Keskiviikko: RJD2

Uusiutuminen on vaikeinta. Se, kun tekee albumin tai kaksi, on niillä tyylilajinsa eliittiä ja yhtäkkiä ongelman edessä: jatkaako samalla kaavalla vai tehdäkö jotain uutta?

Eilen kirpparilta poistamani RJD2-levyt Deadringer ja Since We Last Spoke ovat koko instruhiphopin kantavia teoksia ja hurjan isoja vakutteita kaikessa jälkeenpäin tehdyssä downtempo-materiaalissa. Kolmannella studioalbumillaan Ramble John Krohn muutti suuntaa – ei nyt ihan tajuttomasti, mutta tuntuvasti kuitenkin. Enemmän laulaja-lauluntekijä -akselilla liikkuva, joskin tuttuja elementtejä hyödyntänyt the Third Hand oli kiva levy, muttei ollenkaan edellisten veroinen. Niinpä upouuden the Colossus -levyn kanssa ollaankin vähän kysymysmerkkinä. Miltä RJD2 kuulostaa neljännellä kerralla?



Valitettavasti ei ihan parhaalta.

Avausraita, eka single Let There Be Horns tuntuu aluksi hyvältä, mutta alkaa tylsistyttää jo ennen puoltaväliä.

Albumi on tyyliltään jossain kakkos- ja kolmoslevyn välillä. Tiukkoja rytmittelyjä ja sämpläyksiä löytyy enemmän kuin viimeksi, mutta mukana on yhtä lailla niitä perinteisestä rockista ja popista ammennettuja elementtejäkin. Eniten ongelmia tuntuu yllättäen olevan soundien kohdalla – tyystin samplepohjaiseen materiaaliin pohjautunut ensimmäisien levyjen pehmeä ja vetävä soundi on kaunis muisto vain. Uusiakaan ei missään määrin inhoa, mutta niihin ei uppoa samalla tavalla. Kun biisitkään eivät vedä ihan entisessä määrin, tuntuu kultainen kosketus nyt kadonneen. Kaikkein karvaimmalta tuo tuntuu Salud 2 -väliraidalla; sekään kun ei vedä vertoja ensilevyllä kuullulle Saludille.



Lempiraidaksi nousee lopulta Small Plans, joka on aika kiva ja mahtuisi ehkä alkupään tuotantoonkin. Vaikkei the Colossus ole huono albumi, ei se ole mitenkään erityisen puoleensavetäväkään. Edellisten julkaisujen perään kaihoamisen voi kuitata niitä kuuntelemalla, mutta nelonen ei ole riittävän hyvä ihan omillaankaan. Muutamasta kivasta kappaleesta huolimatta albumin paras puoli onkin, että se saattaa esitellä vanhempaa tuotantoa sitä entuudestaan tuntemattomille. Ja kun tyyppi on tehnyt joskus niinkin mielettömän raidan (+ videon) kuin the Horror, voi jatkossa odottaa jotain vähän parempaa. Ehkä vitosella?



Pysytään hetki vielä vanhoissa suosikeissa ja jopa vähän samanhenkisessä materiaalissakin. Kaksi mukavaa studiolevyä julkaissut Gorillaz palaa maaliskuussa kolmannellaan ja ensimmäinen raita, Stylo oli hetken aikaa kuultavissa internetin syövereissä. Bobby Womackin ja Mos Defin feattailema, vanhan elektron sävytteinen raita ehti kirjoittelun aikana katoamaan, mutta uskokaa pois – se on hyvä. En odottele uutta levyä ehkä ihan fanina, mutta (ki)innostuneena kumminkin. Kun uutta ei nyt ole antaa, niin kuunnellaan loppuun vielä yksi s/t-debyytin suosikeista ja ihka ensimmäinen Gorillaz-video.



// RJD2 MySpacessa
// the Colossus -albumi Spotifyssa
// Gorillaz MySpacessa

Tiistai: Husky Rescue

Suomalaisia suosikkiyhtyeitä saattaa olla harvassa, mutta ne ovat sitten yleensä sitäkin parempia. Yksi isoimmista ja osuvimmista jutuista on Husky Rescue, jonka kolmas studioalbumi Ship of Light on uunituoreinta juuri nyt.



Vähän vaivihkaa aloitteleva ja mahtavaksi kasvava ensisingle We Shall Burn Bright tiivistää kokopitkän melko tehokkaasti. Albumi on edellisiä tummempi ja kylmempi – vanha pehmeä, orgaaninen symppissoundi on muuttunut paikoin yllättävänkin paljon. Oikeastaan päätösraita Beautiful My Monster yhteislauluineen muistuttaa parhaiten siitä Huskysta, johon jo monta vuotta sitten rakastuin. Muutos ei ole yksiselitteisesti parempaan tai huonompaan suuntaan ja levyjen keskenäinen eroavaisuus on jo itsessään hieno juttu. Silti tykkäilen itse toistaiseksi ehkä enemmän kahden ensimmäisen levyn maailmasta. Esimerkiksi Caravanista.



Toistokerrat tuovat levyyn syvyyttä ja aiempaa hienovaraisemmat koukut nappaavat tiukasti kiinni. Monitasoiset ja hiotut sovitukset ovat edelleen yhtä nautittavia ja kokonaisuus pitää taas varmasti otteessaan. Yksittäiset biisit eivät kuitenkaan nouse yhtä tehokkaasti esille kuin esimerkiksi debyytillä, mutta albumi on nimenomaan kokonaisena nautittuna miellyttävän tasainen ja yhtenäinen. Lopputulos onkin laadultaan lähes aiempiensa vertainen ja jää takuuvarmasti kaiuttimiini soimaan. Aika näyttää, tuleeko tästä samanlaista henkilökohtaista klassikkoa kuin vaikkapa siitä Country Falls -esikoisesta, Ghost Is Not Realkaan kun ei lopulta ihan siihen yltänyt.

Yhden tännekin joskus kommentoivan häiskän Husky-haastattelusta Rumbassa luin harmikseni, että yhtyettä julkaissut brittiläinen Catskills on kiikun kaakun tulevaisuutensa kanssa. Älyttömän ikävä juttu; siitä asti kun Catsit ensimmäisen Pepe Deluxé -albumin silloin vuosituhannen vaihteessa julkaisivat, olen ollut labelin ylin ystävä ja mainostellut sitä vähän joka vaiheessa – ja pitänyt kokonaisuutena omankin musiikkituotantoni esikuvana. Lafkan rosterista on löytynyt useampia valtavan kivoja, pieniä nimiä. Voinkin suositella tekemään hyvän teon, tukemaan siistiä toimintaa ja saamaan vastineeksi oivaa musiikkia – Catskillsin verkkokauppa on pullollaan erinomaisia julkaisuja. Esimerkiksi sen ekan Husky-levynkin poisto olisi nyt paikallaan – vakuudeksi vielä vaikkapa mieletön söpöstely Sleep Tight Tiger, vokaaleissa musavideomestari Miikka Lommi.



Huskyn keikka Tampereella alkuvuodesta '06 (tai '07? '07.) oli paitsi ensimmäinen kosketukseni jälkeenpäin olohuoneekseni muodostuneeseen Klubiin, myös ensimmäisiä haparoivia keskustelunaloituksia sittemin syventyneessä ja nyttemmin passiiviseksi muuttuneessa dialogissa. Kun yhtye nousee samalle lavalle nyt helmikuun kuudentena, on hyvä tilaisuus viettää tuon kolmi- (tai neli-? kolmi-.) vuotispäivää. Ehkä taas soi New Light of Tomorrow.



Klubista puheenollen, kotiuduin tovi sitten kyseisen mestan dj-levykirppikseltä, joka osoittautui aika tyydyttäväksi. Tai siis, rajatulla parinkympin budjetilla olin liikkeellä ja sijoitin ne jo kolmanteen pöytään, mutta aika käsittämättömän hyvällä lopputuloksella: the Cinematic Orchestran Man With a Movie Camera sekä huomisartisti RJD2:n Since We Last Spoke ja Deadringer. Kaikki tuplaälppäreitä, kaksi ensimmäistä gatefoldeja. Myyjä taisi tuntea olonsa vähän kynityksi – syystäkin. Blockheadin Music by Cavelight jäi harmittavasti vielä pöydälle ja useammat muut laarit jouduin rahapulan takia skippaamaan. Mutta nuo, siis, ah. Parhauksia. Sen kunniaksi biisi jokaiselta!







Someone's Second Kiss, sydän.

Indiaaniklubiamme järkkäillään taas ensi viikon lauantaina, lupaillaanpa jo ennakkoon että näitä ostoksia kuullaan siellä. Mielettömiä levyjä, ihh!

// Husky Rescue MySpacessa
// Ship of Light -albumi Spotifyssa