Kaksitoista juttua Flow'sta

Flow'sta toipuminen otti sen verran aikaa, että kokemusten kertailu ei ole ihan blogiaikataulun mukaista. Niinpä se viimeistelemätön syväanalyysi jääköön nyt julkaisematta, mutta poimitaan tapahtumasta sen sijaan kaksitoista eniten mietittänyttä asiaa.

I. Air

Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.

Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.

II. The Drums

Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.

Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.

III. Beach House

Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.

IV. the Radio Dept

Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.

V. Robyn

Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.

VI. Uusi Fantasia

Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.

VII. Pääesiintyjät

Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.

VIII. Ihmiset

Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.

Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.

IX. Sisäkeikat

Ei mitään järkeä.

X. Ruoka

Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.

XI. Hipsterit

Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.

XII. Henk.koht.

Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.

Sunnuntaipiilo

Sunnuntai oli kiva; puistoilin, kävelin, söin jätskiä, rusketuin, uin, tein kasvispiirakkaa ja löysin ehkä maailman parhaimman piilopaikan. Sinne pian toistekin.

Heinäkuun eka pyhäpäivä kuulostaa...

Airin remiksaamalta MGMT:ltä.



Wild Nothingilta.



Au Revoir Simonelta.



Mutta ei kuitenkaan vielä ihan tämän kesän parhaalta kappaleelta.



Jotain siis puuttuu – ja tiedänkin kyllä mitä. En vain jaksaisi aina laskea päiviä.

Flow '10: ensimmäiset kiinnitykset

Tänään piti kirjoitella jostain muuusta, mutta aamumurojen väärään kurkkuun menemisen aihe tuntuu oleelliselta jaettavalta myös täällä.

Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.

Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.



M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.



Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.



Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.

The xx.



Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)



Four Tet.



The Radio Dept.



Beach House.



The Drums.



Surfer Blood.



Girls.



Husky Rescue.



Hannulelauri.



Villa Nah.



+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.

Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.

Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...

Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.

// Flow Festival

Lauantai: Charlotte Gainsbourg + Beck

Charlotte Gainsbourgin kolmen vuoden takainen 5:55 on ehkä kaunein levy ikinä. Airin tuottama albumi tasapainoilee äärimmäisen tyylikkäästi herkän, akustisen laulaja-lauluntekijämateriaalin ja elektronisten sävyjen välillä. 5:55 on tyylikäs olematta tippaakaan tylsä. Esimerkiksi intiimi Beauty Mark on suorastaan täydellinen hämäränhyssyisen hetken ääniraita, eikä yhtään heikkoa laulua viiden tähden levyltä löydy.



Airin ystävänä 5:55:ssä viehättää hirmuisesti myös sen tuotanto. Kun uutinen seuraavan levyn kollaboraatiosta Beckin kanssa rantautuivat, suhtauduin tietoon toisaalta innostuen, mutta toisaalta aika skeptisesti. Beckin alkupään työt ovat kiistattomia klassikoita, mutta vähän hajanaisen tuotannon myöhemmistä vaiheista en ole ihan täysin pitänyt. Niinpä IRM-albumin ensimmäinen koekuuntelu tapahtui varautuneilla ennakkoasenteilla.

Beck on ollut vahvasti mukana albumilla – tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana, sekä äänessäkin yhdessä kappaleessa. Ensimmäinen varsinainen single (nimikkokappaleenhan linkkailinkin jo aiemmin), Heaven Can Wait on tyyppien duetto. Ei levyn parhaimmistoa, mutta kelpo tuotos.



Olen ehtinyt kuuntelemaan IRM-levyn nyt vasta muutaman kerran läpi, mutta olen jo täysin ihastunut siihen. Tuottajanvaihdos kuuluu selkeästi, eikä albumi ole lainkaan samanhenkinen kuin edellinen. Beckille tunnusomaisten soundien käyttö hymyilyttää paikoin – esimerkiksi Trick Pony kuulostaa ihan Odelay-raidalta, siis äärimmäisen hyvältä. Tuottajalle epätavallisempien jousisovitusten ripottelu puolestaan on hetkittäin suorastaan jumalaista. Esimerkiksi tummasävyinen le Chat du Café des Artistes aikaansai tajuttomat kylmät väreet jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.



Albumia vaivaa tietty hajanaisuus. Epätasainen se ei ole, vaan edellisen levyn tapaan kaikki 14 biisiä ovat viimeiseen asti hiottuja helmiä. Tuotantojälki miellyttää myös, mutta tyyli kappaleiden välillä vaihtelee yllättävänkin paljon. Mitään tasaiseksi puristettua yhteenmiksausta en toki toivonutkaan, mutta kokonaisuuteen on silti paikoin hankala upota. Ehkäpä albumi vaatii vain lisää kuunteluita – enkä vastaan toki aio pannakaan.



Onneksi en tosiaan ehtinyt vuoden albumeita vielä julistamaan – tämä kun mahtuu listalle aivan varmasti. Jos Air-vetoisuus (eh) oli viiden tähden lätty, on Beck-yhteistyö jo ekoilla kuunteluilla vähintään neljän ja puolen arvoinen.

// Charlotte Gainsbourg MySpacessa
// IRM löytyi vielä aamulla 3VOOR12:sta, mutta näkyy nyt napatun pois. Spotifyssa albumia ei toistaiseksi ole, YouTubesta löytyvät näköjään kaikki raidat.
// 5:55-albumi Spotifyssa

Lauantai: Love 2

Uusi Air-albumi julkaistaan fyysisessä muodossa vasta ensi viikolla, mutta Spotifysta Love 2 jo löytyy. Tehokuuntelussa siis.

Levyn avaavaa Do the Joyta ja ensimmäistä varsinaista singleä, Sing Sang Sungia ehdin kehumaan jo aiemmin, eikä koko paketti kalpene ennakkomaistiaisten rinnalla oikeastaan lainkaan. Turhan paljastavaa kuvaa siitä ne eivät kuitenkaan anna. Eikä muuten kansikuvakaan – parfyymiestetiikan ja siirappikokoelmalta tuoksahtavan otsikon perusteella saattaisi tuntemattomamman yhtyeen levy itseltäni hyllyyn jäädäkin. Toisaalta Airin tasapainoilu huikean tyylitajun, supernaiiviuden ja jopa -korniuden välillä on aina yhtä viehättävää.



Love 2 kuulostaa Airilta, mutta silti jotenkin yllättävällä tavalla. Kokonaisuus tuntuu nojaavan enemmän soundikokeiluihin ja venyviin instrumentaalirakenteisiin kuin parit aiemmat, kovinkin helppoja popkaavoja noudatelleet levyt. Vertailukohtia löytyykin ehkä enemmän 10 000 Hz Legendistä ja jopa Premiers Symptômes -debyyttikokoelmasta. Turhan kokeelliseksi ei toki kuitenkaan mennä, soundipaletissa on taas kovasti tuttua ja biisit toimivat hienosti niin yhdessä kuin erikseenkin. Näin esimerkiksi vaikkapa siististi rautalankaileva Be a Bee ja monikerroksinen Tropical Disease.

Vaikka vähän pelottikin, eivät odotukset tällä kertaa pettäneet. Love 2 on erinomaisen hyvä levy, josta voisi hyvinkin tulla Moon Safarin ja Talkie Walkien ohella se Jean-Benoîtin Dunckelin ja Nicolas Godinin kolmas klassikkokokonaisuus.

// Air MySpacessa
// Love 2 -albumi Spotifyssa

Lokakuuhypetys

Kehoitan varautumaan ennenaikaiseen hehkutukseen - kuten toki aina näitä tekstejä lukiessa - mutta lokakuu 2009 saattaa olla popmusiikkihistorian täydellisin.

Air - Sing Sang Sung (Love 2 -albumi ilmestyy 7.10.):


Editors - Papillon (In This Light And In This Evening -albumi ilmestyy 12.10.):


the Raveonettes - Last Dance (Huikea biisi! In And Out of Control -albumi ilmestyy 6.10.):


the Flaming Lips - Silver Trembling Hands (Embryonic-albumi ilmestyy 13.10.):


Kings of Convenience - Boat Behind (Jo Spotifysta löytyvä Declaration of Dependence -albumi ilmestyy 7.10.):


Ash - True Love 1980 (Yhtye julkaisee singlejä A-Z -nimikkeen alla kahden viikon välein. 12. lokakuuta ilmestyvä True Love 1980 on ensimmäinen - eli A.):


Neon Indian - Deadbeat Summer (Psychic Chasms -albumi ilmestyy 13.10.):


Magenta Skycode - Escaping Outdoors (We're Going to Climb / Escaping Outdoors - 7" ilmestyy 7.10.)

+ kaikki se mitä en vielä tiedä olemassa olevankaan, mutta joka tulee taas muuttamaan musiikillisen maailmani.

Mie luulen että tästä tulee aika kiva kuukausi. Tai uskon. Tai toivon. Mut silleen kumminki, tiäks.

Tiistai: Two Door Cinema Club

Jei, taas uusi mainio löytö - joskin näkyykin olleen julkaistu jo keväällä - ja jälleen erinomainen julkaisu Kitsunélta. Pohjois-Irlantilainen Two Door Cinema Club seikkailee tämäkin jossain elektronissävytteisen indien (tai alteronican) viidakossa. Sinkun avausraita Something Good Can Work on jo varsin mainiota Phoenixesquea, mutta jälkimmäinen Do You Want It All on aivan käsittämättömän tarttuva, raikas ja toimiva paketti. Ehkäpä se innostavin biisi ihan just nyt. Fanitan hurjimmin!



Airin uutta tulemista hehkutin jo aiemmin ja nyt lokakuussa ilmetyvältä uudelta Love 2 -albumilta irroitettu Sing Sang Sung on tullut julki. SSS kuulostaa ehkä enemmän Airin Darkel- / Jean-Benoît Dunckel -puoliskolta ja tuntuu saaneen paikoin aika ristiriitaista vastaanottoa. Itse pidän raidasta kovasti ja odotukset tulevaa albumia kohtaan kasvavat taas hurjasti. Toivottavasti jostain löytäisin vielä vähän rahaa joulukuiseen Kaapelitehtaan-keikkaankin - se olisi aika jei myöskin.

// Two Door Cinema Club MySpacessa

Keskiviikko: Air

Airin kuudes studioalbumi, Love 2 ilmestyy lokakuun puolivälissä. Odottelen julkaisua pienoisella jännityksellä - kyseessä on kuitenkin yksi kaikkien aikojen suosikkiartisteistani. Pocket Symphony oli paria harhalaukausta lukuunottamatta kelvollinen kokonaisuus, mutta nyt kaipaisin itse jotain uutta.



Viralliset sivut avaava videoirroitus Do the Joy kuulostaa hyvältä. Terävältä, koukuttavalta, yksinkertaiselta ja sopivan - mutta ei liian - tutulta. Uuteen Moon Safariin tuskin kukaan enää uskoo, mutta jotain hyvää tästä veikkaan vielä tulevan.

// Air MySpacessa
// aircheology.com

Jälkimmäinen krapulapäivä: Playground Love

Mitä musiikkia soitettiin Tampereen ainoan elävän pojan tupaantuliaisjuhlissa? Ihan tarkkaa kirjaa ei tullut pidettyä, mutta levylautasella tarjoilin ainakin Pop Leviä, the Shinsiä, Beach Boysia, Pintandwefallia, Gary Numania, Reginaa, Empire of the Sunia, the Smithsiä, Jenny Wilsonia, Duran Durania, Pet Shop Boysia, Micragirlsiä, MGMT:tä ja Eero Johannesta. Kivaa musiikkia kivoille ihmisille - varsin mukavaa olisi päästä pian taas jotain vastaavaa järjestelemään. Viikottainen levyilta Kuninkaankadulla, anyone?



Tupareista oli tarkoitus suunnata Klubille kuuntelemaan ruotsalaista elektropop-akti MFMB:tä, mutta harvennut joukkomme ehtikin paikalle vasta Hang the DJ!:n ajaksi. Eipä sillä etteikö kyseinen disko riemastuttaisi aina erinomaisen paljon - esimerkiksi jo etkoilla kuullun PSB-klassikko West End Girlsin muodossa. Ykkösbiisiksi jäi kuitenkin Airin iki-ihana Playground Love, jonka tahtiin oli parhautta tanssiskella kivoimman kaverin kanssa tiettävästi ekat viimeiset hitaani ikinä. Ei ole päässä soiminen sittemmin helpottanutkaan.