Flow '10: ensimmäiset kiinnitykset

Tänään piti kirjoitella jostain muuusta, mutta aamumurojen väärään kurkkuun menemisen aihe tuntuu oleelliselta jaettavalta myös täällä.

Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.

Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.



M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.



Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.



Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.

The xx.



Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)



Four Tet.



The Radio Dept.



Beach House.



The Drums.



Surfer Blood.



Girls.



Husky Rescue.



Hannulelauri.



Villa Nah.



+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.

Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.

Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...

Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.

// Flow Festival

Lauantai: Husky Rescue -jälkeisyys

Kuten eilinen teaser ilmoittelikin, vierähti perjantai-ilta taas Klubilla; ensin Sansan, sitten Husky Rescuen ja lopuksi pienissä määrin tanssilattiasisäänheittäjänä Viikonloppudiskonkin parissa. Kivointa.

Soolokeikan heittänyt Sansa oli itselleni oikeastaan niin uusi tuttavuus kun olla voi. Yllättävää ehkä sikäli, että ainakin MySpacen perusteella laulaja / lauluntekijätär näytti olevan vähän isommassakin tietoisuudessa. Kevyessä folkpopissa kuului vahvasti Joni Mitchell ja ainakin paikoin myös Regina Spektor. Vajaan keikan nähneenäkin tykkäsin.

Antisipaatiot olivat kuitenkin musiikin suhteen vahvasti kiinni Husky Rescuessa. Olin nähnyt yhtyeen vain kahdesti aiemmin ja viime aikojen ilmeisestä hiljaiselosta johtuen edellisen kerran jo yli pari vuotta sitten.



Kuten uuden Ship of Light -albumin kuuntelukokemuksista jo kirjoittelinkin, on yhtyeen ilmaisu muuttunut yllättävänkin paljon kolmen levyn aikana. Siihen nähden, että Huskyn kaikki kolme albumia ovat hyvinkin erilaisia, sitoi live kuitenkin hienosti yhteen niin vanhat kuin uudetkin kappaleet. Parin vanhemman biisin kohdalla soundia oli viety reippaasti vanhemmasta folktronicadowntemposta enemmän uuteen, utuiseen folkrock-henkeen, joka toimi paikoin kovinkin hienosti – kun ne muutamat tutut synasoundit sitoivat eri kappaleita kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Silti etenkin vähän hissutteluksi jäänyt versio New Light of Tomorrow'sta ei toiminut enää ihan yhtä kivasti. Kaksi muutakin kappaletta jäi pieniksi pettymyksiksi; kovassa radiosoitossa ollut We Shall Burn Bright oli etenkin alkupuolella vähän junnaava rypistys ennen lopun aukeamistaan ja viimeisenä ylimääräisbiisinä kuultu, riisutumpi versio Man of Stonesta oli Olavi Virta -haitaristaan huolimatta hitusen tylsä.

Täysosumia mahtui kuitenkin joukkoon useampia – erityisesti levyn kirkkaimmiksi suosikeiksi nousseet Sound of Love ja varsinaisen setin päättänyt Beautiful My Monster olivat oikeasti aika uskomattoman hyviä. Tällaisten biisiensä ansiosta Husky on erityisesti kansallisessa kontekstissa se kallein aarteeni.





Yllättävä ylisiisteys oli uuden levyn tokavika They Are Coming, joka kasvoi vihellysharmonioineen kaikkineen livenä suorastaan huimaksi. Yhtye ei edelleenkään kuulosta ihan yhteensulautuneelta bändiltä, vaan enemmänkin sessiolta, jossa yksittäiset elementit kasvavat aina hiljalleen osasiaan isommaksi kokonaisuudeksi.



Kappalelista jakautui mukavan tasaisesti jokaisen kolmen albumin kesken. Vanhemman tuotannon ylimpänä ystävänä innostuin niistä ehkä erityisimmin, mutta kuuntelu kuuntelulta paremmalta kuulostava Ship of Light aukesi viimeistään keikalla useamman kappaleen voimin hurjan hienosti. Ilman kahta ensimmäistä encorea kokonaisuus olisi jäänyt silti vähän laihaksi; edellislevyjen suursuosikkeina kesästä vinkkailevat Nightless Night ja Summertime Cowboy kun ovat edelleen sitä ihan parhautta.





Vaikken nokkamies Marko Nybergiä uskaltautunutkaan tällä kertaa jututtamaan, on tyyppi edelleen niitä Suomen siisteimpiä. Samoin Huskyn kehitys yhden miehen makuuhuoneprojektista ihan oikeaksi yhtyeeksi ja semmoisenaan yhdeksi maan parhaista on näin henkilökohtaisella tasollakin älyttömän inspiroivaa.

Toivottavasti nähdään taas. Viimeistään kesällä?

// Sansa MySpacessa
// Husky Rescue MySpacessa
// Ship of Light -albumi Spotifyssa

Perjantaihushus

Hus hus Huskyt siis. Kaikki on just nyt aika kivaa.



Husky Rescue ja Sansa Klubilla. Tänään.

Kävin katselemassa myös Taidemuseon H.R. Giger-näyttelyn sopivasti sattumalta tyypin 70-vuotispäivänä. Vaikkei tyyli olekaan missään määrin itselleni tarkoitettu, oli näyttely kokonaisuudessaan hirmuisen vaikuttava.

Vähän hölmöä, ehkä – mutta ihan kaikkein siisteintä oli sitten kuitenkin nähdä ihka oikea Oscar-patsas livenä. Huu.

Tiistai: Husky Rescue

Suomalaisia suosikkiyhtyeitä saattaa olla harvassa, mutta ne ovat sitten yleensä sitäkin parempia. Yksi isoimmista ja osuvimmista jutuista on Husky Rescue, jonka kolmas studioalbumi Ship of Light on uunituoreinta juuri nyt.



Vähän vaivihkaa aloitteleva ja mahtavaksi kasvava ensisingle We Shall Burn Bright tiivistää kokopitkän melko tehokkaasti. Albumi on edellisiä tummempi ja kylmempi – vanha pehmeä, orgaaninen symppissoundi on muuttunut paikoin yllättävänkin paljon. Oikeastaan päätösraita Beautiful My Monster yhteislauluineen muistuttaa parhaiten siitä Huskysta, johon jo monta vuotta sitten rakastuin. Muutos ei ole yksiselitteisesti parempaan tai huonompaan suuntaan ja levyjen keskenäinen eroavaisuus on jo itsessään hieno juttu. Silti tykkäilen itse toistaiseksi ehkä enemmän kahden ensimmäisen levyn maailmasta. Esimerkiksi Caravanista.



Toistokerrat tuovat levyyn syvyyttä ja aiempaa hienovaraisemmat koukut nappaavat tiukasti kiinni. Monitasoiset ja hiotut sovitukset ovat edelleen yhtä nautittavia ja kokonaisuus pitää taas varmasti otteessaan. Yksittäiset biisit eivät kuitenkaan nouse yhtä tehokkaasti esille kuin esimerkiksi debyytillä, mutta albumi on nimenomaan kokonaisena nautittuna miellyttävän tasainen ja yhtenäinen. Lopputulos onkin laadultaan lähes aiempiensa vertainen ja jää takuuvarmasti kaiuttimiini soimaan. Aika näyttää, tuleeko tästä samanlaista henkilökohtaista klassikkoa kuin vaikkapa siitä Country Falls -esikoisesta, Ghost Is Not Realkaan kun ei lopulta ihan siihen yltänyt.

Yhden tännekin joskus kommentoivan häiskän Husky-haastattelusta Rumbassa luin harmikseni, että yhtyettä julkaissut brittiläinen Catskills on kiikun kaakun tulevaisuutensa kanssa. Älyttömän ikävä juttu; siitä asti kun Catsit ensimmäisen Pepe Deluxé -albumin silloin vuosituhannen vaihteessa julkaisivat, olen ollut labelin ylin ystävä ja mainostellut sitä vähän joka vaiheessa – ja pitänyt kokonaisuutena omankin musiikkituotantoni esikuvana. Lafkan rosterista on löytynyt useampia valtavan kivoja, pieniä nimiä. Voinkin suositella tekemään hyvän teon, tukemaan siistiä toimintaa ja saamaan vastineeksi oivaa musiikkia – Catskillsin verkkokauppa on pullollaan erinomaisia julkaisuja. Esimerkiksi sen ekan Husky-levynkin poisto olisi nyt paikallaan – vakuudeksi vielä vaikkapa mieletön söpöstely Sleep Tight Tiger, vokaaleissa musavideomestari Miikka Lommi.



Huskyn keikka Tampereella alkuvuodesta '06 (tai '07? '07.) oli paitsi ensimmäinen kosketukseni jälkeenpäin olohuoneekseni muodostuneeseen Klubiin, myös ensimmäisiä haparoivia keskustelunaloituksia sittemin syventyneessä ja nyttemmin passiiviseksi muuttuneessa dialogissa. Kun yhtye nousee samalle lavalle nyt helmikuun kuudentena, on hyvä tilaisuus viettää tuon kolmi- (tai neli-? kolmi-.) vuotispäivää. Ehkä taas soi New Light of Tomorrow.



Klubista puheenollen, kotiuduin tovi sitten kyseisen mestan dj-levykirppikseltä, joka osoittautui aika tyydyttäväksi. Tai siis, rajatulla parinkympin budjetilla olin liikkeellä ja sijoitin ne jo kolmanteen pöytään, mutta aika käsittämättömän hyvällä lopputuloksella: the Cinematic Orchestran Man With a Movie Camera sekä huomisartisti RJD2:n Since We Last Spoke ja Deadringer. Kaikki tuplaälppäreitä, kaksi ensimmäistä gatefoldeja. Myyjä taisi tuntea olonsa vähän kynityksi – syystäkin. Blockheadin Music by Cavelight jäi harmittavasti vielä pöydälle ja useammat muut laarit jouduin rahapulan takia skippaamaan. Mutta nuo, siis, ah. Parhauksia. Sen kunniaksi biisi jokaiselta!







Someone's Second Kiss, sydän.

Indiaaniklubiamme järkkäillään taas ensi viikon lauantaina, lupaillaanpa jo ennakkoon että näitä ostoksia kuullaan siellä. Mielettömiä levyjä, ihh!

// Husky Rescue MySpacessa
// Ship of Light -albumi Spotifyssa