Eilinen Indiaaniklubimme oli taas melko vähäisestä osallistujamäärästäkin huolimatta aika kivuutta. Kivautta? Kivoutta? Semmoista kuitenkin.
Nämä vinyylivalikoimistani soittelin:
Aphilas - Blind Matador Techniques
Madlib - Slim's Return
Skalpel - 1958
RJD2 - Someone's Second Kiss
Air - Lucky and Unhappy
Portishead - Magic Doors
Eero Johannes - We Could Be Skweeeroes
Discovery - Swing Tree
New Order - Dreams Never End
the Jesus and Mary Chain - April Skies
Pintandwefall - Jail
the Cure - Object
Blondie - Heart of Glass
Regina - Tapaa Minut Aamulla
Belle and Sebastian - Step Into My Office, Baby
RJD2 - Smoke & Mirrors
the Cinematic Orchestra - Work It! (Man With the Movie Camera)
the Sound of Arrows - Into the Clouds (Gold Dust Remix)
Editors - Papillon
the Big Pink - Dominos
Beck - Loser
the Smiths - What Difference Does It Make?
Camera Obscura - If Looks Could Kill
the Shins - Mine's Not a High Horse
Morrissey - Everyday Is Like Sunday
Mikko Saarela & Organ - Kundi Meikkaa
Ensimmäisessä setissä vaihdot menivät poikkeuksetta nappiin ja kolmannessakin osa hyvin, mutta keskimmäinen sitten ihan täydessä sekoilussa. Liekö syy Crowmoorissa vai pienessä jännäilyssä, mutta harhailin keskivaiheilla vähän poikkeuksellisenkin kiitettävästi. Huhhuh. Lisäksi tuli huomattua, että ainakaan nykyisellä äänentoistolla jotkut levyt eivät toimi sitten yhtään, varsinkin Camera Obscura kuulosti melkoisen pahalta. Vikaa on tietysti myös omissa eq-taidoissa.
Kokonaisuuteen olin kuitenkin ihan tyytyväinen taas. Vähän itseään alkavat nämä vinyylilistat kyllä toistamaan, ensi kerralla soittelen ehkä lisäksi ämpeekolmosia.
Lisäksi; elämä on hassua.
// Indiaaniklubi #9 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
31. tammikuuta 2010
30. tammikuuta 2010
Lauantai: levymessut
Iski äkillinen syy siivota ja levyjäkin pitäisi valkkailla vielä illan Indiaaniklubille (tervetuloa Kahvila Valoon), joten päivän postaus on lyhyt ja kiireinen.
Käväisin päiväsellään ensimmäistä kertaa ikinä Tampere-talolla, kun siellä järkkäiltiin Beatles-eventin yhteydessä pienimuotoiset levymessut. Vanhempaan musiikkiin keskittyneestä tapahtumasta olisi löytynyt reippaamminkin poistettavaa, mutta mukaan tarttui tällä kertaa kaksi klassikkoa: Blondien Parallel Lines vuodelta '78 ja Ramonesin s/t-esikoinen vuodelta '76. Varsin tiukkoja levyjä molemmat, olennaisia lisiä levyhyllyyn.
Nämä ajattelin illalla jossain välissä soitella.
Jei!
Käväisin päiväsellään ensimmäistä kertaa ikinä Tampere-talolla, kun siellä järkkäiltiin Beatles-eventin yhteydessä pienimuotoiset levymessut. Vanhempaan musiikkiin keskittyneestä tapahtumasta olisi löytynyt reippaamminkin poistettavaa, mutta mukaan tarttui tällä kertaa kaksi klassikkoa: Blondien Parallel Lines vuodelta '78 ja Ramonesin s/t-esikoinen vuodelta '76. Varsin tiukkoja levyjä molemmat, olennaisia lisiä levyhyllyyn.
Nämä ajattelin illalla jossain välissä soitella.
Jei!
29. tammikuuta 2010
Minä: the Crash
Jotkut jutut ovat niin tärkeitä, että sen oikeasti ymmärtää vasta niiden poistuttua.
Kesällä 2001 huomasin olevani popnörtti. Loppupuolella kavereita nähdessäni totesin viettäneeni koko kesän sen yhden ihanan Laurenin kanssa – ja kun sain osakseni hämmentyneitä katseita, jouduin punastellen sopertamaan tarkoittaneeni tietenkin sitä Lauren Caught My Eye -biisiä. En usko ihmisten oikein ymmärtäneen.
Pet Sounds -viittailua myöten läpikotaisen täydellistä videota edelsi tietysti jo se the Crashin kaikkein hienoin kappale. Komeimman suomalaisen pop-biisin muistan kuulleeni ensimmäisen kerran Radio Mafian tv-mainoksessa ehkä '98.
Ehdin näkemään yhtyeen livenä vain kolme kertaa. Ensimmäinen oli ekalla festarikokemuksellani, Provinssissa '02. Myöhemmin vastaan kävellyttä Samulia uskaltauduin jopa ujosti keikasta kiittämään.
Seuraavan kerran näin tyypit YO-talolla, syksyllä 2005. New Yorkin then one day, you rocked Tampere -muotoon vaihtunut värssy hymyilyttää edelleen joka kerta kun biisin kuulen.
The Crashissa oli kaikki kohdallaan. Maan huimimmat biisinkirjoitustaidot, soundit, tyyli, uskomattoman hienot videot ja sympaattisin meininki purivat itseeni alusta asti. Harmikseni olen oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana hoksannut yhtyeen olevan kuitenkin ehkä se kaikkein isoin suosikkini, se joka kuvaa minua kaikkein parhaiten.
Neljästä hyvästä albumista suosikkejani ovat huiman vahva Wildlife (tjeu: Phoebe) ja ihanan älytön Melodrama (tjeu: What If I Meet You). Jälkimmäisen ykkössinglen, Still Aliven kuulin ensimmäisen kerran Lapinjärvi-aikanani syksyllä '03. Tanssikohtausaddiktin oli helppo ihastua vähän myöhemmin videoonkin.
The Crash onnistuu edelleen herättämään lähes jokaisella biisillään hirveän määrän tunteita. Viimeiseksi jäänyt keikkamuistoni Provinssista '09 ei olisi voinut olla yhtään parempi; sopivimmassa mahdollisessa seurassa, satapäisen tyttölauman keskellä törröttäessäni nauroin, itkin, hypin ja heiluin enemmän kuin missään koskaan ikinä. Olo tuntui samalta kuin seitsemäntoistavuotiaanakin.
Stayn aikana puristin merkitsevästi kättä. Niin kuin nyt vain popnörtit tekevät.
Where are you gonna go when the night is over?
What are we gonna do when it's time to go?
And what am I gonna do with you?
'Cause we've only got a song by a wonder boy band
We've got a chance, the one dance to understand
That god made Duran Duran for this
So baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
'Cause you've got a lonely heart telling from the eyelines
And I've got a lonely heart telling from the tie
So I'm gonna wait for you tonight
But we've only got a song by a wonder boy band
We've got a chance, the one dance to understand
That god made Duran Duran for this
So baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
Hey, what are you gonna do?
'Cause I wanna wait for you
What are we gonna say when the time is right?
Baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
Kesällä 2001 huomasin olevani popnörtti. Loppupuolella kavereita nähdessäni totesin viettäneeni koko kesän sen yhden ihanan Laurenin kanssa – ja kun sain osakseni hämmentyneitä katseita, jouduin punastellen sopertamaan tarkoittaneeni tietenkin sitä Lauren Caught My Eye -biisiä. En usko ihmisten oikein ymmärtäneen.
Pet Sounds -viittailua myöten läpikotaisen täydellistä videota edelsi tietysti jo se the Crashin kaikkein hienoin kappale. Komeimman suomalaisen pop-biisin muistan kuulleeni ensimmäisen kerran Radio Mafian tv-mainoksessa ehkä '98.
Ehdin näkemään yhtyeen livenä vain kolme kertaa. Ensimmäinen oli ekalla festarikokemuksellani, Provinssissa '02. Myöhemmin vastaan kävellyttä Samulia uskaltauduin jopa ujosti keikasta kiittämään.
Seuraavan kerran näin tyypit YO-talolla, syksyllä 2005. New Yorkin then one day, you rocked Tampere -muotoon vaihtunut värssy hymyilyttää edelleen joka kerta kun biisin kuulen.
The Crashissa oli kaikki kohdallaan. Maan huimimmat biisinkirjoitustaidot, soundit, tyyli, uskomattoman hienot videot ja sympaattisin meininki purivat itseeni alusta asti. Harmikseni olen oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana hoksannut yhtyeen olevan kuitenkin ehkä se kaikkein isoin suosikkini, se joka kuvaa minua kaikkein parhaiten.
Neljästä hyvästä albumista suosikkejani ovat huiman vahva Wildlife (tjeu: Phoebe) ja ihanan älytön Melodrama (tjeu: What If I Meet You). Jälkimmäisen ykkössinglen, Still Aliven kuulin ensimmäisen kerran Lapinjärvi-aikanani syksyllä '03. Tanssikohtausaddiktin oli helppo ihastua vähän myöhemmin videoonkin.
The Crash onnistuu edelleen herättämään lähes jokaisella biisillään hirveän määrän tunteita. Viimeiseksi jäänyt keikkamuistoni Provinssista '09 ei olisi voinut olla yhtään parempi; sopivimmassa mahdollisessa seurassa, satapäisen tyttölauman keskellä törröttäessäni nauroin, itkin, hypin ja heiluin enemmän kuin missään koskaan ikinä. Olo tuntui samalta kuin seitsemäntoistavuotiaanakin.
Stayn aikana puristin merkitsevästi kättä. Niin kuin nyt vain popnörtit tekevät.
Where are you gonna go when the night is over?
What are we gonna do when it's time to go?
And what am I gonna do with you?
'Cause we've only got a song by a wonder boy band
We've got a chance, the one dance to understand
That god made Duran Duran for this
So baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
'Cause you've got a lonely heart telling from the eyelines
And I've got a lonely heart telling from the tie
So I'm gonna wait for you tonight
But we've only got a song by a wonder boy band
We've got a chance, the one dance to understand
That god made Duran Duran for this
So baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
Hey, what are you gonna do?
'Cause I wanna wait for you
What are we gonna say when the time is right?
Baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
28. tammikuuta 2010
Torstai: the Knife
Jokaisen taidekoululaisen ehdottomin pakkobändi on ruotsalainen the Knife. Kolmen studiolevyn ja yhden soundtrackin mittainen diskografia sai tänään täydennystä levyllä, jossa on vähintäänkin kiinnostava konsepti; Tomorrow in a Year on Charles Darwiniin ja Lajien synty -teokseen pohjautuva, tanskalaiselle Hotel Pro Forma -perforyhmälle tehty elektro-ooppera.
Kun ihan totta puhutaan, oli ensimmäinen reaktio albumin ideasta vähän että äh. Muutaman biisin jälkeen lopulta ymmärsin, ettei kyseessä tosiaan ole tavallinen pop-levy – niinkään tavallinen kuin mitä the Knife on aiemmin tehnyt – eikä sitä pidä semmoisena ajatellakaan. Ilmiselvää, tietysti, mutta konsepti osoittautui itselleni harvinaisenkin hankalasti sisäistettäväksi. En ole yhtään oopperaa vielä kokenut ja vaikkei Tomorrow in a Year siinäkään yhteydessä liene ainakaan klippien perusteella sitä ihan tavanomaisinta kaurapuuroa, on sitä kontekstista irroitettuna varmasti vielä vähän toivottomampaa arvioida. Jos mieli on kuitenkin avoin, kannattaa levy koitella läpi, siistejä juttuja kun seasta löytyy – yhdentoista minuutin mittaisesta Colouring of Pigeons -ennakkomaistiaisesta erityisesti.
Vähintäänkin samoissa sfääreissä artsuilevat albumiyhteistyökaverit Mt. Sims ja Planningtorock eivät ole itselleni entuudestaan tuttuja, eivätkä nyt ensivaikutelmien perusteella ihan takuuvarmimpia indiepop-pojan leikkikavereita olekaan. Jälkimmäinen ehkä vähän enempi, oudon pelottavahko When Are You Gonna Start miellytti ainakin jonkin verran.
Karinin ja Olofin aiempi tuotanto sen sijaan onkin tuttua ja suositeltavaa. Ensimmäisen Fever Ray -projektia tuli viime vuonna hehkutettua täälläkin useaan otteeseen.
Vanhat puukkohippasrallit maistuvat kuitenkin yhä edelleen herkuimmalta. Ui ui ja ui.
// the Knife MySpacessa
// Tomorrow in a Year -albumi ostettavissa ja kuunneltavissa theknife.netissä
Kun ihan totta puhutaan, oli ensimmäinen reaktio albumin ideasta vähän että äh. Muutaman biisin jälkeen lopulta ymmärsin, ettei kyseessä tosiaan ole tavallinen pop-levy – niinkään tavallinen kuin mitä the Knife on aiemmin tehnyt – eikä sitä pidä semmoisena ajatellakaan. Ilmiselvää, tietysti, mutta konsepti osoittautui itselleni harvinaisenkin hankalasti sisäistettäväksi. En ole yhtään oopperaa vielä kokenut ja vaikkei Tomorrow in a Year siinäkään yhteydessä liene ainakaan klippien perusteella sitä ihan tavanomaisinta kaurapuuroa, on sitä kontekstista irroitettuna varmasti vielä vähän toivottomampaa arvioida. Jos mieli on kuitenkin avoin, kannattaa levy koitella läpi, siistejä juttuja kun seasta löytyy – yhdentoista minuutin mittaisesta Colouring of Pigeons -ennakkomaistiaisesta erityisesti.
Vähintäänkin samoissa sfääreissä artsuilevat albumiyhteistyökaverit Mt. Sims ja Planningtorock eivät ole itselleni entuudestaan tuttuja, eivätkä nyt ensivaikutelmien perusteella ihan takuuvarmimpia indiepop-pojan leikkikavereita olekaan. Jälkimmäinen ehkä vähän enempi, oudon pelottavahko When Are You Gonna Start miellytti ainakin jonkin verran.
Karinin ja Olofin aiempi tuotanto sen sijaan onkin tuttua ja suositeltavaa. Ensimmäisen Fever Ray -projektia tuli viime vuonna hehkutettua täälläkin useaan otteeseen.
Vanhat puukkohippasrallit maistuvat kuitenkin yhä edelleen herkuimmalta. Ui ui ja ui.
// the Knife MySpacessa
// Tomorrow in a Year -albumi ostettavissa ja kuunneltavissa theknife.netissä
27. tammikuuta 2010
Keskiviikko: First Aid Kit
Vaikka vuoden mittaan olenkin useamman folk-vivahteisen jutun 'sparksiin poiminut, en ole loppujen lopuksi mitenkään isosti sensuuntainen ihminen. Läppärin taustakuvaquotenani on kyllä ehkä Woody Guthrieen viittaava "this machine kills fascists" ja ylävartaloani koristaa kirjoitushetkelläkin Iron & Wine -paita, mutta enimmäkseen pidän kuitenkin vain semmoisesta nätistä indie-folkista, jossa pääpaino on ensimmäisellä määreellä. Tyttöfolkista. Pehmopossufolkista.
Aika ilahduttavaa semmoista on ruotsalainen First Aid Kit, jonka tämänviikkoinen pitkäsoittodebyytti the Big Black and the Blue on aika herkkua. Klaran ja Johannan (siis ihh) muodostama kaksikko tarjoilee tyylipuhdasta, yksinkertaista ja parhaimmillaan valtavan lumoavaa folkkailua, jossa huomion varastavat erityisesti mahtavan vahvat lauluäänet ja menneen maailman harmoniat.
Suosikkibiisiksi on helppo poimia huiman vahva kakkosraita Hard Believer.
Tasaisessa kokonaisuudessa on monta helmeä. Edellistä Drunken Trees -ep:tä en ole ehtinyt vielä kokonaisuudessaan kuulemaan, mutta You're Not Coming Home Tonight on ainakin aika mainious. En, två, tre, fyra –
Viimeiseksi palanpainikkeeksi vielä kaksikon ilmeisimmin maineeseen syössyt cover Fleet Foxesin Tiger Mountain Peasant Songista. Eipä kalpene videokameranauhoituksenakaan juuri alkuperäiselle, ei. Livenäkin ilmeisen mainio yhtye on mahdollista bongailla Tavastialla 25. maaliskuuta yhdessä Matti Johannes Koivun kanssa.
Söpöimmistä tytöistä puheenollen; Suomen superein Pintandwefall heitti eilen ilmoille mukarankkuudessaan ihanan videon jo reippaan vuoden takaisesta Jail-biisistään. Yksi lemppareistani, ehdottomasti – sekä bändi että biisi. Tätä livenäkin pitkästä aikaa Klubilla maaliskuun 13. päivä, jei!
// First Aid Kit MySpacessa
// the Big Black and the Blue -albumi Spotifyssa
Aika ilahduttavaa semmoista on ruotsalainen First Aid Kit, jonka tämänviikkoinen pitkäsoittodebyytti the Big Black and the Blue on aika herkkua. Klaran ja Johannan (siis ihh) muodostama kaksikko tarjoilee tyylipuhdasta, yksinkertaista ja parhaimmillaan valtavan lumoavaa folkkailua, jossa huomion varastavat erityisesti mahtavan vahvat lauluäänet ja menneen maailman harmoniat.
Suosikkibiisiksi on helppo poimia huiman vahva kakkosraita Hard Believer.
Tasaisessa kokonaisuudessa on monta helmeä. Edellistä Drunken Trees -ep:tä en ole ehtinyt vielä kokonaisuudessaan kuulemaan, mutta You're Not Coming Home Tonight on ainakin aika mainious. En, två, tre, fyra –
Viimeiseksi palanpainikkeeksi vielä kaksikon ilmeisimmin maineeseen syössyt cover Fleet Foxesin Tiger Mountain Peasant Songista. Eipä kalpene videokameranauhoituksenakaan juuri alkuperäiselle, ei. Livenäkin ilmeisen mainio yhtye on mahdollista bongailla Tavastialla 25. maaliskuuta yhdessä Matti Johannes Koivun kanssa.
Söpöimmistä tytöistä puheenollen; Suomen superein Pintandwefall heitti eilen ilmoille mukarankkuudessaan ihanan videon jo reippaan vuoden takaisesta Jail-biisistään. Yksi lemppareistani, ehdottomasti – sekä bändi että biisi. Tätä livenäkin pitkästä aikaa Klubilla maaliskuun 13. päivä, jei!
// First Aid Kit MySpacessa
// the Big Black and the Blue -albumi Spotifyssa
26. tammikuuta 2010
Rakas, olet niin tappavan cool
Kun läpikävin ensimmäistä populaarikulttuurin suurkulutusvaihettani siinä vuosituhannen vaihteessa, oli Katso vielä ihan asiallinen lehti. Jo tuolloisena leffahirmuna kahlasin läpi aina ensimmäisenä elokuva-arvostelut, joista yhden otsikko on painunut hurjan elävästi mieleeni.
Rakas, olet niin tappavan cool.
Tony Scottin ohjaamaa ja Quentin Tarantinon käsikirjoittamaa True Romancea ei voisi juuri muulla sanalla kuvaillakaan. Vaikka jokaikisen kanssademografioijani tavoin pidän Tarantinon ohjauksistakin, ei lopulta mikään yllä samaan adjektiiviin; Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Jackie Brown, Kill Billit ja Death Proof (Basterdsia en ole nähnyt) ovat kaikki jumalattoman tyylikkäitä elokuvia ja täydellisiä muotovalioita – mutta yksikään niistä ei ole cool.
Se on jotain muuta.
Kun kaikessa naiiviudessaan täydellinen pääpari, Clarence ja Alabama kaivautuvat ulos hurmeen ja huumeiden täyteisestä kliimaksikohtauksesta ja Alabama lausuu mielessään you're so cool, ei siihen voi lisätä mitään.
Cool ei ole sana, jota omassa elämässäni, tekemisissäni, blogissani tai etsimissäni ihmisissä tavoittelisin tai edes haluaisin. Pidän itse enemmän kivasta, siististä ja ihanasta – mutta silti tuossa käsitteessä on sitä jotain. Se on erilaista, harvinaista. Helposti ihailevaksi ja jalustalle asettavaksikin ihmiseksi tunnen oikeastaan ehkä vain pari tyyppiä, joita tuolla sanalla kuvaisin.
Merkityksen pohdiskelu on tullut viime aikoina fidžiläisestä (tuskin?) Magic Wandsista, joka julkaisee ensimmäisen täyspitkänsä kesäkuussa. Jumalainen Kiss Me Dead on paitsi tämän hetken upein kappale, myös ehkä enemmän cool kuin mikään sitten True Romancen. Siihen eivät riitä kovasti elokuvan henkisessa videossa pelkät aurinkolasit, muka-avoautoilut, tiikerit tai kimalletakit, mutta kun nuo tyttö ja poika laulavat yhtäaikaa että the look on your face is totally cool, ei sitä voi olla hyväksymättä.
Jos ja kun Magic Wandsit ajavat auringonnousuun ja lausuvat toisilleen loputtomasti you're so cool, en minä tule sitä ikinä kiistämään.
// Magic Wands MySpacessa
Rakas, olet niin tappavan cool.
Tony Scottin ohjaamaa ja Quentin Tarantinon käsikirjoittamaa True Romancea ei voisi juuri muulla sanalla kuvaillakaan. Vaikka jokaikisen kanssademografioijani tavoin pidän Tarantinon ohjauksistakin, ei lopulta mikään yllä samaan adjektiiviin; Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Jackie Brown, Kill Billit ja Death Proof (Basterdsia en ole nähnyt) ovat kaikki jumalattoman tyylikkäitä elokuvia ja täydellisiä muotovalioita – mutta yksikään niistä ei ole cool.
Se on jotain muuta.
Kun kaikessa naiiviudessaan täydellinen pääpari, Clarence ja Alabama kaivautuvat ulos hurmeen ja huumeiden täyteisestä kliimaksikohtauksesta ja Alabama lausuu mielessään you're so cool, ei siihen voi lisätä mitään.
Cool ei ole sana, jota omassa elämässäni, tekemisissäni, blogissani tai etsimissäni ihmisissä tavoittelisin tai edes haluaisin. Pidän itse enemmän kivasta, siististä ja ihanasta – mutta silti tuossa käsitteessä on sitä jotain. Se on erilaista, harvinaista. Helposti ihailevaksi ja jalustalle asettavaksikin ihmiseksi tunnen oikeastaan ehkä vain pari tyyppiä, joita tuolla sanalla kuvaisin.
Merkityksen pohdiskelu on tullut viime aikoina fidžiläisestä (tuskin?) Magic Wandsista, joka julkaisee ensimmäisen täyspitkänsä kesäkuussa. Jumalainen Kiss Me Dead on paitsi tämän hetken upein kappale, myös ehkä enemmän cool kuin mikään sitten True Romancen. Siihen eivät riitä kovasti elokuvan henkisessa videossa pelkät aurinkolasit, muka-avoautoilut, tiikerit tai kimalletakit, mutta kun nuo tyttö ja poika laulavat yhtäaikaa että the look on your face is totally cool, ei sitä voi olla hyväksymättä.
Jos ja kun Magic Wandsit ajavat auringonnousuun ja lausuvat toisilleen loputtomasti you're so cool, en minä tule sitä ikinä kiistämään.
// Magic Wands MySpacessa
25. tammikuuta 2010
Maanantai: the Magnetic Fields
Olen uusien suosikkien ilmestymistahdista juuri nyt niin... no, indiepäissäni, että uusi the Magnetic Fields -julkaisu olisi ilman Spotifyn etusivua saattanut lipsahtaa ohikin. Onneksi ei.
Stephin Merrittin johtaman yhtyeen yhdeksäs albumi jatkaa vahvaa konseptilevyjen sarjaa. Huomenna ilmestyvä Realism on Distortionin vastinkappale; edellinen oli mies, uusi on nainen. Edellinen oli yhtyeen noise pop -albumi, uusi on folkia. Edellinen oli hyvä, uusi on – ah, sitä myös.
Merrittin kuivat tekstit yhdistettynä sovitusten hilpeisiin sävyihin toimivat Realismilla aiempaakin korostetummin. Kirkkaana helisevät akustiset kitarat ja parhaimmillaan muutamalla vuosisadalla retroilevat sävellykset muodostavat herkullisen kauniita kappaleita.
Kestoltaankin pienien kappaleiden kokonaisuus on odotetun tasainen. Laulunkirjoituksen ohella the Magnetic Fieldsin vahvuus on sen täyteläisissä sovituksissa, jotka parhaimmillaan hivelevät korvaa. Realismin äänimaailmassa sovitukset pääsevätkin edellistä albumia paremmin esille.
Edellisistä levyistä itselleni tuttuja ovat vain kolme viimeisintä. Distortionin hurjinta herkkua oli ohut California Girls -säröily.
i:n suosikkini on puolestaan I Don't Really Love You Anymore.
Parasta MF:ää on kuitenkin 69 Love Songs -triplalevy. Vaikka yhtyeen ansiot ovatkin ennemmin tasaisen mainioissa levykokonaisuuksissa, löytyy kuusysiltä niin monta niin hyvää yksittäistä biisiä, että melkein heikottaa. Otetaanpa ihan muutama lemppari.
The Magnetic Fields on jo vain huikean monipuolisuutensa vuoksi yksi potentiaalisimmista vaihtoehdoista aution saaren yhtyevalinnaksi. Kun biisitkin hipovat parhaimmillaan täydellisyyttä, ovat vastakilpailijat harvassa.
// the Magnetic Fields MySpacessa
// Realism-albumi Spotifyssa
Stephin Merrittin johtaman yhtyeen yhdeksäs albumi jatkaa vahvaa konseptilevyjen sarjaa. Huomenna ilmestyvä Realism on Distortionin vastinkappale; edellinen oli mies, uusi on nainen. Edellinen oli yhtyeen noise pop -albumi, uusi on folkia. Edellinen oli hyvä, uusi on – ah, sitä myös.
Merrittin kuivat tekstit yhdistettynä sovitusten hilpeisiin sävyihin toimivat Realismilla aiempaakin korostetummin. Kirkkaana helisevät akustiset kitarat ja parhaimmillaan muutamalla vuosisadalla retroilevat sävellykset muodostavat herkullisen kauniita kappaleita.
Kestoltaankin pienien kappaleiden kokonaisuus on odotetun tasainen. Laulunkirjoituksen ohella the Magnetic Fieldsin vahvuus on sen täyteläisissä sovituksissa, jotka parhaimmillaan hivelevät korvaa. Realismin äänimaailmassa sovitukset pääsevätkin edellistä albumia paremmin esille.
Edellisistä levyistä itselleni tuttuja ovat vain kolme viimeisintä. Distortionin hurjinta herkkua oli ohut California Girls -säröily.
i:n suosikkini on puolestaan I Don't Really Love You Anymore.
Parasta MF:ää on kuitenkin 69 Love Songs -triplalevy. Vaikka yhtyeen ansiot ovatkin ennemmin tasaisen mainioissa levykokonaisuuksissa, löytyy kuusysiltä niin monta niin hyvää yksittäistä biisiä, että melkein heikottaa. Otetaanpa ihan muutama lemppari.
The Magnetic Fields on jo vain huikean monipuolisuutensa vuoksi yksi potentiaalisimmista vaihtoehdoista aution saaren yhtyevalinnaksi. Kun biisitkin hipovat parhaimmillaan täydellisyyttä, ovat vastakilpailijat harvassa.
// the Magnetic Fields MySpacessa
// Realism-albumi Spotifyssa
24. tammikuuta 2010
Viikonloppuisuus
Näin toissayönä unta, että ystävästäni oli tullut poptähti. "Kriitikoiden rakastama ja yleisön palvoma" universio oli musiikillisesti ja vähän ulkokuorellisestikin jostain Little Bootsin ja Ellie Gouldingin välimaastosta – itse biisejä en tosin valitettavasti muista.
Herätessä tuntui hassulta, taas.
Viikonloppu oli ainakin pariin edelliseen nähden suhteellisen aktiivinen. Perjantaina kävin pienen tauon jälkeen keikalla ja katsastin Telakalla 80th Disorderin ja the Alibiesin. Ensimmäinen, "kolmen tähden demobändi Kemiöstä" oli ihan tyydyttävää, vahvasti esikuviensa henkistä post-punk- / indiejuttua. Joy Division kuului ja näkyi, samoin the Cure, Editors, Interpol ja parissa biisissä myös alkuaikojen New Order. Vasta levyn julkaissut the Alibies puolestaan otti vähän aikaa käynnistyessään, mutta sai Telakan loppua kohden poikkeuksellisenkin tiukasti otteeseensa. Biiseissä kuuluivat vahvasti synapop-vaikutteet niin 80- kuin 90-luvuiltakin ja lopputulos oli ainakin jonkun biisin kohdalla vähän kevennettyä versiota juuri nyt kovassa huudossa olevasta Hurtsista.
Lauantain Hang the DJ!:ssä korostin entisestäänkin suoraviivaista siluettiani tanssimalla perseeni pois. Tampereen kotoisimmassa diskossa ei ole tarvinnut aiemminkaan juuri murjotella ja hauskaa oli nytkin. Jatkoilin kivan ihmisen, teen ja Shinsin parissa lähemmäs seitsemää, joten sunnuntain ylösnousemus venähti aina kahteen asti. Kun päivä on kulunut vain lähinnä television ja levyjen parissa, ei olo ole turhan aikaansaanut – teeleipiä sentään leivoin, yllätys yllätys.
En ole eilen tai tänään jaksanut juurikaan perehtyä uuteen musiikkiin, vaan olen tyytynyt toistelemaan kuluneiden päivien, viikkojen ja kuukausien suosikkeja – Beach Housea, the Shinsiä ja vampyyrejä nyt erityisesti. Erityisen obsessoitunut olen ollut viime päivinä vasta vähän aikaa sitten linkittelemääni Ra Ra Riot -raitaan Can You Tell, joka sanoo aika paljon.
Enimmäkseen olen kuitenkin tahkonnut viikonlopun aikana Officea. Kolmannesta tuotantokaudesta kommentointi sai minut tarttumaan taas vaihteeksi kakkoskauteen, joka sen seuraavan ohella tarjoaa sarjaa parhaimmillaan. Office tuntuu osuvan edelleen jokaisella käänteellään ja olenkin siksi pohdiskellut oikean, ei-oikean ja väärän välisiä ristiriitoja. Elämä ei ehkä mene aina kuten amerikkalainen sitcom, mutta erityisesti pienet jutut aiheuttavat alati kummastusta.
Niin kuin ne unet poptähdistäkin.
Herätessä tuntui hassulta, taas.
Viikonloppu oli ainakin pariin edelliseen nähden suhteellisen aktiivinen. Perjantaina kävin pienen tauon jälkeen keikalla ja katsastin Telakalla 80th Disorderin ja the Alibiesin. Ensimmäinen, "kolmen tähden demobändi Kemiöstä" oli ihan tyydyttävää, vahvasti esikuviensa henkistä post-punk- / indiejuttua. Joy Division kuului ja näkyi, samoin the Cure, Editors, Interpol ja parissa biisissä myös alkuaikojen New Order. Vasta levyn julkaissut the Alibies puolestaan otti vähän aikaa käynnistyessään, mutta sai Telakan loppua kohden poikkeuksellisenkin tiukasti otteeseensa. Biiseissä kuuluivat vahvasti synapop-vaikutteet niin 80- kuin 90-luvuiltakin ja lopputulos oli ainakin jonkun biisin kohdalla vähän kevennettyä versiota juuri nyt kovassa huudossa olevasta Hurtsista.
Lauantain Hang the DJ!:ssä korostin entisestäänkin suoraviivaista siluettiani tanssimalla perseeni pois. Tampereen kotoisimmassa diskossa ei ole tarvinnut aiemminkaan juuri murjotella ja hauskaa oli nytkin. Jatkoilin kivan ihmisen, teen ja Shinsin parissa lähemmäs seitsemää, joten sunnuntain ylösnousemus venähti aina kahteen asti. Kun päivä on kulunut vain lähinnä television ja levyjen parissa, ei olo ole turhan aikaansaanut – teeleipiä sentään leivoin, yllätys yllätys.
En ole eilen tai tänään jaksanut juurikaan perehtyä uuteen musiikkiin, vaan olen tyytynyt toistelemaan kuluneiden päivien, viikkojen ja kuukausien suosikkeja – Beach Housea, the Shinsiä ja vampyyrejä nyt erityisesti. Erityisen obsessoitunut olen ollut viime päivinä vasta vähän aikaa sitten linkittelemääni Ra Ra Riot -raitaan Can You Tell, joka sanoo aika paljon.
Enimmäkseen olen kuitenkin tahkonnut viikonlopun aikana Officea. Kolmannesta tuotantokaudesta kommentointi sai minut tarttumaan taas vaihteeksi kakkoskauteen, joka sen seuraavan ohella tarjoaa sarjaa parhaimmillaan. Office tuntuu osuvan edelleen jokaisella käänteellään ja olenkin siksi pohdiskellut oikean, ei-oikean ja väärän välisiä ristiriitoja. Elämä ei ehkä mene aina kuten amerikkalainen sitcom, mutta erityisesti pienet jutut aiheuttavat alati kummastusta.
Niin kuin ne unet poptähdistäkin.
23. tammikuuta 2010
Minä: the Royal Tenenbaums
Jotkut jutut jakavat mielipiteet. Joidenkin pienienkin juttujen kohdalla mielipiteillä on oikeasti väliä.
Wes Anderson on paitsi tuleva lankoni, myös lempiohjaajieni kolmen kärjessä. Ohjaajan kaikki työt ovat äärimmäisen huoliteltuja, täysin muotovetoisia, sisäänpäinlämpiäviä ja yleisönsä jakavia. Itse intohimoisimmin ihastuneena tekisi mieli sanoa, että Andersonin elokuvissa on kyse niiden tajuamisesta – mutta niissä ei ihan oikeasti ole. Kaikki ovat äärimmäisen helppoja ja suoraviivaisia.
The Royal Tenenbaumsissa on kohdallaan niin monta asiaa, ettei se voi olla minulle muuta kuin äärimmäisen tärkeä. Täydelliset kuvat, täydelliset värit, Futura, kaksi Wilsonia, Alec Baldwin lukijana, Gwyneth Paltrow aivan järkyttävän kauniina, huima soundtrack ja muutama mieletön kohtaus.
Sen dramaattisimman ohella huimin on Nicon sävyttämä hetki.
Kohtaus, joka kertoo aika paljon.
Edellisellä katsomiskerralla opin lisäksi mainioimman knopin, jolla saanen jatkossa kaltaiseni katsojaseuran kihertämään.
I've been out walking
I don't do too much talking
These days, these days.
These days I seem to think a lot
About the things that I forgot to do
And all the times I had the chance to.
I've stopped my rambling,
I don't do too much gambling
These days, these days.
These days I seem to think about
How all the changes came about my ways
And I wonder if I'll see another highway.
I had a lover,
I don't think I'll risk another
These days, these days.
And if I seem to be afraid
To live the life that I have made in song
It's just that I've been losing so long.
La la la la la, la la.
I've stopped my dreaming,
I won't do too much scheming
These days, these days.
These days I sit on corner stones
And count the time in quarter tones to ten.
Please don't confront me with my failures,
I had not forgotten them.
Wes Anderson on paitsi tuleva lankoni, myös lempiohjaajieni kolmen kärjessä. Ohjaajan kaikki työt ovat äärimmäisen huoliteltuja, täysin muotovetoisia, sisäänpäinlämpiäviä ja yleisönsä jakavia. Itse intohimoisimmin ihastuneena tekisi mieli sanoa, että Andersonin elokuvissa on kyse niiden tajuamisesta – mutta niissä ei ihan oikeasti ole. Kaikki ovat äärimmäisen helppoja ja suoraviivaisia.
The Royal Tenenbaumsissa on kohdallaan niin monta asiaa, ettei se voi olla minulle muuta kuin äärimmäisen tärkeä. Täydelliset kuvat, täydelliset värit, Futura, kaksi Wilsonia, Alec Baldwin lukijana, Gwyneth Paltrow aivan järkyttävän kauniina, huima soundtrack ja muutama mieletön kohtaus.
Sen dramaattisimman ohella huimin on Nicon sävyttämä hetki.
Kohtaus, joka kertoo aika paljon.
Edellisellä katsomiskerralla opin lisäksi mainioimman knopin, jolla saanen jatkossa kaltaiseni katsojaseuran kihertämään.
I've been out walking
I don't do too much talking
These days, these days.
These days I seem to think a lot
About the things that I forgot to do
And all the times I had the chance to.
I've stopped my rambling,
I don't do too much gambling
These days, these days.
These days I seem to think about
How all the changes came about my ways
And I wonder if I'll see another highway.
I had a lover,
I don't think I'll risk another
These days, these days.
And if I seem to be afraid
To live the life that I have made in song
It's just that I've been losing so long.
La la la la la, la la.
I've stopped my dreaming,
I won't do too much scheming
These days, these days.
These days I sit on corner stones
And count the time in quarter tones to ten.
Please don't confront me with my failures,
I had not forgotten them.
22. tammikuuta 2010
Perjantai: Four Tet
Päällimmäinen Four Tetistä mieleen tuleva juttu on edelleen tyypin liven missaus Telakalla vuonna 2004, silloin uunituoreena tamperelaisena ja ei-niin-keikkaihmisenä. Juttuja, jotka nyttemmin luonnollisesti harmittavat. Albumikokonaisuuksista olen tätä ennen koitellut oikeastaan vain Everything Ecstaticia ja ainakin aiemmin olen hahmottanut osan tuotannosta minulle vähän liian näppäräksi teekupiksi. En olekaan oikein varma, kumpi on ottanut askeleen toista lähemmäksi – Kieran Hebden vai minä itse. Todennäköisesti jälkimmäinen, aina tukkaa myöten.
Oli selitys mikä hyvänsä, kuulostaa uutuuslevy There Is Love in You juuri nyt korviini aika erittäin hyvältä. Näppärää, muttei itsetarkoituksellisen. Jumittavaa, muttei liian. Albumi tasapainoilee miellyttävästi leppoisan ja hektisen välillä.
Parhainta Tet on kivoimmillaan. Rasittavan yksinkertainen, päähän takuulla soimaan jäävä Sing on riemastuttavan hauska raita ja yksi levyn kohokohdista.
Itse ihastuttavuus on puolestaan This Unfolds, joka heittää puolessavälissä uuden vaihteen päälle ja aiheuttaa paitsi kontrolloimatonta hymyilyä, myös varovaista heiluntaa. Lempikappale siis. Herkullinen on samoin jo loppusyksystä irroiteltu Love Cry -single teknovivahteineen. "Soitetaas vähä."
Kovassa nosteessa olevan Joy Orbisonin remiksaus edellisestä on muuten vielä vähän parempi. Huippua suorastaan! Missä tätä pääsee tanssimaan?
Yhdeksän kappaletta pitävät tiukasti otteessaan ja lopputulos on oikein miellyttävä. Varovainen ennakkoasenne väistyköön, tätä voin suositella jo rohkein mielin. Loppuun vielä lemppari siltä puolen vuosikymmenen takaiselta EE:ltä, And Then Patterns. Diggailua!
// Four Tet MySpacessa
// There Is Love in You -albumi 3VOOR12:ssa
Oli selitys mikä hyvänsä, kuulostaa uutuuslevy There Is Love in You juuri nyt korviini aika erittäin hyvältä. Näppärää, muttei itsetarkoituksellisen. Jumittavaa, muttei liian. Albumi tasapainoilee miellyttävästi leppoisan ja hektisen välillä.
Parhainta Tet on kivoimmillaan. Rasittavan yksinkertainen, päähän takuulla soimaan jäävä Sing on riemastuttavan hauska raita ja yksi levyn kohokohdista.
Itse ihastuttavuus on puolestaan This Unfolds, joka heittää puolessavälissä uuden vaihteen päälle ja aiheuttaa paitsi kontrolloimatonta hymyilyä, myös varovaista heiluntaa. Lempikappale siis. Herkullinen on samoin jo loppusyksystä irroiteltu Love Cry -single teknovivahteineen. "Soitetaas vähä."
Kovassa nosteessa olevan Joy Orbisonin remiksaus edellisestä on muuten vielä vähän parempi. Huippua suorastaan! Missä tätä pääsee tanssimaan?
Yhdeksän kappaletta pitävät tiukasti otteessaan ja lopputulos on oikein miellyttävä. Varovainen ennakkoasenne väistyköön, tätä voin suositella jo rohkein mielin. Loppuun vielä lemppari siltä puolen vuosikymmenen takaiselta EE:ltä, And Then Patterns. Diggailua!
// Four Tet MySpacessa
// There Is Love in You -albumi 3VOOR12:ssa
21. tammikuuta 2010
Torstai: Beach House
Uusien kuumien levyjen tulva on juuri nyt lähestulkoon sietämätön – ajankäytön kannalta siis. Kuunneltavia, esiteltäviä ja kehuttavia julkaisuja odottaa listalla useampi, eikä asiaa auta ainakaan Beach House, jonka kakkosalbumi Teen Dream ilmestyi 3VOOR12:een viisi päivää ennen varsinaista julkaisua. Joten.
Hurjan hienoa singleä, Norwayta tuli fiilisteltyä jo loppusyksystä, eivätkä muutkaan yhdeksän raitaa osoittaudu pettymyksiksi – päinvastoin. Hissutteluksi ja hidasteluksi huiman intensiivinen kokonaisuus on aika valtavan nätti. Soundit ovat herkullisia ja biisitkin parhaimmillaan timanttisia, esimerkiksi Walk in the Parkin kertosäe suorastaan hykerryttää jokaisen korkeimman sävelensä kohdalla. Tunnetusti jutut, jotka hykerryttävät ovat aika hyviä.
Päätösraita Take Care on viimeinen askelma lumoutumiseen. Pidä huolta on juttu, jonka haluaisin sanoa aina lopuksi. Pidä huolta. Ihh.
Hurmaavin levy. Jos Teen Dream miellyttää, kannattaa edellinen Devotion tarkastaa ehdottomasti myös. Kehuttu esikoinen kalpenee mielestäni uutukaiselle, mutta on ehdottoman oiva itsekin. Jos et usko, koita Gilaa.
Tuleville illoille tullee kivoja juttuja, muutenkin kuin kirjoittelun merkeissä. Huomenna tarkoituksena olisi katsastaa the Alibies ja 80th Disorder Telakalla, lauantaina puolestaan tanssijalka voisi vipattaa dj-hirttäjäisten merkeissä Klubilla. Niinpä tänään taidankin vain löysäillä vaikkapa Flash Forwardin, porkkanakakun ja teetonkan parissa. Ja Beach Housen.
Olen ollut viime aikoina aika iloinen. Lasketaanko tammikuun loppu jo kevääksi? -han?
// Beach House MySpacessa
// Teen Dream -albumi Spotifyssa
Hurjan hienoa singleä, Norwayta tuli fiilisteltyä jo loppusyksystä, eivätkä muutkaan yhdeksän raitaa osoittaudu pettymyksiksi – päinvastoin. Hissutteluksi ja hidasteluksi huiman intensiivinen kokonaisuus on aika valtavan nätti. Soundit ovat herkullisia ja biisitkin parhaimmillaan timanttisia, esimerkiksi Walk in the Parkin kertosäe suorastaan hykerryttää jokaisen korkeimman sävelensä kohdalla. Tunnetusti jutut, jotka hykerryttävät ovat aika hyviä.
Päätösraita Take Care on viimeinen askelma lumoutumiseen. Pidä huolta on juttu, jonka haluaisin sanoa aina lopuksi. Pidä huolta. Ihh.
Hurmaavin levy. Jos Teen Dream miellyttää, kannattaa edellinen Devotion tarkastaa ehdottomasti myös. Kehuttu esikoinen kalpenee mielestäni uutukaiselle, mutta on ehdottoman oiva itsekin. Jos et usko, koita Gilaa.
Tuleville illoille tullee kivoja juttuja, muutenkin kuin kirjoittelun merkeissä. Huomenna tarkoituksena olisi katsastaa the Alibies ja 80th Disorder Telakalla, lauantaina puolestaan tanssijalka voisi vipattaa dj-hirttäjäisten merkeissä Klubilla. Niinpä tänään taidankin vain löysäillä vaikkapa Flash Forwardin, porkkanakakun ja teetonkan parissa. Ja Beach Housen.
Olen ollut viime aikoina aika iloinen. Lasketaanko tammikuun loppu jo kevääksi? -han?
// Beach House MySpacessa
// Teen Dream -albumi Spotifyssa
20. tammikuuta 2010
Keskiviikko: RJD2
Uusiutuminen on vaikeinta. Se, kun tekee albumin tai kaksi, on niillä tyylilajinsa eliittiä ja yhtäkkiä ongelman edessä: jatkaako samalla kaavalla vai tehdäkö jotain uutta?
Eilen kirpparilta poistamani RJD2-levyt Deadringer ja Since We Last Spoke ovat koko instruhiphopin kantavia teoksia ja hurjan isoja vakutteita kaikessa jälkeenpäin tehdyssä downtempo-materiaalissa. Kolmannella studioalbumillaan Ramble John Krohn muutti suuntaa – ei nyt ihan tajuttomasti, mutta tuntuvasti kuitenkin. Enemmän laulaja-lauluntekijä -akselilla liikkuva, joskin tuttuja elementtejä hyödyntänyt the Third Hand oli kiva levy, muttei ollenkaan edellisten veroinen. Niinpä upouuden the Colossus -levyn kanssa ollaankin vähän kysymysmerkkinä. Miltä RJD2 kuulostaa neljännellä kerralla?
Valitettavasti ei ihan parhaalta.
Avausraita, eka single Let There Be Horns tuntuu aluksi hyvältä, mutta alkaa tylsistyttää jo ennen puoltaväliä.
Albumi on tyyliltään jossain kakkos- ja kolmoslevyn välillä. Tiukkoja rytmittelyjä ja sämpläyksiä löytyy enemmän kuin viimeksi, mutta mukana on yhtä lailla niitä perinteisestä rockista ja popista ammennettuja elementtejäkin. Eniten ongelmia tuntuu yllättäen olevan soundien kohdalla – tyystin samplepohjaiseen materiaaliin pohjautunut ensimmäisien levyjen pehmeä ja vetävä soundi on kaunis muisto vain. Uusiakaan ei missään määrin inhoa, mutta niihin ei uppoa samalla tavalla. Kun biisitkään eivät vedä ihan entisessä määrin, tuntuu kultainen kosketus nyt kadonneen. Kaikkein karvaimmalta tuo tuntuu Salud 2 -väliraidalla; sekään kun ei vedä vertoja ensilevyllä kuullulle Saludille.
Lempiraidaksi nousee lopulta Small Plans, joka on aika kiva ja mahtuisi ehkä alkupään tuotantoonkin. Vaikkei the Colossus ole huono albumi, ei se ole mitenkään erityisen puoleensavetäväkään. Edellisten julkaisujen perään kaihoamisen voi kuitata niitä kuuntelemalla, mutta nelonen ei ole riittävän hyvä ihan omillaankaan. Muutamasta kivasta kappaleesta huolimatta albumin paras puoli onkin, että se saattaa esitellä vanhempaa tuotantoa sitä entuudestaan tuntemattomille. Ja kun tyyppi on tehnyt joskus niinkin mielettömän raidan (+ videon) kuin the Horror, voi jatkossa odottaa jotain vähän parempaa. Ehkä vitosella?
Pysytään hetki vielä vanhoissa suosikeissa ja jopa vähän samanhenkisessä materiaalissakin. Kaksi mukavaa studiolevyä julkaissut Gorillaz palaa maaliskuussa kolmannellaan ja ensimmäinen raita, Stylo oli hetken aikaa kuultavissa internetin syövereissä. Bobby Womackin ja Mos Defin feattailema, vanhan elektron sävytteinen raita ehti kirjoittelun aikana katoamaan, mutta uskokaa pois – se on hyvä. En odottele uutta levyä ehkä ihan fanina, mutta (ki)innostuneena kumminkin. Kun uutta ei nyt ole antaa, niin kuunnellaan loppuun vielä yksi s/t-debyytin suosikeista ja ihka ensimmäinen Gorillaz-video.
// RJD2 MySpacessa
// the Colossus -albumi Spotifyssa
// Gorillaz MySpacessa
Eilen kirpparilta poistamani RJD2-levyt Deadringer ja Since We Last Spoke ovat koko instruhiphopin kantavia teoksia ja hurjan isoja vakutteita kaikessa jälkeenpäin tehdyssä downtempo-materiaalissa. Kolmannella studioalbumillaan Ramble John Krohn muutti suuntaa – ei nyt ihan tajuttomasti, mutta tuntuvasti kuitenkin. Enemmän laulaja-lauluntekijä -akselilla liikkuva, joskin tuttuja elementtejä hyödyntänyt the Third Hand oli kiva levy, muttei ollenkaan edellisten veroinen. Niinpä upouuden the Colossus -levyn kanssa ollaankin vähän kysymysmerkkinä. Miltä RJD2 kuulostaa neljännellä kerralla?
Valitettavasti ei ihan parhaalta.
Avausraita, eka single Let There Be Horns tuntuu aluksi hyvältä, mutta alkaa tylsistyttää jo ennen puoltaväliä.
Albumi on tyyliltään jossain kakkos- ja kolmoslevyn välillä. Tiukkoja rytmittelyjä ja sämpläyksiä löytyy enemmän kuin viimeksi, mutta mukana on yhtä lailla niitä perinteisestä rockista ja popista ammennettuja elementtejäkin. Eniten ongelmia tuntuu yllättäen olevan soundien kohdalla – tyystin samplepohjaiseen materiaaliin pohjautunut ensimmäisien levyjen pehmeä ja vetävä soundi on kaunis muisto vain. Uusiakaan ei missään määrin inhoa, mutta niihin ei uppoa samalla tavalla. Kun biisitkään eivät vedä ihan entisessä määrin, tuntuu kultainen kosketus nyt kadonneen. Kaikkein karvaimmalta tuo tuntuu Salud 2 -väliraidalla; sekään kun ei vedä vertoja ensilevyllä kuullulle Saludille.
Lempiraidaksi nousee lopulta Small Plans, joka on aika kiva ja mahtuisi ehkä alkupään tuotantoonkin. Vaikkei the Colossus ole huono albumi, ei se ole mitenkään erityisen puoleensavetäväkään. Edellisten julkaisujen perään kaihoamisen voi kuitata niitä kuuntelemalla, mutta nelonen ei ole riittävän hyvä ihan omillaankaan. Muutamasta kivasta kappaleesta huolimatta albumin paras puoli onkin, että se saattaa esitellä vanhempaa tuotantoa sitä entuudestaan tuntemattomille. Ja kun tyyppi on tehnyt joskus niinkin mielettömän raidan (+ videon) kuin the Horror, voi jatkossa odottaa jotain vähän parempaa. Ehkä vitosella?
Pysytään hetki vielä vanhoissa suosikeissa ja jopa vähän samanhenkisessä materiaalissakin. Kaksi mukavaa studiolevyä julkaissut Gorillaz palaa maaliskuussa kolmannellaan ja ensimmäinen raita, Stylo oli hetken aikaa kuultavissa internetin syövereissä. Bobby Womackin ja Mos Defin feattailema, vanhan elektron sävytteinen raita ehti kirjoittelun aikana katoamaan, mutta uskokaa pois – se on hyvä. En odottele uutta levyä ehkä ihan fanina, mutta (ki)innostuneena kumminkin. Kun uutta ei nyt ole antaa, niin kuunnellaan loppuun vielä yksi s/t-debyytin suosikeista ja ihka ensimmäinen Gorillaz-video.
// RJD2 MySpacessa
// the Colossus -albumi Spotifyssa
// Gorillaz MySpacessa
19. tammikuuta 2010
Tiistai: Husky Rescue
Suomalaisia suosikkiyhtyeitä saattaa olla harvassa, mutta ne ovat sitten yleensä sitäkin parempia. Yksi isoimmista ja osuvimmista jutuista on Husky Rescue, jonka kolmas studioalbumi Ship of Light on uunituoreinta juuri nyt.
Vähän vaivihkaa aloitteleva ja mahtavaksi kasvava ensisingle We Shall Burn Bright tiivistää kokopitkän melko tehokkaasti. Albumi on edellisiä tummempi ja kylmempi – vanha pehmeä, orgaaninen symppissoundi on muuttunut paikoin yllättävänkin paljon. Oikeastaan päätösraita Beautiful My Monster yhteislauluineen muistuttaa parhaiten siitä Huskysta, johon jo monta vuotta sitten rakastuin. Muutos ei ole yksiselitteisesti parempaan tai huonompaan suuntaan ja levyjen keskenäinen eroavaisuus on jo itsessään hieno juttu. Silti tykkäilen itse toistaiseksi ehkä enemmän kahden ensimmäisen levyn maailmasta. Esimerkiksi Caravanista.
Toistokerrat tuovat levyyn syvyyttä ja aiempaa hienovaraisemmat koukut nappaavat tiukasti kiinni. Monitasoiset ja hiotut sovitukset ovat edelleen yhtä nautittavia ja kokonaisuus pitää taas varmasti otteessaan. Yksittäiset biisit eivät kuitenkaan nouse yhtä tehokkaasti esille kuin esimerkiksi debyytillä, mutta albumi on nimenomaan kokonaisena nautittuna miellyttävän tasainen ja yhtenäinen. Lopputulos onkin laadultaan lähes aiempiensa vertainen ja jää takuuvarmasti kaiuttimiini soimaan. Aika näyttää, tuleeko tästä samanlaista henkilökohtaista klassikkoa kuin vaikkapa siitä Country Falls -esikoisesta, Ghost Is Not Realkaan kun ei lopulta ihan siihen yltänyt.
Yhden tännekin joskus kommentoivan häiskän Husky-haastattelusta Rumbassa luin harmikseni, että yhtyettä julkaissut brittiläinen Catskills on kiikun kaakun tulevaisuutensa kanssa. Älyttömän ikävä juttu; siitä asti kun Catsit ensimmäisen Pepe Deluxé -albumin silloin vuosituhannen vaihteessa julkaisivat, olen ollut labelin ylin ystävä ja mainostellut sitä vähän joka vaiheessa – ja pitänyt kokonaisuutena omankin musiikkituotantoni esikuvana. Lafkan rosterista on löytynyt useampia valtavan kivoja, pieniä nimiä. Voinkin suositella tekemään hyvän teon, tukemaan siistiä toimintaa ja saamaan vastineeksi oivaa musiikkia – Catskillsin verkkokauppa on pullollaan erinomaisia julkaisuja. Esimerkiksi sen ekan Husky-levynkin poisto olisi nyt paikallaan – vakuudeksi vielä vaikkapa mieletön söpöstely Sleep Tight Tiger, vokaaleissa musavideomestari Miikka Lommi.
Huskyn keikka Tampereella alkuvuodesta '06 (tai '07? '07.) oli paitsi ensimmäinen kosketukseni jälkeenpäin olohuoneekseni muodostuneeseen Klubiin, myös ensimmäisiä haparoivia keskustelunaloituksia sittemin syventyneessä ja nyttemmin passiiviseksi muuttuneessa dialogissa. Kun yhtye nousee samalle lavalle nyt helmikuun kuudentena, on hyvä tilaisuus viettää tuon kolmi- (tai neli-? kolmi-.) vuotispäivää. Ehkä taas soi New Light of Tomorrow.
Klubista puheenollen, kotiuduin tovi sitten kyseisen mestan dj-levykirppikseltä, joka osoittautui aika tyydyttäväksi. Tai siis, rajatulla parinkympin budjetilla olin liikkeellä ja sijoitin ne jo kolmanteen pöytään, mutta aika käsittämättömän hyvällä lopputuloksella: the Cinematic Orchestran Man With a Movie Camera sekä huomisartisti RJD2:n Since We Last Spoke ja Deadringer. Kaikki tuplaälppäreitä, kaksi ensimmäistä gatefoldeja. Myyjä taisi tuntea olonsa vähän kynityksi – syystäkin. Blockheadin Music by Cavelight jäi harmittavasti vielä pöydälle ja useammat muut laarit jouduin rahapulan takia skippaamaan. Mutta nuo, siis, ah. Parhauksia. Sen kunniaksi biisi jokaiselta!
Someone's Second Kiss, sydän.
Indiaaniklubiamme järkkäillään taas ensi viikon lauantaina, lupaillaanpa jo ennakkoon että näitä ostoksia kuullaan siellä. Mielettömiä levyjä, ihh!
// Husky Rescue MySpacessa
// Ship of Light -albumi Spotifyssa
Vähän vaivihkaa aloitteleva ja mahtavaksi kasvava ensisingle We Shall Burn Bright tiivistää kokopitkän melko tehokkaasti. Albumi on edellisiä tummempi ja kylmempi – vanha pehmeä, orgaaninen symppissoundi on muuttunut paikoin yllättävänkin paljon. Oikeastaan päätösraita Beautiful My Monster yhteislauluineen muistuttaa parhaiten siitä Huskysta, johon jo monta vuotta sitten rakastuin. Muutos ei ole yksiselitteisesti parempaan tai huonompaan suuntaan ja levyjen keskenäinen eroavaisuus on jo itsessään hieno juttu. Silti tykkäilen itse toistaiseksi ehkä enemmän kahden ensimmäisen levyn maailmasta. Esimerkiksi Caravanista.
Toistokerrat tuovat levyyn syvyyttä ja aiempaa hienovaraisemmat koukut nappaavat tiukasti kiinni. Monitasoiset ja hiotut sovitukset ovat edelleen yhtä nautittavia ja kokonaisuus pitää taas varmasti otteessaan. Yksittäiset biisit eivät kuitenkaan nouse yhtä tehokkaasti esille kuin esimerkiksi debyytillä, mutta albumi on nimenomaan kokonaisena nautittuna miellyttävän tasainen ja yhtenäinen. Lopputulos onkin laadultaan lähes aiempiensa vertainen ja jää takuuvarmasti kaiuttimiini soimaan. Aika näyttää, tuleeko tästä samanlaista henkilökohtaista klassikkoa kuin vaikkapa siitä Country Falls -esikoisesta, Ghost Is Not Realkaan kun ei lopulta ihan siihen yltänyt.
Yhden tännekin joskus kommentoivan häiskän Husky-haastattelusta Rumbassa luin harmikseni, että yhtyettä julkaissut brittiläinen Catskills on kiikun kaakun tulevaisuutensa kanssa. Älyttömän ikävä juttu; siitä asti kun Catsit ensimmäisen Pepe Deluxé -albumin silloin vuosituhannen vaihteessa julkaisivat, olen ollut labelin ylin ystävä ja mainostellut sitä vähän joka vaiheessa – ja pitänyt kokonaisuutena omankin musiikkituotantoni esikuvana. Lafkan rosterista on löytynyt useampia valtavan kivoja, pieniä nimiä. Voinkin suositella tekemään hyvän teon, tukemaan siistiä toimintaa ja saamaan vastineeksi oivaa musiikkia – Catskillsin verkkokauppa on pullollaan erinomaisia julkaisuja. Esimerkiksi sen ekan Husky-levynkin poisto olisi nyt paikallaan – vakuudeksi vielä vaikkapa mieletön söpöstely Sleep Tight Tiger, vokaaleissa musavideomestari Miikka Lommi.
Huskyn keikka Tampereella alkuvuodesta '06 (tai '07? '07.) oli paitsi ensimmäinen kosketukseni jälkeenpäin olohuoneekseni muodostuneeseen Klubiin, myös ensimmäisiä haparoivia keskustelunaloituksia sittemin syventyneessä ja nyttemmin passiiviseksi muuttuneessa dialogissa. Kun yhtye nousee samalle lavalle nyt helmikuun kuudentena, on hyvä tilaisuus viettää tuon kolmi- (tai neli-? kolmi-.) vuotispäivää. Ehkä taas soi New Light of Tomorrow.
Klubista puheenollen, kotiuduin tovi sitten kyseisen mestan dj-levykirppikseltä, joka osoittautui aika tyydyttäväksi. Tai siis, rajatulla parinkympin budjetilla olin liikkeellä ja sijoitin ne jo kolmanteen pöytään, mutta aika käsittämättömän hyvällä lopputuloksella: the Cinematic Orchestran Man With a Movie Camera sekä huomisartisti RJD2:n Since We Last Spoke ja Deadringer. Kaikki tuplaälppäreitä, kaksi ensimmäistä gatefoldeja. Myyjä taisi tuntea olonsa vähän kynityksi – syystäkin. Blockheadin Music by Cavelight jäi harmittavasti vielä pöydälle ja useammat muut laarit jouduin rahapulan takia skippaamaan. Mutta nuo, siis, ah. Parhauksia. Sen kunniaksi biisi jokaiselta!
Someone's Second Kiss, sydän.
Indiaaniklubiamme järkkäillään taas ensi viikon lauantaina, lupaillaanpa jo ennakkoon että näitä ostoksia kuullaan siellä. Mielettömiä levyjä, ihh!
// Husky Rescue MySpacessa
// Ship of Light -albumi Spotifyssa
18. tammikuuta 2010
Maanantai: Toro y Moi
Aamu-unisuutta lukuunottamatta hienosti putkeen mennyt päivä, ah. Sen kunniaksi jotain hurrrjan hyvää!
Yhdysvaltalainen Toro y Moi on jälleen yksi lisä kuumana käyvään lo-fi-pop -skeneen. Tuttuun tapaan soundissa on mukana vielä sopiva ripaus surfia ja chilliä, eikä Jyri vain voi olla koko Chazwick Bundickista pitämättä.
Tyyppi puskee Causers of This -esikoisalbumin ulos Carparkille jo helmikuussa. Ylläolevaa biisiä levyltä ei löydy, mutta esimerkiksi kakkosraita Minors on jotain ihan järkyttävän kuumaa.
Niiiin 2010. Ja Low Shoulderkin vielä, siis huh nyt.
Edellinen on oikeasti ehkä ihan parasta juuri nyt. Toro y Moin 'Sparks-suosikki Washed Outin Feel It All Around -hitistä tekemä remiksauskin toimii.
Päivän mainioin sidenote on puolestaan Mew. Sain lipun helmikuiselle Pakkahuoneen-keikalle ja puhkun innosta – livenä kun en ole yhtyettä aiemmin nähnyt ja syksyn albumi on ollut kovassa tykkäilyssä. Vasta pari päivää sitten ekan kerran näkemäni Repeaterbeater-videokin on oikeasti aika tajuttoman siisti.
Onpas kiva fiilis. Pari pientä onnenpotkua vielä tässä joskus, niin uskon pohjakosketusten olevan jo taakse jäänyttä elämää.
// Toro y Moi MySpacessa
Yhdysvaltalainen Toro y Moi on jälleen yksi lisä kuumana käyvään lo-fi-pop -skeneen. Tuttuun tapaan soundissa on mukana vielä sopiva ripaus surfia ja chilliä, eikä Jyri vain voi olla koko Chazwick Bundickista pitämättä.
Tyyppi puskee Causers of This -esikoisalbumin ulos Carparkille jo helmikuussa. Ylläolevaa biisiä levyltä ei löydy, mutta esimerkiksi kakkosraita Minors on jotain ihan järkyttävän kuumaa.
Niiiin 2010. Ja Low Shoulderkin vielä, siis huh nyt.
Edellinen on oikeasti ehkä ihan parasta juuri nyt. Toro y Moin 'Sparks-suosikki Washed Outin Feel It All Around -hitistä tekemä remiksauskin toimii.
Päivän mainioin sidenote on puolestaan Mew. Sain lipun helmikuiselle Pakkahuoneen-keikalle ja puhkun innosta – livenä kun en ole yhtyettä aiemmin nähnyt ja syksyn albumi on ollut kovassa tykkäilyssä. Vasta pari päivää sitten ekan kerran näkemäni Repeaterbeater-videokin on oikeasti aika tajuttoman siisti.
Onpas kiva fiilis. Pari pientä onnenpotkua vielä tässä joskus, niin uskon pohjakosketusten olevan jo taakse jäänyttä elämää.
// Toro y Moi MySpacessa
17. tammikuuta 2010
Sunnuntai: End of the World
Tyttöpostaus!
Mainion Girlsin oli tarkoitus julkaista helmikuussa Morning Light -singlensä b-puolena cover Skeeter Davisin End of the World -klassikosta. Youtubessa näkyi kuitenkin olevan mainintaa, että suunnitelmasta on jostain syystä luovuttu. Lievästi pilvisen oloinen video äänityksestä kuitenkin löytyy, eikä kuulostaa yhtään hullummalta – oikeastaan paremmalta kuin a-puoli.
Ohjaajan itsensä tubeen lisäämä video on parissa viikossa ehtinyt saamaan peräti 72 katselua. Hmm.
Lukuisten muiden covereiden joukosta Carpentersin ja Nancy Sinatran versionnit kolahtavat eniten.
Alkuperäinen on kuitenkin niin parhautta kuin olla voi. Kaipaamaani levytystä oli videoiden joukosta vaikea löytää, mutta Girl, Interrupted -leffan kuvasto kelvannee. Onhan siinä yli-ihana Winona, sydän. Ja siis Skeeter, ihh.
// Girls MySpacessa
Mainion Girlsin oli tarkoitus julkaista helmikuussa Morning Light -singlensä b-puolena cover Skeeter Davisin End of the World -klassikosta. Youtubessa näkyi kuitenkin olevan mainintaa, että suunnitelmasta on jostain syystä luovuttu. Lievästi pilvisen oloinen video äänityksestä kuitenkin löytyy, eikä kuulostaa yhtään hullummalta – oikeastaan paremmalta kuin a-puoli.
Ohjaajan itsensä tubeen lisäämä video on parissa viikossa ehtinyt saamaan peräti 72 katselua. Hmm.
Lukuisten muiden covereiden joukosta Carpentersin ja Nancy Sinatran versionnit kolahtavat eniten.
Alkuperäinen on kuitenkin niin parhautta kuin olla voi. Kaipaamaani levytystä oli videoiden joukosta vaikea löytää, mutta Girl, Interrupted -leffan kuvasto kelvannee. Onhan siinä yli-ihana Winona, sydän. Ja siis Skeeter, ihh.
// Girls MySpacessa
16. tammikuuta 2010
Lauantai: tulevaisuusmusiikkia
Tulevaisuus on usvainen, mutta hypekuninkaat Pitchfork ja New Musical Express tarjoavat sille mahdollisia ääniraitoja. Molemmat julkaisivat äskettäin vapaasti ladattavat kokoelmat uudesta ja tulevasta musiikista.
XLR8Rin ja Pitchforkin Music for Our Future -kokoelma on teemoitettu lisäksi tulevaan scifi-sarja Capricaan sopivaksi. Battlestar Galacticaa en ole itse katsonut, eikä tuo prequelkaan niin kiinnosta, mutta muutamia erinomaisia raitoja paketissa on mukana.
Lusinen avausraita Gravity on mukavan pehmeä atmosfäärichoppailu. Tekisi mieli sanoa IDM:ksi, mutta en uskalla. Siisti kumminkin.
Kakkoskappaletta, Atlas Soundin Walkaboutia olen ylistänyt täällä jo tiuhaan. Hudson Mohawkeen en sen sijaan ole jostain syystä tutustunut oikeastaan ollenkaan, vaikka albumi on silloin tällöin vastaan tullutkin. FUSE kuulostaa erittäin hyvältä.
Väliltä löytyy vähän turhan tylsää ambient-pohjaista meininkiä, mutta Tyondai Braxtonin ihanan kiero Uffe's Workshop vetää taas kovasti puoleensa. Useampi kuuntelu saattaa hajottaa pään, mutta kokoelman keskellä toimii mainiosti.
MSM:ssä jo esitelty Nice Nice iskee ja See Waves -biisi vetää puoleensa.
NME:n uutta musiikkia etsivän Radar-osion "mixtape" (pyh!) vuodelle 2010 on kokonaisuutena hajanaisempi, mutta silti lähempänä itseäni. Hyviä biisejä on liuta, joskin osa jo kovinkin tuttuja. Moni artisti löytyi jo esimerkiksi siltä BBC:n listalta, joten skippailen nyt niitä.
Manchesterilainen Egyptian Hip Hop ei ole nimensä veroinen (onneksi?), vaan aika erittäin kivahkoa indiehyppelykamaa. Rad Pitt miellyttää.
Kindness vaikuttaa niin käsittämättömän siistiltä, etten edes tiedä miten sitä pitäisi kuvailla. Hurjan hyvä biisi ja MySpacen muutkin raidat vakuuttivat – yhtye menee ensikuulemalta ylähyllylle. Youtubessa ei ole Swinging Partya, mutta singlen b-puoli Gee Wiz maistuu siis myös. Video on jotain hymisteltävää.
Darwin Deez koukuttaa samoin heti ensitahdeillaan. Älyttömän kiva raita, tältä jään odottelemaan lisää.
Hurjassa hypessä kasvava Surfer Blood on vaan jotain ihan tajuttoman hyvää. Raa'ahko Swim (to Reach the End) toimii – tässä voisi oikeasti olla yksi iso juttu tulevalle vuodelle.
Voisiko 2010 kuulostaa näiltä?
// Lataa Music for Our Future -kokoelma täältä
// Lataa Radar 2010 -kokoelma täältä
XLR8Rin ja Pitchforkin Music for Our Future -kokoelma on teemoitettu lisäksi tulevaan scifi-sarja Capricaan sopivaksi. Battlestar Galacticaa en ole itse katsonut, eikä tuo prequelkaan niin kiinnosta, mutta muutamia erinomaisia raitoja paketissa on mukana.
Lusinen avausraita Gravity on mukavan pehmeä atmosfäärichoppailu. Tekisi mieli sanoa IDM:ksi, mutta en uskalla. Siisti kumminkin.
Kakkoskappaletta, Atlas Soundin Walkaboutia olen ylistänyt täällä jo tiuhaan. Hudson Mohawkeen en sen sijaan ole jostain syystä tutustunut oikeastaan ollenkaan, vaikka albumi on silloin tällöin vastaan tullutkin. FUSE kuulostaa erittäin hyvältä.
Väliltä löytyy vähän turhan tylsää ambient-pohjaista meininkiä, mutta Tyondai Braxtonin ihanan kiero Uffe's Workshop vetää taas kovasti puoleensa. Useampi kuuntelu saattaa hajottaa pään, mutta kokoelman keskellä toimii mainiosti.
MSM:ssä jo esitelty Nice Nice iskee ja See Waves -biisi vetää puoleensa.
NME:n uutta musiikkia etsivän Radar-osion "mixtape" (pyh!) vuodelle 2010 on kokonaisuutena hajanaisempi, mutta silti lähempänä itseäni. Hyviä biisejä on liuta, joskin osa jo kovinkin tuttuja. Moni artisti löytyi jo esimerkiksi siltä BBC:n listalta, joten skippailen nyt niitä.
Manchesterilainen Egyptian Hip Hop ei ole nimensä veroinen (onneksi?), vaan aika erittäin kivahkoa indiehyppelykamaa. Rad Pitt miellyttää.
Kindness vaikuttaa niin käsittämättömän siistiltä, etten edes tiedä miten sitä pitäisi kuvailla. Hurjan hyvä biisi ja MySpacen muutkin raidat vakuuttivat – yhtye menee ensikuulemalta ylähyllylle. Youtubessa ei ole Swinging Partya, mutta singlen b-puoli Gee Wiz maistuu siis myös. Video on jotain hymisteltävää.
Darwin Deez koukuttaa samoin heti ensitahdeillaan. Älyttömän kiva raita, tältä jään odottelemaan lisää.
Hurjassa hypessä kasvava Surfer Blood on vaan jotain ihan tajuttoman hyvää. Raa'ahko Swim (to Reach the End) toimii – tässä voisi oikeasti olla yksi iso juttu tulevalle vuodelle.
Voisiko 2010 kuulostaa näiltä?
// Lataa Music for Our Future -kokoelma täältä
// Lataa Radar 2010 -kokoelma täältä
15. tammikuuta 2010
Perjantai: Active Child
Paikallinen chillgaze- / psykedelia- / slow disco -toimittajasi tässä hei! Jos sinuun purivat viime vuonna supersupermainio Washed Out, tiedät M83:n täydellisyydeksi ja omistat korvat, suosittelen koittamaan Active Childia. Se kuulostaa vähän kahden ensimmäisen risteytykseltä, vaatii avoimen mielen ja kolmannet ja on aika loistointa.
Upeaa When Your Love Is Safe -biisiä ei löydy tubesta, mutta MySpace-soittimen eka raita kannattaa kuunnella aika lujaa ja aika moneen kertaan. Jos olet mistään kotoisin niin tykkäät.
Hyviä biisejä löytyy muitakin. Tyypillä on uunituore kasetti ulkona, mieli tekisi.
Vähän erilaisena antina puolestaan eilisillan ääniraita, huippuhieno Helsinki 78-82:n Cruising-uutuus. Tykkäilyä.
Se, että ei unohda on kivaa.
Se, että muistaa on vielä kivempaa.
Se, että muistuttaa on kaikkein kivointa.
// Active Child MySpacessa
// Helsinki 78-82 MySpacessa
Upeaa When Your Love Is Safe -biisiä ei löydy tubesta, mutta MySpace-soittimen eka raita kannattaa kuunnella aika lujaa ja aika moneen kertaan. Jos olet mistään kotoisin niin tykkäät.
Hyviä biisejä löytyy muitakin. Tyypillä on uunituore kasetti ulkona, mieli tekisi.
Vähän erilaisena antina puolestaan eilisillan ääniraita, huippuhieno Helsinki 78-82:n Cruising-uutuus. Tykkäilyä.
Se, että ei unohda on kivaa.
Se, että muistaa on vielä kivempaa.
Se, että muistuttaa on kaikkein kivointa.
// Active Child MySpacessa
// Helsinki 78-82 MySpacessa
14. tammikuuta 2010
Vanahat
Uusimman musiikin ohessa harrastan myös vanhojen lemppareiden palvomista. 60- ja 70-lukujen biisit ovat parhaimmillaan se tepsivin troppi siihen lohduttomuuteen, joka tämän illan teema taitaa olla. Tässäpä siis niitä päällimmäisiä suosikkeja ajalta ennen Jyriä, tuttuja juttuja varmastikin.
Moviestar ja ruotsalainen Harpo. Parhautta.
18-vuotiaan Cat Stevensin esikoisalbumin huimin helmi, Here Comes My Baby on vaan jotain aika nättiä ja sattuvaa.
Yksi Indiaaniklubimme vakkariraidoista milloin kenenkin toimesta taitaa olla the Velvet Undergroundin I'm Waiting for the Man. Nicon kanssa tehty klassikkoalbumi on parhaita levyjä ikinä.
Nicon sooloilua olen kuunnellut turhan vähän, mutta the Fairest of the Seasons on kaiuttimissa viipynyt viime aikoina tiuhaan. Kauneus.
Minua epäiltiin taannoin asenneongelmaiseksi suomenkielisen musiikin suhteen. Ihan aiheestakin, kun en hirveästi kotimaista kuuntele. Vanhoista käännöiskelmistä pidän kuitenkin hurjasti ja Carolan Penkki, Puu ja Puistotie -cover on kauneimpia tällä kielellä esitettyjä levytyksiä koskaan. Alkuperäinen – ja heikompi – Un Banc, Un Arbre, Une Rue voitti Euroviisut '71 Monacolle (kyllä, rakastan Euroviisuja).
Lisää naisia. Downtownista tunnetun Petula Clarkin tuotannon oma suosikkini on I Couldn't Live Without Your Love. Videon pikaisesti vilahtavaan mieshahmoon ei voi olla tykästymättä.
Jos joku joskus piristää, niin Herman's Hermitsin I'm Into Something Good. Video myös. Ui ui ja ui.
Samansävyinen the Beach Boys -klassikko Wouldn't It Be Nice, avausraita Pet Sounds -albumilta on helppo poiminta, mutta aina yhtä täydellinen. Kun Brian Wilson laulaa että "you know its gonna make it that much better, when we can say goodnight and stay together", on siinä vain sitä jotain. Minun mielestäni.
The Carpentersin valikoimasta löytyisi monta huikeaa vaihtoehtoa, mutta pirteä Please Mr. Postman -cover on ihanimmasta päästä. Yksi pophistorian lohduttomimmista hahmoista, Karen Carpenter on aina yhtä sydän. Plus että stillissä noi on Disneylandin Dumbo-laitteessa, jossa lentely oli vuosi pari sitten aika öhana kokemus.
En kasvanut juurikaan popmusiikin keskellä, mutta Simon & Garfunkel on hurjan tärkeä jo lapsuudesta. Yhtä lailla huikeasta kappalevalikoimasta poimittakoon the Only Living Boy in New York.
Tampereen ainoa elävä poika. Ihh.
Moviestar ja ruotsalainen Harpo. Parhautta.
18-vuotiaan Cat Stevensin esikoisalbumin huimin helmi, Here Comes My Baby on vaan jotain aika nättiä ja sattuvaa.
Yksi Indiaaniklubimme vakkariraidoista milloin kenenkin toimesta taitaa olla the Velvet Undergroundin I'm Waiting for the Man. Nicon kanssa tehty klassikkoalbumi on parhaita levyjä ikinä.
Nicon sooloilua olen kuunnellut turhan vähän, mutta the Fairest of the Seasons on kaiuttimissa viipynyt viime aikoina tiuhaan. Kauneus.
Minua epäiltiin taannoin asenneongelmaiseksi suomenkielisen musiikin suhteen. Ihan aiheestakin, kun en hirveästi kotimaista kuuntele. Vanhoista käännöiskelmistä pidän kuitenkin hurjasti ja Carolan Penkki, Puu ja Puistotie -cover on kauneimpia tällä kielellä esitettyjä levytyksiä koskaan. Alkuperäinen – ja heikompi – Un Banc, Un Arbre, Une Rue voitti Euroviisut '71 Monacolle (kyllä, rakastan Euroviisuja).
Lisää naisia. Downtownista tunnetun Petula Clarkin tuotannon oma suosikkini on I Couldn't Live Without Your Love. Videon pikaisesti vilahtavaan mieshahmoon ei voi olla tykästymättä.
Jos joku joskus piristää, niin Herman's Hermitsin I'm Into Something Good. Video myös. Ui ui ja ui.
Samansävyinen the Beach Boys -klassikko Wouldn't It Be Nice, avausraita Pet Sounds -albumilta on helppo poiminta, mutta aina yhtä täydellinen. Kun Brian Wilson laulaa että "you know its gonna make it that much better, when we can say goodnight and stay together", on siinä vain sitä jotain. Minun mielestäni.
The Carpentersin valikoimasta löytyisi monta huikeaa vaihtoehtoa, mutta pirteä Please Mr. Postman -cover on ihanimmasta päästä. Yksi pophistorian lohduttomimmista hahmoista, Karen Carpenter on aina yhtä sydän. Plus että stillissä noi on Disneylandin Dumbo-laitteessa, jossa lentely oli vuosi pari sitten aika öhana kokemus.
En kasvanut juurikaan popmusiikin keskellä, mutta Simon & Garfunkel on hurjan tärkeä jo lapsuudesta. Yhtä lailla huikeasta kappalevalikoimasta poimittakoon the Only Living Boy in New York.
Tampereen ainoa elävä poika. Ihh.
13. tammikuuta 2010
Keskiviikko: Summer Camp
Pienten juttujen päivä.
Yksi oiva semmoinen on Summer Camp. Brittiläisestä yhtyeestä ei infoa löydy juuri muuta kuin paikoin mahtavan näköinen valokuvablogi ilman tekstejä ja musiikkia. Facebook-sivun kohdallakin jouduin informaatioköyhyydestä johtuen miettimään kahteen kertaan että onko tää ny se. No on.
Summer Campin soundi on jotain lo-fin, surfin ja kuumien kylmien chillgaze- / slow disco -soundien huimaa hybridiä. Esimerkiksi nyt vaikkapa Ghost Train -raita.
Tulevista julkaisuista ei ole tietoa, mutta suhteellisen aktiivisen toiminnan myötä toivoa lienee. Mieluusti kuuntelisin näitä albumillisenkin verran. Yksi kova juttu tälle vuodelle, ehkäpä? I Only Have Eyes for You on ihan ok raita, mutta MySpacesta löytyvä nimikappale puolestaan loisto. Suosittelen tsekkailemaan.
En yltänyt vuoden musiikkiblogiksi Voicen Web Awardseissa (joskin päiväunelmoin yhä ajatuksesta että saisin Summer Campia ujutettua soittolistalleen, eh). Voitto meni oikein hyvään osoitteeseen, eli säv. san. sov.:ille – ja kiitos sss-Annan, sain vielä ylimääräisiä kehujakin oikein radiolähetyksessä. Hurjan siistiä! Hauska juttu kaiken kaikkiaan tuo ehdokkuus – lukijamäärä kasvoi tuon ansiosta ihan tuntuvasti, mikä on tietysti kivaa. Ja ihan parhautta on edelleen, jos ihmiset täältä itselleen kivoja asioita löytävät.
Speaking of a witch; kävin nyt katsomassa joulukuussa hypettelemäni Where the Wild Thing Are -leffan, joka oli niin nätti että huh. Hyvin pieni tarina piti minut tiukasti otteessaan ja jo kehumani Karen O:n musiikki toimi tässä kontekstissa vieläkin paremmin. Lopputuloksena onnistuin vollaamaan aika tasaisesti koko puolentoista tunnin keston ajan. Jos tykkäämistäni jutuista tykkäät, niin aika todennäköisesti tästäkin. Muistin virkistykseksi vielä jo aiemmin postailtu Worried Shoes, elokuvan eka tearjerker.
Koska 1000 Sparksissa on kyse oikeastaan yhtälailla indiepopista ja teeleivistä, innostuin taas leipomaan niitä. Tuotoksia mutustellessani mietin niitä neljää ihmistä, joiden kohdalla nuo kolme asiaa overlappaavat; sitä, joka kehotti teeleipien teon opettelemaan, sitä, jolle niitä tein, sitä, jolle välitin oppini ja sitä, jolle niistä äskettäin kerroin. Itsensä saa tunnistaa.
// Summer Camp MySpacessa
// Where the Wild Thing Are IMDB:ssä
// Melkein yhtä hyvä teeleipäresepti kuin omani
Yksi oiva semmoinen on Summer Camp. Brittiläisestä yhtyeestä ei infoa löydy juuri muuta kuin paikoin mahtavan näköinen valokuvablogi ilman tekstejä ja musiikkia. Facebook-sivun kohdallakin jouduin informaatioköyhyydestä johtuen miettimään kahteen kertaan että onko tää ny se. No on.
Summer Campin soundi on jotain lo-fin, surfin ja kuumien kylmien chillgaze- / slow disco -soundien huimaa hybridiä. Esimerkiksi nyt vaikkapa Ghost Train -raita.
Tulevista julkaisuista ei ole tietoa, mutta suhteellisen aktiivisen toiminnan myötä toivoa lienee. Mieluusti kuuntelisin näitä albumillisenkin verran. Yksi kova juttu tälle vuodelle, ehkäpä? I Only Have Eyes for You on ihan ok raita, mutta MySpacesta löytyvä nimikappale puolestaan loisto. Suosittelen tsekkailemaan.
En yltänyt vuoden musiikkiblogiksi Voicen Web Awardseissa (joskin päiväunelmoin yhä ajatuksesta että saisin Summer Campia ujutettua soittolistalleen, eh). Voitto meni oikein hyvään osoitteeseen, eli säv. san. sov.:ille – ja kiitos sss-Annan, sain vielä ylimääräisiä kehujakin oikein radiolähetyksessä. Hurjan siistiä! Hauska juttu kaiken kaikkiaan tuo ehdokkuus – lukijamäärä kasvoi tuon ansiosta ihan tuntuvasti, mikä on tietysti kivaa. Ja ihan parhautta on edelleen, jos ihmiset täältä itselleen kivoja asioita löytävät.
Speaking of a witch; kävin nyt katsomassa joulukuussa hypettelemäni Where the Wild Thing Are -leffan, joka oli niin nätti että huh. Hyvin pieni tarina piti minut tiukasti otteessaan ja jo kehumani Karen O:n musiikki toimi tässä kontekstissa vieläkin paremmin. Lopputuloksena onnistuin vollaamaan aika tasaisesti koko puolentoista tunnin keston ajan. Jos tykkäämistäni jutuista tykkäät, niin aika todennäköisesti tästäkin. Muistin virkistykseksi vielä jo aiemmin postailtu Worried Shoes, elokuvan eka tearjerker.
Koska 1000 Sparksissa on kyse oikeastaan yhtälailla indiepopista ja teeleivistä, innostuin taas leipomaan niitä. Tuotoksia mutustellessani mietin niitä neljää ihmistä, joiden kohdalla nuo kolme asiaa overlappaavat; sitä, joka kehotti teeleipien teon opettelemaan, sitä, jolle niitä tein, sitä, jolle välitin oppini ja sitä, jolle niistä äskettäin kerroin. Itsensä saa tunnistaa.
// Summer Camp MySpacessa
// Where the Wild Thing Are IMDB:ssä
// Melkein yhtä hyvä teeleipäresepti kuin omani
12. tammikuuta 2010
Tiistai: Vampire Weekend
Ah.
Ihh.
Odottelun aika on ohi ja Vampire Weekendin kakkosalbumi Contra kuunneltu.
Kymmenestä raidasta kolme olin ehtinyt kuulemaan ennakkoon; Radio Helsingissä puhkisoitetun avausbiisi Horchatan, White Skyn ja videosinglerenkutus Cousinsin. Vaikka kaikki kolme mainioita kappaleita ovatkin, on ilo huomata niiden olevan albumilla vain keskivertotasoa. Useampi laulu julkaisulla kun ihan oikeasti onnistuu olemaan popmusiikkia ihanimmillaan.
Eilisen Delphicin soundit tuntuivat hioutuneisuudessaan paikoin vähän ärsyttäviltä, kun taas Contra (pun) on henkilökohtaisesti yksi huimimmista korvakarkeista ikinä. Cousinsin paikoittaisia särähtämisiä lukuunottamatta kaikki äänet ovat huiman herkullisia.
Veewee onnistuu jollain maagisella tavalla tekemään hajanaisuudesta yksiselitteisesti hyvyyttä. Albumi itsessään pysyy mukavasti kasassa, mutta monimutkaisten sovitusten ja vähän hajoilevienkin rakenteiden täyttämät kappaleet tasapainoilevat koko levyn ajan itseriittoisen kikkailun ja popnerouden välillä – onnistuen kerta toisensa jälkeen, Clash-viittauksineen kaikkineen. Afro- ja barokkipopin kanssa varovasti flirttaileva Taxi Cab on yhtyettä parhaimmillaan – suunnilleen sen kahdenkymmenen muun biisin ohessa. Yksi esimerkki hienoudesta joka tapauksessa.
Katselen tykkäämiäni asioita aina niiden vaaleanpunaisten lasien läpi ja Vampire Weekendiä olen fanitellut pidemmän aikaa, erityisen kovasti viime kesän toiseksi parhaan keikkakokemuksen jälkeen. Siitäkin huolimatta olin tietyssä määrin epäuskoinen toisen täysosuman suhteen; nimikkodebyytti kun oli vaan niin hyvä, ettei toinen vain voi samassa onnistua. Ihanuus oli taas olla väärässä, vuoden päässä häämöttävä top-listailu on saanut yhden takuuvarman nimen.
En ole varmaan aiemmin ikinä tuntenut yhtä kovaa ihastusta jotain levyä kohtaan. Seminimikappale I Think Ur a Contra on päätöksenä ihan erityisen sydän.
// Vampire Weekend MySpacessa
// Contra-albumi 3VOOR12:ssa
Ihh.
Odottelun aika on ohi ja Vampire Weekendin kakkosalbumi Contra kuunneltu.
Kymmenestä raidasta kolme olin ehtinyt kuulemaan ennakkoon; Radio Helsingissä puhkisoitetun avausbiisi Horchatan, White Skyn ja videosinglerenkutus Cousinsin. Vaikka kaikki kolme mainioita kappaleita ovatkin, on ilo huomata niiden olevan albumilla vain keskivertotasoa. Useampi laulu julkaisulla kun ihan oikeasti onnistuu olemaan popmusiikkia ihanimmillaan.
Eilisen Delphicin soundit tuntuivat hioutuneisuudessaan paikoin vähän ärsyttäviltä, kun taas Contra (pun) on henkilökohtaisesti yksi huimimmista korvakarkeista ikinä. Cousinsin paikoittaisia särähtämisiä lukuunottamatta kaikki äänet ovat huiman herkullisia.
Veewee onnistuu jollain maagisella tavalla tekemään hajanaisuudesta yksiselitteisesti hyvyyttä. Albumi itsessään pysyy mukavasti kasassa, mutta monimutkaisten sovitusten ja vähän hajoilevienkin rakenteiden täyttämät kappaleet tasapainoilevat koko levyn ajan itseriittoisen kikkailun ja popnerouden välillä – onnistuen kerta toisensa jälkeen, Clash-viittauksineen kaikkineen. Afro- ja barokkipopin kanssa varovasti flirttaileva Taxi Cab on yhtyettä parhaimmillaan – suunnilleen sen kahdenkymmenen muun biisin ohessa. Yksi esimerkki hienoudesta joka tapauksessa.
Katselen tykkäämiäni asioita aina niiden vaaleanpunaisten lasien läpi ja Vampire Weekendiä olen fanitellut pidemmän aikaa, erityisen kovasti viime kesän toiseksi parhaan keikkakokemuksen jälkeen. Siitäkin huolimatta olin tietyssä määrin epäuskoinen toisen täysosuman suhteen; nimikkodebyytti kun oli vaan niin hyvä, ettei toinen vain voi samassa onnistua. Ihanuus oli taas olla väärässä, vuoden päässä häämöttävä top-listailu on saanut yhden takuuvarman nimen.
En ole varmaan aiemmin ikinä tuntenut yhtä kovaa ihastusta jotain levyä kohtaan. Seminimikappale I Think Ur a Contra on päätöksenä ihan erityisen sydän.
// Vampire Weekend MySpacessa
// Contra-albumi 3VOOR12:ssa
11. tammikuuta 2010
Maanantai: Delphic
Vuoden ensimmäinen mieletön levy on ulkona. Tutkainta vastaan on turha potkia, tänä vuonna tulet rakastamaan Delphiciä.
Manchester-kolmikon soundissa kuuluu paitsi paikallisklassikko New Order parhaimmillaan, myös vaikkapa semmoiset viime vuosien elektroindiejumalat kuin Cut Copy ja Friendly Fires. Jälki on parhaimmillaan edellisten veroista huimuutta ja kun tänään julkaistu Acolyte-albumi pystyy parhaimmuuteensa vielä mukavan tasaisesti, on kokonaisuus ihan jäätävän kova.
Tuorein single Doubt on muutamilla koukuillaan vuodenvaihteen parasta popmusiikkia.
Avausraita Clarion Call ei petä nostatuksillaan. Kitsuné-singlenä viime vuodelta tuttu This Momentary sen sijaan tuppaa olemaan pahimman luokan odottamaanjättäjä – upea kuitenkin.
Mutta mutta. Niin hyvää kuin alku lupaakin, tuntuu olo yhdeksänminuuttisen nimikappalemammutin keskivaiheilla vähän tyhjältä. Siltä kun indiediskon tanssilattialla yllättävällä selkeyden hetkellä huomaa seisovansa yksin keskellä salia tuijottamassa ympärilleen pienessä epäuskossa. Popkaavaorientoituneisuuteni toki tunnen eikä helpolla aina pidäkään päästää, mutta pariin otteeseen Delphic tuntuu hukkuneen lopputomissa synavalleissaan tiettyyn itsetarkoituksellisuuteen. Samoin kriittisissä korvissa ärsyttää paikoin tietty soundien äärimmilleen hiominen ja jopa kliinisyys – viime vuodelta tuttu Miike Snow -efekti siis. Valituksen aiheet ovat kuitenkin onneksi vain satunnaisia ja tasaisesti onnistuessaan yhtye tekee oikeasti äärimmäisen hyviä kappaleita, erityisesti levyn alkupuolella.
Vaikka muut kritiikin aiheet ovatkin vähän hakemalla haettuja, on Acolyten heikoin puoli se, ettei siltä ihan löytynyt yhtään uutta jo julkaistun kolmikon (Doubt, This Momentary ja Counterpoint) tasoista raitaa. Hyviä kappaleita kaikki muutkin, neljättä hittiä ei ehkä kuitenkaan. Tanssittavaksi tarkoitetulta levyltä se ei ole mielestäni liikaa odotettu. Vähän nyhjäilevä Remain on kuitenkin aika oiva päätös hyvälle albumille.
Kokonaistykkäämistä ei tarvitse kauaa miettiä; diggailen.
Vaikka palvomani musiikki onkin pääsääntöisesti selkeän valtavirtapotentiaalista, en tule seuranneeksi juuri ollenkaan suomalaista mainstreammusiikkimediaa (mmm). Olisikin mielenkiintoista tietää, onko yhtyeellä odotettavissa täällä minkäänlaista noteeraamisen saati breikkaamisen mahdollisuutta, vai jääkö Delphic paikallisesti vain pienen blogiskenen lempilapseksi? Katsotaanko Doubtia Voicella ja kuunnellaanko muuallakin kuin Radio Helsingissä? Sanomattakin on kai selvää, että tätä kömpelösti tanssimaan haluaisin – vieläkö Hang the DJ:hin voi luottaa?
// Delphic MySpacessa
// Acolyte-albumi Spotifyssa
Manchester-kolmikon soundissa kuuluu paitsi paikallisklassikko New Order parhaimmillaan, myös vaikkapa semmoiset viime vuosien elektroindiejumalat kuin Cut Copy ja Friendly Fires. Jälki on parhaimmillaan edellisten veroista huimuutta ja kun tänään julkaistu Acolyte-albumi pystyy parhaimmuuteensa vielä mukavan tasaisesti, on kokonaisuus ihan jäätävän kova.
Tuorein single Doubt on muutamilla koukuillaan vuodenvaihteen parasta popmusiikkia.
Avausraita Clarion Call ei petä nostatuksillaan. Kitsuné-singlenä viime vuodelta tuttu This Momentary sen sijaan tuppaa olemaan pahimman luokan odottamaanjättäjä – upea kuitenkin.
Mutta mutta. Niin hyvää kuin alku lupaakin, tuntuu olo yhdeksänminuuttisen nimikappalemammutin keskivaiheilla vähän tyhjältä. Siltä kun indiediskon tanssilattialla yllättävällä selkeyden hetkellä huomaa seisovansa yksin keskellä salia tuijottamassa ympärilleen pienessä epäuskossa. Popkaavaorientoituneisuuteni toki tunnen eikä helpolla aina pidäkään päästää, mutta pariin otteeseen Delphic tuntuu hukkuneen lopputomissa synavalleissaan tiettyyn itsetarkoituksellisuuteen. Samoin kriittisissä korvissa ärsyttää paikoin tietty soundien äärimmilleen hiominen ja jopa kliinisyys – viime vuodelta tuttu Miike Snow -efekti siis. Valituksen aiheet ovat kuitenkin onneksi vain satunnaisia ja tasaisesti onnistuessaan yhtye tekee oikeasti äärimmäisen hyviä kappaleita, erityisesti levyn alkupuolella.
Vaikka muut kritiikin aiheet ovatkin vähän hakemalla haettuja, on Acolyten heikoin puoli se, ettei siltä ihan löytynyt yhtään uutta jo julkaistun kolmikon (Doubt, This Momentary ja Counterpoint) tasoista raitaa. Hyviä kappaleita kaikki muutkin, neljättä hittiä ei ehkä kuitenkaan. Tanssittavaksi tarkoitetulta levyltä se ei ole mielestäni liikaa odotettu. Vähän nyhjäilevä Remain on kuitenkin aika oiva päätös hyvälle albumille.
Kokonaistykkäämistä ei tarvitse kauaa miettiä; diggailen.
Vaikka palvomani musiikki onkin pääsääntöisesti selkeän valtavirtapotentiaalista, en tule seuranneeksi juuri ollenkaan suomalaista mainstreammusiikkimediaa (mmm). Olisikin mielenkiintoista tietää, onko yhtyeellä odotettavissa täällä minkäänlaista noteeraamisen saati breikkaamisen mahdollisuutta, vai jääkö Delphic paikallisesti vain pienen blogiskenen lempilapseksi? Katsotaanko Doubtia Voicella ja kuunnellaanko muuallakin kuin Radio Helsingissä? Sanomattakin on kai selvää, että tätä kömpelösti tanssimaan haluaisin – vieläkö Hang the DJ:hin voi luottaa?
// Delphic MySpacessa
// Acolyte-albumi Spotifyssa
10. tammikuuta 2010
Minä: Kissing the Lipless
Jotkut jutut osuvat joskus turhankin hyvin.
Viime aikojeni isoin pakkomielle on kohdistunut the Shinsin upean Chutes Too Narrow -albumin avauskappaleeseen, jossa on kaikki osaset kohdallaan. Sopiva taustoitus blogin passiiviselle dialogille, jonka kaksisuuntaisuudesta en ole vieläkään ihan varma.
Tulevan indiepop-täytteisen elämänkertaelokuvani vuodenaikamontaasin (vrt. Notting Hill ja Ain't No Sunshine) ääniraita, ehkäpä. Seuraavaksi voisikin siirtyä castingiin.
Called to see
If your back was still aligned
And your sheets were growing grass
All on the corners of your bed
But you've got too much to wear
On your sleeves
It has too much to do with me
And secretly, I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred
You told us of your new life there
You've got someone coming around
Gluing tinsel to your crown
He's got you talking pretty loud
You berate, remember
Your ailing heart and your criminal eyes
You say you're still in love
If it's true, what can be done?
It's hard to leave all these moments behind
Called to see
If your back was still aligned
And your sheets were growing grass
All on the corners of your bed
But you've got too much to wear
On your sleeves
It has too much to do with me
And secretly, I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred
You tested your mettle
On doe's skin and petals
While kissing the lipless
Who bleed all the sweetness away
Viime aikojeni isoin pakkomielle on kohdistunut the Shinsin upean Chutes Too Narrow -albumin avauskappaleeseen, jossa on kaikki osaset kohdallaan. Sopiva taustoitus blogin passiiviselle dialogille, jonka kaksisuuntaisuudesta en ole vieläkään ihan varma.
Tulevan indiepop-täytteisen elämänkertaelokuvani vuodenaikamontaasin (vrt. Notting Hill ja Ain't No Sunshine) ääniraita, ehkäpä. Seuraavaksi voisikin siirtyä castingiin.
Called to see
If your back was still aligned
And your sheets were growing grass
All on the corners of your bed
But you've got too much to wear
On your sleeves
It has too much to do with me
And secretly, I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred
You told us of your new life there
You've got someone coming around
Gluing tinsel to your crown
He's got you talking pretty loud
You berate, remember
Your ailing heart and your criminal eyes
You say you're still in love
If it's true, what can be done?
It's hard to leave all these moments behind
Called to see
If your back was still aligned
And your sheets were growing grass
All on the corners of your bed
But you've got too much to wear
On your sleeves
It has too much to do with me
And secretly, I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred
You tested your mettle
On doe's skin and petals
While kissing the lipless
Who bleed all the sweetness away
9. tammikuuta 2010
Lauantai: teenagersintokyo
Jossain vaiheessa kaikki hyvä uusi musiikki tuntui tulevan Australiasta. Viime aikoina on ollut hiljaisempaa, mutta teenagersintokyo voisi korjata tilanteen – joskin on hyvin erilaista tyypilliseen aussikamaani nähden.
Yhtyeen esikoisalbumin pitäisi ilmestyä jo pikapikaa ja ainakin tuorein kappaleirroitus Peter Pan lupaa erittäin hyvää. Albumin tuottajana häärivä David Kosten on tuotellut entuudestaan ainakin Bat for Lashesia.
Ehkä vähän turhan tasaista menoa, mutta melko mukavasti tuo itselleni jäi ainakin päähän soimaan. Lokakuinen Isabella-single on myös aika maistuvaa.
Mutta sitten. Rupesin kuuntelemaan Spotifysta vielä parin vuoden takaista s/t-ep:tä ja suorastaan häkellyin End it Tonight -biisin kohdalla. En tiedä onko kyseessä ollut hirmuinenkin hitti vai missä yhteydessä olen biisin kuullut – tuohon aikaan kun en ihan näissä määrin musiikkia kuluttanut. Kaamean tuttu kappale siis kuitenkin ja hyvä kuin mikä. Sama toistui vielä seuraavankin Black Bones -raidan kohdalla. Omituisista déjà entenduista huolimatta / johtuen ihan pirun tiukka viisraitanen, suosittelen.
Kävin tuskastumassa taas Tampereen levykauppoihin. Platan 30%-alesta tarttui vihdoin mukaan kuitenkin se ihana ja valitettavan aliarvostettu Discoveryn LP-lp (eh). Tykkään tästä niinku hurjasti. Kansipahvi on ihanan ahdistavan mattainen ja sisällä oleva isohko juliste / insert on ihan älyttömän makea. Sääli ettei ollut gatefold. Cd-julkaisu on ymmärtääkseni myös pakkaukseltaan aika siisti.
Vaan kumpi miellyttää enemmän; Discoveryn Can You Discover?
... vai Ra Ra Riotin alkuperäinen Can You Tell?
Paha.
// teenagersintokyo MySpacessa
// Teenagers in Tokyo -ep Spotifyssa
// Discovery MySpacessa
// LP-albumi Spotifyssa
Yhtyeen esikoisalbumin pitäisi ilmestyä jo pikapikaa ja ainakin tuorein kappaleirroitus Peter Pan lupaa erittäin hyvää. Albumin tuottajana häärivä David Kosten on tuotellut entuudestaan ainakin Bat for Lashesia.
Ehkä vähän turhan tasaista menoa, mutta melko mukavasti tuo itselleni jäi ainakin päähän soimaan. Lokakuinen Isabella-single on myös aika maistuvaa.
Mutta sitten. Rupesin kuuntelemaan Spotifysta vielä parin vuoden takaista s/t-ep:tä ja suorastaan häkellyin End it Tonight -biisin kohdalla. En tiedä onko kyseessä ollut hirmuinenkin hitti vai missä yhteydessä olen biisin kuullut – tuohon aikaan kun en ihan näissä määrin musiikkia kuluttanut. Kaamean tuttu kappale siis kuitenkin ja hyvä kuin mikä. Sama toistui vielä seuraavankin Black Bones -raidan kohdalla. Omituisista déjà entenduista huolimatta / johtuen ihan pirun tiukka viisraitanen, suosittelen.
Kävin tuskastumassa taas Tampereen levykauppoihin. Platan 30%-alesta tarttui vihdoin mukaan kuitenkin se ihana ja valitettavan aliarvostettu Discoveryn LP-lp (eh). Tykkään tästä niinku hurjasti. Kansipahvi on ihanan ahdistavan mattainen ja sisällä oleva isohko juliste / insert on ihan älyttömän makea. Sääli ettei ollut gatefold. Cd-julkaisu on ymmärtääkseni myös pakkaukseltaan aika siisti.
Vaan kumpi miellyttää enemmän; Discoveryn Can You Discover?
... vai Ra Ra Riotin alkuperäinen Can You Tell?
Paha.
// teenagersintokyo MySpacessa
// Teenagers in Tokyo -ep Spotifyssa
// Discovery MySpacessa
// LP-albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)