Valoa näkyvissä

Mitenkään väheksymättä äitini osuutta reilu neljännesvuosisata sitten, oli se lopulta popmusiikki, joka minut synnytti. Popmusiikki teki minusta sellaisen kuin olen. Omistushaluisena luojana se edelleen pitää oikeuden lyödä minut maahan silloin kun se niin haluaa.

Onnekseni se nostaa myös ylös.

Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.

Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.

Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.

Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.

Sitten.

Sitten.

Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.

Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.

"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"

Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.

PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.

Valoa-etkot, pt. 2

Valoilu ei eilen mennyt ihan putkeen ja olo on taas silmänräpäyksen myötä sen verran tukala, että tämäkin ilta jää vähän lyhyeksi. Odottelussa tänään kuitenkin:

TV-Resistori



Liekki



Barbara Panther



Magenta Skycode



Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.

Valoa-etkot, pt. 1

Tampereella hypitään tänä viikonloppuna Valoa-festivaalin tahtiin, jei. Viime vuonna ensimmäistä kertaa (eikös?) järkätty klubifestari toimi ainakin silloin varsin mukavasti ja kiva kasti ilahduttaa yleisöä tänäkin vuonna.

Tänä iltana esimerkiksi seuraavaa:

Penniless



Yona



French Films



Stereo Total



Vähän huvittavasta päällekkäisyydestä johtuen alkuilta jää itselläni väliin ja suuntaan kympin aikaan Dorikseen, jossa syksyn hypeykkönen Big Wave Riders tulee nähtyä livenä nyt ekaa kertaa. Kovat odotukset! Dorkasta rynnätään sitten pää kolmantena jalkana taas kohti YYOOta, jossa katsastetaan viimeiset kaksi aktia.

.

Stereo Total -hurmos on kieltämättä aika korkealla jo. Ja huomenna lisää hyvää!

Lördag: the Tallest Man on Earth

Sparksin Ruotsi-viikko täydentyi eilen Valoa-festarin liveillä. Liechtensteinin, Taxi Taxi!:n ja the Tallest Man on Earthin rinnalla kotimaisuutta tarjosivat Liekki, Sheikki Sheikki -dj:t ja National RGB -vj:t. Noh.

Kaksi ensimmäistä aktia jäivät valitettavan laimeiksi. Liechtenstein kuulosti ihan hyvältä, mutta ripaus ylimääräistä garagefiilistä olisi ollut kovasti paikallaan. Apathy -7" tuli kuitenkin napattua mukaan. Kovasti hypetetty Taxi Taxi! ei sekään ollut oikeastaan enempää kuin ihan hyvä – eikä odottamaani Daniel Johnstonin True Love Will Find You in the End -coveria kuultu. Höh.

Näin Liekin livenä pitkästä, pitkästä aikaa ja ensimmäisen kappaleen kohdalla olin vähän hukassa. Oliko tämä oikeasti näin iskelmää? Onneksi ne diggailemani progeilut ja synakikkailut pääsivät keikan edetessä oikeuksiinsa. Niin vain tästä tulee edelleen tykättyä – erityisesti Lilja aiheuttaa yhä hirmuisia kylmiä väreitä. Huh.

Illan parasta antia oli silti the Tallest Man on Earth. Entuudestaan ainoastaan Pistol Dreams oli tuttu kappale ja kuulostikin erinomaiselta – mutta kappale, jonka nimi oli luultavasti King of Spain, oli silti illan kohokohta. tTMoE:n kaltaista musiikkia on ole aiemmin juuri kuunnellut, joten en osaa sitä verrata kuin niihin ilmeisimpiin vastineisiinsa, Bob Dylaniin ja Woody Guthrieen, joiden rinnalla Kristian Matssonin protestilaulupastissit eivät juurikaan kalpene. Ah.



Tänään tarjolla olisi enempi suomalaispainotteinen ilta (Joensuu 1685, I Was a Teenage Satan Worshipper, Kuusumun Profeetta, Viola, Cosmobile ja the Credit vs. Wildbirds & Peacedrums), mutta en nyt tiedä olenko siltikään lähdössä. Rahasta olisi edelleen vähän tiukkaa ja fiiliskin mahdollisesti tiellä- / poissaoleva – ni ehkäpä jään kotiin, levyjen keskelle. Hmh.

// Valoa festival
// the Tallest Man on Earth MySpacessa