Nykytilaan nähden poikkeuksellisen aktiivinen viikonloppu on ehtinyt sunnuntaihin. Nyt väsyttää.
Niinkö edellisessä postissa kirjoittelinkin, soiteltiin perjantaina taas Valossa Indiaanidiskon merkeissä. Välissämme esiintyi mainioksi livebändiksi osoittautunut Poutatorvi, joka villitsi yleisöään aika tehokkaasti - vaikka olikin ilmeisimmin houkuttelut suurimman osan katsojista kaveripiiristään. Mutta oikein hyvää kuitenkin, täytyy nähdä toistekin. Pienistä äänentoisto-ongelmista huolimatta saimme omat soittelummekin toimimaan ihan kivasti. Oma listani alkoi Joy Divisionilla ja loppui Smithsiin, mutta tarjoili jotain muutakin:
Joy Division - Disorder
Animal Collective - My Girls
Neon Indian - Terminally Chill
Phoenix - 1901
Fan Death - Cannibal
Memory Cassette - Surfin'
King of All the Animals - Concrete Skyline
Pintandwefall - Jail
Anssi 8000 & Maria Stereo - My Dodge
Manic Street Preachers - Everything Must Go
Vampire Weekend - A-Punk
Magenta Skycode - People
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the Undertones - Teenage Kicks
the Buzzcocks - Everybody's Happy Nowadays
New Order - Age of Consent
Interpol - Obstacle 1
the Black Ghosts - Full Moon
Faunts - Feel.Love.Thinking.Of.
Friendly Fires - Jump in the Pool
We Have Band - You Came Out
Talking Heads - Once in a Lifetime
Database vs. French Horn Rebellion - Beaches and Friends (the Twelves Remix)
Calvin Harris - Ready for the Weekend
Tigerbombs - 1000 Sparks
Miike Snow - a Horse Is Not a Home
the Smiths - Ask
Eilinen puolestaan meni Mikon polttareissa Lahdessa. En ollut kaupungissa oikein kunnolla ikinä käynyt, mutta tällä kertaa kovasti hehkutettu Torvi tuli tutuksi. Osuimme sattumalta paikalle juuri sopivasti Underwater Sleeping Societyn keikalle ja livepaikkana aika ahdas tila toimikin ihan siististi - näihin Tampereen paikkoihin verrattuna vähän semmoinen Doriksen ja Vastavirran risteytys tuli mieleen. UWSSOC:in olin aiemmin nähnyt livenä ainakin pariin otteeseen ja oikein hyvältä tuo taas livenä kuulostikin. Ainoastaan tuo patetian huippu, Saw You at My Funeral -biisi on teksteiltään jotenkin niiiin tahattoman koominen. Tai emmie tiiä.
Ja ah, kohtalaisessa humalatilassa saunomisen välissä ja Torvea ennen lauleskelin ensimmäistä kertaa ikinä Lipsillä - tai oikeastaan ylipäänsä muutenkaan näin julkisesti. Nuoruusvuosien suosikki, selkäytimeen juurtunut Coldplayn Yellow menikin aika mainiosti. Yllättävää, ehkäpä.
Mutta hei, hyviä käänteitä oikeasti nyt. Eiksni?
// Indiaanidisko II Spotifyssa
30. elokuuta 2009
27. elokuuta 2009
Torstai: Wave Machines
Ääh. Hmh.
Vielä jotain Flow'sta: törmäsin pari päivää sitten hauskaan HS-artikkeliin Tärkeintä on olla aito. Sopivan symppiksesti jälkijunailevassa jutussa puhuttiin hipster-ilmiöstä ja lueteltiin piirteitä, joita moisilla saattoi Suvilahdessa pari viikonloppua sitten bongailla. Hipsteriys on kivaa ja jollain tasolla olen siihen itsekin tuntenut istuvani, vaikken ihan kriteerit täyttävän komeana tai siistinä - niinkö siistinä - itseäni pidäkään. Mutta tunnusmerkki-checklist oli jotenkin huvittavan - tai jo pelottavan - osuva.
"Koska trendit vaihtuvat nopeasti, hipsterityylin tunnusmerkkien listaaminen on riskialtista: otsatukkia tai korkealle päälaelle kietaistuja nutturoita, "ironisia" viiksiä (nykyään check) ja kokopartoja (check), 1980-luvun ylisuuria silmälaseja (ehkä ennemmin 60-, mutta check anyways) ja Ray-Banin aurinkolaseja, pillifarkkuja (check), vintagemekkoja, ruutupaitoja (check) ja Conversen tennareita (check). Hipsterit ajavat Jopoilla (check) tai jarruttomilla fiksipyörillä, lukevat ilmaisjakelulehti Vicea (check) ja puhuvat indiebändeistä, joista et luultavasti ole koskaan kuullut (check), eikä ehkä vielä viime viikolla hipsteri itsekään (ah, check)."
No. Ei kai siinä paljon kierreltävää sitten enää olekaan. "Hipsterit pitävät itseriittoisia elitistikusipäämusiikkiblogeja" olisi oletettavasti ollut se viimeinenkin naula arkkuun, mutta tuo lienee jo itsestäänselvyys.
Mutta kun tuntemattomat indiebändit nyt kerran puheeksi tulivat, niin mainittakoon taas yksi tämän kesän suosikki: Wave Machines. Ainakin toistaiseksi melko pienelle huomiolle jäänyt liverpoolilaisnelikko (NIINPÄ!) heitti kesäkuussa ilmoille aivan mainion debyyttialbumin Wave If You're Really There. Melko pienimuotoista, erittäin rytmivetoista ja kivasti kikkailevaa albumia olen kuunnellut ahkerasti - enkä suotta. Erittäin lupaavaa.
Vieläkin ihmeellisen pieniin katselumääriin jäänyt tuoreehko sinkkuvideo Punk Spiritistä on mainio. Muita helppoja tjeu-biisejä ovat vaikkapa I Go I Go I Go, the Line ja Keep the Lights On. I Joined a Union saa hauskallekin tuulelle. Tätä kannattaa harrastaa.
Where's my punk spirit when I need it?
// Wave Machines MySpacessa
// Wave If You're Really There Spotifyssa
Ai niin juu, Indiaaniklubia / Indiaanidiskoa hypitään ja tanssitaan taas huomenillalla Kahvila Valossa. Jos joku paikalle eksyy, lupaan soitella tuntemattomia indiebändejä hipster-univormussa. Taas.
Vielä jotain Flow'sta: törmäsin pari päivää sitten hauskaan HS-artikkeliin Tärkeintä on olla aito. Sopivan symppiksesti jälkijunailevassa jutussa puhuttiin hipster-ilmiöstä ja lueteltiin piirteitä, joita moisilla saattoi Suvilahdessa pari viikonloppua sitten bongailla. Hipsteriys on kivaa ja jollain tasolla olen siihen itsekin tuntenut istuvani, vaikken ihan kriteerit täyttävän komeana tai siistinä - niinkö siistinä - itseäni pidäkään. Mutta tunnusmerkki-checklist oli jotenkin huvittavan - tai jo pelottavan - osuva.
"Koska trendit vaihtuvat nopeasti, hipsterityylin tunnusmerkkien listaaminen on riskialtista: otsatukkia tai korkealle päälaelle kietaistuja nutturoita, "ironisia" viiksiä (nykyään check) ja kokopartoja (check), 1980-luvun ylisuuria silmälaseja (ehkä ennemmin 60-, mutta check anyways) ja Ray-Banin aurinkolaseja, pillifarkkuja (check), vintagemekkoja, ruutupaitoja (check) ja Conversen tennareita (check). Hipsterit ajavat Jopoilla (check) tai jarruttomilla fiksipyörillä, lukevat ilmaisjakelulehti Vicea (check) ja puhuvat indiebändeistä, joista et luultavasti ole koskaan kuullut (check), eikä ehkä vielä viime viikolla hipsteri itsekään (ah, check)."
No. Ei kai siinä paljon kierreltävää sitten enää olekaan. "Hipsterit pitävät itseriittoisia elitistikusipäämusiikkiblogeja" olisi oletettavasti ollut se viimeinenkin naula arkkuun, mutta tuo lienee jo itsestäänselvyys.
Mutta kun tuntemattomat indiebändit nyt kerran puheeksi tulivat, niin mainittakoon taas yksi tämän kesän suosikki: Wave Machines. Ainakin toistaiseksi melko pienelle huomiolle jäänyt liverpoolilaisnelikko (NIINPÄ!) heitti kesäkuussa ilmoille aivan mainion debyyttialbumin Wave If You're Really There. Melko pienimuotoista, erittäin rytmivetoista ja kivasti kikkailevaa albumia olen kuunnellut ahkerasti - enkä suotta. Erittäin lupaavaa.
Vieläkin ihmeellisen pieniin katselumääriin jäänyt tuoreehko sinkkuvideo Punk Spiritistä on mainio. Muita helppoja tjeu-biisejä ovat vaikkapa I Go I Go I Go, the Line ja Keep the Lights On. I Joined a Union saa hauskallekin tuulelle. Tätä kannattaa harrastaa.
Where's my punk spirit when I need it?
// Wave Machines MySpacessa
// Wave If You're Really There Spotifyssa
Ai niin juu, Indiaaniklubia / Indiaanidiskoa hypitään ja tanssitaan taas huomenillalla Kahvila Valossa. Jos joku paikalle eksyy, lupaan soitella tuntemattomia indiebändejä hipster-univormussa. Taas.
26. elokuuta 2009
24. elokuuta 2009
Maanantai: Miike Snow
Ruotsi on paras. Miike Snow on Ruotsista. Miike Snow on paras.
Jo toukokuussa julkaistu s/t-debyytti on ollut loppukesäni kuunnelluimpia lättyjä. Älyttömän toimivia, yksinkertaisia pop-kappaleita vahvoilla elektronisilla sävyillä, joiden parissa olen tovin jos toisenkin jumitellut. Levyn lukuisista kohokohdista poimittakoon vaikkapa Animal, Burial, Song for No One ja a Horse Is Not a Home - mutta albumi toimii erinomaisesti juuri kokonaisuutena, mikä on tietysti aina se haastavin temppu.
Olkoonkin, että olen tänä vuonna ja etenkin kesällä bongaillut enemmän uusia levyjä kuin ikinä, on anti ollut kyllä aika mainiota. Isosta tarjonnastakin huolimatta Miike Snow menee mukavasti vuoden julkaisujen kärkikaartiin.
Tykkään.
// Miike Snow Myspacessa
// Miike Snow - Miike Snow Spotifyssa
Jo toukokuussa julkaistu s/t-debyytti on ollut loppukesäni kuunnelluimpia lättyjä. Älyttömän toimivia, yksinkertaisia pop-kappaleita vahvoilla elektronisilla sävyillä, joiden parissa olen tovin jos toisenkin jumitellut. Levyn lukuisista kohokohdista poimittakoon vaikkapa Animal, Burial, Song for No One ja a Horse Is Not a Home - mutta albumi toimii erinomaisesti juuri kokonaisuutena, mikä on tietysti aina se haastavin temppu.
Olkoonkin, että olen tänä vuonna ja etenkin kesällä bongaillut enemmän uusia levyjä kuin ikinä, on anti ollut kyllä aika mainiota. Isosta tarjonnastakin huolimatta Miike Snow menee mukavasti vuoden julkaisujen kärkikaartiin.
Tykkään.
// Miike Snow Myspacessa
// Miike Snow - Miike Snow Spotifyssa
22. elokuuta 2009
Lauantai: bongauksia
Tälle viikolle on osunut muutama pieni ja mukava musiikkiaiheinen löytö.
Friscolainen Dirty Ghosts kuulostaa pirun siistiltä ja lupaavalta. Tiukkaa, likaista autotallifunkkia, biiteissä itse Aesop Rock. Kovat suosittelut.
Tein torstaina ehkä siisteimmän kirpparilevylöydön: Mikko Saarela & Organ - Kundi Meikkaa 7". Nimibiisi on sitä suomalaista futurismia ihan parhaimmillaan, kovat Gary Numan -vaikutteetkin kuuluvat. Seiskat on sitäpaitsi niin siistejä muutenni. Nyt harmittaa vaan niin pirusti, että tuo Organin Flow-keikka tuli missattua, pahus.
TV OFFin kotisivuilta löytyi linkki tyyppien kasailemaan, aika kivaan Spotify-soittolistaan. Ei mitään kauhean yllättäviä biisivalkkauksia sinänsä, mutta ihan toimiva setti. Mixtapeakin on näköjään jossain vaiheessa tulossa, mutta sitä itse albumia odottelen edelleen kovasti.
Klubin keikkakalenterista löytyi joulukuulta the Sounds, mikä on jo itsessään ihan kiva juttu - kun en ole aiemmin livenä nähnytkään. Mutta kah, lämppäämässä näkyykin olevan Matt & Kim! Jos ja kun Daylightin soittavat, saatan joutua vähän hyppimään. Iii!
Ai niin, Paperfangs saattaa olla muuten hyvää sekin. Sillä ei ole tosin edes MySpace-sivua. Vielä.
Friscolainen Dirty Ghosts kuulostaa pirun siistiltä ja lupaavalta. Tiukkaa, likaista autotallifunkkia, biiteissä itse Aesop Rock. Kovat suosittelut.
Tein torstaina ehkä siisteimmän kirpparilevylöydön: Mikko Saarela & Organ - Kundi Meikkaa 7". Nimibiisi on sitä suomalaista futurismia ihan parhaimmillaan, kovat Gary Numan -vaikutteetkin kuuluvat. Seiskat on sitäpaitsi niin siistejä muutenni. Nyt harmittaa vaan niin pirusti, että tuo Organin Flow-keikka tuli missattua, pahus.
TV OFFin kotisivuilta löytyi linkki tyyppien kasailemaan, aika kivaan Spotify-soittolistaan. Ei mitään kauhean yllättäviä biisivalkkauksia sinänsä, mutta ihan toimiva setti. Mixtapeakin on näköjään jossain vaiheessa tulossa, mutta sitä itse albumia odottelen edelleen kovasti.
Klubin keikkakalenterista löytyi joulukuulta the Sounds, mikä on jo itsessään ihan kiva juttu - kun en ole aiemmin livenä nähnytkään. Mutta kah, lämppäämässä näkyykin olevan Matt & Kim! Jos ja kun Daylightin soittavat, saatan joutua vähän hyppimään. Iii!
Ai niin, Paperfangs saattaa olla muuten hyvää sekin. Sillä ei ole tosin edes MySpace-sivua. Vielä.
21. elokuuta 2009
Perjantai: Calvin Harris
Olen helppo innostumaan ja inspiroitumaan. Viikonloppuinen Flow on malliesimerkki täydellisestä inspislähteestä; joka kerta kotiutuessani olen ollut täynnä paitsi luonnollista itsetyytymättömyyttä kauniita ja monilahjakkaita ihmisiä katseltuani, myös hirmuista luomisen vimmaa. Sopivasti festareiden jälkeen maanantaina julkaistu uusi Calvin Harris -albumi on lisäksi onnistunut jatkamaan tunnetilaa ja olenkin viettänyt viikon illat taas omien tuotosteni parissa painien.
Mutta siis, Calvin. Paitsi että tyyppi on ehkä maailman siistein ikinä, on Ready for the Weekend -albumi aika hiton mainio. Olkoonkin ettei levy yllä kokonaisuutena täydellisen briljanttien sinkkuirroitusten I'm Not Alonen ja nimikkobiisin tasolle, on se debyyttiä toimivampi ja ylipäänsä erinomaisen koukuttava. Toimivia raitoja löytyy 14 kappaleen paketista roppakaupalla, esimerkkeinä vaikkapa levyn avaus the Rain ja Limits - ja vanha tuttu Dizzee Rascal -collab Dance Wiv Me on tietenkin mainio. Albumi on helppo ja hauska - mitä itse odotinkin. Napakymppi.
Perjantai, Ready for the Weekend.
// Calvin Harris Myspacessa
// Ready for the Weekend -albumi Spotifyssa
Mutta siis, Calvin. Paitsi että tyyppi on ehkä maailman siistein ikinä, on Ready for the Weekend -albumi aika hiton mainio. Olkoonkin ettei levy yllä kokonaisuutena täydellisen briljanttien sinkkuirroitusten I'm Not Alonen ja nimikkobiisin tasolle, on se debyyttiä toimivampi ja ylipäänsä erinomaisen koukuttava. Toimivia raitoja löytyy 14 kappaleen paketista roppakaupalla, esimerkkeinä vaikkapa levyn avaus the Rain ja Limits - ja vanha tuttu Dizzee Rascal -collab Dance Wiv Me on tietenkin mainio. Albumi on helppo ja hauska - mitä itse odotinkin. Napakymppi.
Perjantai, Ready for the Weekend.
// Calvin Harris Myspacessa
// Ready for the Weekend -albumi Spotifyssa
17. elokuuta 2009
Tiistai: Flow-jälkiseuranta
Kolme musiikintäyteistä päivää on takana ja yksi meni vielä toipuessakin - Flow Festival 2009 on nyt takana. Aika kivaa oli, mutta kokonaisuus jäi hitusen viime vuotta vaisummaksi; varsinaisia mullistavia keikkaelämyksiä ei mukaan mahtunutkaan sitten kuin ehkä pari. Kaikenlaista tuli kumminkin nähtyä.
Perjantai alkoi the Terror Pigeon Dance Revolt!:in parissa. Jenkkiaktissa oli jotain samaa fiilistä kuin Architecture In Helsingissä, joskin biisit pääsivät puuduttavuudessaan vain siihen yhteen AIH:n osaamaan elementtiin, huutolauluun. Taustat tulivat nauhalta ja esiintyjät keskittyivätkin enimmäkseen yleisöä osallistavaan performanssimeininkiin, josta en juurikaan pitänyt. Päälavan Oi Poikien reggae-/hiphopantia katsoin vain tovin. Seuraava telttailija, Heartsrevolution on Crystal Castles -tusinavalokopioksi ihan jees, mutta yhtyeen lavailme oli melko aneeminen. Vaikka CC ei överiksikin menneellä esityksellään kaikkia viime vuonna miellyttänytkään, oli sen esitystavassa ainakin sitä intensiivisyyttä, mitä molemmilta yhtyeiltä musiikkityyliin sopien kaipaan. Lyhyt setti, ihan ok. Frida Hyvöstä kuulostelin seuraavaksi hetken anniskelualueelta käsin - mitään suuria tunteita esitys ei itsessäni tällä kertaa herättänyt, vaikka biisit ihan kelvollisia ovatkin. Suuriin tunteisiin ylsi pikemminkin yksi lemppariyhtyeistäni: Pintandwefalliin saattoi jälleen kerran luottaa, laskujeni mukaan kymmenes kokemani keikka oli taas erinomaisen laadukas. Jos Pintit ovatkin tuttuja kuin omat taskuni, kostautui ja korostui tietämättömyyteni puolestaan Yann Tiersenin keikalla, joka ei ollutkaan täynnä iki-ihania Amelieita ja Leninejä, vaan melko tylsää jazz-rock -huttua. Teltassa Le Corps Mince de Françoise petrasi valovuosia edellis-Flow'sta, mutta jäi reippaasti Provinssin keikkaa vaisummaksi - pienoinen pettymys. Illan ensimmäinen iso, New Young Pony Club ei saanut yleisöä tai itseäni temmattua tanssimaan ihan yhtä tehokkaasti kuin olin kuvitellut; biisit soivat aika kivasti, mutta mitään hillitöntä CSS-tasoisia energianpurskahduksia ei ilmoille vain ammentunut. Joensuu 1685:n missasin jostain syystä, mikä on näin jälkeenpäin itselleni pienoinen mysteeri - jotain festariväsymystä jo tuossa vaiheessa, kai. Mutta sitten se tuli: Vampire Weekend oli oman Flow'ni pelastaja, aivan uskomattoman hyvä keikka. Tyypit ehtivät vetää varmaan koko debyyttilevyn läpi ja muutaman uudemman biisin vielä lisäksi, erittäin hyvällä meiningillä. Yhtye nousee omassa lempparilistauksessani tämänkin jälkeen kohisten ja tuota uutta materiaalia odottelenkin mitä suurimmalla innolla. Teltan Roots Manuvaa ehdin vampyyrien jälkilämmöissä kuuntelemaan biisin pari, mutta suurempia elämyksiä ei oikein tuosta puolestaan syntynyt. Ilta päättyi Ladyhawkeen, jonka esitys oli vähän rutiinin- mutta silti erinomainen. Tykkäsin.
Lauantain piti alkaa Reginalla, mutta menikin jonossa jumitellessa. Pari biisiä ehdin kuitenkin katsastamaan - tosin bändin olen ehtinyt näkemään viime aikoina sen verran useaan otteeseen, ettei koko setille ollut edes välttämätöntä tarvetta. Suositellun Villa Nahin puolestaan ehdin katsastamaan kokonaan ja pidin kovasti - vahvojen kasari+ysärivaikutteiden värittämä tummasävyinen synapop ei tosiaan ollut välttämättä parhaassa ajankohdassa, mutta toimi silti vallan kivasti. Pysyy ehdottomasti jatkossakin tsekkailtavien listalla. Röyhkä & Rättösaloa jaksoin vahdata vain hetken aikaa, Provinssissahan nuokin tuli jo aiemmin nähtyä. Ihan ok taas. Rubikin näin puolestaan ensimmäistä kertaa ja kun kuuntelutkin ovat olleet vähäisiä, olin liikkeellä aika lailla ummikkona - ja tykkäsin. Taitavaa soittoa, mielenkiintoisia biisejä ja erittäin hyvä fiilis ylipäänsäkin, tulee varmasti katseltua jatkossakin. Hypnotic Brass Ensemble taas ei hirveästi kiinnostanut ja lähinnä huvitti synkatuilla tanssiliikkeillään - ja sai bonuksekseen vielä Maria Veitolan kömpelöt etukäteis- ja jälkikommentit. Eero Johannes telttalavalla oli taas kerran ihan parhautta, vaikka uudet biisiversioinnit eivät ihan alkuperäisten tavoin itseäni sytyttäneetkään. Siisteimmät välispiikit ikinä ("Toin teille tanssin... Kotkasta." / "Mun nimi on Eero Johannes. Mikä sun nimi on?") ja muutenkin loistava lavameininki saavat minut pitämään tästä tyypistä aina vaan. Seun Kuti & Egypt 80 jäi itselleni puolestaan laiskalle vahtailulle - festariturtumus pt 2. Vivian Girlsiä katselin suurimman osan, vaikka en lopulta ihan täysin vakuuttunutkaan - tiukka garage oli sinällään ihan toimivaa, mutta biisit tuntuivat livenä venyvän vähän turhankin paljon. Lauantai-ilta toi puoli yhdeksältä eteensä sitten sen älyttömimmän tilanteen, kun minut pakotettiin valitsemaan Jazzanovan ja White Liesin väliltä - ja valitsin tietenkin väärin. Jazzanovan alkua ehdin kuuntelemaan muutaman biisin ja setti vaikuttikin oikein hyvältä. White Lies sen sijaan oli paha pettymys. Levyllä yhtye kuulosti tyylikkäältä ja mielenkiintoiselta, kovasti Editorsin tapaan - mutta jos Editors jäi Provinssissa vähän vaisuksi, oli White Lies jo aikamoinen rimanalitus. Yleissoundi oli jo turhan lähellä mielikuvituksetonta metallijyystöä ja lava-anti muutenkin aika ahdistavan kliinistä. Hirveintä ikinä oli cover-veto Portisheadin maailman täydellisimmästä surkuttelubiisi the Ripistä - ei näin. Erityisesti tuossa jäi kaivelemaan tietysti tuo tarpeettomaksi havaittu Jazzanova-uhraus. Trip-hopin uudeks tulemiseksi mainostettu Flying Lotus jäi vähän itselleni pliisuksi - sinänsä kivoja soundeja ja juttuja biiseissä kyllä oli, mutta kokonaisuus oli jotenkin vain aavistuksen tympeää. Ainakaan omaa mielikuvaani trip-hopista ei Flying Lotus vastannut, vaikkei se tietysti oleellisinta ollutkaan. Ihan jees tämä kuitenkin oli. Ikävä valinta oli edessä taas loppuillasta, kun Grace Jonesin keikka myöhästyi reippaahkosti. Show oli sinällään upea kokemus niin silmin kuin korvinkin koettuna ja täti-ihmisen ikäiseksi naisessa Gracessa oli älytön määrä lavaenergiaa, -karismasta puhumattakaan. Hassua kyllä, keikassa oli paikoin jotain itseäni lievästi pelottaviakin, tummasävyisiä fiiliksiä ja laserit olivat älyttömän hienoja. Gracen jouduin valitsemaan siis Handsome Fursin sijaan, josta ehdin kuulemaan vain vikat aplodit - harmin paikka. Furseja tosin on varmaan toivoa päästä kuulemaan Suomessa tulevaisuudessakin, GJ oli ehkä melkoinen once in a lifetime -juttu. Illan päätti the Juan MacLean, joka suoraviivaisella teknohousellaan viehätti ihan kiitettävästi ja tanssitutti ainakin niitä jotka siihen vielä jaksoivat.
Eero Johannes on parasta. Kuva: Mikko Vierumäki
Sunnuntain ekat setit koin Jupiter-levy-yhtiön tarjoamana, kun lavalle marssi kasa Suomi-soulin harvoja ja valittuja nimiä. Tuomo, Miss Saana, Janna, Janita ja Niko Ahvonen toivat lavalle sitä, mitä ajankohdassa kaipasikin - letkeää rytmi-iloittelua. Kun loppuun vedettiin vielä muutama biisi vanhaa Quintessencea oikealla kokoonpanolla, ei päivä olisi voinut juuri paremmin alkaa! Jupiterin jälkeen tsekkailin Vukin, jota en ollut aiemmin kaikesta hehkutuksesta huolimatta kuullut - tai niin ainakin luulin. Varmaksi en tiedä vieläkään, mutta kovasti muistelisin samanhenkisten tyttöjen soittaneen harmonilla samanhenkisiä biisejä Klubilla joskus reilu vuosi takaperin. Anywho - en nyt mitenkään pahemmin syttynyt. Ricky-Tickin setit puolestaan olivat takuuvarmoja ja -laadukkaita, ilo jälleen kerran. Tyypit ovat oikeasti ne Suomen siisteimmät. Kivoimman festariyllärin tarjosi puolestaan Cats On Fire - yhtye on ollut "pitäisi kuunnella" -muistilistassa jo pidemmän aikaa, mutta keikalla pääsin biisit vasta kuulemaan. Ihanaa olikin, vähän ujojen ja kömpelöiden poikien musiikkia - minulle parhaiten sopivaa siis. Smiths-viittaukset eivät ole missään määrin yliampuvia, varsinkin kun vokalistin lavaelehdinnässä ja äänenkäytössäkin oli rutkasti samaa henkeä kuin nuoren Morrisseyn vastaavissa - ja ainakin enemmän kuin viisikymppisen version. Suomenruotsalaisuussymppispisteitä myös. Keikalta kuulutettiin seuraavaksi katsomaan Willie Nelsonia (ihana!), jota ei lähimenneisyyden keikkaelämyksestä huolimatta voinut väliinkään jättää. Hyvin Jenny vetikin, vaikka biisit huomattavasti paremmin toukokuun hämyisellä Klubilla toimivatkin. Capital Beatin ska-meininkejä jaksoin seurailla melko lyhyen aikaa ja teltassa olinkin lähinnä pitämässä sadetta. Pahemmin en lämmennyt muutenkaan, Valkyrians tekee saman jutun mielestäni huomattavasti mielenkiintoisemmin. Nitin Sawhneyn esitys päälavalla oli puolestaan arkisin ikinä; näytti siltä, että yleisö oli ollut seuraamassa ennemminkin treenejä kuin festarikeikkaa. Musiikki oli kuitenkin piristävä yllätys, pari oikein miellyttävää biisiä setistä löytyi. Jamaika-rytmit Collie Buddzin tarjoamina taas jäivät vähiin, kuten ennalta arvasinkin. Sunnuntai-illan kuningattaren asemasta kamppailevista naisista ensin otti lavan haltuun Lily Allen, jonka esitys olikin erinomainen. Pop toimii. Päälava pääsi tuossa vaiheessa toista kertaa koko festien aikana näyttämään lavasteineen kaikkineen ihan oikeasti makealta ja fiilis yleisössä oli muutenkin aika mainio. Lilyn jälkeen ehdin katsastamaan Big Pinkin shoegazingia vain parin viimeisen biisin ajan, jotka kuulostivat ihan kiitettäviltä. Päälavan viimeinen esiityjä Fever Ray lopetti juhlat upean näyttävällä tavalla, laserit sykähdyttivät aika unohtumattomasti. Harmi, että show sinällään oli aika suora toisinto maaliskuisesta Tavastian-keikasta, jolloin upeinta mahdollista elämystä en itse enää saanut - mutta silti mainio lopetus hyville pirskeille. Final Fantasya ehdinkin katsastamaan vain tasan yhden biisin verran, kun olin jo pakotettu ravaamaan kohti yöbussia Tampereelle.
Muutoin festarit pitivät odotetun laadukkaan tasonsa. Alue oli siisti ja taas vähän edellisvuotta isompi, mutta yleisömäärää oli taas kasvatettu ja väenpaljous olikin jossain määrin jo ahdistavaakin. Verrattuna esimerkiksi Provinssiin, joka toki levittyykin reippaasti isommalle alueelle, oli Flow'ssa vähän turhan paljon tunkua.
Olin itse liikkeellä sen verran pienellä budjetilla, että juomiset jäivät vähiin, syömiset nollaan ja matkamuistotkin yhteen pinssiin. Hillittömät ennakko-odotukset eivät tällä kertaa ehkä tyystin toteutuneet, osin varmasti omasta syystänikin. En jaksanut hillua oikein millään keikalla ihan eturivissä ja tanssahtelinkin keskenäni turhan laiskasti. Jos ensi vuonna sitten taas vähän paremmin - osallistumisen voi luvata varmaksi jo tässä vaiheessa.
// flowfestival.com
// Mikko Vierumäen otoksia Flickrissä
// Ylen kuvagalleria
Perjantai alkoi the Terror Pigeon Dance Revolt!:in parissa. Jenkkiaktissa oli jotain samaa fiilistä kuin Architecture In Helsingissä, joskin biisit pääsivät puuduttavuudessaan vain siihen yhteen AIH:n osaamaan elementtiin, huutolauluun. Taustat tulivat nauhalta ja esiintyjät keskittyivätkin enimmäkseen yleisöä osallistavaan performanssimeininkiin, josta en juurikaan pitänyt. Päälavan Oi Poikien reggae-/hiphopantia katsoin vain tovin. Seuraava telttailija, Heartsrevolution on Crystal Castles -tusinavalokopioksi ihan jees, mutta yhtyeen lavailme oli melko aneeminen. Vaikka CC ei överiksikin menneellä esityksellään kaikkia viime vuonna miellyttänytkään, oli sen esitystavassa ainakin sitä intensiivisyyttä, mitä molemmilta yhtyeiltä musiikkityyliin sopien kaipaan. Lyhyt setti, ihan ok. Frida Hyvöstä kuulostelin seuraavaksi hetken anniskelualueelta käsin - mitään suuria tunteita esitys ei itsessäni tällä kertaa herättänyt, vaikka biisit ihan kelvollisia ovatkin. Suuriin tunteisiin ylsi pikemminkin yksi lemppariyhtyeistäni: Pintandwefalliin saattoi jälleen kerran luottaa, laskujeni mukaan kymmenes kokemani keikka oli taas erinomaisen laadukas. Jos Pintit ovatkin tuttuja kuin omat taskuni, kostautui ja korostui tietämättömyyteni puolestaan Yann Tiersenin keikalla, joka ei ollutkaan täynnä iki-ihania Amelieita ja Leninejä, vaan melko tylsää jazz-rock -huttua. Teltassa Le Corps Mince de Françoise petrasi valovuosia edellis-Flow'sta, mutta jäi reippaasti Provinssin keikkaa vaisummaksi - pienoinen pettymys. Illan ensimmäinen iso, New Young Pony Club ei saanut yleisöä tai itseäni temmattua tanssimaan ihan yhtä tehokkaasti kuin olin kuvitellut; biisit soivat aika kivasti, mutta mitään hillitöntä CSS-tasoisia energianpurskahduksia ei ilmoille vain ammentunut. Joensuu 1685:n missasin jostain syystä, mikä on näin jälkeenpäin itselleni pienoinen mysteeri - jotain festariväsymystä jo tuossa vaiheessa, kai. Mutta sitten se tuli: Vampire Weekend oli oman Flow'ni pelastaja, aivan uskomattoman hyvä keikka. Tyypit ehtivät vetää varmaan koko debyyttilevyn läpi ja muutaman uudemman biisin vielä lisäksi, erittäin hyvällä meiningillä. Yhtye nousee omassa lempparilistauksessani tämänkin jälkeen kohisten ja tuota uutta materiaalia odottelenkin mitä suurimmalla innolla. Teltan Roots Manuvaa ehdin vampyyrien jälkilämmöissä kuuntelemaan biisin pari, mutta suurempia elämyksiä ei oikein tuosta puolestaan syntynyt. Ilta päättyi Ladyhawkeen, jonka esitys oli vähän rutiinin- mutta silti erinomainen. Tykkäsin.
Lauantain piti alkaa Reginalla, mutta menikin jonossa jumitellessa. Pari biisiä ehdin kuitenkin katsastamaan - tosin bändin olen ehtinyt näkemään viime aikoina sen verran useaan otteeseen, ettei koko setille ollut edes välttämätöntä tarvetta. Suositellun Villa Nahin puolestaan ehdin katsastamaan kokonaan ja pidin kovasti - vahvojen kasari+ysärivaikutteiden värittämä tummasävyinen synapop ei tosiaan ollut välttämättä parhaassa ajankohdassa, mutta toimi silti vallan kivasti. Pysyy ehdottomasti jatkossakin tsekkailtavien listalla. Röyhkä & Rättösaloa jaksoin vahdata vain hetken aikaa, Provinssissahan nuokin tuli jo aiemmin nähtyä. Ihan ok taas. Rubikin näin puolestaan ensimmäistä kertaa ja kun kuuntelutkin ovat olleet vähäisiä, olin liikkeellä aika lailla ummikkona - ja tykkäsin. Taitavaa soittoa, mielenkiintoisia biisejä ja erittäin hyvä fiilis ylipäänsäkin, tulee varmasti katseltua jatkossakin. Hypnotic Brass Ensemble taas ei hirveästi kiinnostanut ja lähinnä huvitti synkatuilla tanssiliikkeillään - ja sai bonuksekseen vielä Maria Veitolan kömpelöt etukäteis- ja jälkikommentit. Eero Johannes telttalavalla oli taas kerran ihan parhautta, vaikka uudet biisiversioinnit eivät ihan alkuperäisten tavoin itseäni sytyttäneetkään. Siisteimmät välispiikit ikinä ("Toin teille tanssin... Kotkasta." / "Mun nimi on Eero Johannes. Mikä sun nimi on?") ja muutenkin loistava lavameininki saavat minut pitämään tästä tyypistä aina vaan. Seun Kuti & Egypt 80 jäi itselleni puolestaan laiskalle vahtailulle - festariturtumus pt 2. Vivian Girlsiä katselin suurimman osan, vaikka en lopulta ihan täysin vakuuttunutkaan - tiukka garage oli sinällään ihan toimivaa, mutta biisit tuntuivat livenä venyvän vähän turhankin paljon. Lauantai-ilta toi puoli yhdeksältä eteensä sitten sen älyttömimmän tilanteen, kun minut pakotettiin valitsemaan Jazzanovan ja White Liesin väliltä - ja valitsin tietenkin väärin. Jazzanovan alkua ehdin kuuntelemaan muutaman biisin ja setti vaikuttikin oikein hyvältä. White Lies sen sijaan oli paha pettymys. Levyllä yhtye kuulosti tyylikkäältä ja mielenkiintoiselta, kovasti Editorsin tapaan - mutta jos Editors jäi Provinssissa vähän vaisuksi, oli White Lies jo aikamoinen rimanalitus. Yleissoundi oli jo turhan lähellä mielikuvituksetonta metallijyystöä ja lava-anti muutenkin aika ahdistavan kliinistä. Hirveintä ikinä oli cover-veto Portisheadin maailman täydellisimmästä surkuttelubiisi the Ripistä - ei näin. Erityisesti tuossa jäi kaivelemaan tietysti tuo tarpeettomaksi havaittu Jazzanova-uhraus. Trip-hopin uudeks tulemiseksi mainostettu Flying Lotus jäi vähän itselleni pliisuksi - sinänsä kivoja soundeja ja juttuja biiseissä kyllä oli, mutta kokonaisuus oli jotenkin vain aavistuksen tympeää. Ainakaan omaa mielikuvaani trip-hopista ei Flying Lotus vastannut, vaikkei se tietysti oleellisinta ollutkaan. Ihan jees tämä kuitenkin oli. Ikävä valinta oli edessä taas loppuillasta, kun Grace Jonesin keikka myöhästyi reippaahkosti. Show oli sinällään upea kokemus niin silmin kuin korvinkin koettuna ja täti-ihmisen ikäiseksi naisessa Gracessa oli älytön määrä lavaenergiaa, -karismasta puhumattakaan. Hassua kyllä, keikassa oli paikoin jotain itseäni lievästi pelottaviakin, tummasävyisiä fiiliksiä ja laserit olivat älyttömän hienoja. Gracen jouduin valitsemaan siis Handsome Fursin sijaan, josta ehdin kuulemaan vain vikat aplodit - harmin paikka. Furseja tosin on varmaan toivoa päästä kuulemaan Suomessa tulevaisuudessakin, GJ oli ehkä melkoinen once in a lifetime -juttu. Illan päätti the Juan MacLean, joka suoraviivaisella teknohousellaan viehätti ihan kiitettävästi ja tanssitutti ainakin niitä jotka siihen vielä jaksoivat.
Eero Johannes on parasta. Kuva: Mikko VierumäkiSunnuntain ekat setit koin Jupiter-levy-yhtiön tarjoamana, kun lavalle marssi kasa Suomi-soulin harvoja ja valittuja nimiä. Tuomo, Miss Saana, Janna, Janita ja Niko Ahvonen toivat lavalle sitä, mitä ajankohdassa kaipasikin - letkeää rytmi-iloittelua. Kun loppuun vedettiin vielä muutama biisi vanhaa Quintessencea oikealla kokoonpanolla, ei päivä olisi voinut juuri paremmin alkaa! Jupiterin jälkeen tsekkailin Vukin, jota en ollut aiemmin kaikesta hehkutuksesta huolimatta kuullut - tai niin ainakin luulin. Varmaksi en tiedä vieläkään, mutta kovasti muistelisin samanhenkisten tyttöjen soittaneen harmonilla samanhenkisiä biisejä Klubilla joskus reilu vuosi takaperin. Anywho - en nyt mitenkään pahemmin syttynyt. Ricky-Tickin setit puolestaan olivat takuuvarmoja ja -laadukkaita, ilo jälleen kerran. Tyypit ovat oikeasti ne Suomen siisteimmät. Kivoimman festariyllärin tarjosi puolestaan Cats On Fire - yhtye on ollut "pitäisi kuunnella" -muistilistassa jo pidemmän aikaa, mutta keikalla pääsin biisit vasta kuulemaan. Ihanaa olikin, vähän ujojen ja kömpelöiden poikien musiikkia - minulle parhaiten sopivaa siis. Smiths-viittaukset eivät ole missään määrin yliampuvia, varsinkin kun vokalistin lavaelehdinnässä ja äänenkäytössäkin oli rutkasti samaa henkeä kuin nuoren Morrisseyn vastaavissa - ja ainakin enemmän kuin viisikymppisen version. Suomenruotsalaisuussymppispisteitä myös. Keikalta kuulutettiin seuraavaksi katsomaan Willie Nelsonia (ihana!), jota ei lähimenneisyyden keikkaelämyksestä huolimatta voinut väliinkään jättää. Hyvin Jenny vetikin, vaikka biisit huomattavasti paremmin toukokuun hämyisellä Klubilla toimivatkin. Capital Beatin ska-meininkejä jaksoin seurailla melko lyhyen aikaa ja teltassa olinkin lähinnä pitämässä sadetta. Pahemmin en lämmennyt muutenkaan, Valkyrians tekee saman jutun mielestäni huomattavasti mielenkiintoisemmin. Nitin Sawhneyn esitys päälavalla oli puolestaan arkisin ikinä; näytti siltä, että yleisö oli ollut seuraamassa ennemminkin treenejä kuin festarikeikkaa. Musiikki oli kuitenkin piristävä yllätys, pari oikein miellyttävää biisiä setistä löytyi. Jamaika-rytmit Collie Buddzin tarjoamina taas jäivät vähiin, kuten ennalta arvasinkin. Sunnuntai-illan kuningattaren asemasta kamppailevista naisista ensin otti lavan haltuun Lily Allen, jonka esitys olikin erinomainen. Pop toimii. Päälava pääsi tuossa vaiheessa toista kertaa koko festien aikana näyttämään lavasteineen kaikkineen ihan oikeasti makealta ja fiilis yleisössä oli muutenkin aika mainio. Lilyn jälkeen ehdin katsastamaan Big Pinkin shoegazingia vain parin viimeisen biisin ajan, jotka kuulostivat ihan kiitettäviltä. Päälavan viimeinen esiityjä Fever Ray lopetti juhlat upean näyttävällä tavalla, laserit sykähdyttivät aika unohtumattomasti. Harmi, että show sinällään oli aika suora toisinto maaliskuisesta Tavastian-keikasta, jolloin upeinta mahdollista elämystä en itse enää saanut - mutta silti mainio lopetus hyville pirskeille. Final Fantasya ehdinkin katsastamaan vain tasan yhden biisin verran, kun olin jo pakotettu ravaamaan kohti yöbussia Tampereelle.
Muutoin festarit pitivät odotetun laadukkaan tasonsa. Alue oli siisti ja taas vähän edellisvuotta isompi, mutta yleisömäärää oli taas kasvatettu ja väenpaljous olikin jossain määrin jo ahdistavaakin. Verrattuna esimerkiksi Provinssiin, joka toki levittyykin reippaasti isommalle alueelle, oli Flow'ssa vähän turhan paljon tunkua.
Olin itse liikkeellä sen verran pienellä budjetilla, että juomiset jäivät vähiin, syömiset nollaan ja matkamuistotkin yhteen pinssiin. Hillittömät ennakko-odotukset eivät tällä kertaa ehkä tyystin toteutuneet, osin varmasti omasta syystänikin. En jaksanut hillua oikein millään keikalla ihan eturivissä ja tanssahtelinkin keskenäni turhan laiskasti. Jos ensi vuonna sitten taas vähän paremmin - osallistumisen voi luvata varmaksi jo tässä vaiheessa.
// flowfestival.com
// Mikko Vierumäen otoksia Flickrissä
// Ylen kuvagalleria
13. elokuuta 2009
Torstai: Flow-antisipaatio(ko)
Huomenna se alkaa, Flow. Eksyn Suvilahteen nyt kolmatta kertaa, taas vähän ristiriitaisilla fiiliksillä. Ensimmäiset kaksi reissua olivat aika mahtavia, eikä artistikattaus ole tänä vuonna sen huonompi. Jos ylipäänsä musiikkimakuni menee ainakin toivottavasti vähän sen suurimman valtavirran vierestä, mainstreamaan Flow'ssa sitten siitäkin edestä isoimmilla keikoilla. Tsekkailussa siis erityisesti...
Perjantaina:
- Vampire Weekend
- New Young Pony Club
- Yann Tiersen
- Frida Hyvönen
- Ladyhawke
- Le Corps Mince de Françoise
- Pintandwefall
- Heartsrevolution
- Sönderbyggd
Lauantaina:
- White Lies
- Regina
- The Juan MacLean
- Handsome Furs
- Jazzanova
- Vivian Girls
- Eero Johannes
- Rubik
- A Guy Called Gerald
Sunnuntaina:
- Fever Ray
- Lily Allen
- Jenny Wilson
- Ricky Tick
- the Big Pink
- Cats on Fire
- Vuk
Olen ollut taas käsittämättömän laiska entuudestaan vieraisiin artisteihin tutustuessa, mutta Flow'ssa tuo festaribongailu toimii kaikkein parhaiten - minkä tahansa keikan voi vain katsastaa ja suurimmalla todennäköisyydellä siitä myös tykkää. Viime aikoina keikkoja on tullut vahtailtua laiskahkosti ja epäilen etteivät ne siisteimmät nimet ole eksymässä tänäkään vuonna Tampereelleni, joten näillä pitäisi nyt sitten tovi taas jaksaa.
// flowfestival.com
Perjantaina:
- Vampire Weekend
- New Young Pony Club
- Yann Tiersen
- Frida Hyvönen
- Ladyhawke
- Le Corps Mince de Françoise
- Pintandwefall
- Heartsrevolution
- Sönderbyggd
Lauantaina:
- White Lies
- Regina
- The Juan MacLean
- Handsome Furs
- Jazzanova
- Vivian Girls
- Eero Johannes
- Rubik
- A Guy Called Gerald
Sunnuntaina:
- Fever Ray
- Lily Allen
- Jenny Wilson
- Ricky Tick
- the Big Pink
- Cats on Fire
- Vuk
Olen ollut taas käsittämättömän laiska entuudestaan vieraisiin artisteihin tutustuessa, mutta Flow'ssa tuo festaribongailu toimii kaikkein parhaiten - minkä tahansa keikan voi vain katsastaa ja suurimmalla todennäköisyydellä siitä myös tykkää. Viime aikoina keikkoja on tullut vahtailtua laiskahkosti ja epäilen etteivät ne siisteimmät nimet ole eksymässä tänäkään vuonna Tampereelleni, joten näillä pitäisi nyt sitten tovi taas jaksaa.
// flowfestival.com
12. elokuuta 2009
Keskiviikko: Air
Airin kuudes studioalbumi, Love 2 ilmestyy lokakuun puolivälissä. Odottelen julkaisua pienoisella jännityksellä - kyseessä on kuitenkin yksi kaikkien aikojen suosikkiartisteistani. Pocket Symphony oli paria harhalaukausta lukuunottamatta kelvollinen kokonaisuus, mutta nyt kaipaisin itse jotain uutta.
Viralliset sivut avaava videoirroitus Do the Joy kuulostaa hyvältä. Terävältä, koukuttavalta, yksinkertaiselta ja sopivan - mutta ei liian - tutulta. Uuteen Moon Safariin tuskin kukaan enää uskoo, mutta jotain hyvää tästä veikkaan vielä tulevan.
// Air MySpacessa
// aircheology.com
Viralliset sivut avaava videoirroitus Do the Joy kuulostaa hyvältä. Terävältä, koukuttavalta, yksinkertaiselta ja sopivan - mutta ei liian - tutulta. Uuteen Moon Safariin tuskin kukaan enää uskoo, mutta jotain hyvää tästä veikkaan vielä tulevan.
// Air MySpacessa
// aircheology.com
9. elokuuta 2009
Sunnuntai: Lisztomania
Elävässä elämässä - tai ainakin omassani - on ihan liian vähän tanssikohtauksia. Tuokio sitten ylistämäni Phoenixin Lisztomania-biisistä on sen virallisen, tylsähkön musiikkivideon lisäksi 80-luvun brat pack -teinileffoista leikelty fanivideo, joka saa ainakin toviksi hyvimmälle mielelle. Tanssijalkaa vipattaa ja -hammasta kolottaa, -lattialle tekisi mieli taas joskus päästä.
Katselin eilen ties kuinka monennen kerran yhden lempparileffoistani, Woody Allenin Match Pointin. Katselukerrasta toiseen joku tuossa itseäni viehättää aivan tavattomasti - samoin kuin aivan yhtä mainiossa Cassandra's Dream -sisarteoksessa.
Katselin eilen ties kuinka monennen kerran yhden lempparileffoistani, Woody Allenin Match Pointin. Katselukerrasta toiseen joku tuossa itseäni viehättää aivan tavattomasti - samoin kuin aivan yhtä mainiossa Cassandra's Dream -sisarteoksessa.
7. elokuuta 2009
12:34:56 070809: Indiaanikrapula
Yksi levyjensoittelu on taas takana; Indiaaniklubi muuttui eilen Indiaanidiskoksi, kun muunsimme Valon terassin tanssilattiaksi. Tapahtumien Yön yhteydessä järjestetyssä eventissä esiintyi myös Pseudojazz-trio, jota ennen soittelimme kvintetillämme tovin etkoilumusiikkia ja jälkeen jo tanssitusasenteella. Ehdottomasti siistein Inkkarointi tähän mennessä, soitto sujui porukalla mainiosti - ja itse kohtaamistani yleisön edustajan hämmentävistä haukuista huolimatta olin omaan soittolistaanikin melko tyytyväinen.
Soittelin nämä ennen jazzeja:
the Pains of Being Pure at Heart - Everything With You
Manic Street Preachers - Faster
Siouxsie and the Banshees - Hong Kong Garden
the Arcade Fire - Keep the Car Running
Pintandwefall - Rocket Chicks
Lacrosse - No More Lovesongs
Laakso - High Drama
Jens Lekman - Maple Leaves
Neufvoin - Robots
Editors - Fingers in the Factories
Beck - Loser
Lemon Jelly - Elements
... ja nämä jälkeen:
PNAU - Embrace
DatA - Rapture
Madonna - Think of Me
La Roux - Quicksand
Phoenix - Lisztomania (Der Die Das Remix)
Friendly Fires - Skeleton Boy
Ladyhawke - Paris Is Burning
TV Off - Car Is on Fire
Thieves Like Us - Fass
Calvin Harris - Ready for the Weekend
Klaxons - Atlantis to Interzone (Crystal Castles Remix)
Those Dancing Days - Those Dancing Days (Detektivbyrån Remix)
New Order - Blue Monday
Kolmen päivän Flow-lippukin on vihdoin hankittu, fiilis on vielä vähän hakusessa - eikä majoituksesta oikein tietoakaan. Tyyppien Spotify-listan avulla voisi koittaa vähän virittäytyä. Saa nähä taas ja sillee.
// Indiaanidisko #1 Spotifyssa
Soittelin nämä ennen jazzeja:
the Pains of Being Pure at Heart - Everything With You
Manic Street Preachers - Faster
Siouxsie and the Banshees - Hong Kong Garden
the Arcade Fire - Keep the Car Running
Pintandwefall - Rocket Chicks
Lacrosse - No More Lovesongs
Laakso - High Drama
Jens Lekman - Maple Leaves
Neufvoin - Robots
Editors - Fingers in the Factories
Beck - Loser
Lemon Jelly - Elements
... ja nämä jälkeen:
PNAU - Embrace
DatA - Rapture
Madonna - Think of Me
La Roux - Quicksand
Phoenix - Lisztomania (Der Die Das Remix)
Friendly Fires - Skeleton Boy
Ladyhawke - Paris Is Burning
TV Off - Car Is on Fire
Thieves Like Us - Fass
Calvin Harris - Ready for the Weekend
Klaxons - Atlantis to Interzone (Crystal Castles Remix)
Those Dancing Days - Those Dancing Days (Detektivbyrån Remix)
New Order - Blue Monday
Kolmen päivän Flow-lippukin on vihdoin hankittu, fiilis on vielä vähän hakusessa - eikä majoituksesta oikein tietoakaan. Tyyppien Spotify-listan avulla voisi koittaa vähän virittäytyä. Saa nähä taas ja sillee.
// Indiaanidisko #1 Spotifyssa
3. elokuuta 2009
Tiistai: Discovery
Hömhöm.
Discovery ei olisi välttämättä ihan suoranaisesti oma teekuppini, mutta kun yhtyeen muodostavat Vampire Weekendista ja Ra Ra Riotista tuttu kaksikko, ei levyä voi ilman kuunteluitakaan jättää.
Ehkäpä tässä on se tämän vuoden juttu, joka ei ole vielä ihan täysin yleiseen tietoisuuteen noussut. Discovery on vahvoilla konesävyillä pelaavaa, kokeellista r'n'b-vatkausta, joka ärsyttää, koukuttaa ja haastaa sopivissa suhteissa. Muutama erinomainen biisi heinäkuun alussa julkaistulta LP-pitkäsoitolta löytyy, mutta kokonaisuus on ehkä turhan paljon kallellaan nykyaikaiseen mainstream-rytmittelyyn. Tiukkoja remiksauksia odottelen ainakin jossain vaiheessa kuulevani ja ihan kohtalaisissa määrin olen originaalejakin jo kotonani vatkannut. Osaka Loop Line on esimerkki siitä, mitä Discovery ja tuore musiikki tarttuvimmillaan on - yritäpä olla nykimättä tämän tahtiin.
Jackson 5 -cover I Want You Backista on muuten mainio ylläri. Kuuntelun arvoinen kokonaisuus muutenkin.
// Discovery MySpacessa
// Discovery - LP Spotifyssa
Discovery ei olisi välttämättä ihan suoranaisesti oma teekuppini, mutta kun yhtyeen muodostavat Vampire Weekendista ja Ra Ra Riotista tuttu kaksikko, ei levyä voi ilman kuunteluitakaan jättää.
Ehkäpä tässä on se tämän vuoden juttu, joka ei ole vielä ihan täysin yleiseen tietoisuuteen noussut. Discovery on vahvoilla konesävyillä pelaavaa, kokeellista r'n'b-vatkausta, joka ärsyttää, koukuttaa ja haastaa sopivissa suhteissa. Muutama erinomainen biisi heinäkuun alussa julkaistulta LP-pitkäsoitolta löytyy, mutta kokonaisuus on ehkä turhan paljon kallellaan nykyaikaiseen mainstream-rytmittelyyn. Tiukkoja remiksauksia odottelen ainakin jossain vaiheessa kuulevani ja ihan kohtalaisissa määrin olen originaalejakin jo kotonani vatkannut. Osaka Loop Line on esimerkki siitä, mitä Discovery ja tuore musiikki tarttuvimmillaan on - yritäpä olla nykimättä tämän tahtiin.
Jackson 5 -cover I Want You Backista on muuten mainio ylläri. Kuuntelun arvoinen kokonaisuus muutenkin.
// Discovery MySpacessa
// Discovery - LP Spotifyssa
1. elokuuta 2009
Selvitty heinäkuu: Phoenix
Mikä on maailman sympaattisin bändi? No Phoenixhan se.
Ranskan ihanimmat indiepopparit ovat tehneet ennen kuluvaa vuotta yhteensä kolme studiolevyä (United, Alphabetical ja It's Never Been Like That), joista kaikki ovat sisältäneet muutaman mainion biisin, mutta jääneet lopulta heikoiksi kokonaisuuksiksi. Vaikka yhtyeestä olen pitänytkin ensi kuulemasta asti, en ole varsinaiseksi faniksi itseäni vielä laskenut. Loppukeväästä ilmestynyt Wolfgang Amadeus Phoenix on muuttanut kuitenkin kaiken. Uusin lätty on ollut itselläni viimeisen viikon taukoamattomassa kuuntelussa. Kymmenen biisiä, jotka tiivistävät yhtyeen ihanuuden erinomaisesti. Vaikka kokonaisuus ensimmäisillä kerroilla tuntuikin turhan tasaiselta, paranee ja syvenee kuuntelukokemus jokaisella soittokerralla. Lempibiisini tällä hetkellä - paitsi tältä levyltä ja tältä yhtyeeltä, myös oikeastaan kaikista ikinä kuulemistani - on tokavika Girlfriend, jota kuuntelen taukoamatta. Ah elämän ironiaa, olen rakastunut Phoenixin Girlfriendiin.
Sinkkuirroitus Lisztomania on yhtyettä osuvimmillaan. Parit koneellisemmat remix-versiotkin (Classixx ja Der Die Das) toimivat hienosti, mutta alkuperäinen on vaan ihan paras. Tsek:
Wolfgang Amadeus Phoenix on tämän vuoden Pet Sounds ja Girlfriend tämän kesän God Only Knows. Popmusiikkia ihan parhaimmillaan.
// Phoenix MySpacessa
// Wolfgang Amadeus Phoenix Spotifyssa
Ranskan ihanimmat indiepopparit ovat tehneet ennen kuluvaa vuotta yhteensä kolme studiolevyä (United, Alphabetical ja It's Never Been Like That), joista kaikki ovat sisältäneet muutaman mainion biisin, mutta jääneet lopulta heikoiksi kokonaisuuksiksi. Vaikka yhtyeestä olen pitänytkin ensi kuulemasta asti, en ole varsinaiseksi faniksi itseäni vielä laskenut. Loppukeväästä ilmestynyt Wolfgang Amadeus Phoenix on muuttanut kuitenkin kaiken. Uusin lätty on ollut itselläni viimeisen viikon taukoamattomassa kuuntelussa. Kymmenen biisiä, jotka tiivistävät yhtyeen ihanuuden erinomaisesti. Vaikka kokonaisuus ensimmäisillä kerroilla tuntuikin turhan tasaiselta, paranee ja syvenee kuuntelukokemus jokaisella soittokerralla. Lempibiisini tällä hetkellä - paitsi tältä levyltä ja tältä yhtyeeltä, myös oikeastaan kaikista ikinä kuulemistani - on tokavika Girlfriend, jota kuuntelen taukoamatta. Ah elämän ironiaa, olen rakastunut Phoenixin Girlfriendiin.
Sinkkuirroitus Lisztomania on yhtyettä osuvimmillaan. Parit koneellisemmat remix-versiotkin (Classixx ja Der Die Das) toimivat hienosti, mutta alkuperäinen on vaan ihan paras. Tsek:
Wolfgang Amadeus Phoenix on tämän vuoden Pet Sounds ja Girlfriend tämän kesän God Only Knows. Popmusiikkia ihan parhaimmillaan.
// Phoenix MySpacessa
// Wolfgang Amadeus Phoenix Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)