä asiasta kasvoi päässäni niin valtava, että silmät, suu, sydän tai keuhkot eivät enää toimineet. Seisoin pikkutunneilla parvekkeella haukkomassa henkeäni ja päätin siirtää asiani seuraavaan aamuun. Yöllä en nukkunut.

Eilen illalla taas yksi ympyrä sulkeutui. Löysin itseni samasta paikasta kuin sinä seuranneena aamunakin ja kuulin sanat, jotka itse olin viimeksi haparoiden saanut ulos.

Paniikkikohtauksesta muistutti vain se, että jalat eivät tälläkään kertaa kantaneet.

Yksi uusista suosikeistani tänä vuonna on ollut Beach House. Luomoavin Flow-keikka on yhä tuoreessa muistissa ja Teen Dream -albumi on soinut sekä päässä että soittimissa tiuhaan. Tropic Thunderin astetta menevämpi remiksaus 10 Mile Stereosta vetää puoleensa hunajan lailla.

Ehkä heikot jalat kohtaavat joskus tanssilattialla tämän tahdittamina.

Joulukalenteri: King of All the Animals

2010-12-16T03:53:00.000-08:00

Jos blogini pitäisi tiivistää pariin hassuun bändiin, mitkä ne olisivat?

Arvatenkin The Drums – oikeasti, kuinka monta kertaa olen eilisen joulukalenteribiisin kuunnellut tänään tyhjällä toimistolla – the Smiths, Belle and Sebastian, the Shins, Radio Dept. ja the Sound of Arrows.

Ulkomaisten aktien kohdalla hajontaa näyttää olevan, mutta Suomi-bändeistä puhuttaessa 'Sparksilla on yksi ylitse muiden.

Pintandwefallin kolmas täyspitkä julkaistaan tammikuun 19. päivä – ja mikä parasta, cd:n ja digin lisäksi myös vinyylinä! Time Is Rights for Romans, Babyn ensimmäinen irroitus on King of All the Animals ja uunituore video näyttää aika kovasti yhtyeeltä itseltään.

Biisin otsikkovalinta on vähintäänkin jännä, King of All the Animals kun on siis nimeltään aiemmat levyt tuottaneen Pepe "Tigerbombs" Troublen yhden albumin mittainen sivuprojekti. Tulevalla levyllä tuotantovastuu on siirtynyt I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitaselle, mikä heittää ilmoille varovaisen kysymysmerkin – edellisillä levyillä (ja etenkin esikoisella) kun nimenomaan ne TB-henkiset jutut olivat aivan ehdottomin juttu. Ei sillä, että IWATSW-soundissakaan varsinaisesti mitään väärää olisi.

Joo moi, oon popnörtti.

Romansiin suhtaudun kuitenkin isolla jännityksellä. Pinttien julkaisut ovat olleet vähän laskusuuntaisia; täydellisen esikoisalbumin jälkeen maxi piti sisällään vielä yhden isoimmista lemppareista, kakkosjulkaisu oli hyvä, mutta turhan hajanainen ja viimekesäinen ep jo melkein syystäkin ilmaiseksi jaettu. Ensimmäinen irroitus lupaa kuitenkin hyvää, päässä kun tuo on tiuhaan ensikuuntelun jälkeen soinut – ja jokaiselta raidalta luvassa oleva video aiheuttaa intoilua sekin.

Liveparhautta (ja taidenäyttelyä!) puolestaan on Tampereella taas helmikuun alussa, jei. 'Sparks sydän Pintit, ei siitä mihinkään pääse.

Joulukalenteri: Me and the Moon

2010-12-15T04:27:00.000-08:00

Tänään on sen verran paljon asiaa, että en oikein tiedä mistä aloittaisin.

Ensinnäkin: 'Sparks on nimetty Voicen Web Awardseissa ehdolle parhaaksi musablogiksi, toista (ja viimeistä) kertaa. Siistiä! Kolmesta kanssaehdokkaasta oma ehdoton suosikkini on Echoes, mutta arvattavasti monta mainiota blogia jäi odottelemaan ensi kertaa. Äänestää voit Voicen sivuilla.

Toiseksi: tästä päivästä lähtien on julkista tietoa, että siirryn alkuvuodesta verkkojulkaisu Lilyn poptoimittajaksi / -bloggaajaksi! 1000 Sparks, jota olen alusta asti tehnyt vain itselleni – ja no, yhdelle toisellekin – loppuu siten olemasta helmikuun 13. päivä, mutta kirjoittelu Lilyyn alkaa jo hyvissä ajoin. Eikä tyyliin tykästyneillä ole syytä huoleen, koska bloggaus jatkuu tasan samanlaisena kuin tähän mennessäkin. Ainoina erotuksina on uusi nimi, uusi osoite ja enemmän aikaa päivässä kirjoittamiseen. Jos Lily ei ole entuudestaan tuttu, niin kyseessä on nuorille naisille suunnattu verkkomedia (jonne pojatkin ovat tervetulleita), jossa käsitellään allekirjoittaneen popjuttujen lisäksi ainakin muotia, ihmissuhteita ja kokkailua. Olen ollut projektista innoissani kohta pari kuukautta ja hamstrannut aiheita ja ideoita varastoon. Ihh!

Kolmanneksi: kävin eilen katsomassa Rare Exportsin ja ajattelin spoilailla vähän aiheesta. Tajuttomaan vertaishypetykseen ja ennakko-odotuksiin nähden leffa oli jonkinasteinen pettymys – vain ihan kiva. Jo vuosia sitten puhkikatsotuista lyhäreistä oli varissut aimo annos vaikuttavuutta puolitoistatuntiseksi kasvettaessa, eikä fiilis Plevnan penkkiin painautuessa kohonnut enää alun jälkeen. Jo kansallisaarteiden arvoisiksi verrattavat Jorma Tommila ja Tommi Korpela toimivat odotetun upeasti, mutta muuten näyttelijäkaarti oli aika kesäteatteria; Rauno Juvosen Piiparinen ja Ilmari Järvenpään Juuso aiheuttivat suorastaan myötähäpeää. Suurin ongelma oli ehkä dialogissa, jonka kuuntelu oli oikeasti vaikea pala. Heräsikin ajatus, että siinä missä käsikirjoittaja-ohjaaja Helanderin uutisoitu kouluttamattomuus ei näkynyt elokuvan visuaalisuudessa, tyylissä tai rakenteessa, oli näyttelijäohjaus ja vuoropuhelujen kirjoittaminen vielä kovin kevyellä tasolla. Ehkä etukäteen eniten kehuttu näyttävyys oli suurimman osan ajasta moitteetonta, mutta loppupuolen helikopteriajelut ja tonttuarmeijat näyttivät kyllä paikoin valtavan kököiltä. Eniten tarinassa jäi kuitenkin harmittamaan se itse pukki, sarvekkaaseen mammutinkokoiseen möhkäleeseen kun ei lopulta päästy kiinni sitten yhtään. Äh. Onneksi lyhärit voi katsoa uudestaan ja uudestaan, niiden fiiliksen tasolle kun ei tässä päästy missään vaiheessa. Loppuun pitää toki muistaa mainita, että onhan se kiva kun nyt kerrankin tehdään Suomessa kiinnostava ja epätavanomainen elokuva, mutta katseluun ryhtyminen jo valmiiksi alennetuilla standardeilla on vähän kehno lähtökohta. Suomalainen ehkä tosin.

Neljänneksi: 'Sparks-suosikki the Drums julkaisee (tai on julkaissut, informaatiota oli yllättävän vaikea löytää) uutena singlenään alkukesän s/t:ltä Me and the Moon -biisin, jonka kylkeen on isketty remiksaukset Twin Shadow'lta, Matthew Dearelta, Moonlight Mattersilta ja Clock Operalta. Viimeinen on oma suosikki: herkulliset synat, nykivät rytmit ja hajoavat vokaalit kun eivät yleensä tässä suunnassa allergioita aiheuta. Ah!

Oikeasti ihan huikein. Kaikki remiksaukset vielä alla, tykkääks?

Joulukalenteri: Run Me Over; Still Sound; Texico Bitches; Ace of Hz; Don't Cry; Sun Was High (So Was I); If You Return; Sur la Planche

2010-12-14T06:02:00.000-08:00

Joulukalenteridropout? Pyh. Koitetaan vielä.

Ekaksi Brooklyniin: yhden Vivian Girls -tyypin sivuproggis the Babies on juuri niin lo-fi ja garage kuin kulunut vuosikin ja iskee sävellyspuolen purkallaan oikein kovaa. Sinkku ulkona, täyspitkä alkuvuodesta.

The Babies - Run Me Over

Alkuvuodesta ilmoille tupsahtaa myös uutta Toro y Moita. Debyytti oli epätasaisuudessaankin yksi vuoden lemppareista, eikä esimaku lupaa jatkostakaan hassumpaa. Pientä särmää jää ehkä vielä kaipaamaan, mutta groove on kova.

Joulukuun alussa teki taas mieli Berliiniin – tavallistakin enemmän. Lemppariblogi No Fear of Popin ensimmäisen eventin FB-kutsuun ei millään hennonut vastata kieltävästi, mutta niin vain joutui passaamaan. Lavalla olisi ollut manchesterilainen Star Slinger, joka on ollut taas yksi niistä vuoden hehkutetuimmista jutuista. Itselleni tuotannon kolahteluaste on ollut koko ajan niinku melkein muttei ihan. Broken Social Scenen Texico Bitchesistä tehty remiksaus kuitenkin iskee kuin ne korkkarin voltit.

Ikisuosikki Ladytron ei nyt aiemminkaan ole ollut ehkä se uugein suosikki, mutta uuden sinkun sijoitus FIFA '11:n soundtrackille tuntuu vain jotenkin... Äh. Ehkä mieltä kalvaa yhä FIFA World Cup '98:ssa ollut Chumbawamba. Anywho, tuore Ace of Hz on perus, mutta hyvis.

Synttäriluukku! Kuninkaankadun mustateemaisiin pippaloihin kerääntyi kymmenisen kivaa tyyppiä, joiden kesken syötiin, juotiin, leikittiin ja jatkettiin vielä Dorikseen. Hirmuisen mukavaa oli, ehkäpä paras ikääntyminen ainakin hetkeen. Taustalla soittelin lähinnä neljännesvuosisadan ikäisiä levyjä, mutta tuoreempaa tavaraa soittolistalla edusti ainakin Deerhunter. Hyvä on. Enkä itkenyt.

Sisko teki äskettäin ensimatkansa Lontooseen ja muisti, ah, levyillä. Supersuosikki Time to Wanderin lisäksi hyllyyn kotiutui mainio Small Black. A-puolen hieno Photojournalist oli tuttu jo entisestään, mutta kääntöpuolelta paljastunut Best Coast -cover Sun Was High (And So Was I) on ollut viime aikojen suurimpia rakkauksia – musiikillisia siis. Kansi on muuten myös mitä kaunein.

Vähän turhaan tarkkaan tuotettua, Maximum Balloonin syyskuussa ilmestynyttä s/t:tä on tullut kuunneltua silloin tällöin, mutta lopulta yksi biisi on ollut ylitse muiden – eikä syytä tarvitse etsiä taas Göteborgia kauempaa: Little Dragon -feattaus If You Return kun iskee ja koukuttaa salakavalan tehokkaasti, eikä repeatia tulekaan välttää. Nice.

Lopuksi rokataan, koska niin ne vanhat sedät tekee. Pariisilainen La Femme kaahaa, surffaa ja uusiaaltoaa sydämeen aika hengästyttävällä tahdilla. Debyytti-ep Podium #1 on ulkona digitaalisena ja kymppituumana, ota haltuun.

Huomenna luvassa muuten aika isoja uutisia. Kannattaa poiketa.

Joulukalenteri: Watch Over Me; Love's the Answer, Blame It; New Berlin Wall

2010-12-06T05:00:00.000-08:00

Lomaillessa tahti tahtoo lipsua. Siispä luukkubiisejä nyt kolmin kappalein.

Ensimmäiseksi taas yksi viime aikojen blogirakastetuimmista - Teen Daze on kerännyt hehkutusta vähän joka paikassa. Nättiä ku mikä.

// Teen Daze MySpacessa

Welcome Back Sailors lienee ensimmäinen italialainen bloggauskohteeni ja on odotellut muistilapulla jo puolisen vuotta. Vähän chillwavea, vähän lo-fita ja vähän shoegazea. Niinkuin pitääkin.

// Welcome Back Sailors MySpacessa

Nationalismi sikseen, mutta itsenäisyyspäivälle poimittakoon kuitenkin viime aikojen kovin kotimainen biisi. The Friend on tullut nähtyä joskus livenä ja muistikuvat ovat varovaisen positiivisia, mutta uusi (sic) New Berlin Wall on vaan ihan mielettömän kova. Tykkään.

// The Friend MySpacessa

Joulukalenteri: Montauk

2010-12-03T12:10:00.000-08:00

Pidennetyn viikonlopun kunniaksi lomabiisi!

Montauk on kaksikko, joka tulee unelmien, mahdollisuuksien ja maailman parhaan musiikin maasta. Julkaisuja ei ole vielä ulkona - kai - mutta biisit uppoavat yksittäisinäkin. Eritoten Holiday.

Helppojen pianoriffien taustoittama kappale vetää kuulemaan. Tätä lisää!

Tänään istuin junassa ja jännitin vähän. Hyvällä tavalla. Yllättäen olo ei olekaan liian gaylordfocker.

// Montauk MySpacessa

Joulukalenteri: American West

2010-12-02T12:26:00.000-08:00

Philadelphialainen Sun Airway on ollut syksyn blogirakastetuimpia juttuja. Ilme ja soundi on raikas, eikä Dead Oceansin julkaisema tuore debyyttialbumi Nocturne of Exploded Crystal Chandelier ole hassumpi kokonaisuutenakaan. Itse asiassa se on sen verran tasainen, että kun yhtyeen oli kalenterin kakkosluukkuun valkannut, oli edessä vielä hankala valintakierros sopivan biisin suhteen.

Valinta kohdistui ehkäpä siihen tanssipotentiaalisimpaan. American West nimittäin potkii, eikä huonosti ollenkaan. Tarkasta siis, samoin kuin koko albumi. Kiva on.

Kävin tänään kivassa tapaamisessa Helsingissä. Vaikka ihastus pääkaupunkia kohtaan onkin edelleen syvintä, on parin viikon takaisen tiedotteen myötä olo nykyvierailuilla myös vähän ahdistunut. Pelätä ei tarvitse henkensä, mutta vähän mielenterveytensä puolesta. Ehkä se joskus helpottaa.

// Sun Airway MySpacessa
// Nocturne of Exploded Crystal Chandelier -albumi Spotifyssa

Joulukalenteri: Heaven's on Fire

2010-12-01T10:54:00.000-08:00

Laiskistunutta blogitahtia voisi herätellä meemin avulla. Joulukalentereita tarjoaa sivusto jos toinenkin, mutta täällä jotain vähän erilaista – kahdeskymmenesneljäs postaus konseptin sitten lopulta paljastakoon.

The Radio Deptin, Heaven's on Firen ja Lo-Fi-Fnkin ylivertaisuutta on tullut hehkutettua 'Sparksissa kerta toisensa jälkeen, eikä pyhä kolminaisuus tuoreehkon remiksauksen muodossa olekaan lopulta yhtään hassumpi. Ykkösluukuksi sitäpaitsi luontevin poiminta.

Tästä lähtee!

Huomenna Helsinkiin juttelemaan taas jänniä. Huih.

Valoa näkyvissä

2010-11-21T04:17:00.000-08:00

Mitenkään väheksymättä äitini osuutta reilu neljännesvuosisata sitten, oli se lopulta popmusiikki, joka minut synnytti. Popmusiikki teki minusta sellaisen kuin olen. Omistushaluisena luojana se edelleen pitää oikeuden lyödä minut maahan silloin kun se niin haluaa.

Onnekseni se nostaa myös ylös.

Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.

Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.

Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.

Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.

Sitten.

Sitten.

Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.

Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.

"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"

Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.

PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.

Valoa-etkot, pt. 2

2010-11-20T10:38:00.000-08:00

Valoilu ei eilen mennyt ihan putkeen ja olo on taas silmänräpäyksen myötä sen verran tukala, että tämäkin ilta jää vähän lyhyeksi. Odottelussa tänään kuitenkin:

TV-Resistori

Liekki

Barbara Panther

Magenta Skycode

Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.

Valoa-etkot, pt. 1

2010-11-19T08:39:00.000-08:00

Tampereella hypitään tänä viikonloppuna Valoa-festivaalin tahtiin, jei. Viime vuonna ensimmäistä kertaa (eikös?) järkätty klubifestari toimi ainakin silloin varsin mukavasti ja kiva kasti ilahduttaa yleisöä tänäkin vuonna.

Tänä iltana esimerkiksi seuraavaa:

Penniless

Yona

French Films

Stereo Total

Vähän huvittavasta päällekkäisyydestä johtuen alkuilta jää itselläni väliin ja suuntaan kympin aikaan Dorikseen, jossa syksyn hypeykkönen Big Wave Riders tulee nähtyä livenä nyt ekaa kertaa. Kovat odotukset! Dorkasta rynnätään sitten pää kolmantena jalkana taas kohti YYOOta, jossa katsastetaan viimeiset kaksi aktia.

.

Stereo Total -hurmos on kieltämättä aika korkealla jo. Ja huomenna lisää hyvää!

Innostus ruotsiksi

2010-11-13T04:41:00.000-08:00

Hej.

En ole kuollut, koomassa tai kirjoitustaidoton. Muutamassa viikossa elämä on vain ottanut sellaisia pyrähdyksiä suuntaan jos toiseenkin, että perässä on vaikea ollut pysyä – saati pukea ajatuksia sanoiksi.

Lyhyesti kuitenkin.

1) Ihmissuhde, jonka lopulta koittanutta toteutumista puoli Tamperetta tuntui odottaneen. 2) Aika isoja ratkaisuja blogin ja oman kirjoittamiseni tulevaisuuden suhteen. Ja ah, kuinka innostavia sellaisia. 3) Parantunut työtilanne, aavistuksen muuttunut työnkuva ja sitä myötä kohentunut motivaatiotaso. 4) Aika yllättävä globaali kiinnostus omaa musiikkiani kohtaan – juuri sillä tavalla kuin halusinkin.

Jos loka-marraskuuta pelkäsin etukäteen vähän korostetunkin paljon, tuntuu loppusyksy 2010 jonkin ihmeen kautta olevankin nyt sitä elämän kevättä. Fiiliksen mukaisesti tänä iltana heilutaan taas Valon Indiaaniklubilla – ja tällä kertaa parhaalla mahdollisella teemalla.

Arvasitte oikein; tänään kuunnellaan pelkkiä Ruotsi-biisejä. Hur kul!

Välkommen!

You had me at hei sie

2010-10-26T14:34:00.000-07:00

Niiden, jotka sanovat että elämä ei mene kuten elokuvissa, on todistettu olevan väärässä. Ainakin tämä elämä menee. Ainakin yhden kohtauksen verran.

--

Täydellisessä loppukohtauksessa sataa. Poika juoksee läpi vieraan kaupungin, pysähtyy joka toisella poikkikadulla vetämään henkeä ja lukemaan karttaa. Minuutit kutistuvat.

Asema näkyy tihkun takaa ja viimeisiin liikennevaloihin ehtii juuri. Tolppaan nojaava poika sanoo perään että junaan ei enää ehdi. "Ei se haittaa!"

Aseman ovet aukeavat ja aika on täynnä. Tyttöä ei näy. Unettoman yön ja viikonlopun tupakointineitsyyden menettämisen väsyttämä Poika haukkoo henkeään ja saa toisella kysymyskerralla vastauksen. Helsingin juna saapui juuri raiteelle.

Poika astuu ulos laiturille. Edessä on tunneli, josta matkustajat kiipeävät ylös yksi toisensa jälkeen. Katse hakee, ei löydä.

Kunnes esiin astuu Tyttö. Puvustaja on laittanut kaulan ympärille keltaisen huivin tehden valomiesten spotit turhiksi. Ketään muuta ei näe.

Poika ottaa askeleet. Kymmenen metrin matkalla hänestä tulee Cary Grant, koska Tyttö on aina ollut se Audrey Hepburn. Tytön ilme on epäuskoinen ja suu kertoo epäröiden samaa. Vie vielä hetken, ennen kuin hän ymmärtää, ettei jälleennäkeminen ole sattumaa.

(Kuinka elokuva Tarinasta voisi huipentua kohtaukseen sattumasta? Eihän sattumaa edes kirjoiteta isolla kirjaimella.)

Pojan kädet kaivavat suunnitelman mukaisesti esiin soittimen ja kappaleen. Koska täydellinen kohtaus vaatii täydellisen musiikin ja elokuva menee ulos ilman erillistä ääniraitaa, kaikuu ohuesti esiin se tuttu diegeettinen kappale.

Poika ei sano vieläkään mitään. Tyttö on ymmällään.

Tyttö tarttuu Poikaan, mutta tämä kääntää halauksen suudelmaksi. Sellaiseksi, joka oli aina tulossa. Sellaiseksi, jota kaikki olivat osanneet odottaa. Sellaiseksi, jonka merkitystä kummallekaan ei tarvitse selittää.

Muutamissa kestoonsa palanneissa minuuteissa viimeiset puuttuvat palaset osuvat kohdalleen. Tytön jalat eivät tunnu kantavan.

Kamera kääntyy taakse. Poika ja Tyttö kävelevät sateeseen käsi kädessä.

--

Tuntuu siltä, että Tarinan ensimmäinen luku on tullut päätökseensä.

Seuraava voi alkaa.

Pussaillaanko?

2010-10-19T15:26:00.000-07:00

Osuin viikko sitten katsomaan Teemalta dokumenttia, jossa rakkaus esitettiin tilastojen valossa. Kun ihmissuhteet pilkotaan vain numeroiksi, lähtee niistä tietysti kaikki se taika ja mystiikka – mutta toisaalta asioiden tarkastelu raakoina faktoina voisi olla ihan hyvääkin vaihtelua oikean aivopuoliskon ihmiselle.

Yksi fakta yllätti erityisesti. Tilastot koostuivat amerikkalaisista, joten kulttuuri voi osaltaan kääntää numeroita vähän erilaiseen suuntaan kuin pidättyneessä pohjolassa – mutta kuitenkin tuntui aika älyttömältä kuulla, että amerikkalainen nainen suutelee elämässään keskimäärin reilua seitsemääkymmentä kumppania.

Olin aika hämmentynyt. Ja ahdistunut, kuten tavallista.

Olen elämäni aikana suudellut kolmea tyttöä. Vaikka numeroista voisi toisin päätellä, en ole mikään siveyden sipuli – mutta en loppujen lopuksi niin ujokaan kuin monesti hätäpäissäni erehdyn uskottelemaan. Pussailu on kuitenkin minulle vain jotenkin ihan valtavan iso asia. Se ensimmäinen suudelma on intiimein vaihe, mitä ihmissuhteessa on. Ja jos kyseessä ei ole se valomerkin jälkeinen lääppiminen, ollaan siinä vaiheessa toisen kanssa ehkä enemmän läsnä kuin kertaakaan sen jälkeen.

Siksi suuteleminen onkin niin vaikeaa. Elämäni ahdistavimmalta tuntuva muisto ei ole mikään oikeasti hankala asia, vaan se, kun yhtenä keväisenä aamuyönä Tammelassa yritin suudella silloista ihastuksen kohdetta ja sain kokea Coupling-sarjasta tutun Nose Avoidance Tilting -ilmiön. Seuraavalla kerralla otinkin sitten kaiken aikani. Joskin välissä suutelin sitä huuletonta.

Ei ole kai yllättävää, että haluaisin korottaa numeroani – mutta seitsemänkymmentä ja risat voi puolestani jäädä omaan rauhaansa. Jokaisen kuihtumisen jälkeen on kuitenkin pakko ajatella että josko se yksi vielä. Neljäs olisi tarpeeksi.

Kaipaan sitä, että ulos lähtiessä on jokin syy rasvata huulia.

Päivän levy olkoon teemaan sopien Kissesin The Heart of the Nightlife -debyyttipitkäsoitto, joka ei ole kokonaisuutena ihan yhtä ihana kuin se aiemmin esitetty helmensä. Se vielä muistoksi siis.

xoxo

// Kisses MySpacessa
// The Heart of the Nightlife -albumi Spotifyssa

Juno, you know

2010-10-17T14:35:00.000-07:00

Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.

Elämä pysähtyy.

Muuta ei ole.

Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.

Hymy jää vielä hetkeksi.

Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.

Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:

Niin.

Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.

Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.

Missä olet, Ellen Page?

Turvapaikanhakija Doriksessa

2010-10-14T14:05:00.000-07:00

En haluaisi olla se häviäjä. En haluaisi olla se, josta tuntuu liian pahalta.

En haluaisi olla se, joka joutuu järjestelemään uusiksi elämänsä, elämään varjoissa ja makaamaan yksin kotona peiton alla.

Ehdin odottelemaan Lost in Musicia jo pidemmän aikaa. Vaikka musiikki- ja media-alan ihmisille suunnattua kaupunkifestaria ehdin viime syksynä dumailemaankin pönöttävästä yleisöstä, on tapahtumassa ollut joka vuosi musiikinkuuntelijan kannalta aika mainio suhde hinnan ja laadun kohtaamisessa. Tänä vuonnakin on ihan kivoja nimiä tarjolla useampia.

Sitten yhtenä päivänä vilkaisin Last.fm:stä, onko tuttuja naamoja tulossa paikalle.

Ajattelin, että muutamassa viikossa ajatus selkiäisi, eikä se jossain vaiheessa väistämätön jälleennäkeminen tuntuisi niin helvetin pahalta, mutta oletettavastikaan puolitoista kuukautta ei ole vielä tarpeeksi. Niinpä minä lähden ensi viikonlopuksi kotoani karkuun. Häviäjä menköön Lahteen.

Sama toistui tänään. Hang the DJ! on todetusti ollut se ihka omin eventtini jo monta vuotta ja tieto neljävuotispirskeistä parin viikon kuluttua innostutti ihan valtavasti. Kaikkia kivoja soittajiakin vielä.

Sitten selasin läpi osallistujalistan ja ymmärsin oletettavasti makaavani koko illan kotona peiton alla. Samoin kuin Valoa-festivaalin. Ehkä joulukuun synttärilauantaillekin löytyy joku indietytöille ja -pojalle pakollinen tapahtuma.

Olisi kai epäreilua vaatia omaa kaupunkia ihan entisistä kumppaneista vapaaksi alueeksi, mutta oman elämän rajoittaminen ja niistä harvoista kivoista jutuista luopuminen juuri nyt tuntuu ihan valtavan pahalta. Olen edelleen suurimman osan ajasta loputtoman masentunut, koen joka ilta niin pohjatonta yksinäisyyttä, ettei pää tunnu kestävän. Kiskon Cipramilia, että jaksaisin edes jotenkin arkea. Yritän avata solmuja terapeutille ja niille muutamalle hassulle ihmiselle, joihin en ole vielä siltojani polttanut.

Minä tarvitsen jotain kivaa elämääni. Tämä loputon ahdistus saisi jo loppua.

Onneksi on edes huominen. Tarjolla olisi myös Liekin levynjulkkarit ja Minä ja Ville Ahonen YO-talolla, mutta itse suuntaan Dorikseen katsomaan syksyn isointa intoilubändiä, Delay Treesiä.

Sen pitäisi olla turvallinen.

Päässä soi kappale, jota pidän hyvänä.

Ehkä siksi, että se ei muistuta vielä mistään.

Linna Espanjassa

2010-10-12T15:55:00.000-07:00

Pelkään kaipaavaani asiaa, jota ei ole.

Ensimmäisen seurustelukumppanini kohdalla taisin olla enemmän rakastunut siihen, että minulla vihdoin oli tyttöystävä, kuin varsinaisesti itse tyttöön. Neljän ja puolen vuoden aikana opin paitsi sen, että seuraavalla kerralla saisi olla jotain yhteistäkin, myös sen, että olen parempi kaksin kuin yksin.

Koska minä olen se Belle & Sebastianin nimikkokappaleen jälkimmäinen osapuoli.

"He wants to love and he wants to care
But when the girls hear that, they think he's so square
Sebastian, for once just leave your troubles home
Sebastian, for once just leave your troubles home"

Ensimmäisestä oppitunnista oli se hyöty, että jatkossa yhteensopivuusaste on tykästyminen tykästymiseltä vain kohentunut. Toisesta on ollut ehkä enemmän haittaa. Ehkä.

Seuraavaa tyttöystävää ehdin odottamaan niin kauan, että kun puolen vuoden pyrähdyksen jälkeen henkilöstä saa terapiassa käyttää etumäärettä entinen, on olo jotenkin lohduton. Vaikka eroahdistus alkaakin jo kovasti lievittää, ei ikävä helpota. Taitaa olla kuitenkin jo niin, että tunne kohdistuu enemmän rooliin kuin itse ihmiseen.

Kaipaan sitä, että on joku. Joku, joka lähettää illalla hyvänyöntoivotuksen. Joku, jonka haluaa saada hymyilemään pienillä asioilla. Joku, jonka kanssa haluaa jakaa kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat. Joku, jota koskettaa tuntematta vaivaantuneisuutta tai syyllisyyttä.

Ennen kaikkea kaipaan läheisyyttä. Ihoa. Lämpöä. Hengitystä. Kaikkea, mikä on niin luonnollista ja niin perustavanlaatuista, että siihen on ihan liian helppo tottua.

Sen jälkeen yksin oleminen tuntuu vain mahdottomalta.

Vaikein asia elämässä on hyväksyä se, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi.

Selviämätön lokakuu

2010-10-11T15:12:00.000-07:00

Viime vuoden isoin juttu oli Phoenix. Silloin elokuun ensimmäisen päivän postaus sai otsikokseen "Selvitty heinäkuu", vaikka totuus oli jotain muuta. En ehkä kuitenkaan selvinnyt heinäkuusta ikinä.

Selviäminen, ainakin noin pitkällä tähtäimellä, vaatisi onnistuakseen asioiden selvittämistä, joka ei tunnetusti ole vahvimpia puoliani. On helpompaa lakaista ikävät jutut mattojen alle, polttaa siltoja ja yrittää unohtaa.

Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut puhumaan aika paljon enemmän ja ennenkaikkea suorempaan kuin aiemmin. Tulokset ovat vaihdelleet – paikoin olen onnistunut puhdistamaan ilmaa, mutta vastaavasti olen onnistunut suututtamaan ainakin yhden tärkeän ihmisen.

Tai suuttumaan itse.

En ole varma enää.

Onneksi on edelleen Phoenix (ja söpöt eläinvideot, propsit Turkuun).

Tuo kolhaisee aika osuvasti.

"They say love ain't nothing but a sore
I don't even know what love is
Too many tears have had to fall
Don't you know I'm so tired of it all
I have known terror dizzy spells
Finding out the secrets words won't tell
Whatever it is it can't be named
There's a part of my world that' s fading away"

Mutta.

"If I ever feel better
Remind me to spend some good time with you
You can give me your number
When it's all over I'll let you know"

En tosin tiedä, kenen tämä pitäisi sanoa.

Olen hukassa, auta.

Kadonneen inspiraation metsästäjä

2010-10-10T08:32:00.000-07:00

Innoituksen puute tuntuu vaivaavan. Vähän kirjoittamisessakin, mutta erityisesti musiikin tekemisessä.

Vaikka luomistyössä perslihakset ovatkin se oleellisempi osa siistien juttujen valmistumisessa, on oikeaan tunnelmaan virittäytyminen kuitenkin avainasemassa. Itselläni musiikin kuuntelu auttaa, eikä muusakaan olisi huono lisä elämään, mutta parhaiten luovaan fiilikseen yllyttää lempielokuvien katseleminen.

Erityisen inspiroivia leffoja tulee mieleeni kolme kappaletta. Alfred Hitchcockin Vertigo ja Psycho ovat ehkä parhaita elokuvia, mitä ikinä on tehty – ja etenkin niissä ihastuttaa niiden puhtaus. Erityisesti Vertigo, josta tänään lähdin fiilistä etsimään, on malliesimerkki täydellisen tyylipuhtaasta elokuvasta. Kaikki elementit ovat kohdallaan: kerta toisensa jälkeen otteessaan pitävä juoni, huikeat näyttelijätyöt, huiman vangitseva musiikki ja ennenkaikkea lumoavin visuaalisuus. Vertigo on silkkaa aistien ilotulitusta alusta loppuun asti.

Toinen lapsuudessa traumatisoinut elokuva on siis Psycho, joka yltää kaikilla osa-alueilla samoille viivoille, mutta ei ole itselle ihan yhtä henkilökohtainen kokemus. Leffan kuvaus on mielestäni edelleen upeinta, mitä valkokankailla on nähty.

Kolmas huiman inspiroiva leffa on vasta kesällä ensimmäistä kertaa näkemäni, Michael Powellin Peeping Tom. Visuaalisuus on jälleen ylivertaista ja yhtä tiukasti mielen ja katseen vangitsevaa elokuvaa on vaikea löytää.

Jos kolmen elokuvan perusteella voi jotain yhteenvetoa tehdä, inspiroi minua siis erityisesti 50- ja 60-lukujen taite, aikakaudelleen moderni jännitys ja vääristyneet ihmismielet. Kauhu itsessään ei ole hirveän kiinnostavaa, mutta kun siihen saa sidottua draamaa, inhimillisyyttä ja isoja tunteita, olen yleensä melko vahvasti myyty.

Omassa luovassa ilmaisussani haluaisin pystyä välittämään samanlaisia tunteita, mitä kolme eniten vaikuttavaa elokuvaa ovat tehneet. Ehkä vielä jonain päivänä.

Tykkään, lykkään

2010-10-07T23:44:00.000-07:00

Olohuoneen pöydällä odottaisi mielenkiintoinen levy, josta kirjoittaa. Muistilapuilla on parikymmentä pikkubändiä kuunneltavaksi ja edelleen jaettavaksi. Puolentoista viikon kuluttua pitäisi olla valmiina kolme uutta omaa kappaletta, joista yksi kuulostaa toistaiseksi vain tylsältä ja kahta en ole edes kunnolla aloittanut.

Asioiden lykkäämisestä on tullut aikaa sitten elämäntapa, hiljalleen jopa harrastus – noin muinaista b-julkkista lainaten. Olen aina ollut vähän laiska joidenkin juttujen suhteen, mutta ongelmalliseksi tilanne tuntui muuttuvan silloin kun kaikki muukin, toissakevään ja -kesän aikana.

Laskut myöhästelivät ja muistutuksetkin tuli jätettyä kuoriinsa, kun asioille ei vain jaksanut tehdä mitään. Tiskasin ehkä kerran kuukaudessa. Kaikki muu kuin sängyssä makaaminen, television katsominen ja kuumissa suihkuissa jumittaminen monta kertaa päivässä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Viime aikoina erityisen kurjalta on tuntunut se, että kivoihinkin juttuihin tarttuminen tuntuu valtavan työläältä. Töiden ja kotiaskareiden loputtoman siirtämisen ymmärtää vielä jotenkin, mutta kun uusien levyjen kuuntelut, musisointi-illat ja niihin mukaviinkin sähköposteihin vastaamiset liukuvat kalenterissa päivillä, viikoilla ja kuukausilla, tuntuu olo väkisinkin hölmöltä. Miksei iloa saa enää samalla tavalla kuin ennen?

Ihastelin ja kauhistelin vertaistukiryhmäni minulle suosittelemaa Heli Roihan kolumnia edellisessä Imagessa, jossa puhuttiin siitä, että asioiden hoitaminen vain itseä varten tuntuu loputtoman turhalta. Roihis toteaa, että jos kukaan ei ole mukana kokemassa sotkua, menettää tiskaaminenkin merkityksensä. Minusta tuntuu, että kun kukaan ei ole jakamassa kanssani uutta levyä, elokuvaa tai keikkaa, menee kokemus hukkaan. Yksikseni voin maratoonata läpi Officet ja How I Met Your Motherit vielä kerran. Eikö populaarikulttuurin perimmäinen funktio ole kuitenkin elämysten jakaminen?

Ehkä tänään saan jo kuunneltua sen Minä ja Ville Ahosen. Lykkäilen kuitenkin vielä hetken ja kuuntelen vain samoja biisejä kuin niin monta kertaa aiemminkin. Naulakon tankoon kirjoitettu Joy Division -quote muistuttaa elämän epäonnistumisista, Camera Obscura -lainaus taas viime päivien keskusteluista.

[Poteito potaato].

"Darling you will always be around
whether my mood's up or if it’s down
In dreams I try to take you far away
but you never stay
no you never stay"

Kiltti poika

2010-10-06T11:00:00.000-07:00

"Belle and Sebastian songs tend to concern the lives of dreamy loners, depressed students, lovestruck kids-- exactly the same types of people who buy a lot of Belle and Sebastian records."

Pitäisi ehkä opetella hiljalleen siihen, että hyvän fiiliksen aamupäivät täyttyvät viimeistään iltaan mennessä tummemmilla pilvillä. Semmoisilla, joiden hopeareunuksetkin kaipaisivat vähän hinkkausta. On vaikeaa yrittää pitää itseään edelleen optimistina, kun matto tempaistaan kerta toisensa jälkeen jalkojen alta.

Ja helvetti, siltikin löydän edelleen itseni tuosta kuvauksesta. Yksinäinen unelmoija. Masentunut – no, ei opiskelija per se, mutta kuitenkin. Ja ainakin tästä rakkauden epäkiitollisimmasta muodosta ilmeisen kroonisesti kärsivä.

On ihan kivaa kuulla sitä, että ei sun pidä muuttua, ei se vika oo sussa ja se ei vaan osaa arvostaa sua, mutta kun kaksikymmentäviisivuotiaana ei ole vielä saanut vastakkaiselta sukupuolelta aitoja tunnustuksia kuin sen on mulla jotain tunteita sua kohtaan, niin kai sitä vikaa minussakin voisi uskoa olevan.

Jos ei, niin missä sitten?

Minulla on kauhean kapea segmentti potentiaalisten ihmissuhteiden kohdalla, molempiin suuntiin. Minuun vetoavat tietynlaiset ihmiset ja tiedän aika tarkkaan, millaisen tytön kanssa haluaisin olla – ja samaan aikaan tiedostan hyvin vahvasti, että puren itse hirmuisen harvaan. Jos, niin silloin ehkä sitäkin isommin.

Ei minulla mitään älyttömiä odotuksia ole; pääosin riittää se, että vastapuoli on kiva, nätti ja omaa hyvän maun – mutta kun siinä omassa isossa ihmissuhteessani haluaisin aika monen pienen jutun osuvan yksiin. Ja kun sanon aika monen, niin tarkoitan että aika lailla kaikkien. Siinä vaiheessa elämän realiteetit ovat silkkaa tähtisumua.

Ehkä loppujen lopuksi suurin ongelmani on kuitenkin se, että olen kiltti poika.

En osaa sanoa koskaan oikein pahasti – tämä saattaa olla piikikkäintä tekstiäni ikinä. Sovitan aikataulut toiseen istuvaksi. Teen mitä pyydetään ja otan toisen huomioon. Haluan tehdä ihmiset onnelliseksi.

Ehkä kiltit pojat kiinnostavat tyttöjä vasta siinä vaiheessa, kun munasolut alkavat hupenemaan uhkaavaa tahtia. Sitä ennen voi tyytyä olemaan se vaihtelun vuoksi hankittu virkistys tai ikuisesti roikutettava mopsin ja olkapään risteytys.

Pitäisi olla enemmän paskiainen. Ne pärjäävät aina, kaikilla elämän osa-alueilla.

Voisin ehkä siirtyä sinne Livejournaliin, kun nämä vuodattelut sopisivat kuulemma paremmin sinne – ja niihinhän blogi tuntuu nykyään jumittuneen. Sitä ennen sidotaan ympyrä vielä yhteen ja jatketaan alustuksen Belle & Sebastianilla.

Uusi B&S-albumi on ulkona jo ensi viikolla. Ensikuuntelut olen jo suorittanut, mutta levystä voisin kirjoittaa tarkemmin sitten julkaisun yhteydessä. Tänään huomion herätti albumin sijaan Pitchforkin tieto tulevasta seiskatuumasta.

"The band is holding a contest in which Stuart Murdoch will write a song about the winner and release it as a 7". The band will pick a winner. If that's you, frontman Stuart Murdoch will fly out to wherever you live, spend an afternoon with you, and then write and record a song all about you. Belle and Sebastian will then release the song on an exclusive 7" in 2011."

Tehtävänä on kirjoittaa kolmensadan sanan teksti rakkaudesta. Kilpailu on tarkoitettu vain yhdysvaltalaisille, mutta ajattelin koittaa jossain vaiheessa kirjoittaa itsekin samoilla säännöillä. Viimeisen lauseen tiedän jo nyt.

Voisin heittää haasteen myös lukijoille ja kanssabloggaajille. Inspikseksi yksi vanha lemppari bändiltä.

Kylhän sie tiiät

2010-10-05T02:15:00.000-07:00

Tuntuu siltä, että blogissa ja Tarinassa on lopulta kyse vain yhdestä hetkestä. Yhdestä hetkestä ja kahdesta ihmisestä.

Olen viime päivinä lueskellut vanhoja postauksia, mitä en yleensä juurikaan harrasta. On hassua huomata kaikki ne pienet viittaukset, jotka yleensä tagitetaan sanalla elämä ja jotka useimmat ymmärtävät jollain tavalla, mutta jotka se yksi ymmärtää siten kuin ne on sille yhdelle kirjoitettukin.

Kuukauden takaisen eron jälkeen huomasin olevani taas kerran Uskollisen äänentoiston Rob. Loin patterneja elämäni ihmisistä, some-stalkkailin ja tein listoja merkittävyyksistä. Kun tuota jatkoi tarpeeksi kauan, muistui mieleen ensin yksi Kappale ja seuraavaksi yksi Hetki. Ne, joita ei voi unohtaa, mutta joita voi olla muistelematta.

Joita olin muistelematta puolen vuoden ajan.

Muutamaa päivää ennen viimeisintä vuodenvaihdetta löysin Kappaleen. Sen, jonka ensikuuntelemalla tiesi olevan osa Tarinan ääniraitaa. Laulun, jonka unohdin – tai jota olin muistelematta – puoleen vuoteen, mutta joka oli yhden katkeramman virren ohella se joulukuun lopun obsessioraitani numero yksi. Sen, joka soi päässäni uudenvuodentansseissa viimeisillä hitailla, kun erehdyin liikkumaan epämukavasti jonkun humalassa sopertaneen randomtytön kanssa ja mietin jokaisella askeleella jotain muuta.

Sitten tapasin jonkun toisen ja olin hetken aikaa ihan onnellinen.

Kun viime päivinä olen kuunnellut kappaletta taas samanlaiseen yliannostustahtiin, on se mielessäni yhdistynyt aiempaan ajankohtaan. Yhteen kaukaiseen aamuyöhön.

Silloin – kuten yleensä aina – olin miettinyt koko illan, mitä haluaisin sanoa. Suun avaaminen tuntui mahdottomalta. Sydämen avaaminen siinä vaiheessa, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä toinen ajattelee, on pelottavin tunne ikinä – mutta kun sanat saa lopulta ulos, on tunne oikeastaan silmänräpäyksen ajan helpottunut.

Sitten ymmärtää, ettei ole osannut ajatella että se toinen voisi vastatakin jotain. Sitten jännittää.

Sanoin yhdeksän sanaa, joista kolme ensimmäistä oli kylhän sie tiiät.

Kuulin kuusi sanaa, joista kaksi ensimmäistä oli itse asiassa.

Sitten pidettiin kiinni pidempään kuin koskaan aiemmin.

Se oli Hetki. Se ei jäänyt ainoaksi, mutta isoimmaksi ja todellisimmaksi. Myöhemmät olivat vain heikkoja jälkikaikuja. Eikä mitään koskaan tapahtunut.

Mutta siinä missä elämä on vain loputtomien syklien piirileikkiä ja murhaajakin palaa aina rikospaikalle, on rikkinäistä levyä imitoiva mieli ruvennut pyörimään uuden hetken ympärillä.

Hetki 2.0.

Jos löydät itsesi aamuyöllä Kuninkaankadun edessä ja huomaat hermostuneen pojan kaivavan esille seuraavan kappaleen, tiedät ehkä mitä tehdä.

Minä tiedän.

Kylhän siekin, edelleen.

Maanantaijuttui

2010-10-04T10:07:00.000-07:00

Viikonloppu meni. Samoin kohta jo maanantaikin.

Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.

Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!

Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.

Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.

Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.

Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.

Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.

PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...

Suositteluperjantai: Árstíðir ja Britta Persson

2010-10-01T08:28:00.000-07:00

En musabloggaajana saa mitenkään hirveän paljon yhteydenottoja tai vinkkauksia – ainakaan ulkomaisten kollegoideni tulviviin inboxeihin nähden. Tilanne on ihan sopiva; suositteluita voisi toki tulla enemmänkin, mutta nykytilassa olen erittäin tyytyväinen persoonallisten, juuri minua varten kirjoitettujen viestien osuuteen. Hyvä saate tuo hyvän mielen. Jos kohdekin paljastuu vielä hienoksi löydöksi, on mieli iloinen. Kaikilla.

Viikolla sähköpostiini napsahti tieto islantilaisbändistä nimeltä Árstíðir. Akustista folkia esittävä kuusikko ei kuulosta ollenkaan yhtään hullummalta – stemmoissa ja näppäilyissä on vahvaa Kings of Convenience -kumarrusta, mihin ei voi olla ihastumatta. Viimevuotinen s/t-esikoistäyspitkä löytyy Spotifysta ja yhtye esiintyy Bar Loosessa lokakuun 13. päivä. Suosittelen siis!

Viikon toinen suosittelujuttu on tukholmalainen Britta Persson, jota Last.fm ehdotti Those Dancing Daysista, Loney, dearista, Anna Järvisestä, Frida Hyvösestä ja Säkert!:istä pitävälle minulle. Eikä turhaan ollenkaan, MySpace-ainokainen jäi aika mukavasti päivän ajaksi päähän rullaamaan – samoin kuin saitin tausta-gif. Brittalla on diskografiassaan näemmä jo useampikin julkaisu – ainakin tämänvuotisen Current Affair Medium Rare -levyn voisi soittoon laittaa.

Kolmannesta jutusta lisää ehkäpä sunnuntaina, jahka ensimmäiset kuuntelukerrat on soiteltu läpi. Tämän illan ohjelmassa on kovasti hehkutettu Scott Pilgrim vs. the World ja ehkä Dorka, jes. Uskaltaisikohan tälläkin kerralla käydä pyytämässä Smithsiä?

PS. Pullopostitapaamiseen ei tullut ketään, mutta ilta oli siitäkin huolimatta hauska. Viimeistään ensi vuonna uudestaan!

{ In short: Friday is full of recommendations from people to me to you. Both Árstíðir and Britta Persson prove to fill up those expectations. }

// Árstíðir MySpacessa
// Britta Persson MySpacessa

Pullopostia

2010-09-30T07:14:00.000-07:00

Pidän eniten ihmisistä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjä juttuja. Ei tyhmiä, vaan hölmöjä. Semmoisia pieniä asioita, jotka hymyilyttävät aina kun tulevat mieleen. Semmoisia, joiden avulla ymmärretään, että itsensä vakavasti ottaminen on maailman turhin asia. Vakavissaan kyllä, vakavasti ei.

Semmoisia ihmisiä on kuitenkin aika harvassa. Moni ei uskalla ja toiset yrittävät liikaakin. Kaikkia pienet asiat eivät kiinnosta, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää. Tiedän, elitisti puhuu. Myös ihmisten suhteen saa kuitenkin olla elitisti.

Tunnen kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjäkin asioita ja joiden kanssa ajan viettäminen on siksi niin kivaa, kun pienistä ja näennäisen turhista asioista on helppo innostua yhdessä. Siskoni on yksi heistä.

Kesällä kävimme pyöräretkellä Pispalassa ja löysimme siisteimmän uimapaikan kallioiden suojasta. Kun rannasta löytyi korkillinen lasipullo, oli heti selvää, mitä pitäisi tehdä.

Lähettää pullopostia.

Kirjeen kirjoittaminen vei aikaa useamman tunnin. Vaikkemme kielellisesti aivan taidottomia olekaan, oli hirmuisen hankalaa miettiä, mitä lappusella haluttaisiin sanoa.

Lopputulos oli surrealistinen rakkauskirje, jossa sydämen purkamisen jälkeen todetaan fiktiivisen päähenkilön odottavan samoin fiktiivistä tunteiden kohdettaan tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tänäkin vuonna.

Viestin sävyissä yhdistyi An Affair to Rememberin kohtalonistiromantiikka ja vanhojen Suomi-leffojen ihana ylinäyttely. Ah!

Tänä iltana kello kymmeneltä nähdään, löysikö kukaan viestiä ja ottiko onkeensa. Jännittää. Päässä soi tietenkin the Police.

Pullopostin lähettämisestä on aikaa pari kuukautta ja se nostattaa edelleen joka kerta mieleen osuessaan hymyn huulille. Siitä hölmöissä asioissa on kyse.

Siitä elämässä on kyse.

Keskiviikkolääke

2010-09-29T09:52:00.000-07:00

Lätyt, Cure ja Smiths on yhtä kuin ihan hyvä päivä. Olo on muutenkin kohentunut edelleen – kodin seurasta on ollut iloa ja levottomat IM-keskustelut ovat värittäneet iltoja. Viikonlopullekin on jo ainakin vähän ohjelmaa.

Silti jokin yhä vaivaa.

Ehkä se, mistä kappaleet kertovat.

Ehkä ensi kerralle en pinnistele.

Ehkä.

Ehkä olen elänyt teoreetisella tasolla jo liian kauan.

Siistiysviikonloppu

2010-09-27T08:46:00.000-07:00

Oijoi, olipahan jännin viikonloppu ikinä.

Urakoin läpi kahdet soittelut, jotka menivät molemmat ihan erinomaisesti. Sen ihka ensimmäisen kerran ohella yhdet parhaista ikinä, ah.

Perjantain Indiaaniklubilla oli väkeä ihan kivasti. Sami Anttilan laulaja-lauluntekijä-live meni vähän ohi, mutta Suomi-spesiaalimme levytarjonta kolahti hurjasti ainakin itselle. 60- ja 70-lukujen käännösiskelmästä en tahdo saada itse tarpeekseni ja samoja olisi kiva päästä soittelemaan pian uudestaankin. Pieniä teemaklubiajatuksia onkin jo virinnyt. Ensi kerralla Inkkareita on luvassa vasta marraskuun 13. päivä, jolloin luvassa on... kyllä, ruotsalaista musiikkia. Siis ihh!

Tässä vielä itseni ja Kultaintopiin yhteinen perjantain soittolista.

Pirkko Mannola - Maailman paras levy
Monica Aspelund ja Four Cats - Katso, kenguru loikkaa
Jouko ja Kosti - Muisto vain jää
Fredi - Rakkauden sinfonia
Seikkailija - Danny
Vicky Rosti - Näinkö meille aina täällä käy
Kai Hyttinen - Naiset
Markku Aro - Rakkautta vain
Vicky Rosti - Kun Chicago kuoli
Pepe & the Paradise - Aamu
Carola ja Lasse Mårtenson - Mä lähden stadiin
Tapani Kansa - Eloise
Eini - Yes sir, alkaa polttaa
Arto Sotavalta - Päivät kuin unta
Rauli Badding Somerjoki - Valot
Jig-saw - Ujo poika
Kai Hyttinen - Nosta lippu salkoon
Pepe Willberg - Rasvis mä oon
Lemonator - California
Giant Robot - Dancehall Dominator
Magenta Skycode - Go Outside Again
Tigerbombs - That's My Score
Regina - Tapaa minut aamulla
Cats on Fire - Tears in Your Cup
Pintandwefall - Jail
Pepe Deluxé - Supersound
Uusi Fantasia - Lattialla taas
Risto - Pupu Tupuna
Karkkiautomaatti - Susan
Viola - Sad Eyed Disco Dancers
Wojciech - Ilotulta
Burning Hearts - Various Lives

Tanssijatkot Dorkassa ja lautapelijatkot Kuninkaankadulla. Oli kivaa. Lauantaipäiväinen sydämen keventäminen teki hyvää myös. Futureshorts jäi lopulta väliin, kun kiire pukkasi päälle – oli kuulemma kylmää.

Lauantai-ilta toi tullessaan sitten Hang the DJ!:n, jossa olen viime vuodet ramppaillut ja tamppaillut kuuntelijan roolissa. Niinpä omaa soitteludebyyttiä sai vähän jännittää – mutta ihan turhaan, ah. Soitto kulki ihan mainiosti ja eventti ylipäänsä oli näin eri roolissa tarkasteltunakin yksi parhaista! Klubi oli loppuunmyytynä ja hyvällä jonolla varustettu jo puolenyön aikaan ja tanssilattia täynnä puoli kahdestatoista loppuun asti. Oih! Kun yleisö söi vielä suoraan soittajakolmikkomme käsistä, oli fiilis kyllä mitä mainioin.

Meitsi! Kuvakiitos Sakari Karipurolle.

Itse soitin ainakin seuraavat biisit. Aika perus, mutta hyvis.

Magenta Skycode - People
Atlas Sound - Walkabout
Tennis - Marathon
Apples in Stereo - Dance Floor
Passion Pit - Dreams
M83 - Graveyard Girl
Wild Nothing - Chinatown
Best Coast - Boyfriend
Calvin Harris - Ready for the Weekend
Matt & Kim - Daylight
the Smiths - There Is a Light That Never Goes Out
VEGA - No Reasons
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
Annie - Heartbeat
French Films - Golden Sea
Tigerbombs - 1000 Sparks
Two Door Cinema Club - Undercover Martyn
Lo-Fi-Fnk - Want U
Mark Ronson f. Amy Winehouse - Valerie
Róisín Murphy - Overpowered
Caribou - Odessa
Vampire Weekend - A-Punk
Beastie Boys - Sabotage
Cornershop - Brimful of Asha (Norman Cook Remix)
Ladyhawke - My Delirium
the Drums - Forever and Ever Amen
Cee-Lo Green - Fuck You
the Strokes - Last Nite

Pyyntöjen sateleminen oli kivaa sekin, kun ei sitä ole aiemmin tullut juuri koettua. Toiveet tosin vaihtelivat aika huolella. Kanye Westiä (joo emmää), dubstepiä (ei ny ehkä täällä), Jukka Poikaa (no ei), Franz Ferdinandia (joo ehkä), Ladyhawkea (tietty), Mark Ronsonia (käyks Valerie?), Smithsiä (no ku soitettiin jo kaks, mutta kyllä sitä vielä tulee), Radio Deptiä (no ku soitettiin jo kaks, tulisit vähän aikasemmin hei) Tigerbombsin 1000 Sparks (ihh!), "hyvää dancea" (öh no VEGAa), Spandau Balletia (häh) ja – herranjumala – Animal Collectivea! AnCo jäi lopulta soittelematta, kun ei se nyt oikein mihinkään sopinut. Harmittaa. Pahoittelut. Mutta arvostukset yllättävästä pyynnöstä.

Mutta huikein ilta kyllä melkeinpä ikinä. Tanssittaminen oli kivaa ja läppärin takana heiluminenkin lähes yhtä hikistä hommaa kuin lattialla olo. Yksi mie luen sun blogia tuli kuultua myös, mikä on aina yhtä kivaa.

Sunnuntai sujahti peräkonttikirppiksen, pitkän kävelyn ja kokkailun merkeissä vähän liian nopeasti. Illalla stalkkailin sosiaalisessa mediassa diskoilijoita, etenkin yhtä ehkä-lukijaa. Suljetut profiilit tekevät kuitenkin elämästä paikoin turhan vaikeaa.

Ei ole helppoa, ei. Kivaa onneksi, aina joskus.

Päässä soi:

// Indiaaniklubi #16 (Suomi-spesiaali) / Oh Man + Kultaintopii -soittolista Spotifyssa
// Hang the DJ! 250910 / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Keskiviikon Oivallus

2010-09-22T13:00:00.000-07:00

Kolmas terapiakerta tuotti Oivalluksen.

Useampi taho on ehtinyt kommentoimaan minulle parin viikon aikana sitä, että ihminen ei pysty rakastamaan toista, ellei ensin rakasta itseään. Vaikka en lausetta pystykään allekirjoittamaan, on se mietityttänyt minua aika paljon.

Koska minä en ole koskaan rakastanut itseäni.

Lause kuulostaa kauhean jyrkältä, mutta öh – niin se vain on. Rupesin äskettäin miettimään, mitä itsensä rakastaminen oikein tarkoittaa, ja kun koitin kelata muistoissani sellaiseen aikaan, että olisin sillä tavalla tuntenut... Se hetki ei vain tullut vastaan.

En ole ollut koskaan tyytyväinen itseeni. En osaa hyväksyä omia vikojani ja olen huono löytämään itsestäni hyviä puolia. Olen pitänyt yltiöpäistä itsekriittisyyttäni vain huvittavana luonteenpiirteenäni, mutta huomannut nyt, että se on oikeasti aika rampauttavaa.

Mutta niin, se Oivallus.

Kirjassa, josta en pahemmin välitä, sanotaan jotain sensuuntaista kuin "kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Kun tänään käänsin sen muotoon "kohtele itseäsi niin kuin kohtelet muita", tuntui moni asia loksahtavan paikoilleen. Kolahti. Yllättynyt olo tulvi vartalossa aina varpaita myöten.

En minä sättisi ystäviäni samalla tavalla kuin itseäni, jos en osaa tehdä jotain tai jaksa, pysty, kykene. Haluan antaa muille kehuja ja kannustusta onnistumisissa, mutta omalla kohdalla se aina unohtuu.

Kotiläksynä etsin itsestäni positiivisia puolia. Aloitan kolmella.

1. Olen helppo innostumaan. Se on mielestäni paras luonteenpiirteeni, ja vaikka se tuntuukin olevan nykyään puolitoistavuotisen kaamosviltin peitossa, on se yhä siellä. Enkä malta odottaa, että tapaan sen jälleen.

2. Olen oikeasti hyvä kirjoittamaan. Rakastan sanoja ja lauseita (niissä tunne on kai sentään oikeutettu, eh) ja saan hyvästä tekstistä ihan älyttömän tyydytyksen. Osaan ilmaista itseäni.

3. Jos kymmenen vuoden takainen minä näkisi nykyisen minäni nyt, olisi se oikeasti aika innoissaan. Masennus tai ei, elämässäni on aika monta siistiä juttua, jotka tuottavat minulle iloa. Luova suunnittelija, yrittäjä, bloggaaja, dj, muusikko – ja kaikilla sektoreilla tulvii vieläpä kehuja. Ilman perspektiiviä näitä on vain hankala nähdä, ja omasta päästä on niin vaikea irtautua, että perspektiivi jää kokematta.

Ehkä se tästä siis.

Vanha tuttu toimii motivaatiobiisinäkin.

Tiistai: Egyptian Hip Hop

2010-09-21T10:13:00.000-07:00

Heippa vaan kaikille.

Kokonaisiin albumeihin syventyminen tuntuu edelleen vähän liian vaativalta. Illat menevät tätä nykyä suurimmaksi osaksi vain ruokarealityja katsellessa, eikä uusia juttujakaan jaksa penkoa ihan niin paljon kuin yleensä.

Väliaikaista kaikki on vaan, toivottavasti.

Jotain pientä kuitenkin. Egyptian Hip Hop tuli mainittua joskus alkuvuodesta ja Moshi Moshi -rakkautta kylvän edelleen jokaiseen vakoon, joten yhdistelmä on automaattisesti featuroinnin arvoinen.

Some Reptiles Developed Wings -ep julkaistiin eilen, 12" ensi viikolla. Neljä raitaa, joista Rad Pitt -kakkonen on aiemmin havaittu ihan loistavaksi.

Manchesterista kotoisin olevan yhtyeen materiaali on mukavan rytmikästä indieräntäntänttää – ei yhtä huikean koukuttavaa kuin vaikka Two Door Cinema Clubilla, mutta vastaavasti ehkä vähän hienovaraisempaa. Ja niin niissä ruokarealityissäkin sanottiin että hienovaraisuus voi olla hyvä asia. Heikkoa kolmosraitaa lukuunottamatta paketti on ihan ok – Moshiksi ehkä hiukan alavireinen.

Keväällä Hit Clubin toimesta julkaistu Wild Human Child miellyttää ihan.

Livenä olis ihan kiva nähdä. Esim tää bändi.

{ In short: Rad Pitt is one incredible song, but otherwise Egyptian Hip Hop doesn't entirely convince. But what does, these days? }

// Egyptian Hip Hop MySpacessa
// Some Reptiles Developed Wings -ep Spotifyssa

Maanantai: Burning Hearts

2010-09-20T10:05:00.000-07:00

Lauantai-ilta oli pitkästä aikaa hurjan kiva. Samaa fiilistä tavoitellaan myös ensi viikonloppuna, silloin vieläpä kahteen otteeseen levylautasten takana. Suunnaksi kannattaa ottaa siis perjantaina Kahvila Valo, jossa Indiaaniklubi vedetään läpi Suomi-teemalla – luvassa on huipuimpia kotimaisia biisejä kronologisessa järjestyksessä 60-luvulta tähän hetkeen. Tuosta toivuttuaan kannattaa aloitella lauantaita Pispalassa Future Shortsin polkupyörä-drive-in-näytöksessä (oikeasti, kirjoitetaanko se noin?) ja jatkaa loppuillaksi Klubille, jossa koitan parhaani mukaan hirttää dj:n ja tanssittaa porukkaa Tiskijukan ja Samin avustuksella.

Molemmista soitteluista olen kyllä aika valtavan innoissani. Tulkaa käymään ja kysymään biisejä – referenssiksi voin laittaa vielä edelliskerran Inkkari-listauksen, kun se täältä vielä uupuu.

Wild Beasts - Hooting & Howling
Feldberg - Dreamin'
Burning Hearts - Night Animal
Jens Lekman - Sipping on the Sweet Nectar
Herman's Hermits - Just a Little Bit Better
Caribou - Sun
Pepe Deluxé - Everybody Pass Me By
Beck - Devil's Haircut
the Crash - Pony Ride
Ra Ra Riot - Dying Is Fine
Tanlines - Three Trees
Delorean - Grow
Lake Heartbeat - Mystery
CEO - Come With Me
Mumm-Ra - She's Got You High
Mies & Elämä - Turussa
the Divine Comedy - At the Indie Disco
Au Revoir Simone - Another Likely Story (Aeroplane Remix)
Ariel Pink's Haunted Graffiti - Round And Round
the Undertones - Teenage Kicks
David Bowie - Let's Dance
Lo-Fi-Fnk - What's on Your Mind?
Broken Bells - the High Road
Metric - Help I'm Alive (the Twelves Remix)
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
the Drums - Book of Stories
French Films - Golden Sea
Summer Camp - Round the Moon
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the La's - There She Goes

Soittolistalta voisi poimia erityisesti Burning Heartsin. Kovasti odottamani yhtye tuli nähtyä nyt ekaa kertaa MOPissa, ja vaikka festarit vielä ainakin jonkun aikaa muistuvatkin mieleen lähinnä siitä omasta särkymisestä, oli keikka hyvä ja lyhyestä kestostaan huolimatta oikein lupaava. Night Animal -seiskatuuma tuli myös ostettua, ja herkkuahan tämä on.

Yhtyeen lempeyteen on helppo upota. Jos Au Revoir Simonen raikas tyttösynapop on kolahdellut, kannattaa koittaa tätäkin – ja toki toisinpäin. Viimevuotisen, vähän ohi menneen Aboa Sleeping -pitkäsoiton avausraita I Lost My Colour Vision on ehkä vieläkin huimempi.

Emoyhtye Le Futur Pompiste on hyvä kaivaa naftaliinista esiin myös. Ehkäpä ihastuttavinta indietä, mitä Suomessa on tehty.

Isäyhtye Cats on Firen ohessa, tietty.

Voihan palavat sydämet. Ei ole helppoa – varsinkaan meillä, jotka olemme jumiutuneet emotionaalisesti vuoteen '99.

{ In short: Upcoming weekend is filled with nice things – plus me djing, twice. Burning Hearts will definitely be on both playlists. }

// Burning Hearts MySpacessa
// Indiaaniklubi #15 / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Kuninkaankadun Ted Evelyn Mosby

2010-09-18T09:06:00.000-07:00

Tarina jatkuu.

Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.

High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.

"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."

Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.

Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.

"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"

Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.

"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"

The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.

"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"

Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.

Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.

Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?

Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.

Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.

Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.

Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.

Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.

"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"

Perjantaityhjyys

2010-09-17T10:30:00.000-07:00

Tänään haluaisin olla Helsingissä.

Taas.

Kaivelemaan jäävä juttu on tällä kertaa Korjaamon Bras & Undies -klubi, jossa on tehnyt mieli päästä pyörähtämään jo aiemminkin. Tänä iltana lavalla on kolme tuoretta ja oikein kovaa kotimaista yhtyettä.

French Filmsiä olen hehkutellut jo pariin kertaankin, mutta muutaman viikon takainen MOP-etkokeikka jäi jonkun vuorossa olleen tunnekuohun takia raportoimatta. Syytä olisi ollut, sillä yhtye vakuutti livenä ihan älyttömän paljon. Monta toimivaa biisiä ja muutenkin hyvää meininkiä – tykkäilin kovasti.

Big Wave Ridersia on ainakin Tomi ehtinyt jo hehkuttelemaan, ja itsellekin ovat biisit kolisseet oikein mukavasti. Älyttömän ajanmukaista soundia. Tyypit lähettelivät taannoin mp3:n blogiin jaettavaksi, joten tässäpä tulee Big Sound. EP-julkaisua pukkaa ulos kuulemma piakkoin, odottelen innolla – ja sama koskee muuten myös edellistä bändiä.

Upouusin tuttavuus on puolestaan the Wha's, jonka indierock on mukavasti vanhaan punkrockiin kallellaan. Ainakin yhden biisin perusteella siis. Lisämateriaalia kuulisi mieluusti tältäkin.

No mutta. Taidan jäädä tänään kuitenkin vain kotiin köyhäilemään. Huomenna tullee eksyttyä kuitenkin onneksi Dorikseen, jossa voisi muistaa elävänsä taas lyhyen tauon jälkeen. Sitä odotellessa voisi kuunnella vaikka tämän hetken isointa ja jumittavinta obsessioraitaa, Newcastlelaisen Waskerley Wayn Cat Alertia.

Huoh.

Onpa taas vähän tyhjä olo. Viikonloput ovat vaikeita. Pitäisi olla siellä Helsingissä.

{ In short: Helsinki would have one, two and three good reasons to visit, as Bras & Undies -club features as many fresh domestic bands. Also I'm a bit obsessed / possessed by that Waskerley Way's track there. }

// French Films MySpacessa
// Big Wave Riders MySpacessa
// the Wha's MySpacessa
// Waskerley Way MySpacessa

Torstai: The New Improved Hypocrisy

2010-09-16T10:11:00.000-07:00

Sadassa faktassani totesinkin, että politiikka, erityisesti puolueisiin sidottuna, on menettänyt silmissäni ihan kaiken kiinnostuksen. Viimeisen vuoden aikana erityisesti sisäpolitiikka on tehnyt minusta päätäntävallan suhteen hirveän paljon kyynisemmän. Vaikka miellänkin itseni kallistuvan edelleen vasemmalle puolelle, tuntuu sekin olevan nykyään merkityksetön asia. Politiikasta puuttuu idealismi ja se tunne, että tässä hoidetaan yhteisiä asioita ja uskalletaan ottaa vastuuta. Yksilökeskeisyys ei ole mitään uutta, mutta itse olen viime aikoina turtunut eniten puoluekeskeisyyteen. Vuorotellen muutama on vallassa, muutama räksyttää, kansa voi pahoin, koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.

Jotenkin uskon, että omassa sukupolvessani aika moni tuntee samalla tavalla. Ehkä parlamentarismi on etääntynyt meistä jo liian kauas.

Samoista asioista puhuu – tai laulaa – myös the Radio Dept. ihka uudessa kappaleessaan, joka on julkaistu parahiksi Ruotsin valtiopäivävaalien alle. Tasaisesti rullaava kappale maalaa vaikuttavan kuvan, ja etenkin viimeinen värssy "We don't mind democracy / we have our ways around it / this new improved hypocrisy / will help us to impound it / an old school education / will show this generation" istuu yhtä lailla Suomeenkin. Ja saa aika surulliseksi.

The Radio Deptistä on tänä vuonna vihdoin tullut yksi suurimmista suosikeistani. Vaikka vuosilistauksiin on aikaa vielä muutama kuukausi, tuntuu Clinging to a Scheme tarttuvan tällä hetkellä tiukimmin vuoden lempialbumini titteliin. Yhtyeessä on ehkä enemmän taikaa kuin juuri nyt kenessäkään muussa, eikä kantaaottavuus tunnu tässä ollenkaan päälleliimatulta.

Pikemminkin välttämättömältä.

The New Improved Hypocrisyn voit ladata ilmaiseksi Labradorin sivuilta.

{ In short: The brand new track by the Radio Dept. calls for a revolution and sounds just great. This one's on repeat. }

// the Radio Dept. MySpacessa

Keskiviikko: Ghost Animal

2010-09-15T08:38:00.000-07:00

En ole viime kuukausina jaksanut keskittyä ihan hirveästi kokonaisiin levyihin tai diskografiallisiin artisteihin, mutta olen vastaavasti selaillut läpi valtavat kasat pieniä yhtyeitä, joilta löytyy MySpacesta biisi tai kaksi. Yhdistäviä tekijöitä löytyy paljon – kiinnostavimmista jutuista suurin osa tuntuu pitkästä aikaa tulevan taas Yhdysvalloista. Soundeissa on shoegazea, chilliä, unisuutta, lo-fia ja surfia – ja niin äänellisessä kuin kuvallisessakin ilmaisussa liikutaan sillä indien selvästi artsummalla laidalla. Ehkä välillä jo turhan geneerisesti, mutta kummasti samat jutut purevat minuun bändi toisensa jälkeen.

Laatu vaihtelee arvattavan paljon. Muutamia yhden biisin suosikkeja löytyy sieltä täältä, mutta suurin osa lankeaa aika vahvasti itsetarkoituksellisen puolelle. Kun omassa maailmankuvassani palvotaan vain yhtä jumalkuvaa – popkoukkua – herpaantuu otteeni aika nopeasti surisevimpiin introihin ja vääntämällä väännettyihin täytebiiseihin.

Yllättävän tiuhaan uusia suosikkeja kuitenkin löytyy. Taannoin tutustuin ensimmäistä kertaa Ghost Animaliin, jossa alkuparagrafin määreet kiteytyvät ihan osuvasti – chilliä ja unisuutta lukuunottamatta. Biiseissä yhdistyy hiipivä koukuttavuus ainakin näennäisen fuck it -ajatusmaailmalliseen tuotantoon.

Some Other Time rokkaa. Noiset menevät omaan makuuni jo ehkä vähän yli, mutta tietyssä mielentilassa ihan toimivinta kuultavaa.

In Shrouds puolestaan kuulostaa ainakin vihkiytymättömiin korviini vähän vanhalta Misfitsiltä.

Biisejä, joita rakastaa yhtenä ja ei jaksa toisena päivänä – analogioita saa luonnollisesti repiä vapaasti. Tämän hetken mielentilaan nämä sopivat kuitenkin ihan oivasti.

{ In short: Ghost Animal holds most of the elements I've been recently looking for. Noisy, surfy, shoegazy songs with pretty decent hooks – definitely worth a listen on a day like this. }

// Ghost Animal MySpacessa

Tiistai: When I Come Home ja Sleepless

2010-09-14T09:59:00.000-07:00

Iltapäivän musertuneesta olosta ja toivottavasti ainoasta sairaslomapäivästä voisi yrittää kirjoittaa pidempäänkin, mutta ehkä säästän ne huomisen terapiaan. Sitä vastoin voisin muistuttaa – ainakin itselleni – kirjoittavani musiikkiblogia ja poimia pitkästä aikaa esiin hyvää uutta musiikkia. Uusvanhoilta suosikeilta, vieläpä.

The Drumsin alkukesän s/t on ollut arvattavan tiheässä kuuntelussa, mutta kun Spotify-versiossa ei When I Come Home -bonusraitaa ole mukana, tuli se kuultua tänään ihan ensimmäistä kertaa. Parempi myöhään. Kivan huoleton biisi, vaikuteakselilla taas ripauksen verran enemmän siellä the Beach Boysin puolella – ja ladattavissa vapaasti RCRD LBL:istä.

Ruotsi-rakkaudellekin on tilaa. Suosikkilafka Moshi Moshi julkaisee 'Sparks-lemppari Lo-Fi-Fnk:in uuden Sleepless-biisin syyskuun 20. päivä. Saksofoniriffi on melkein taannoisten Euroviisujen tasoa ja meno muutenkin sopivan hölmö. Vähän hakee, mutta useamman kuuntelun jälkeen mieli on ainakin biisin keston ajan hyvä.

Jälkimmäisen voisi lisäillä ehkä muistilistalle ensi viikon Hang the DJ!:tä varten. Jotain molemmilta yhtyeiltä on joka tapauksessa pakko soitella.

{ In short: New songs from favourite bands undo the tuesday blues. Love the Drums, love Lo-Fi-Fnk – as always. }

// The Drums MySpacessa
// Lo-Fi-Fnk MySpacessa

Sunnuntaipysähdys

2010-09-12T09:50:00.000-07:00

Ensimmäinen viikko on takana ja olen hengissä.

Mielialat heittelevät päivästä toiseen. Perjantaina jaksoin puhua ja syödäkin, eilen podin ehkä repivintä ikävää ikinä. Tänään tuuletin päätä muutaman tunnin ajan museossa. Viikonloput tuntuvat taas mahdottomilta – kun etäsuhteessa eläessä ne olivat sitä aina jotain mitä odottaa, tuntuvat ne nykyisessä tyhjyydessään liian pelottavilta. Haluaisin löytää seuraavalle jotain.

Kyhjötän suurimman osan ajasta lepakossa ja sängyssä ja katson tuntikaupalla Gilmoren tyttöjä. Ruoka ei maistu millekään ja nukkumiset jäävät aina lyhyiksi, kun aamuyön unien vakioaiheet eivät nyt varsinaisesti herätä katseluhaluja.

Muistan koko ajan pieniä, merkityksettömiä juttuja, jotka saavat pois tolaltaan. Isotkin asiat pyörivät päässä, mutta niistä on helpompi päästä yli.

Aloitin perjantaina terapian ja huomenna lääkkeet. Masennus tuntuu ehkä voitettavalta, mutta aiempaakin tarpeettomalta.

Korvissani on viikon ajan soinut taukoamatta kolme kappaletta. En tiedä onko niissä merkityksiä. En jaksa lukea sanoja.

Yritän olla sitomatta mitään tähän hetkeen, tähän tilanteeseen. Tähän päähän.

the National - So Far Around the Bend

the Radio Dept. - You Stopped Making Sense

Loney, Dear - Ignorant Boy, Beautiful Girl

Ero

2010-09-06T02:07:00.000-07:00

Erosin eilen.

Tai en eronnut, vaan minusta erottiin. Jätettiin. Revittiin auki, lyötiin rikki ja sytytettiin palamaan.

Ensimmäiseksi kerraksi se tuntui pahemmalta kuin osasin edes arvata.

Kuulin perusteluja, joista osa oli kipeän tosia ja osa hirveitä kliseitä. Niitä, joita sanotaan silloin kun muuta ei osata. Itse yritin sanoa mahdollisimman ikävästi, kun en ollut kunnolla niin vielä puolen vuoden aikana tehnyt. En kuitenkaan osannut muodostaa mitään järkevää ja hoin vain uudelleen uudelleen että mene pois. Mene pois.

Löin nyrkkiä seinään ja päätä keittiön kaappeihin. Kävin eilen kävelyllä Pyynikillä, jossa mietin tuntuisiko portaitten alas vieriminen oikeastaan ihan hyvältä. Jos kokeilisi edes pienen pätkän. Hetkellinen fyysinen kipu olisi niin paljon helpompi kestää kuin taas jatkuvalta tuntuva henkisesti rikki oleminen.

Syy kaikkeen on kuitenkin tämä puolitoista vuotta jatkunut masennus, josta kävin tänään vihdoin puhumassa ensimmäistä kertaa. Vaikka ajatus siitä, että apua jossain muodossa voi saadakin, tuntuu lohdulliselta, on kauheaa tietää että masennus pilasi sen kaikkein potentiaalisimman pitkän parisuhteen, joka minulla on koskaan ollut. Olin loppuun asti ihan varma, että kaikki kääntyisi parempaan, jos molemmat vain yrittäisivät. Kun ajattelen nyt, että uskoin viime hetkiin asti yhteisen tulevaisuuden ja jaetun elämän olevan ihan mahdollinen, tunnen itseni tyhmäksi ja säälittäväksi.

Haluaisin aikakoneen enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan tiedä, mihin matkani käyttäisin. Ehkä kuukauden taakse, että voisin jättää ne viimeiset ratkaisevat virheet tekemättä. Ehkä keväälle, että voisin yrittää parantua ajoissa. Ehkä uudenvuodenyöhön, että voisin jättää vastaamatta tekstiviestiin. Ehkä viime vuoden keväälle, että voisin puhua asioista suoraan. Ehkä viisitoista vuotta taaksepäin, että voisin elää yhden kesän stressaantumalla ainoastaan näennäisestä tylsyydestä. Ehkä kuusikymmentä vuotta eteenpäin, että näkisin oliko missään lopulta mitään järkeä.

Koska tapasin kauneimman tietämäni ja itselleni sopivimman ihmisen juuri blogini kautta, ja muutenkin olen tutustunut myös oikeassa elämässä moniin lukijoihin, joille en halua ihan jokaista asiaani ja käännettäni kertoa, tuntuu kirjoittamisen jatkaminen mahdottomalta. Pahoittelut siitä, että tämä ei ole enää musiikkiblogi, mutta ainakaan omalla kohdallani kuuntelemaani musiikkia ei ole mahdollista pitää erillään omasta elämästäni – ja toisinpäin. Ehkä taas sitten, jos asiat tuntuvat paremmalta.

En olisi eilen halunnut sanoa hyvästi, enkä haluaisi tehdä sitä tänäänkään. Eikä olisi edes pakko, mutta se tuntuu vain niin paljon helpommalta.

No one's gonna love you more than I do. Tai ainakin could've.

Hei Tampere

2010-09-01T11:06:00.000-07:00

Jumittamisenkin uhalla hämmästelen vuodenaikojen vaihdetta vielä kolmannenkin kerran. Vähän eri syystä kuitenkin, ehkäpä.

Olin tänään työreissulla Helsingissä. Takaisinpaluumatkalla jäin kyydistä muutamaa kilometriä ennen keskustaa kävelläkseni kotiin – kauniin ilman ansiosta ja kokopäiväisen istumisen vastapainoksi.

Raikas alkusyksyn ilma täytti keuhkot ja kävely kohensi taas särkeviä nivelsiteitä, mutta vaikuttunein kaikista oli katse. Ratinanrannan kohdalla koko auringonlaskussa ja pilvettömässä taivaassa kylpevä maisema oli kauniimpi kuin koskaan, ja Hipstamaticin turruttamat silmät tuntuivat puhdistuvan jokaisella silmällisellä. Juuri nämä loppukesän illat ovat paitsi nykyisen luovan minäni kulmakivi, myös varmin tapa ihastua uudelleen. Vaikka kaupunkiin.

Hei Tampere, hei. Hyvähän sinä olet.

En ole kuuden asuinvuoteni aikana oikein missään vaiheessa tuntunut juurtuvan Tampereelle. Muutamia ihmisiä ja paikkoja lukuunottamatta kaikki on tuntunut olevan korkeintaan ihan kivaa, siinä missä Helsinki on ollut se etäinen ja taianomainen paikka. Vaikka tämän kesän jälkeen pääkaupunginkin voisi snobbaillen todeta olevan vain, no, suomalainen versio Berliinistä, vetää se edelleen yhä enemmän puoleensa. Kuinka kauan aion vielä pistää vastaan?

Ennen tämän illan kävelyretkeä ei armonaikaa olisi ehkä ollut turhan kauaa. Tiukan paikan tullessa Tampere yrittää vielä ainakin kerran näyttää parastaan.

Siinä me olemme samanlaisia.

Tiistain syyslevyt

2010-08-31T11:37:00.000-07:00

Niin mukavaa kuin olisikin eilisen teemaa vielä jatkaa, voisi tänään jo hyväksyä syksyn tulleen. Niinpä nyt voisi poimia esiin ne viisi takuuvarmaa levyä keskelle tuulta, tihkua ja putoavia lehtiä.

Siinä missä kesäsoundtrack on automaattisesti täynnä intoa ja iloa, pitää syksyn ääniraidassa etsiä samoja elementtejä vähän pintaa syvemmältä. Siellä pienoisen kotikutoisuuden ja hämärän peitossa ne kuitenkin yhä odottavat. Ainakin näillä syksy tuntuu joka kerta paremmalta.

Badly Drawn Boy - All Possibilities (Have You Fed the Fish?)

Jens Lekman - Your Arms Around Me (Night Falls Over Kortedala)

Suede - Animal Lover (s/t)

the Stone Roses - Bye Bye Badman (s/t)

Travis - Writing to Reach You (the Man Who)

Mitkä levyt soivat sinulla syksyisin?

PS. Suoritin Monsters of Pop -lippuarvonnat tänään aamulla ja onni potkaisi Eveliinaa, Jennaa ja Lauraa. Kiitos kaikille osallistujille – tuo oli oikeasti aika siistein juttu!

Maanantain kesähitti: Endless Spring

2010-08-30T11:00:00.000-07:00

Kalenterikesää on jäljellä vielä pari päivää, eli juuri sopivasti ainakin yhdelle kesähitille. Ja koska kappaleen otsikko muistuttaa siitä, ettei seuraavaan kevääseen ole kuitenkaan enää ihan äärettömästi rastittavaa, ei poiminta voisi olla oivempi.

Chicagolaisen Housesin Endless Spring kuulostaa muutenkin ihanan elokuiselta – kuin tehdyltä jo vähän viileneviin iltoihin; niihin, jotka muistuttavat että jo lämmön saaminen on riittävä syy halaamiselle.

Oi loputon kevät. Nähdään taas pian.

{ In short: There's still time for one more summery song – and preferably one that makes you remember that there's always a spring coming. Thank you Houses for reminding. }

// Houses MySpacessa

Sunnuntai: Delay Trees

2010-08-29T09:59:00.000-07:00

Mykistyn ehkä usein, mutta harvoin syystä. Tällä kertaa kuitenkin.

Sain toissapäivänä ennakkoon kuultavaksi levyn, jota olen odotellut aina silloin, kun olen sen sattunut muistamaan – aina viime syksynä Telakalla näkemästäni keikasta asti.

Nauhoitetussa muodossa yhtye lumoaa vielä paljon, paljon tehokkaammin kun tuolla yhdellä lavakerralla. Semimelankolinen, unenomainen indiepop kasvaa kappale kappaleelta niin käsittämättömän kallisarvoiseksi, että sopivia sanoja on vaikea löytää.

Kaunis. Hieno. Oma.

Toissakeväistä ep:tä en saanut lopulta koskaan lainattua ja ennen tämänpäiväistä kuuntelua olen kappaleita kuullut aina vain sattumalta. Ensimmäiselle täyspitkälle ilmaisu tuntuu kuitenkin kiteytyneen puhtaimmilleen; uusia kappaleita on vaikea kuvitella voivansa kohdalle osuessa sivuuttaa. Jokaiseen hetkeen haluaa upota iäksi.

Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella uskaltaa jo ehkä sanoa, että täydellisin kotimainen levy |||||:n ohella on löytynyt.

Delay Treesin s/t-albumi ilmestyy Johannan julkaisemana syyskuun 29. päivä.

{ In short: The upcoming s/t album by Delay Trees is an absolute indiepop-bliss. I'm loving every single minute of it. }

// Delay Trees MySpacessa

Monsters of Pop -ennakot ja -arvonta!

2010-08-28T02:34:00.000-07:00

Tampere on ensi viikonlopun ajan taas Suomen siistein kaupunki. 'Sparksissa käydään läpi tänään ennakkoon Monsters of Popin esiintyjät ja arvotaan postauksen päätteeksi lippuja keikoille! Jee!

Torstai, Telakka

Techniquessa on tuttuja, mutta muutenkin kiinnostaa. Lazer Eye -biisin livenauhoite(?) kuulostaa älyttömän siistiltä – sopivassa suhteessa uutta aaltoa ja roskarokkia, eikä rumpukonefilleihin voi olla ihastumatta. Erittäin lupaava.

Murmansk tuli skippailtua muistaakseni viime syksyn Lost in Musicissa, mutta ehkäpä pienemmällä lavalla yhtye voisi innostaa enemmän. Shoegazesävyt kyllä viehättävät, mutta ihan täysillä biisit eivät vieläkään itselleni uppoa.

Lempibändi Pintandwefall tulee nähtyä ekaa kertaa sitten kevään. Välissä ilmestynyt ep on jäänyt melko pienelle soitolle, mutta pari biisiä siltä ja sopivassa suhteessa vanhemmilta niin ah – loistokeikan ainekset ovat taas kasassa. Näin yhtyeen kaksi ja puoli vuotta sitten ensimmäisen kerran juuri Telakalla ja hullaannuin täysin – ykköslevyn huikeat soundit kun toimivat lokaatiossa ihan täydellisesti. Aiai, kivaa!

Torstai, Klubi

MOPin Klubi-osio starttaa Göteborg-indiellä, jes. Ihan siihen tyypillisimpään, ylisiistiin paikallissoundiin Ikons ei natsaa, mutta postpunkimpi meno iskee ihan kivasti ainakin ennakkoon. Intensiivinen.

Festareiden isoin nimi tulee Uudesta-Seelannista. Sub Pop -akti the Ruby Suns seikkailee aika ihanan oloisessa psykedeliamaailmassa ja voisi hyvinkin olla yksi viikonlopun lumoavimmista keikkakokemuksista. Kenya Dig It on aika ihh.

Rättö ja Lehtisalo olivat viimeksi jokseenkin absurdi paikkaus Those Dancing Daysille, eikä soitto uponnut sitten ollenkaan. Passaan, ehkä.

Perjantai, Telakka

Cosmobile on tullut nähtyä vuoden sisään pariinkin otteeseen ja livenä yhtye toimiikin aika mukavasti. Vähän perus, mutta paikallaan.

Islajaa ei tullut Flow'ssa nähtyä, mutta täällä voisi taas katsastaakin. Hyvä on.

Perjantai-illan Ruotsi-indiet osa 1/2; Francis on upouusi tuttavuus ja kuulostaa ennakkoon ihan kivalta. Helppoa, kevyttä, symppistä – ja aika kotikutoista.

Perjantai, Klubi

Them Bird Thingsistä ovat intoilleet ihan kaikki, mutta itselleni viimevuotinen debyyttialbumi ja keikkakokemus olivat aika kädenlämpöisiä. Kakkoslevy on ilmeisesti juurikin ilmestynyt, ehkäpä tällä kertaa innostuisin enemmän.

I Was a Teenage Satan Worshipper toimii tunnetusti livenä aina, vetävää keikkaa sopii siis taas odotella.

Brittiakti Baddiesin missaaminen viime kesän Provinssissa oli pienoinen harmistus, mutta revanssi käytettäköön siis hyvin. Yksittäiset biisit eivät varsinaisesti vielä tajuntaa räjäytä, mutta liveltä uskoisin voivan odottaa paljon.

Perjantai-illan päättäjänä on sitten se festareiden henkkoht-lempparini. Kevään Jyrockissa götanmaalainen Bye Bye Bicycle oli ihan täydellinen. Vähän niinkö Drums tai Smiths tai Cats on Fire, mutta ruotsalainen! Kannattaa tutustua viimeistään nyt, tämä on ihan parhautta.

Loppuun vielä jalalla koreasti Sheikki Sheikkien tahtiin, kyllä indiepoikien ja -tyttöjen kelpaa.

Lauantai, Telakka

Lauantaina iltapäivällä järkkäillään Telakalla Poppimonsterit-tapahtuma, jossa esiintyy mainio Sintti Silmusuu ja uusi tuttavuus, joensuulainen Varatiikerit. Koko perheelle suunnattuun juttuun on vapaa sisäänpääsy.

Poppimonstereiden jälkeen kannattaa suunnata Niagaraan, jossa esitetään ehkäpä sen maailman parhaan levy-yhtiön, Sub Popin musiikkivideoretrospektiivi. Vapaa sisäänpääsy myös tänne.

Telakan illan starttaa henkiin herännyt Burning Hearts, joka on osoittautunut viime aikoina yhdeksi lupaavimmista kotimaisista. Uusi materiaali hivelee korvia, eikä vanhemmassakaan ole valittamista – erittäin odotettu juttu siis.

Jo pariin otteeseen nähty Shine 2009 kuulostaa edelleen erittäin tuoreelta – tai siis, ysikahdelta. Kovaa nostetta sekä täällä että ulkomailla ja ansaitusti vieläpä, Telakan lauantai on kyllä mitä kovin.

Etenkin kun sen päättää ihan mainio Jaakko Eino Kalevi. Tykkäilen.

Lauantai, Klubi

Valittamista ei ole myöskään Klubin puolella. Uutta tavaraa ulos saanut KA SO RE kiinnostaa pitkästä aikaa nähtävänä hurjasti – niinkuin olisi kiinnostanut myös tyypin vieläkin isommassa hypessä oleva Femme en Fourrure. Bunnies kolahtelee.

Oih, Flow-missaus korvautuu nyt, kun Villa Nah on toivon mukaan Tampereellakin mitä mainioin. Tiuhassa soitossa ja tiuhassa kuuntelussa, erittäin jei. Näkikö joku tyypit eilen Taiteiden yön salakeikoilla?

Ranskaelektroinnostus on laantunut itseltäni sen verran, ettei lauantain isoin juttu Danger tunnu enää ihan niin huikealta. Keikalta odotan kuitenkin vahvaa tanssittavuutta ja ennen kaikkea supersiistejä visuja, esteettisyys kun tuntuu projektissa olevan isosti läsnä. Kiinnostava buukkaus joka tapauksessa.

--

Ja sit! 'Sparksin lukijoille tarjoutuu nyt siis mahdollisuus voittaa liput Monsters of Popiin.

Kaikkien hyvin vastanneiden kesken arvotaan kolme onnellista, jotka saavat nimen listalle haluamalleen keikalle – itselleen ja avecille. Vastausaika päättyy maanantaina kello 23:59, tuloksista ilmoitellaan sitten tiistaiaamuna sekä blogissa että suoraan voittajille.

Arvontaan osallistut lähettämällä vastauksesi ja yhteystietosi osoitteeseen jyri.ohman@ikimono.fi – tai vastaamalla kysymykseen 'Sparksin Facebook-sivulla.

Niin ja se kysymys, ah. Mitä biisiä odotat MOPissa kaikkein eniten?

Onnea kisaan ja nähään MOPissa!

// Monsters of Pop kotisivuillaan

Perjantai: Future Shorts

2010-08-27T11:58:00.000-07:00

Paleltaa. Ulkotapahtumat ovat useimmiten kivasta ja Future Shortsin ulkoilmaesitys hyvä idea, mutta värjöttelyksi ilta kuitenkin meni.

Lyhäreitä ennen lavalle kapusi the Megaphone State. Kuulostelin uutta tuttavuutta ennen lähtöä pienen tovin ja hyvältähän se vaikutti – mutta live vakuutti jo ihan totaalisesti. Hyviä taustoja ja ihan mainiointa puhelaulantaa – vaikka räp harvemmin iskee, niin tänään kävi näin. Nimi kannattanee pistää siis vastaisen varallekin muistiin. Väinö Linnan aukiolla sounditkin toimivat jotenkin yllättävän mainiosti.

Voihan Hipstamatic.

Lyhäreistä löytyi totuttuun tapaan muutamia superkiinnostavia juttuja ja muutamia hohhoijaa-osaston täyttäjiä. David O'Reillyn Please Say Something oli äärimmäisen hämmentävä ja mielenkiintoinen, kaunis tarina.

Cinnamon Chasersin Luv Deluxe on todettu kesällä mitä herkullisimmaksi biisiksi ja video on edelleen varsin toimiva myös.

Semmoisia. Nyt teetä, leipää ja hömppäilyä. Huomenna sopii odotella sitten aika megapostausta, mutta ei siitä vielä sen enempää.

PS. Klubin sivuilta poimittua:
"Lauantai 25.9.
Hang The DJ! -indiedisko:
dj's Oh Man (Indiaaniklubi), Tiskijukka & Sami!"
Huu!

Kaksitoista juttua Flow'sta

2010-08-26T01:12:00.000-07:00

Flow'sta toipuminen otti sen verran aikaa, että kokemusten kertailu ei ole ihan blogiaikataulun mukaista. Niinpä se viimeistelemätön syväanalyysi jääköön nyt julkaisematta, mutta poimitaan tapahtumasta sen sijaan kaksitoista eniten mietittänyttä asiaa.

I. Air

Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.

Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.

II. The Drums

Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.

Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.

III. Beach House

Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.

IV. the Radio Dept

Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.

V. Robyn

Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.

VI. Uusi Fantasia

Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.

VII. Pääesiintyjät

Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.

VIII. Ihmiset

Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.

Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.

IX. Sisäkeikat

Ei mitään järkeä.

X. Ruoka

Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.

XI. Hipsterit

Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.

XII. Henk.koht.

Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.

Maanantaihämmennys

2010-08-16T11:24:00.000-07:00

Flow Festival 2010 on koettu. Vaikka seuraavien päivien kertauspostaukset tuovat esille kitinääkin, niin eihän siitä mihinkään pääse – tuo festari on edelleen parhaita juttuja Suomessa, kesässä ja aika lailla missä mittapuussa tahansa.

Eikä Helsingin vetovoima ota edelleenkään laantuakseen. Mitä minä täällä oikein teen?

Flow pisti paikoin paitsi pään taas pyörälle, myös punakynäkysymysmerkin minuuden perään. Elämäni on muuttunut vuoden aikana ihan käsittämättömän paljon, ja vaikka aika lailla kaikki muutos on ollut parempaa kohti, alkaa neljännesvuosisadassa opittu minäkuva joissain hetkissä sumenemaan. Ehdin viikonlopun aikana tuntemaan useaan otteeseen aika isoakin hämmennystä, kun törmäämistäni tutuista lähes poikkeuksetta kaikki ovat ihmisiä, joihin olen tutustunut blogini myötä. Ihmisiä, jotka tuntevat minut enemmän 1000 Sparksina kuin Jyrinä.

Se tuntuu oikeasti aika omituiselta.

Kun oma identiteetti tuntuu olevan näinkin sidottu yhteen nettipäiväkirjaan, en voi olla miettimättä mitä minulle tapahtuu, jos joskus kirjoittamisen lopetan.

Pää tuntuu tyhjältä. ~~Ajattelin~~ ~~Haluan~~ ~~Yritän~~ Aion mennä tänään aikaisin nukkumaan ja herätä huomenna uutena poikana. Sinä poikana, joka osaa taas innostua, riemastua ja ihastuttaa – enkä tänä masennuksen ja itseinhon syövyttämänä, elävänä kuolleena kävelevänä kuorena, jota olen liian pitkään asuttanut. Haluan osata taas puhua ja kuunnella, pystyä kohauttamaan olkaani ja olemaan aidosti läsnä. Haluan ajatella vähemmän ja hiljentää päänsisäiset dialogit, haluan oppia olemaan tyytyväinen itseeni – enkä rakastaa pelkkiä sanoja. En halua elää miettien, miten mistäkin asiasta kirjoittaisin.

Haluan mitata elämää koetuissa hetkissä menetettyjen sijaan.

Voi kuinka minä haluan.

Ja niin minä teen.

Keskiviikko: the Simple Pleasures

2010-08-11T10:30:00.000-07:00

Onnea pelissä, epäonnea rakkaudessa tuntuu muuttuvan kohdallani muotoon onnea musiikissa, epäonnea työssä.

Siinä missä työpäivät tuntuvat olevan tasaista pään seinään kolauttelua yllätyslaskujen ja henkilökohtaiseen osaamattomuuteen tuskastumisen parissa, tipahtelee musiikkipuolella vastaan päivittäin aika innostavia, pieniä sattumuksia. Niistä lisää joskus myöhemmin, ehkä.

Onnea toivoisi myös Magenta Skycodelle. Kakkosalbumin työstö on ollut ilmeisimmin mutkainen tie, mutta syksyn mittaan uutukaisen pitäisi vihdoin ilmestyä. Uusi kappale the Simple Pleasures on valtavan kaunis ja lupaa hyvää.

Vähän varautuneenakin kissaihmisenä en voi olla kehräämättä ihastuksesta lurppasilmäistä Astrid-pentua katsellessa. Oi. Kotikutoisuudessaan ehkä näteimpiä videoita koskaan.

Yhtyeelle soisi tällä erää sitä ansaittua, kansainvälisempääkin huomiota. ||||| on, kuten useaan otteeseen olen täälläkin julistellut, ehkä paras suomalainen albumi koskaan – toivottavasti seuraaja yltää samaan. Tästä on ainakin hyvä jatkaa.

Loppuun vielä vanhempi Open Air, jossa ainoa vika taitaa olla sen täydellisyyden aiheuttama, oman riittämättömyyden tunne.

{ In short: The new Magenta Skycode track is absolutely beautiful – and that kitten just melts your heart. I'm eagerly waiting for the sophomore album. }

// Magenta Skycode MySpacessa

Flow-ennakko: 2010

2010-08-09T11:40:00.000-07:00

Viikonloppu vilisi ohi ja lupailtu festariennakko jäikin maanantaille. Nyt siis! Seuraavassa Flow'n previkat näin omasta – eli kyseisten festarien kohdalla tietyllä tapaa valtavirtaisesta – näkökulmastani.

Keskiviikon ennakkokonsertti

Kaksi älyttömän kovaa nimeä ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta kokematta jää. LCD Soundsystemin ja Chemical Brothersin on helppo arvata räjäyttävän festialue jo ennakoilla. Molempien kovat uutuuslevyt ovat tuoreessa muistissa, eikä avaaja Kap Kap kuulosta huonolta sekään.

Perjantai

Starttaillaan varsinaisuus kotimaisella Kiki Paulla. White Mountain on keräillyt ansaittua suitsutusta ja muutenkin kyseessä on yksi potentiaalisimmista kotimaisista indieakteista. Jyrockissa missasin, täällä ei parane virhettä toistaa.

Jimi Tenor on jäänyt aina itselleni vähän outolinnuksi, vaikka kultimpaa suomalaista saa hakea. Kevyt välipalatsekkailu siis, Tony Allenilla varustettuna.

Villa Nah haki vuosi sitten vielä vähän itseään, mutta odotettuja harppauksia on otettu ja kiinnostuneiden määräkin lienee nyt moninkertainen. Erittäin jee!

Broken Bells osoittautui Meltissä vain semiupeaksi – samoin kuin levyllään. Leppoisana ilta-aloitteluna toiminee yhä mainioimmin. Citizenistä tulee jotenkin hirveästi mieleen Wales-lemppari Super Furry Animals.

Circle – no joo. Vaikka yhtye olikin Roskilden kovin, ei meininki ole ikinä juuri kolahdellut. Biisin tai kaksi voisi ehkä käydä taas kuulostelemassa, useampaa tuskin jaksaa ärsyyntymättä.

Awesome Tapes from Africa on yksi mielenkiintoisimmista esiintyjistä – osin siksi, että minulle vieraampaa soiteltavaa en juuri keksi. Afrikkalaisia obscure-kassuja bloggaajansa soittamana siis, eli mahdollisesti tämän vuoden jännimpiä juttuja.

Harmi vain, että Air puskee päälle. Joulukuun keikka jäi kokematta ja tietyllä tapaa yhtye tuntuu Flow'hun edelleen vähän hassulta poiminnalta – mutta en valita. Eka livekokemus ikinä ja odotukset ovat korkealla, suosikkibiisejä kun on varmaan parin setillisen verran.

Four Tet meni kurjasti päälle Meltissä ja samoin käy täälläkin. Jos aikataulut pitävät, ehdin vilkaisemaan läpi ehkä yhden biisin – harmi sikäli, koska alkuvuoden There Is Love in You -lättyä olisi tehnyt mieli ihastella myös elävänä.

Kiireen aiheuttaa tietenkin the Drums, josta kaiken vuodattamani hypen takia olen pakotettu ahtautumaan mahdollisimman eteen. Odotan paljon, vaikka vokalistin liveäänenkäyttö jännittääkin etukäteen vähän negatiivisella tavalla. Yhtye on toiminut päällimmäisenä soundtrackinani kuitenkin jo lähes vuoden verran, joten aikamoinen täyttymys lienee luvassa. Nykyhetken kuumimman breikanneen indiebändin kiinnittäminen on järjestäjiltä ihan mielettömän kova juttu, josta kiitokset jo etukäteen.

Illan loppuvaiheita voisi arpoa kolmen samaan aikaan starttaavan semikiinnostavuuden väliltä – Ricardo Villalobos lienee piireissä aika kovis, vaikka itselleni tuntuu aavistuksen yksitoikkoiselta, Big Boi on saanut ylistystä uutukaisellaan ihan joka puolella ja Islajan liveen tuli keväällä varovaisesti ihastuttua. Näistä jotain siis.

Ei parane unohtaa myöskään telttaklubin kotimaista Misf*tsiä ja belgialaista Aeroplanea, näissä saa vielä illan viimeiset hiet pintaan. Tanssikengät jalkaan siis!

Lauantai

Ensimmäinen peruuntuja harmittaa – vaikka Miike Snow tuli Meltissä jo nähtyäkin, olisi se ollut hienoa päästä katsastamaan myös täällä. Arvattavasti ikävä tieto monelle muullekin.

Päivä starttaillaan suomalaisputkella. Maria Gasolina, Myron & E with the Soul Investigators, Uusi Fantasia, K-X-P ja Husky Rescue – kuka vielä kehtaa sanoa, ettei täältä tule kiinnostavaa musiikkia? Erityisintoilut jo tietynasteisen kulttiaseman arvoisesta Uudesta Fantasiasta, jota en ole aiemmin livenä nähnyt. Kehuttu K-X-P sen sijaan saattaa olla vähän turhankin koomailevaa. Ja Husky, oi, ihanuus.

Alkuillan mittaan kannattanee tarkistaa myös Tastebuddies-projektin etenemistä – onneksi Jufo designaa ensimmäisenä, joten se on helppo jättää huomioimatta.

Surfer Bloodilla on etukäteen arvioituna plakkarissa yksi Flow'n kovimmista biiseistä, eikä esikoinen ole muutenkaan tylsistyttänyt. Erittäin jees, toivon ma. Keikka saattaa jäädä vajaaksi, kun Owen Pallett on pakko nähdä myös – viimevuotinen Final Fantasy -missaus kalvaa vähän edelleen.

Flow'n jazz-osio kutistuu vuosi vuodelta, mutta taso on toki sitäkin huimempaa. Timo Lassy Orchestra José Jamesin kanssa on totutun laadukasta kamaa.

Seuraavaksi peräkkäin 'Sparksissa samassa järjestyksessä tulleet ruotsalaiset. Junipin groovet jatkavat Lassysta aika mukavan luonnollisesti ja Robynin toivoisin sitten jo vähän räjäyttävän fiilistä. Luin laatulehti Keskisuomalaisesta äskettäin Body talk pt. 1:n arvostelun, joka oli lievästi sanottuna huvittava – toivottavasti Siltasen Mikkokin sattuisi Flow'hun eksymään ja tästä vakuuttumaan. Itse odottelen artistia aika hurjasti. Tanssiversio Hang With Me -raidasta on aika ihku.

Lauantai-illan eksoottisin valinta lienee syyrialaisherra Omar Souleyman, joka tarjoaa joko ikimuistoisen kokemuksen – tai sen tapahtuman pakollisen kuriositeettiaktin niin järjestäjien kuin yleisönkin puolesta. Katsotaan.

Lauantain pääakti M.I.A.:n ja lempeyden parhaasti taitavan Beach Housen päällekkäinmeno harmittaa vähän. Oletettavasti jälkimmäiseen päädyn, pari kappaletta tulee ehkä ensimmäistäkin katseltua.

Major Lazer ei oikein inspaa, joten väliin saa ehkä hengähtää hetken – sitten takapihalle hannulelaurin pariin. Tanssii! Jori Hulkkosen Drum Man -projekti menee harmittavasti päälle.

Lazerista sooloilemalla jatkava Diplo tullee sekin skipattua ainakin enimmäkseen. Ilta taitaakin päättyä sitten Sleigh Bellsin käsittelyssä – joskaan en ole varma, onko täysi keikallinen minulle jo liikaa.

Sununtai

Päätöspäivän alkupaloina nautitaan Dinosauruxia. Kevätkeikka Telakalla miellytti, toivottavasti tämäkin.

Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet tarjonnee leppoisan istuskeluvaiheen. Sunnuntaipäivät Flow'ssa ovat kyllä parhaimmillaan ihanuutta. Jossain vaiheessa olisi hauska katsastaa pyhätanssit – ehkä joku tietää paremmin päädynkö myös lattialle.

Suomirap kolahtelee harvakseltaan, mutta tänä kesänä Kemmuru on vihdoin omallekin kohdalleni osoittautunut aika oivaksi. Tikiksen Prince on yksi ehdottomia kesäraitoja 2010, pitänee nähdä siis.

Ricky-Tick Big Band on luonnollisesti taas aika parhautta. Leppoisa istuskeluvaihe pt. 2.

Ja sitten! The Radio Dept. on ollut uutukaisellaan yksi kuluvan vuoden lemppareitani, joten keikkaa odotan ihan hirveästi – varsinkin kun alkukesän Tavastia-mahdollisuus tuli passattua.

Konono N° 1 ehkä, Girls takuuvarmasti. Tytöt voisivat kyllä olla parhaimmillaan se tämän kesän kruunaus.

The xx tuli nähtyä Meltissä vajaasti, joten täällä tarjoutuva toinen tilaisuus on aika mainiointa. Erittäin siistiä.

Marina and the Diamonds viehätti alkuun parilla biisillään aika kovasti, mutta debyytti oli kokonaisuutena aika hömppää. Eikä yhtä kivalla tavalla kuin vaikka Ellie. Lempiraita I'm Not a Robot tekisi ainakin mieli nähdä.

Saksassa silkkaa magiaa tarjoillut Jónsi tuottaa kylmiä väreitä aika varmasti myös Suvilahdessa. Tällä keikalla on vaikutuksia.

Festarit päättävät Cariboun toimesta – eli oletettavasti aika miellyttävällä tavalla. Uutta levyä on tullut kuunneltua vähän hajanaisesti ja vanhempi materiaali on vierasta, mutta liippaa kokonaisuutena ainakin riittävän läheltä omaa teekuppiani.

Semmoiset. Ihan tajuton listahan tämä on, eli korkeat odotuksetkin on kielikuvana vähän alakantin puolella. Aika osuvasti edustamani, jo vähän absurdissa määrin vihattu hipsterosasto on saanut mainioimman kattauksen ja rytmipuolellakin löytyy. Aika kova into on päällä, ei voi muuta sanoa.

Neljä yötä enää! Nähdään Flow'ssa!

// Flow Festival 2010
// Printattava .pdf-aikataulu Flow'n sivuilla

Flow-ennakko: 2007-2009

2010-08-05T02:23:00.000-07:00

Flow'hun on aikaa reilun viikon verran ja jo nyt on selvää, että tulossa on ainakin lineupillisesti kaikkien aikojen kotimainen festari. Kun järjestelyiden toimivuuteen voi kolmen aiemman festarin perusteella luottaa ja puitteetkin ovat aika ihkut, ovat odotukset aika korkealla.

Etkoillaan tänään viidellä plus yhdellä pakahduttavimmilla Flow-elämyksellä tähän saakka.

5. Crystal Castles - Crimewave (2008)

Ikävät myöhästelytkään eivät haitanneet, kun lopputuloksena oli intensiivisin keikka ikinä.

4. Vampire Weekend - M79 (2009)

Pienoisen pettymysvuoden ehdottomin huippuhetki. Muut isot onnistujat olivat odotetusti Ladyhawke ja Lily Allen, mutta edellisvuosien tenhoon ei viimeksi ihan ylletty.

3. Architecture in Helsinki - Heart It Races (2007)

Hetki, jolloin löysin itseni indiepopista ja ihmisenä.

2. Kings of Convenience - I Don't Know What I Can Save You From (2008)

Maagisin keikka ikinä, auringonlasku ja yleisön reaktiot alun eri vaiheissa – ihh.

1. Cut Copy - Out There on the Ice (2008)

En ole ikinä hyppinyt yhtä paljon. Upeutta potenssiin kymmenen.

+ Cut Chemist - the Garden (2007)

Vangitseva keikka niin katsottuna kuin kuultunakin. Tietyllä tapaa myös hellien jäähyväisten jättö kokonaiselle genrelle, joskin tapailemme edelleen epäsäännöllisesti.

Huomenna vilkuillaan sitten läpi kiinnostavimmat esiintyjät tulevilta festeiltä. Varaudu siis megapostaukseen!

// Flow Festival
// Flow 2009
// Flow 2008
// Flow 2007

Keskiviikko: Robyn

2010-08-04T02:54:00.000-07:00

Varovainen etkoilu Flow'n Ruotsi-osostolla jatkukoon tänäänkin.

Robynin Body Talk -trilogian ykkösosa on herättänyt laajalti mielenkiintoa ja kerännyt kehuja, mutta mennyt ennen eilistä itselläni kokonaisuutena vähän ohi. Kun viimein sain levyyn perehdyttyä vähän tarkemmin, oli aika hauskaa huomata, että julkaisun kahdeksasta biisistä jopa viisi oli tullut aiemmin vastaan – ja kolahdellut aika huolella. Niinpä yleisarvosanaa ei tarvitse hirveän kauaa miettiä.

Sopivasti junnaavan Don't Fucking Tell Me What to Do -introilun jälkeen starttaavaa viiden biisin rautaista, osin toteutunuttakin hittipotentiaalia ei voi kuin kumarrella. Aloittava Fembot on ollut yksi kesän lempiraitojani; mielettömät osiot ja erityisesti kertsi kolahtaa. Lujaa.

Suoraviivaisempi Dancing on My Own on tyyliltään ja symppisnyyhkyilyteemaltaan aika lailla yksi yhteen postauksen jälkiruokabiisin kanssa, mutta toimii itsekin ihan loistavasti. Tyylikästä.

Iisaileva Cry When You Get Older miellyttää myös, mutta Diplon tuottama Dancehall Queen on taas varsinainen pankinräjäyttäjä.

Röyksopp-kollaboraatio None of Dem venähtää vähän, mutta iskee silti – niinkuin joka ikinen (kundi hikinen) norjalaisparin tuotos. Päättävät Hang With Me ja Jag Vet en Dejlig Rosa nätteilevät ihan mukavasti. Vähän vajaamittaisenakin ensimmäinen BT on silkkaa kultaa – enkä osaa oikein kiistää Last.fm:n shoutbox-kommentteja: "part 2 is gonna make me poop myself".

Toinen omalla Konichiwa-labelilla julkaistu albumi on siis erittäin suositeltava – ja kun kompakteista paketeista muutenkin aina tykkään, tullee uutta Robynia poimittua soittolistalle mukavan tiuhaan tahtiin.

Nappaillaanpa loppuun vielä sitä vanhempaa tuotantoa. Debyytin ysäriklassikko Show Me Love on pehmoilussaan edelleen aika erittäin mukavaa – ja ihan mainiota olisi saada tämä Suvilahdessa kuulla. Saapa nähdä kuitenkin, onko biisi lakaistu jo maton alle.

Edellinen sweet collab norjalaispoikien kanssa, the Girl and the Robot oli mannaa taivaasta – kuten tuo viime vuonna alati hehkuttamani Junior ylipäänsä. Seuraava Senior on luvassa tosiaan syksyllä, mutta en tiedä kuullaanko sillä Robynia. Toivottavasti.

Ja loppuun se kaikkien aikojen kovis. Kleerupin kanssa värkätty With Every Heartbeat on ihan eniten kylmiä väreitä aiheuttava biisi – ja uuden hienon albuminkin jälkeen ainakin omalla kohdallani edelleen se tuotannon kirkkain helmi.

Kyyneleet silmiin ja tanssilattialle, ihh.

{ In short: Another Swede boosting this year's Flow; Robyn put out a wonderful first album of her Body Talk -trilogy in June. With Every Heartbeat from a few years back remains as the all-time favourite track, though. A great gig for sure! }

// Robyn MySpacessa
// Body Talk pt. 1 -albumi Spotifyssa

Tiistai: Junip

2010-08-03T07:18:00.000-07:00

Flow-ennakot saavat odottaa vielä pari päivää, mutta kuunnellaan etukäteen jo vähän Junipia. Mainion José Gonzálezin johtama yhtye on hiipinyt omaan tajuntaani enemmän tai vähemmän vaivihkaa – pari kuukautta sitten julkaistun Rope and Summit -ep:n raidat ovat soineet taustalla monesti, mutta keskittymään pakottamatta.

Gonzálezin ääni on arvatenkin se elementti, joka nostaa Junip-kappaleet keskivertogrooveja ylemmäksi. Sovitukset toimivat kuitenkin myös aika ilahduttavasti ja ep pitää odotettuakin paremmin otteessaan. Samaisten festarien Broken Bellshän tästä tulee vähän mieleen, eikös?

Viime viikolla julkaistu Always-single on yhtyettä ja keulakuvaansa parhaimmillaan. Hieno alustus syyskuussa ilmestyvälle, ensimmäiselle täyspitkälle. Rytmi- ja melodiailottelu ajaa juuri niin villiksi, kuin olettaa sopiikin.

Vuoden '04 Black Refuge -ep pitänee jossain vaiheessa kuulostella myös.

Napataanpa loppuun vielä Joséa yksinään. Täydelliset Teardrop- ja Heartbeats-coverit lienevät kaikille tuttuja, mutta Killing for Love Andreas Nilssonin mainiolla videolla voisi olla vieraaampi.

Ah.

Eilen televisiosta tullut V for Vendetta oli ihan mahtava – jälleen kerran. Ei-sarjisharrastajana en ole alkuperäisteokseen tutustunut ja FB-seinät näyttivätkin olevan eilen taas täynnä innostuneita statuksia ja lyttääviä kommentteja. Omalla kohdallani leffa kuitenkin toimii siis erinomaisesti. Dystopiat ylipäänsä iskevät aina, visuaalisuus on lumoavaa, näyttelijät toimivat (Natalie on kaljuna erityisen ihh, Stephen alati yhtä mainio ja Coupling-Patrickin bongaus lämmittää aina), tyylikkäästä toiminnasta tykkään ja elokuvan loppukohtaus on mitä upein. Pidän jotenkin hirveästi totalitarismin ja jopa fasismin visuaalisuudesta, mikä herättää aina vähän kummastelua – ja tällaisen tarinan puitteina parempia elementtejä en tiedä. Huima elokuva siis.

{ In short: José González has a magic touch – whether it's him going solo or reviving Junip. A true must-see at this year's Flow Festival. Also V for Vendetta proved yet again to be just brilliant. }

// Junip MySpacessa
// Rope and Summit -ep Spotifyssa
// José González MySpacessa

Maanantai: Still Corners

2010-08-02T08:50:00.000-07:00

Tuplapaprika-punasipuli-salottisipuli-pinaatti-mozzarella-extrajuusto -piirakka uunissa, nam! Paistumista odotellessa voisi napata esiin taas yhden kehumisen arvoisen yhtyeen.

Lontoolainen Still Corners yhdistelee tummia sävyjä herkkäilyvokaaleihin ja paikoin kirkkaampiin melodioihin. Lopputulos ihastuttaa useaan otteeseen, eikä olisi välttämättä huonoin musiikkivalinta elokuun pimeneviin iltoihin.

Don't Fall in Love / Wish -seiska tulee ulos elokuun kahdeskymmenes päivä, the Great Pop Supplement -pikkulafkan toimesta. Synkkispojat- ja tytöt pistää ostoslistalleen. Endless Summer löytyy puolestaan mainion Fierce Panda -labelin Gruff Trade -kokoelmalta.

History of Love keinuu ihanasti – kuin kaamoskauden Camera Obscura. Melkoisen koukuttava biisi. French Kissin hämyilevään rytmisikermään voisi samoin upota vaikka yhdeksi yöksi.

Ehkäpä näin vielä käykin.

Erittäin siistiä. Tyktyk.

{ In short: Still Corners brings us pretty much the sweetest, darkest and coolest shoegazing indie there is. Love it. }

// Still Corners MySpacessa

Sunnuntai: Kalle J

2010-08-01T05:05:00.000-07:00

Yksi kivoimmista jutuista musiikkiblogin kirjoittamisessa on pienten juttujen löytäminen. Semmoisten, joista ehkä kukaan muu ei ole vielä kuullut ja joista ei ehkä isompia koskaan tulekaan. Vaikken mikään blogosfäärin Magalhães olekaan, kysytään minulta aika monesti sitä, mistä hyviä pieniä juttuja löydän. Vastaus on aika simppeli – kun löytää yhden hyvän jutun, löytää yleensä monta.

Tämänpäiväiseen tuttavuuteen, ruotsalaiseen Kalle J:hin törmäsin eilisen Craft Spellsin kautta. Jo ihastelemieni FB-päivitysten joukossa oli Vingslagin video "one of my influences" -tekstillä varustettuna – välitön pakkotsekkaus siis.

Vaikkei vaikutetta nyt sinänsä ihan hirveän suoraan voikaan kuulla, lumosi Kalle J jo ensimmäisillä tahdeillaan. Vähän sitä viime vuosien täydellisintä ruotsalaisen elektronisen musiikin henkeä aavistuksen suoraviivaisempaan suuntaan vedettynä – toimii. Astetta tiukempi Bgit ei ole huono veisu sekään.

Ja When You See Me on viimeistään se raita, jolla lankeaa loveen. Oj oj oj!

Pienissä jutuissa on monesti vain se vika, että tulevista julkaisuista ei löydy juuri spekulaatiota, keikkoja ei ole lähimaille todennäköisesti tulossa ja ylipäinen aktiivisuuskin on kysymysmerkillä varustettava. Toivottavasti Kallesta joskus jotain vielä kuullaan – jos eivät muut tahot laita seiskaa pian ulos, niin pitää ottaa varmaan itse yhteyttä. Lienee ilmeistä, että yksi vetoava piirre artistissa on sen nimi. Kalle J, siis ihh!

Öh, ennen tekstin julkaisua huomasin biisien olevan jo vähän iäkkäämpiä – vuosilta 2007 ja 2008. Kun materiaali kuulostaa kuitenkin yhä mukavan tuoreelta, niin mennään sitten sunnuntaina vähän jälkijunassa. Ei se väärin ole.

Se siitä Magalhãesista nyt kuitenkin.

// Kalle J MySpacessa

Lauantai: Craft Spells

2010-07-31T10:11:00.000-07:00

Jee kiva päivä. Ja kiva iltakin todnäk, suuntana siis Klubi ja Hang the DJ!. Sitä ennen taas pikapäivitystä hypen arvoisen bändin hengessä.

Craft Spells tulee Kaliforniasta ja kuulostaa paitsi hyvältä ja tuoreelta, myös sopivan viimeistelemättömältä – mikä vuonna 2010 on tietyllä tapaa jopa kriteeri edellisille adjektiiveille. Laadukkaita biisejä on useampia, joten kuuntelemaan mars.

Sun Trails on aika parasta juuri nyt. MySpacesta kannattaa tsekkailla lisäksi raidat Ramona ja Given the Time – näiden jälkeen vakuuttunee viimeistään. Itselläni ihastumiseen riitti jo pelkästään Facebook-sivun statukset "my dream is to tour with the radio dept." ja "i can never get tired of watching control". Ah!

// Craft Spells MySpacessa

Perjantai: the Lilies

2010-07-30T06:56:00.000-07:00

Kuulomuisti on lyhyt ja näkömuistikin ontuu, mutta ehkä blogilukumuisti jaksaisi heinäkuun lopusta syksyyn asti? Yritetään ainakin.

The Lilies on nimittäin kollektiivi, jota kannattaisi muistaa seurata. Keulakuva Sérgio Dias on ilmeisesti kulttihahmo ainakin kotimaassaan Brasiliassa, vaikkei itselleni vielä mitään sanokaan. Diasin lisäksi yhtyeen muodostaa jo vähän tutumpi, ranskalainen symppisporukka Tahiti Boy and the Palmtree Family – ja kun soppaan on heitetty vierailijoiden roolissa vielä semmoiset legendat kuin Jane Birkin ja Iggy Pop, alkaa paketti olla ainakin paperilla melkoisen lupaava.

Paperille tarina sitten aika lailla päättyykin – ainakin toistaiseksi. Ainoa audiaalinen kokemus on albumin teaservideo Jennifer et la Serviette -biisillä varustettuna, eikä se huonolta kuulostakaan. Bändialustuksen jälkeen olo jää kuitenkin vähän tyhjäksi.

Onneksi lisää on siis tulossa syksyn aikana. Hyvää kannattanee odottaa.

PS. Tänään ja huomenna pääsee Tampereella fiilailemaan elektronista musiikkia TEMP2010-tapahtuman muodossa – kannattanee. Itse aikomuksena on suunnata vähintäänkin tämänpäiväisiin (Hämeen?)puiston ilmaissoitteluihin. Huomenna pitkästä aikaa taas Hang the DJ!, ah!

// The Lilies MySpacessa

Torstai: Original Heteroes

2010-07-29T12:24:00.000-07:00

Toimiston ovesta kolahti eilen laskujen lisäksi aika mainio kirje, joka nostatteli kulmakarvoja ja suupieliäkin useampaan otteeseen. Preivin välistä löytyi parin biisin promolevy yhtyeeltä nimeltä Original Heteroes.

Helsinkiläisnelikko on mukavan tuore paitsi ilmeisesti uraltaan, myös materiaaliltaan.

Kakkossingle My Generation kolahtaa aika kovaa. Melko reippaasti Editorsin jalanjälkiä astellaan, ehkä vähän miellyttelevämmällä elektronisuudella. Isoudesta tuli hetkittäin mieleen myöskin kotimainen Déclassé. Kakkosraita I Fooled Youn syna-aloitus toi melkoisia ysäriviboja, mutta jatkosta kehkeytyy ihan oiva raita – joskaan ei ihan edellisen veroista.

Tykkäiltävää on.

Vaikka musiikkia pitäisikin aina arvioida kaikista ulkomusiikillisista – tai ainakin ulkotaiteellisista – seikoista riippumatta, Original Heteroesin kohdalla kotimaisuusaspektista on pakko tulla yksi kiinnostumisen arvoinen näkökulma lisää. Hyvää, tuoretta ja muun maailman kanssa lähtökohtaisesti samalla viivalla olevaa indietä kun täältä tippuu edelleen turhan harvakseltaan. Two thumbs up, siis.

Tunnun kotimaisten yhtyeiden kohdalla kiinnittävän tarpeettomankin paljon huomiota niiden markkinoinnin ja erityisesti sosiaalisen median käyttöön – ihan vain työnikin puolesta. Original Heteroesin visuaalisuus on siinä ja siinä, mutta some-hyödyntäminen miellyttää – erityisesti YouTuben täyskäyttö ilman varsinaisia musiikkivideoita on hyvä veto. Facebook-faniutumista ei tarvinnut kauaa miettiä, mutta Twitter olisi ollut ihan kiva lisä – vaikka jakonappula kotisivuilta löytyikin. MySpace-konvention hylkääminen kuitenkin mietitytti. Onko aika ajanut jo dinasauruxen ohi? Ainakin minä läpikäyn suurimman osan bändilöydoksistäni yhä tuota kautta. Samoin kuin keikat – tyypit hei, koska teidät näkee livenä?

Ja hei! Kuuntelin tiistaisessa yöbussissa Helsinki–Tampere -välin Jens Lekmania – taas kerran. Ja kas; niin vain heti tänään Facebookissa linkkailtiin uuteen Jens-biisiin. Maailman ihanimman pojan kohdalla ei tarvinne kai edes kysellä että onks tää kohtaloo – vaikkakin jos uusi biisi ilmestyisi aina sillon kun vanhoja palvon, olisi levytystahti vähän tiuhempi. The End of the World Is Bigger Than Love jatkaa Night Falls Over Kortedala -albumin täydellistä fiilistä ja iskee. Single on tulevalta albumilta, ja biisin voi latailla taas kotisivujensa Smalltalk-osiosta. Tsekkaathan myös sen edellisen mixtapen, jos et vielä ehtinyt.

"I believe in love, I just get so wrapped up in it sometimes that I need to put it into proportion. It's something you have to do a lot when you're Jens Lekman."

Tai Jyri Öhman.

Voi Jens.

// Original Heteroes kotisivuillaan
// Jens Lekman -uutukainen ladattavissa sähköpostia vastaan

Keskiviikkohurmos: Cut Copy ja French Horn Rebellion

2010-07-28T07:35:00.000-07:00

Yes, no, maybe.

Olen ehtinyt lataamaan musiikillisen harrastuneisuuteni aikana melko monelle keikalle ja festarille niin tajuttomia odotuksia, että olen jo tottunut olemaan yleensä jälkilämmöissä aavistuksen pettynyt. Kesä 2010 on käynnistänyt poikkeuksien sarjan, joka ei toivottavasti tule ihan heti katkeamaankaan – horkassa odotellut Belle and Sebastian ja Florence + the Machine Ruisrockissa, Melt! edellisenä viikonloppuna ja eilisillan Tavastia-ekspeditio kun ovat olleet kaikki melkoisten suitsuttelujen arvoisia. Tai no, eipähän se Editorskaan huono ollut – ja Mew'kin lämmittää edelleen.

Jotain on kuitenkin jossain vaiheessa jollekin tapahtunut.

Oli alustus kuinka kömpelö tahansa, pistettäköön se eilisen mahtiskeikan, nestehukan ja kolmen tunnin yöunien piikkiin. Odotuksia joka tapauksessa siis oli; Cut Copy oli Flow'ssa '08 havaittu ehkäpä pakkotanssittavimmaksi liveksi ikinä ja lämpännyt French Horn Rebellion on ollut blogisuosikki ekoista kuunteluista lähtien. Alle vielä hyvä ruoka, seitinohut nousuhumala ja henkkareiden unohtumisesta aiheutunut hetkellinen kylmä hiki, niin kaikki postauksen arvoisen illan osaset olivat kasassa.

French Horn Rebellionin reippaan puolen tunnin setissä kävi ilmi kaksi asiaa: aika kova potentiaali ja aika ohut materiaali. Kaikki kuulosti kokonaisuudessaan oikein hyvältä, mutta todella villitsemään yhtye onnistui vasta Up All Nightillaan. Seurannut päätöskappale Beaches & Friends kuulosti hyvältä – mutta kalpenee kuin keskipäivän aave the Telvesin täydelliselle remiksaukselle (ja hei Rough Trade, missä se mun maaliskuussa tilaama seiska viipyy, höh?).

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta miehenvaistoni sanoo, ettei Broken Heartia eilen kuultu – vaikka sen niin innoissani previkkapostaukseeni tunginkin. Kokonaisuudessaan kuitenkin aika lupaava lämmittely ja yhtyeeltä on helppo jäädä odottelemaan vielä kirkkaampia helmiä. Lavameininki tasapainoili vähän itsetarkoituksellisen sekoilun rajoilla, mutta kiharamman tyypin ilmestyminen yhtäkkiä katsomon sekaan syna sylissään oli oikeasti aika älyttömän siistiä – erityisesti siinä vaiheessa kun itsekin pääsin koskettimia painelemaan! Harmi kun soitin ei ollut päällä, g-f-e-g-f-e-pimputteluni olisi varmasti ollut kiipparisoolojen kuningas.

Lyhyen väliajan aikana sali täyttyi nopsaan – ja vaikka eturivissä olisi paikoin tehnytkin mieli heilua, oli ovien tasolla hyppely ehkä vähän varmempi ratkaisu. Koko sali oli mukana aika kiitettävästi, uudet biisit otettiin vastaan tosin aika varovaisesti. No mutta ainahan.

Lights and Music avasi ja hyvin avasikin. Jos tuommoisella biisillä voi tasapainoisen setin startata, on kyseessä melkoisen kova porukka.

Pääpaino oli parin vuoden takaisella In Ghost Colours -albumilla, joka tanssitti ihan yhtä tehokkaasti kuin silloinkin. Esikoiselta tuli – kai – pari biisiä, joita en niin tunnekaan. Uusista kappaleista eilen jakamani Where I'm Going ei potkinut livenä ehkä vielä niin käsittämättömän kovaa kuin 'tube-versiona, mutta yleisön senhetkisellä vaimeudellakin saattoi olla osansa. Tai toisinpäin. Sopivasti 60-lukuun ja auringonpaistepopiin nojaileva biisi on itselläni kyllä niitä lempiraitoja just ny.

Huimia biisejä riitti arvattavasti roppakaupalla – kun kakkoslevyä junamatkalla ennakkoon kuuntelin, tuli oikein re-yllätyttyä siitä kuinka tajuttoman kovaa biisimateriaalia kasassa onkaan. Feel the Love, So Haunted, Far Away, Hearts on Fire... Huh. Mieletön porukka.

Jonkinasteisen kuuntelutauon päätyttyä tuli pistettyä merkille myös se, kuinka riisuttua yhtyeen soundi oikeastaan on. Post-punkia en esimerkiksi ole aiemmin osannut bändiin yhdistää, mutta niinhän vain tuntui sitäkin löytyvän.

Yx toimittajapoika sanoi, että yhtyeen ambitioissa ei ole se stadionbändin meininki, joka sille niin hyvin sopisi. Visio kuului ehkä jossain määrin uusissa kappaleissa, jotka eivät olleet enää niin Suvilahden räjäyttäviä kuin aiemmat. Tiiviitä klubikeikkoja on Cuttersille kuitenkin helppo lupailla pitkälle tulevaisuuteen.

Lempibiisi Unforgettable Seasonin puuttumista lukuunottamatta keikka oli aika unelma-. Out There on the Ice oli yhtä uskomaton päätös kuin viimeksikin – vaikka guy aussiaksentilla aina vähän hymyilyttääkin. Puhdasta loistokkuutta, samanlaista nostatusta en tiedä kenenkään muun taitavan.

If that's what it takes, then don't let it tear us apart
– even if it breaks your <3

Kappale, joka on oikeasti vähän elämää isompi.

Keikka oli siis mainio, mutta alkuillan lyhytkestoinen kylmä hiki häipyi Tavastialla nopsaan. Kun Suvin maailmassa pari viikkoa sitten valiteltiin venuen tukaluutta, tuntui se omiin muistoihini nähden vähän yliampuvalta – mutta ei enää eilisen jälkeen. Kuumuus kuuluu ehdottomasti alusta loppuun hypittäville keikoille ja ihmismassoihin, mutta olo oli kyllä loppuvaiheissa jo melkoisen tukala, eikä se ihan tajuton hikimäärä tuntunut itsestäni missään määrin mukavalta – ja YK-jatkofiilis katosi ihan vain senkin takia. Ilmastoinnin kehittämisen soisi olevan paikassa prioriteettilistalla vähän korkeammalla. Kun yhtälöön ynnätään aina yhtä huonot narikat natsihtavine järkkäreineen ja yleisön karjanomainen kohtelu, ei Tavastia ilman hyvää sisältöä ole ikinä ilo. De facto -asema on aikamoinen sääli.

Onneksi miinuksia ei itse esiintymisistä juuri tullut, joten jälkikäteisfiilis on varsin loistava. Cut Copyn erityisesti toivotan tervetulleeksi koska tahansa, vaikken itse kosketusetäisyydelle tällä kertaa uskaltautunutkaan. Toivottavasti seuraava tilaisuus tulee pian.

--

Oikolukukierros paljasti unettomuuden – ehkä levottomin kirjoitus ikinä. No, menköön.

Kolme sataa

2010-07-27T01:50:00.000-07:00

Kolmesataa postausta meni rikki – no, nyt. Sen merkeissä tartutaan meemiin, jonka täyttely kiinnosti itseäni jo silloin kun kaikki muutkin bloggarit näitä rustailivat. Kolmassadas postaus ei kuitenkaan tarkoita onneksi kolmeasataa faktaa, vaan kolme biisiä ja sata ajatusta. Tee matematiikka. Teema tematiikka.

Musiikkivalinnoiksi poimitaan tämäniltaisen keikan (iikiikiik!) kunniaksi hurjan hienoa uutta Cut Copya, toinen odotettu sukupolviklassikko samalta yhtyeeltä ja vielä lämppäröivää French Horn Rebellionia. Ehdottomia 'Sparks-suosikkeja joka raita, siis.

1. Moi oon Jyri.

2. Olen syntynyt joulukuun 11. päivä vuonna 1984, kello 13:27.

3. Olen koulutukseltani medianomi, ammatiltani luova suunnittelija ja yrittäjä.

4. Olen aiemmin työskennellyt päiväkodissa, museo-oppaana, Työvoima- ja Elinkeinokeskuksen kirjaajana ja flash designerina. Toisen kouluvuoden jälkeen olen tehnyt vain alan töitä – tai ollut niitä tekemättä.

5. Työni sisältää pääasiassa konsepti-, www- ja tekstisuunnittelua. Käytännössä teen aika paljon koodausta, mikä tullee toivottavasti tulevaisuudessa siirtymään taka-alalle.

6. Työnkuvassani on monesti kyse ongelmanratkonnasta, mutta en pidä siitä käytännössä yhtään. Olen enemmän luoja (eh) kuin korjaaja.

7. Haluaisin kirjoittaa aika paljon enemmän. Visuttelu kiinnostaa myös, mutta sen pysyminen vapaa-ajalla riittää myös, ainakin toistaiseksi.

8. Muutamia vuosia sitten podin aika syvää ammatillista kriisiä siitä, että olen heittänyt kaiken lahjakkuuteni hukkaan. Nykyään tuo on alkanut helpottamaan.

9. En halua tehdä muuta kuin luovaa työtä. Arvostan oikeita ammatteja hirveästi, mutta muulle alalle en itse menisi – eikä minulla olisi muualle mitään annettavaakaan.

10. Haluan olla hyvä monessa jutussa, mutta minua ei kiinnosta olla paras missään. Haluan olla kolmen ja puolen tähden l'uomo universale.

11. Elämäni tarkoitus on tehdä ja kokea mahdollisimman paljon siistejä juttuja.

12. Siisti ja kiva tuntuvat muutenkin olevan elämäni ohjenuoria.

13. Olin lukion loppuun asti koulussa hyvä – tekemättä ikinä hirveästi töitä.

14. Olen muutenkin elänyt jotenkin naurettavan helppoa elämää. Viime aikojen köyhyys on ollut oikeastaan ainoita koettelemuksia ja siksi tuntunutkin ehkä juuri niin vaikealta.

15. Olen syntynyt Hankasalmella ja elellyt 19-vuotiaaksi asti Keski-Suomessa.

16. Tamperelainen olen ollut nyt kuusi vuotta. Huh.

17. Olen kasvanut maalla, mutta muuttunut aika puhdasveriseksi kaupunkilaiseksi. En välittäisi asua pienemmällä paikkakunnalla kuin Tampereella.

18. Helsingillä on varattuna rooli elämässäni. Samoin ehkä Tukholmalla. Ja Berliinillä. Tampereella kuitenkin vielä ainakin hetken.

19. Opiskelin Tampereen Ammattikorkeassa taiteen ja viestinnän puolella. Oli ihan kivaa. Valmistuin vuoden myöhässä.

20. Opinnäytetyöni käsitteli vapaata musiikkia ja yhteisöllisen verkkopalvelun konseptointia ja toteutusta. Muistaakseni.

21. Opiskeluvaihe olisi ollut ehkä vielä kivempi, jos olisin ollut sosiaalisesti vähän aktiivisempi ensimmäiset pari vuotta. Olen tutustunut aika moneen koulukaveriin vasta opintojen päätyttyä.

22. Seurustelen toista kertaa elämässäni.

23. Tällä kertaa se on aika paljon kivempaa kuin viimeksi.

24. Teeleipiin tulee kaksi desiä kaurahiutaleita, kaksi desiä vehnäjauhoja, kaksi teelusikkaa leivinjauhetta, kaksi desiä maitoa, kaksi ruokalusikkaa oliiviöljyä, ripaus suolaa, basilikaa, mustapippuria ja paljon juustoraastetta. Uunissa 225°, 15 minuuttia. Päälle tomaattia, sipulia ja mozzarellaa.

25. Musiikki on aika iso osa elämääni. Aijaa?

26. Toisaalta olen yhtä lailla myös elokuvien suurkuluttaja. Olen miettinyt jossain vaiheessa leffabloginkin kirjoittelua, mutta ei tahdo oikein aika riittää.

27. Tästä blogista on tullut aika itselle aika iso juttu. Sekä ajankäytöllisesti että merkityksellisesti.

28. Olen tutustunut blogin kautta myös aika moneen kivaan ihmiseen.

29. Yhtä ajattelen nyt erityisesti.

30. Blogin nimeä valkatessa kakkosvaihtoehdoksi tuli muuten the Life Pursuit – yhden kivan jutun mukaan. Näkyy olevan nyttemmin varattuna, höh.

31. Olen ollut kasvissyöjä nyt reilun pari vuotta. Kalaa syön silloin tällöin, tuskin kuitenkaan useammin kuin kerran kuussa.

32. Lihansyönti tulevaisuudessa ei ole kuitenkaan mitenkään poissuljettu vaihtoehto. Silloin tarttuisin eettisyyteen kuitenkin mahdollisimman tarkasti.

33. Lihan poissulkemista lukuunottamatta en syö ihan riittävän terveellisesti. Liikaa viljatuotteita ja ihan liikaa sokeria.

34. Kokkailu ja syöminen – etenkin yhdessä – on ehkä kivointa maailmassa.

35. Olen ollut aina aika kiinnostunut politiikasta, mutta ydinvoimapäätös oli minulle valtava kolaus.

36. Tuntuu siltä, että jos asioihin haluaa vaikuttaa, ei poliittinen päätöksenteko ole se oikea kanava. Jos markkinataloudessa yritykset pyörittävät maailmaa, pitää päästä vaikuttamaan yrityksiin.

37. Oma yrityksemme on rakennettu vahvalle eettiselle arvopohjalle. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen oman työn kautta on asia, joka on itselleni tulevaisuudessa aika iso juttu. Ekoja askeleita sen suuntaan päästään ottamaan jo syksyllä.

38. Olen yleisesti ottaen aika helvetin pihi.

39. Olen myös melkoisen laiska, mikä on oikeasti se eniten inhoamani juttu itsessäni.

40. Toisaalta kun innostun jostain asiasta, käytän siihen ihan hirveästi energiaa.

41. Siivoaminen ei ole sellainen asia. Tykkään hirveästi siististä kodista ja omassa paikassa sotku ahdistaa, mutta en useimmiten jaksa itseäni varten paikkoja järjestellä.

42. Erityisesti tiskit jäävät monesti vähän turhan pitkäksi aikaa roikkumaan.

43. Seuraavassa asunnossa saisi olla tiskikone.

44. Ja puulattia. Tai laminaatti-. Ja se voisi olla mielellään vähän vanhemmasta talosta.

45. Ja keskustasta. Tampereen keskustaan muutto reilu vuosi sitten on ollut oikeasti parhaita tekemiäni päätöksiäni.

46. Olen parempi kirjoittamaan kuin puhumaan. Erityisesti isoista asioista. En ole varmaan koskaan osannut käydä hyvää, vakavaa keskustelua – mutta toivoisin osaavani.

47. Pienistä, turhista asioista sen sijaan puhun loputtomasti, jos oikea keskustelukumppani osuu kohdalle.

48. Olen aina pitänyt itseäni ujona, mutta enimmäkseen jännitän ehkä vain työelämään liittyviä uusia ihmisiä.

49. En kuitenkaan osaa lähestyä ihmisiä oikein luontevasti. En ole koskaan mennyt juttelemaan tytölle baarissa tai muussa vastaavassa ympäristössä.

50. Olen aina pitänyt itseäni hauskana, mutta naurattaminen vaatii ympärilleen tutut ihmiset. Uusien tuttavuuksien kanssa olen yleensä aika hiljainen.

51. Uskon tietyssä määrin kohtaloon ja omistan elämäni tarinallisuudelle. Jos isot asiat tapahtuvat tavanomaisesti, ne eivät kiinnosta minua. Jos niissä on joku koukku, olen myyty.

52. Minulla ei ole lempiväriä.

53. Olen aika pitkä. Olin ennen myös aika laiha, mutta nyt olen vähän veltostunut. Se ei ole kivaa.

54. Asialle pitää oletettavasti tehdä jotain, joten kesän aikana olen koittanut liikkua edes vähän ja syksylle olisi tarjoitus hommata tiuhempaakin aktiviteettia.

55. Nuorempana tykkäsin liikkua aika paljonkin, vaikkei silloin hankitun hyvän peruskunnon rapautumisesta sitä enää arvaisi. Pelasin jalkapalloa aika monta vuotta ja palloilupeleistä pidän edelleen valtavasti.

56. Pelit ja leikkiminen ovat muutenkin asioita, joita en tule ikinä lopettamaan.

57. Osaan uida aika huonosti. Pysyn kyllä pinnalle, mutta en halua ikinä mennä syvemmälle kuin missä jalat ylttävät vielä maahan.

58. En pidä eläimistä ihan hirveästi. Koiria olen pelännyt aina, mutta kissoihin olen parin viime vuoden myötä tykästynyt jo jonkun verran. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko ikinä lemmikkiä.

59. Isä sen sijaan haluaisin joskus olla.

60. Samoin kuin puoliso. Näennäisestä haastamisestani huolimatta taidan istua heteronormatiivisiin arvoihin suhteellisen hyvin.

61. Elämäni suhteen en pidä mitään aikataulua, joskin ikä ja ikääntyminen ovat pelottaneet minua pienestä asti.

62. Elän muutenkin nykyään tavalla, jossa pyrin olemaan avoin kaiken suhteen. Se tuntuu aika hyvältä. En halua suunnitella asioita vuoden päähän, vaan tarttua vastaantuleviin mahdollisuuksiin.

63. En pidä talvesta oikeastaan yhtään. Maalla varttuessa se oli kivaa, kaupungissa asuessa ei. Kevät ja kesä ovat aika lailla parasta mitä on.

64. Minua on sanottu aika moneen otteeseen maailman itsekriittisimmäksi ihmiseksi. Siinä on melko paljon totta.

65. Puoli näkyy aika hyvin esimerkiksi omien luovien töiden valmiiksi saamisessa. Olen harrastanut suhteellisen aktiivista musiikin tekemistä reilun vuosikymmenen, mutta saanut samassa ajassa aikaiseksi muille ihmisille esiteltäviä kappaleita ehkä kymmenkunta.

66. Tekemistä hidastaa jossain määrin se, että en osaa soittaa mitään instrumenttia.

67. Siitä olen vähäsen katkera, vaikka ikinä ei ole toki liian myöhäistä opetella.

68. Olen aina ollut hyvä kirjoittamaan, mutta lukion jälkeen taito ruostui aika pahasti. Blogin myötä on tullut uutta pontta, ja jatkossa haluaisinkin tehdä kirjoittamista enemmän ja enemmän myös osana työtäni.

69. Toisaalta en osaa kirjoittaa hyvin millään muulla tavalla kuin tällä. Lukiossa briljeerasin vapaamuotoisemmat aineet kirkkaasti läpi, mutta referaatit sun muut tuottivat jo vähän tuskaa. Vapaassa muodossa olen oikeasti mielestäni aika hyvä.

70. Kirjoitin ainoan laudaturini äidinkielestä. Vuonna 2003 kirjoiteltiin vielä aineistoaine jonkun annetun tekstin pohjalta ja otsikkoaine vain lyhyestä alustuksesta. Aiheen vierestä kirjoitetusta aineistoaineesta olisi napsahtanut improbatur, mutta onneksi otsikkoaine pelasti.

71. Otsikkoaine käsitteli muuten musiikkia. Kirjoitin lyhyesti ainakin Manicsista.

72. Yo-kevät taitaa – no, tietysti jokaisella – olla muutenkin yksi tietynlainen käännekohta. Samankaltaisia vedenjakajia löydän elämästäni ehkä kaksi tai kolme: syksy '07, kevät '09 ja kevät '10.

73. En ole enää käytännössä ollenkaan tekemisissä lapsuuden- ja nuoruudenkavereideni kanssa. Se on tavallaan aika ikävää.

74. Elämääni on kuitenkin onnekseni tullut useampia ihmisiä, joihin voin luottaa aika paljon.

75. Hyvännäköiset asiat ovat parasta maailmassa. Visuaalisuus on minulle tärkeää, vaikken siitä aina mitään ymmärräkään.

76. Pidän selkeistä muodoista, isoista väripinnoista ja yksinkertaisista yhdistelmistä.

77. Toisaalta juuri noiden tasaisten juttujen rikkominen tietyillä elementeillä on se kirsikka kakun päällä.

78. Säilykekirsikat on yäk.

79. Minulla ei ole varsinaista lempiruokaa. Lapsena se oli pinaattilätyt, joka tuntui kuitenkin aina vähän ikävältä sanoa.

80. Olen oppinut tekemään ruokaa ehkä viimeisen vuoden aikana jo melko hyvin. Erityisesti maustaminen on vaatinut opettelua.

81. Nirsoilen tiettyjen juttujen suhteen aika paljon. Esimerkiksi sieniä olen vasta viime aikoina edes koittanut maistaa.

82. Moneen makuun on kuitenkin oppinut vasta vähän vanhempana – esimerkiksi fetaan, aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja jopa valkosipuliin. Oliivitkin ovat alkaneet mennä vasta viime aikoina.

83. Sama juomisten suhteen – reipas vuosi sitten aloin vasta ryystämään valkkareita. Punaviini ei vielä oikein maistu.

84. Olut ei kolahtele sitten yhtään. Paitsi se saksalainen tyttöjen kalja.

85. En ole ikinä polttanut tupakkaa. Ei se tee minusta kuitenkaan parempaa ihmistä, ehkä vain vähän varovaisemman.

86. Olen humalassa aika mieluusti, joskin viime aikoina olen tyytynyt pihistelemään.

87. Jokaisessa illanvietossa haluaisin aina tanssimaan. Isona ja kömpelönä näytän lattialla ehkä vähän hassulta, mutta parasta se kuitenkin on.

88. Keikoilla hyppiminen siis arvattavasti myöskin.

89. En kuitenkaan tykkää ihan hirveästi ihmispaljouksista. Aika harvoin löydän tietäni keikkojen eturiviin.

90. Ehkä isoin unelmani on se, että pääsisin joskus soittamaan oman keikan jossain. Järjestyminen ei olisi kai edes ongelmallista, kyse on vielä ennemmin uskalluksesta.

91. Toinen unelma olisi sitten saada omaa musiikkia ulos seiskatuuman muodossa.

92. Jonkunlainen pienlevy-yhtiötoiminnan vetäminen olisi sitten ehkä se trilogian kolmas osa. Tähän olisin valmis vaikka heti.

93. Kaipaisin elämääni tiettyä varmuutta, mutta muuten olen nykyään paljon tyytyväisempi kuin vaikka pari vuotta sitten. Silloinkin oli kivaa, mutta vähän harvemmin.

94. Pidän itseäni optimistina. Uskon ainakin melkein aina asioiden järjestymiseen.

95. En omista ajokorttia, enkä varmaan haluaisi sitä ikinä hommatakaan. Auton ajaminen ahdistaa jo ajatuksenakin ja on krooninen painajaisaihe.

96. Nukun yleensä aika sikeästi, mutta jos painajaisia – autoaiheisia tai ei – näen, huudan monesti aika lujaa. Tästä on tullut vähän huomautteluja.

97. En juo kahvia, mutta teestä pidän. Nykyään erityisesti vihreästä.

98. Olen aika elitisti, tietyssä määrin snobi – ja pahoin pelkään myös olevani ainakin hiukkasen kusipää.

99. Haluaisin kuitenkin edelleen olla se maailman kivoin poika.

100. Sen voin onneksi yhdestä kortista aina halutessani lukea.

Maanantai: Wes Anderson

2010-07-26T07:48:00.000-07:00

Bändihype saa odotella vielä hetken, koska nyt mehustellaan elokuvilla! Eikä millä tahansa leffoilla, vaan Wes Andersonin ohjauksilla. Tärkeimmän merkitystä olen ehtinyt jakamaan jo aiemmin, mutta koko katras ansaitsee täällä vielä jonkinlaisen läpikäynnin.

Kuudella täyspitkällä elokuvallaan Anderson on vakiinnuttanut paikkansa paitsi indiestandardisten ykkösauteurina, myös omana nykyajan lempparinani. Kesäloma päättyikin sopivasti neljän päivän Wes-putkeen, jossa uusimman ja debyytin näin nyt ensimmäistä kertaa – ja lisäksi Zissoun ja Darjeelingin siinä välissä.

Töitä entuudestaan tuntemattomille leffat vielä kronologisessa järjestyksessä.

--

Bottle Rocket (1996)

Esikoisessa kaikki on jo melkein kasassa, mutta jokin vielä puuttuu. Ehkä. Tietyssä tavallisuudessaankin kuitenkin hurjan toimiva rikoselokuva.

"They'll never catch me... because I'm fucking innocent."

Rushmore (1998)

Toinen ohjaus on jo Andersonia puhtaimmillaan. Kuvauksesta on tullut silkkaa magiaa ja Jason Schwartzmaniin ei voi olla rakastumatta.

"I saved Latin. What did you ever do?"

The Royal Tenenbaums (2001)

Lempi-Wesistäni olen siis kirjoittanut jo aiemmin, mutta tärkeyttä ei voi liiaksi alleviivata. Täydellisyys.

"Well I want to die."

The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)

The Life Aquatic on alkupuoleltaan vielä Tenenbaumsiakin upeampi, mutta vaikka Andersonin toimintakohtaukset ovatkin vähintään omaperäisiä, miinustavat ne keskivaiheilla elokuvan tenhoa. Toinen näkemäni elokuva ohjaajalta. Visuaalisesti maailman paras 60-luvun jälkeen tehty filmi.

"Please don't make fun of me. I just wanted to flirt with you."

The Darjeeling Limited (2007)

Tietynasteisessa dogma-hengessä kuvattu leffa jatkaa samaa perheteemaa kuin kolme edellistäkin – ja seuraava – eikä jää jälkeen millään osa-alueella.

"I love the way this country smells. I'll never forget it. It's kind of spicy."

Fantastic Mr. Fox (2009)

Ohjaajan ensikosketus stop motioniin tuli jo Steve Zissoussa, kun Henry Selick työsti leffaan lyhyet animaatiokohtaukset. Foxin piti alunperin toteutuakin yhteistyössä Selickin kanssa, mutta toteutunut järjestely oli ehkä kuitenkin paras. Voisin kuvitella, että Roald Dahlillekin olisi Andersonin näkemys uponnut.

Fantastic Mr. Fox kun on paitsi mitä tyylipuhtainta Wesiä, myös alkuperäisteosta sopivassa suhteessa kunnioittava ja uudistava.

Pyörii edelleen Niagarassa ja vieläpä filmiversiona. Kannattaa käydä katsomassa!

"Pensez-vous que l'hiver sera rude? I'm asking if he thinks we're in for a hard winter."

--

Andersonin elokuvat tunnistaa ohjaajansa töiksi ehkäpä selvemmin kun kenenkään muun kohdalla. Tavaramerkit ovat tuttuja kameratyöskentelystä näyttelijävalintoihin ja musiikista typografiaan – eikä yleisö ohjaajalta ehkä muuta haluakaan. Kun Foxissa elokuvan tekstit oli vaihdettu aina käytössä olleesta Futurasta sinällään ihan yhtä toimivaan Helveticaan, tuntui olo hetken aikaa vähän petetyltä. Onneksi kirjaimet olivat sentään keltaisia!

Tuntuukin siltä, että Anderson tekee elokuvia omalle pienelle av-kerholleen. Valtavaa hittiä ei tulla ohjaajalta varmasti ikinä näkemään, mutta uskollisempaa katsojakuntaa tuskin löytyy. Elokuvat hämäävät katsojaansa ja tuntuvat alituiseen parodioivan vähintäänkin itseään – ja myöhemmät vielä lisäksi aiempia töitä. Itsetarkoituksellisuus ei tunnu enää yksiselitteiseltä, vaan enemmän post-etuliitteen arvoiselta. Vaikka tyylin ei toivoisi muuttuvan koskaan, olisi lajityyliseikkailu vielä hauska kokea.

Jokaisessa kuudessa elokuvassa muoto ajaa tasaisesti sisällön ohi. Tai ehkäpä sisältö ei ole niin suoraviivaista kuin tavallisissa elokuvissa; tässä maailmassa tarinat on kohdattu teemoilla, kohtaukset hetkillä ja sekä hahmot että dialogit näennäisessä naiiviudessaan tuntuvat irroitetun ennemmin elävästä elämästä kuin sen laajakuvavastineesta. Ainakin itse tunnun elävän useammin absurdiuden sävyttämiä vuoropuheluita ja idealistin intoa pursuavia monologivyöryjä – ja löydän itseni vuorotellen jokaisesta hahmosta ja jokaisesta hetkestä.

Wes Andersonin elokuvista ei löydä elämän tarkoitusta – mutta merkityksen etsimisessä ne ovat itselläni toimineet mitä parhaimpina työkaluina.

Berliini-maanantai, -tiistai, -keskiviikko

2010-07-25T11:41:00.000-07:00

Vaikka lomareissun Berliini-osiolle kertyikin aikaa vain 48 tuntia, ei kaiken puristaminen yhteen blogikirjoitukseen tunnu ihan mahdolliselta. Kerrataan nyt kuitenkin vielä jotain, ennenkuin muisti alkaa pettää.

En ole aiemmin matkustellut kovin paljoa. Lukiosta olimme viikon verran Belgiassa – Brysselissä ja Bruggessä – ja TTVO:lta reissasimme Japaniin kahteen otteeseen. Tavanomaisten Tukholman ja Tallinnan lisäksi muualle en ole eksynytkään, ja Saksan-reissu olikin siten ensimmäinen oikea siviilissä tehty matka. Aika jännää siis.

Ensikosketus Berliiniin ei kovin paljoa vielä antanut. Vietimme perjantaina lennolta päästyämme pari tuntia Hauptbahnhofilla Wittenbergin junaa odotellessa. Aamuyön lähdöstä johtuva väsymys ei aikaansaanut mitään järkevää – jos kahden ei-koiraihmisen koirapuistokävelyä ei moiseksi lasketa – ja ajatukset olivat muutenkin jo Meltissä.

Kun maanantaiaamuna suunta otettiin uudelleen kohti pääkaupunkia, oli olo jo melkoisen innostunut. Tankkailimme Mondon viisi vuotta vanhasta oppaasta päät täyteen ravintoloita ja kauppoja ja kaivelin epätoivoisesti mielestäni saksaa vähän turhan monen vuoden puhumattomuuden jälkeen. Berliini-oppaan adoptoiminen henkilökohtaiseksi raamatuksi oli tuossa vaiheessa jo selviö.

Yövyimme Kreutzbergissa, Suite Hotelissa – joka oli buukattu tasoonsa nähden ihan älyttömän halpaan hintaan; parin hengen huone kustansi kahdelta yöltä yhteensä satasen. Tarkoituksena oli hengailla kotikaupunginosassamme pidempäänkin, mutta lopulta alueella pyörimiset jäivät oikeastaan vain tiistai-illan ruokapaikan metsästykseen.

Pääosin harhailimme itäpuolen Prenzlauer Bergissä ja Mittessä. Koska aikaa oli hyvinkin rajatusti, päätettiin suositellutkin nähtävyydet skippailla lähes tyystin ja keskittyä hyvän ruuan ja kivojen kauppojen metsästykseen – mikä onnistuikin aika mainiosti. Prenzlauer Bergistä tuli jo nopealla vilkaisulla omaa lempparialuetta, jossa vähintäänkin dynaamisessa yleisarkkitehtuurissa upeat, vanhat rakennukset sekoittuivat pieniin designer-putiikkeihin ja sopivan anarkistiseen katuilmeeseen. Muutenkin koko Berliinin aavistuksenomainen rähjäisyys PB:n lisäksi erityisesti Kreutzbergissa viehätti itseäni hirveästi. Kaikki tuntui jotenkin valtavan elävältä.

Aina sama virne. Onneksi Sonic Youth on kool.

Prenzlauer Bergissä herkullisin katu oli Oderberger Straße, jossa suunnilleen jokainen ovi johti johonkin uuteen pikkuliikkeeseen. Siistejä vaatteita, tennareita ja pieniä juttuja olisi löytynyt mukaan vaikka kuinka, mutta aika ja rahat tekivät tiukempaa. Kadulta löytyi myös yksi aika pätevä levykauppa, mutta hinnat eivät Suomen vastaaviin eronneet käytännössä lainkaan – ja lätyt jäivät tällä kertaa poimimatta. Siellä roikkunee yhä siis se sininen levysoitinkassikin, äsh. Pienten tuliaisten lisäksi kerrytin ostoskassiani parilla aika kivalla t-paidalla ja yhdellä kangaskassilla – joista kuvia ei nyt tähän hätään ole.

Ei kun Kiss-paidasta onkin! Bonuksena taas hikinen tyyppi.

Juustoa! Vai itä? Höh.

Kadun leikanneella Kastanienalleella löytyi samanhenkisten putiikkien lisäksi vähän tiuhemmassa kivan oloisia ravintoloita, joista poikkesimme ainakin yhdessä italialaisessa. Ruoat ja juomat olivat puolestaan mukavasti hitusen kotimaista hintatasoa alhaisemmalla ja maistuivat paikassa kuin paikassa. Ruokakauppojen puute sen sijaan oudoksutti, koko reissulla huomasin ehkä pari vähänkään kioskia isompaa ruokakauppaa, mikä tuntui suomalaiseen kaupunkikuvaan nähden erikoiselta.

Nähtävyyksistä ihastelimme pääosin vain niitä, jotka osuivat seikkailujen varrelle. Ainoa varsinainen sisäänmeno tapahtui Berliinin tuomiokirkossa, joka olikin aika vaikuttava paikka. Ehkäpä vielä vaikuttavampi, jos olisin uskaltanut ylös asti kavuta – vertigoiselle yläkupoli ei tuntunut hyvältä paikalta. Suositeltu tv-torni jäi siis ajanpuutteessa väliin ja pitänee tarkastaa ensi kerralla – samoin kuin hieman hinkumani Bauhaus-museo.

Samoin ensi kerralla koettavien listalla ovat illanviettopaikat. Nyt olimme päiväravaamisten myötä iltaisin niin puhki, että istuskelut jäivät vähiin. Erityisesti olisi kiinnostanut Magnet, jossa juuri edellisenä torstaina olisi ollut keikalla Toro y Moi. Tamperetta vähän suvaitsevamman julistekulttuurin avulla paikkoja ei olisi ollut varmaan kovin vaikea löytää.

Hipstereistä ei sen sijaan tykätty. "You fagot ass tourist hipster fuck off!!"

Suurkaupunkien julkisten kulkuvälineiden toimivuudesta itselläni on kokemusta vain Tokion osalta, ja Berliinissä metrot toimivat vähintäänkin yhtä mukavasti. Ratikoihin yhdistettynä reissailu oli helppoa ja nopeaa, ja vaikka Berlin Welcome Card taisikin olla käyttämiimme etuuksiin nähden vähän ylihintainen, ei se tullut kalliiksikaan. Pummilla tosin olisi varmastikin voinut reissailla aika surutta myös.

Mitäs muuta? Beck's oli aika hyvää, erityisesti Eis-versio. Bratwurstit ja Dönerit jäivät kiireessä testaamatta, mutta kasvissyöjänäkin olisi ollut ehkä pakko testailla – maassa maan tavalla ja silleen. Ylipäänsä moni asia jäi vielä elämättä, mutta sehän lyhyissä reissuissa parasta onkin; nälkää jää myös tuleville reissuille. Yleisen siistiyden, näyttävyyden, elämän, turvallisuuden ja toimivuuden vuoksi Berliini tuntui tosiaan kaupungilta, jossa voisi ihan oikeasti vaikka asuakin. Ehkäpä?

Ikävä on. Toivottavasti kohdataan taas.

Berliini, sydän ja silleen.

Melt!-sunnuntai

2010-07-25T03:33:00.000-07:00

Kolmas päivä lempijuttuja sujui taas astetta leppoisammin. Aamusta pyörimme Wittenbergissä vanhaa kaupunkia katsellen – ja aikataulut menivätkin sen verran tiukalle, että Kings of Conveniencen keikasta ehdimme näkemään suunnilleen toisen puolikkaan.

Aika paljon oli toki siinäkin. Erlend Øye tuntuu viiden Melt!-vierailunsa jälkeen olevan suositumpi kuin koskaan – jo iltapäivällä Gemini-lava oli ihan täyteen ahdettu. Ja syystä, sen verran hienon keikan yhtye veti. Ikilemppari I'd Rather Dance With You aikaansai viikonlopun leveimmän hymyn, mutta viime syksyn Boat Behind villitsi porukkaa tehokkaimmin. Parasta kaikesta oli kuitenkin taas Erlendin käsitrumpettisoolo, joka on popnörttiydessään siisteintä, mitä maailmassa on. Aika mainio aloitus päätöspäivälle.

Johnossi oli päälavalla nopeasti vilkuiltuna juuri niin perus, kuin olin etukäteisten perusteella veikkaillutkin, joten nokat käännettiin taas kohti Geminiä.

Slagsmålsklubben oli yksi eniten odottamistani akteista, eikä pettänyt – ruotsalaisryhmän villi bitpop oli ajankohtaan aika kontrastissa ja toimi ehkä osaltaan siksikin niin hyvin. Tanssiinkutsu oli vahva, tyyli vapaa ja koko reipas tunti tulikin heiluttua aika täysillä. Loppuun sijoitettu Sponsored by Destiny oli mieletön päätös – tutun melodian alkaessa en ollut ainoa, jolla vintti viittä vaille pimeni. Hiton loistava keikka, joskin vaatii ehdottomasti tietyn mielentilan.

Teltassa katseltiin pika pikaa loppu viivästyneestä Martina Topley-Birdistä ja Post War Yearsista, mutta alkuillan kahdesta loistokeikasta johtuen menivät molemmat vähän turhan ohi. Brittiläinen Post War Years kuulosti kuitenkin aika lupaavalta, pitää tutustua tähän vielä enemmän.

Seuraavaksi Broken Bellsiin, jonka sijoitus ei olisi voinut parempi olla. Leppoisemman sunnuntain auringonlaskubändin viitta oli räätälöity yhtyeelle, joka sen myös lunasti – joskaan biisimateriaali ei vielä ihan täysin vakuuttanut. Lavalla kuusikko (vai seitsikko?) soitti mukavan tiukkana ryhmänä ja sai biisit kuulostamaan hyvältä, mutta kun tuotannosta oikeasti nousee esille ehkä vain kolme biisiä ja loput ovat – ainakin livenä – ihan turhan geneeristä rentoiluretroa, ei tähän ihan täysillä voi upota. The Shins on yhä valovuosien päässä. Lokaatio ja ajankohta tekivät kuitenkin paljon, ja Broken Bellsin keikkaankin saattoi olla tyytyväinen. High Roadin ohella Vaporize potki ehkä kovimmin.

Välissä vähän taukoilua ja alueen lopputarkasteluja, kunnes illan jo hämärtyessä päälavalle Goldfrappia ihastelemaan. Jo ihan kiitettävän taipaleen tahkonnut yhtye sai alkuvuodesta ulos levyn, jota olen ihastellut aika paljon – ja erityisen iloinen olen ollut siitä, että Rocketista kaksikko on saanut vihdoin sen ison, upean biisinsä.

Vaikka puhdasverisempää pastissointia ei kai voisi olla olemassakaan, oli biisi yksi festarien upeimpia hetkiä – kertosäkeen alkaessa lava tuntui oikeasti räjähtävän valolla ja yleisö sai varmasti karkkia myös silmilleen. Uuden materiaalin väliin mahtui sopivasti biisejä myös electroclashimmalta Black Cherrylta ja tanssipopimmalta Supernaturelta.

Festariseurani kaipasi Meltiltä vahvaa naisartistia, ja vaikka Allison Goldfrapp ei olisi ollutkaan ehkä ihan odotuslistan kärjessä, ei emansipaatiodiskon hurmaavuudesta voinut kiistellä. Ah!

Festareiden viimeiseksi esitykseksi osaltamme jäi Massive Attack. Odotukset myös tätä kohtaan olivat aika korkealla – kun viimeksi näin yhtyeen livenä Provinssissa '04, en tiennyt musiikista ylipäänsä yhtään mitään – ja lähdin puolessavälissä pois. Kuudessa vuodessa on aika moni asia muuttunut ja suhde tuohonkin yhtyeeseen syventynyt. Ympyrä sulkeutui siinä mielessä, että tälläkin kertaa puolessavälissä arvottiin lähteäkö jo aiemmalla bussilla menemään – mutta ehkäpä tunsin olevani Massive Attackille yhden lopetuksen velkaa.

Puolitoistatuntinen live paranikin loppua kohden. Alussa yhtyeen soundi tuntui olevan jotain ihan muuta kuin se 90-luvun puolivälin Bristol, johon vuosikymmenen liian myöhässä olin ihastunut. Terävä, kliininen Teardrop ei ollut minkäänasteinen kohokohta ja Angelkin rääkyi pahemmin kuin mielessäni. Pehmeys oli kovaa, lämpö kylmää ja kaikki aivan liian kolkkoa ja teknistä. Hiljalleen meininki kuitenkin parani – ja viimeistään silloin, kun encore-vaiheessa ilmoille tuli kovasti alkuperäisen kuuloinen Unfinished Sympathy, tuntui Massive Attackin maailma taas oikealta paikalta. Hulppeat valotauluvisut miellyttivät silmää ja vaikka vahvat yhteiskunnalliset viestit tuntuivatkin paikoin jo turhan päälleliimatuilta, antoi yhtye näköaistille jotain muutakin kuin logonsa. Ja hyvä niin. Samaa ristiriitaisuutta tässä ehkä kuin eilisen dj Shadow'ssakin, mutta loppujen lopuksi aika hyvä mieli.

Kaiken kaikkiaan Meltiä ei voi olla kiittelemättä. Kuten perjantain kohdalla sanoinkin, toimivat järjestelyt ihan erinomaisesti ja fiilis oli erityisen mainio. Tämän viikonlopun suru-uutisia Love Paradesta lukiessa omaan festarivalintaan voi olla aika tyytyväinen – joskin 1,4 miljoonan kävijän tapahtuma kuulostaa jo aika silkalta hulluudelta.

Meltiä voin suositella jokaiselle, jolle esimerkiksi tämän blogin musiikkivalinnat kolahtelevat. Kattaus lienee upea myös ensi vuonna, saksan osaaminen ei ole välttämätöntä ja matkan organisointi on oletettavasti aika sujuvaa – josta omalta kohdaltani toki aika täysivaltainen kiitos matkaseuralleni.

Jaakko Eino Kalevia mukaillen danke sch-schön sch-schön sch-schön bitte, nähdään ensi vuonna!

// Melt! Festivalin kotisivut

PS. Musabloggareidenkin kilpaa rakastama Christopher Nolanin Inception tuli tsekkailtua eilen Plevnassa. Huh! Jos astetta mindfuckimpi mysteeritoiminta inspailee, kannattaa leffa tarkastaa. Tykkäsin.

Melt!-lauantai

2010-07-24T04:54:00.000-07:00

Eilinen vierähti pyöräretkellä Pispalassa ja Dorkan tanssilattialla, joten kertaillaanpa taas viivellä Meltejä. Ensin lauantai.

Superkiireisen perjantain jälkeen kaksi kolmasosaa festareista tuntui ainakin hiukan vähemmän hektisiltä. Lauantai venyi pitkälle iltapäivään univelkojen keräilyssä, joten alueelle päästiin vasta Jamaican loppuvaiheilla. Kuultu miellytti enemmän kuin olisin arvannutkaan, nuo kannattaa siis muistaa jatkossakin.

Festareiden ehkäpä positiivisin yllätys oli dzein muistuttama newyorkilainen Holy Ghost!. Olen tyypeiltä kuullut aiemmin vain remiksailuja, mutta herrajjumala miten täydellisen särmikkään indiediskosykkeen yhtye sai Geminille pumpattua!

Biisit eivät siis tuttuja olleet, mutta pitivät otteessaan mitä loistavimmin. Yksi viikonlopun parhaista keikoista tämä, ah!

Trip Fontaine ja Blood Red Shoes tuli tsekkailtua ihan pikapikaa, eikä kumpikaan nyt ihan hurjimmin sytyttänyt. Ihan ok, ei sen enempää.

Brittisensaatio Hurtsia kohtaan liveodotukset olivat aika korkealla, mutta mutta. Oopperalaulajan oloinen taustabaritonimies oli ei vain outo tai sopivan ysärinostalginen, mutta jotenkin äärimmäisen korni. Visuaalinen yleisilme oli toki muutenkin suoraan vuodelta '91, mutta ei jotenkin itseeni purrut. Biisit vähän paremmin, mutta kyllä Wonderful Life ainoaksi ihan oikeaksi helmeksi setistä jäi – vaikka kuinka yritin. Ehkäpä lämpenen Hurtsiin ajan kanssa, mutta tässä vaiheessa orastaneelta innostukseltani tempaistiin matto alta.

Vähän samoin kävi seuraavalle hypeilijälle, kun Darwin Deez aloitti telttakeikkansa myöhästellen. Peanut Butter Jelly -introtanssi oli ihan hauska, mutta koko näkemääni puolikasta tuntui värittävän aika vahva itseriittoisuus. Biisit kuulostivat livenä ihan kivalta, mutta esitys ei tanssinumeroiden lisäksi antanut mitään uutta, vaan tuntui päinvastoin vähentävän aktista sitä odottamaani symppiskuorrutetta. Jatkossa nauttinen Darwin-annokseni ehkä yksinomaan levyltä – sen toki edelleen ihan mielelläni.

Puolessavälissä Darwinia piti vaihtaa taas lokaatiota, tällä kertaa Geminille katselemaan Friendly Firesia. FF oli tietyllä tapaa vähän jännä buukkaus Meltiin, sillä vaikka yhtyeellä pari uudehkoa biisiä olikin ja kakkoslevykin on kai jossain vaiheessa ilmestymässä, soitti yhtye pääasiassa jo parin vuoden takaisen debyyttialbuminsa läpi. Mutta onneksi soitti, kyseessä kun oli yksi eniten tanssittavimmista ja parhaista keikoista koko viikonloppuna! Biisit toimivat, livenä korostettu perkussiopuoli oli ehdotonta korvakarkkia – ja jos Kelen edellisillan välispiikit tuntuivat ylimitoitetuilta, olisi Ed Macfarlanen just fuckin' dance alreadyista voinut ottaa sinnekin oppia. Ja minähän tottelin! Vikana vetona tullut Paris räjäytti teltan ja oli lauantain kohokohta – kovinkin verrattavissa siihen kaikkien aikojen ihanimpaan Cut Copy -pomppimiskokemukseen.

Seuraavan keikan arvonta Miike Snow'n ja the Big Pinkin välillä päättyi vähän odotetusti ensimmäisen hyväksi. Vaikka valinta ei jälkeenpäin varsinaisesti harmittanutkaan, oli Miike kuitenkin pienehkö pettymys – tajuttomiin ennakko-odotuksiin nähden, siis. Kappaleet potkivat toki odotetulla tavalla, alkupuolen naamiot keräilivät siistiyspinnoja ja tyyppien biisinkirjoitustaitoa ei voi olla ihastelematta – esimerkiksi eilisen parjattuun Two Door Cinema Clubiin nähden yhtye ei osaa olla kirjoittamatta hittejä, mutta löytää niihin kuitenkin joka kerralla jotain uutta. Joku kuitenkin tökki, ja mielestäni se oli ehkäpä miksaus. Kaikki tuntui ilman tulppiakin jotenkin turhan tasaiselta ja särmättömältä, eivätkä ne biisien millimetrintarkkaan hiotut nyanssit päässeet ollenkaan tarvittavalla tavalla esiin. Yleisö otti biisit viimeistä Animalia lukuunottamatta vastaan vähän vaimeasti. Toivottavasti Flow'ssa yhtye saadaan kuulostamaan livenä siltä, miltä se ansaitseekin.

Seuraavaksi päälavalle odoteltiin dj Shadow'ta, mutta teknisten ongelmien myötä esitys vaihtoi päikseen paikkoja Chris Cunninghamin kanssa. Viiveen myötä oli aikaa rynnätä toviksi teltalle. Dirty Projectors oli ainoa – ainakin itselleni vastaantullut – peruja, joten slottiin oli poimittu the Futureheads. DP keräsi viime vuonna niin älytöntä suitsutusta, että yhtyeen livekunnon olisin mieluusti tarkastanut, mutta vieraampi paikkaaja toimi kiitettävästi myös. Kovassa keikkaillassa tietynasteinen väliinputoaja tosin.

Aphex Twinin ja Squarepusherin musiikkivideoista tutun Chris Cunninghamin vj-/dj-setti viivästyi vielä hetken, joten kovin montaa tovia ei esitystä tullut katsottua. Grace Jones -biisin ja videon poiminta vangitsi lyhyen aikaa, mutta sitten saikin ramppailla taas kohti Geminiä.

Hercules & Love Affairin tuoreusstatus oli Friendly Firesin luokkaa, mutta mukaansatempaavuutensa ansiosta buukkaus oli tässäkin kohtaa perusteltua. Pääjehun, toisen konetyypin ja kolmen naisvokalistin katras iski parissa kohdassa häikäilemättömän kovaa. Viideltä vuosikymmeneltä vaikutteita ammentava diskoilu toimi kuultuna ja vähintäänkin persoonallisten laulajiensa ansiosta myös nähtynä – ja syvä-äänisin nainen veti Blindin mahdollisesti yhtä hyvin kuin Antonykin.

Sitten päälavalle. Odotukset dj Shadow'ta kohtaan olivat tosiaan aika huikeat, mielessäni olin odotellut samanlaista spektaakkelia kuin Cut Chemistillä Flow'ssa muutama vuosi takaperin. Lopputuloksen suhteen ajatukset olivat kuitenkin aika ristiriitaiset; toisaalta plussaa siitä, että vanhoja, edelleen äärimmäisen upeita biisejä tuli paljon – ja miinusta siitä, että jokainen raita muuttui jossain vaiheessa samanlaiseksi rumpubassokaaokseksi. Ihan alkuperäisessä muodossaan kappaleet olisivat toki voineet olla lauantai-illan pääpaikkaan vähän turhan iisejä, mutta nyt uudelleentyöstöt rassasivat aika paljon. Vanhojen rakkauksien kuuleminen oli silti melkoinen kokemus – sitä kylmien väreiden määrää, kun Building Steam With a Grain of Salt alkoi, ei voi sanoin kuvailla.

Illan päätökseksi otettiin vielä pieni annos Chromeota, joka on itselleni jäänyt tähän mennessä vähän vieraaksi. 2010-luvun Princet kuulostivat kuitenkin muutaman ehdityn biisin perusteella erittäin hyvältä, joten samaa kannattaa koitella vielä jatkossakin.

Bussiin ja unille! Jo kahden päivän perusteella uskaltaa Meltiä sanoa parhaiksi ja ramppaustendenssiltään rankimmiksi festareiksi ikinä.

Melt!-perjantai

2010-07-22T13:07:00.000-07:00

Kolmannet festarit viikon sisään – tosin ensimmäiset ihan täysillä.

Viime perjantaina syöksyimme yöbussin, Air Berlinin, paikallisbussin ja junan avulla ensin majapaikkaamme Wittenbergiin ja edelleen festaribussilla kohti Ferropolista ja Meltiä. Matkailu oli aika uuvuttavaa, mutta kunto meinasi katketa kuitenkin vasta pikkutunneilla – sen verran moni bändi oli niin odotettu, ettei missailuun ollut varaa.

Vajaata viikkoa aiemmin nähty Midlake meni taas vähän puoliksi ohi – tällä kertaa festarialuetta ihaillessa. Melt! tarjosi nimittäin ehkä kivoimmat puitteet. Valtavien koneiden ympäröimällä alueella lavat olivat mukavan tiiviillä etäisyydellä toisistaan, eikä turhaa ramppailua joutunut juurikaan tekemään. Joissain kohdissa päällekkäin menneet lavaesitykset puuroutuivat tosin harmittavasti keskenään, mutta tämä ei ollut missään määrin kokoaikaista. Lavoilta hengailimme enimmäkseen Conversen päälavalla ja Benchin katetulla Gemini-lavalla, sekä muutamia hajanaisempia kertoja Intron teltalla. Rantalava, Big Wheel Stage ja Sleepless Floor tuli tsekkailtua vain harvakseltaan, sen verran kiire kun keikalta toiselle hyppiessä useimmiten oli.

Puitteet toimivat siis muutenkin stereotyyppisen saksalaisesti. Jonot joka paikkaan olivat mukavan lyhyitä – kun yleisöä oli tosiaan yhteensä vain sen oikein mukavat 20 000 – ruoka oli hyvää ja kotimaisiin festarihintoihin nähden halpaa, ja kaljalle yleensä nyrpistelevälle itselleni sitruunalimsalla jatkettu olut osui ja upposi. Kasvissyöjälle festarit ovat yleensä vähän ongelmallisia, mutta Meltissä suurin osa valikoimista tuntui olevan kasvispuolta, uijui! Siisti kangaskassi päätyi hipster douche -aurinkolasien ohessa alueostoksiini. Kolmenkympin paahteessa aika välttämättömyyttä.

Hiki.

Ekoja bändejä tuli siis katseltua matkasta toipuessa melkoisen rennosti istuskellen. The Very Best oli ihan jees ja Bonaparte toimi paikoin yllättävänkin tiukasti. Mieleen tuli muutamissa kohdissa Beastie Boys, hassua. Illan eka suosikki oli silti semiveikatusti entuudestaan aika tuntematon, ruotsalainen Shout Out Louds, joka veti päälavalla ihan erinomaisen auringonlaskukeikan. Setin väliin heitetty lyhyt Walk Like an Egyptian -coverointi osui ja upposi ja muutoinkin materiaali miellytti.

Two Door Cinema Club oli yksi festarien eniten odottamiani akteja – enkä ollut ainoa. Gemini pakkautuikin aika täyteen ihmisiä ja kun lämpöä oli jonkun verran, oli keikka yksi hikisimmistä. Yhtye veti levyn läpi ja jonkun uuden biisin vielä lisäksi ja kuulosti koko ajan hyvältä. Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin ärsyttämään – kun viides peräkkäinen biisi alkaa samanlaisella pikkunäppärällä kitaroinnilla ja tarjoaa saman rakenteen ja kovin yhteneväiset koukut kuin kaikki edellisetkin raidat, tuntui olo yleisössä vähän hölmöltä. Yhtye tekee hirvittävän hyviä biisejä, mutta on popkoukkuisuudessaan mennyt jotenkin jo liian helpoksi. Kun edessäni rasittanut yliruskea porukkakin tuntui hakevan keikalta sitä tarjottua biletysmusaa, tuntui Cinema Club istuvan jo parhaiten viihdebändin rooliin. Ei kyseessä ole vielä se indiepopin Yölintu, mutta aika suurella jännityksellä voi uutta materiaalia odottaa – jos mitään uutta ei yhtyeeseen löydy, jää se minulla jatkossa pelkäksi singlebändiksi. Niissä se kun on edelleen ihan mielettömän hyvä.

Lempparibiisi, hissuttelevampi Do You Want It All? iski koviten myös livenä. Nousi pienieleisyydessään aika komeasti esille.

Keikan jälkeen löytyivät myös myötämeltteilleet sisarukset ja oli hyvä hetki tankkailla – joskin kotiyleisön suosima Tocotronic jäi siten väliin. Seuraavan esityksen jälkeen mikään ei kuitenkaan enää harmittanut.

Delphic kun oli ihan käsittämättömän hyvä. Odotin paljon, sain vielä enemmän. Avausbiisit Clarion Call ja Doubt jättivät vielä vähän tylsän maun kuulostaessaan livenä tasan samalta kuin levylläkin – tosin ensimmäistä parempaa avausbiisiä kumpaankaan kontekstiin en juuri osaisi kuvitella – mutta kun Doubtin loputtua sanottiin pari sanaa ja ruvettiin kikkailemaan kappaleen jälkihehkuilla, muuttui koko esiintymisen luonne ihan huikeaan suuntaan. Delphic leikitteli kappaleillaan ihan mahtavalla tavalla, kuulosti uskomattoman hyvältä ja tanssitti koko kestonsa ajan.

Jos Acolyte-albumin yhdeksänminuuttisen nimiraidan olisi etukäteen sanottu olevan festieni lempiraita, olisin puistellut päätäni epäuskossa – mutta niin vain tuo keikan päätöskappale oli yksi uskomattomimmista ikinä. Huikeus. Korvatulpat olivat keikalla ja festeillä ylipäänsä tiukasti käytössä, mutta Acolyten kohdalla ne oli pakko repiä irti ja upota täysin musiikkiin.

Ei ihme, että seuraavana päivänä joku saksalaistyttö tuli utelemaan mistä olin Delphic-kangaskassini saanut, heh. Aiemmin jo siis.

Tiukassa aikataulussa Health sai luvan jäädä väliin, kun seuraavaksi piti rynnätä jo päälavalle katselemaan Jónsia. Tämä lumosikin aivan odotetulla tavalla ja erityisesti Go Don ja kyyneleet arvatusti kirvoittaneen Boy Lilikoin kohdalla ei voinut mitään muuta kuin ihailla. Moni bändi kuulostaa paremmalta klubilla kuin festareilla, mutta Jónsille en olisi osannut sopivampaa paikkaa keksiä.

Meltille ei montaa miinusta keksi, mutta yhtyeiden visuaalisuus oli lähes poikkeuksetta köyhähköä. Jónsi upeine tausta-animaatioineen oli ehdoton poikkeus, visut kun lumosivat lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkikin.

Jatkoa seurasi Yeasayerilla. Noita paria hehkuttamaani biisiä lukuunottamatta en ole yhtyettä ihan hirveästi kuullut, mutta kovin kovaa ei esitys itseeni lopulta purrutkaan. Ihan ok, mutta ei oikeastaan yhtään sen enempää. Väliin jäivät myös Four Tet ja Groove Armada, joista ensimmäinen tulee toivottavasti koettua sitten Flow'ssa. Jälkimmäisen passaus oli heikon uutuusalbumin myötä tietoinen valinta, mutta ainakin keikalla olleet kehuivat – harmi siis.

Harmitteluun ei ollut kuitenkaan perjantaissa sijaa, kun päälavalle kipusi seuraavaksi the xx. Yhtye esiintyi imagonsa mukaisesti ja kuulosti hyvältä, joskaan ei alkupuoliskollaan tarkonnut hirveästi mitään uutta – levyyn nähden siis. Lempiraita VCR:n mainiouden ehdimme kuulemaan, Islandsin tanssikutsun tehokkuus olisi ollut kiva päästä myös todistamaan.

Kiire oli kuitenkin jo Kelelle (Okereke tosiaan, hmh). The Boxer on ollut tiuhassa soitossa ja odotukset keikkaa kohtaan olivatkin aika kovalla. Biisit kuulostivatkin livenä aika erinomaisilta, vaikka esitys tuntuikin ihan liian epätasaiselta. Syy tuntui olevan kerta toisensa jälkeen venähtäneissä välispiikeissä, jotka rikkoivat fiilistä. Välissä kuultiin Bloc Party -medley, jonka jälkeen ote tiukkeni ehkä muutenkin aavistuksen verran. Heiluttua tuli, mieli oli hyvä. Odotetun vastaisesti Rise ei pompannut vielä ihan livepommiksi, vaan materiaali oli aika mukavan tasaista.

Viivästyneen keikan myötä missasimme Foalsista suurimman osan, mikä harmitti enemmän festariseuraani – itse en ole yhtyeeseen ikinä riittävästi syventynyt ja väsymyskin alkoi painaa puoli kolmen aikaan jo aika urakalla. Päivä alkoikin olla jo onneksi aika pulkassa ja yöbussipilkkimiset saivat starttailla.

Kaiken kaikkiaan fiilis avauspäivästä oli ilahtunut. Järjestelyt tuntuivat yksiselitteisen mainioilta ja jo ensimmäisistä keikoistakin oli löytynyt useampi kiitettävä kokemus. Ah!

Koti on siellä missä levysoitin on

2010-07-21T11:06:00.000-07:00

Oih.

Paluu Saksasta, Euroopasta ja Maailmasta isolla m:llä päättyi puoli tuntia sitten – mutta vaikka Prenzlauer Bergin levykaupassa huomattu kangaskassi sanoikin kodin olevan siellä missä levysoitin on, tuntuu henkinen asuinalue olevan jatkossa aina ripauksen verran Berliinissä.

Seuraavana neljänä päivänä luvassa hehkutusta Meltistä päivä kerrallaan sekä vielä pieni tiivistelmä pääkaupunkikokemuksista. Tänään koitan vielä toipua.

Sydän sydän sydän.