Jyrock 2010

Vaikka olenkin Keski-Suomesta kotoisin, oli kuluneen viikonlopun Jyrock ihka ensimmäinen kokemani. Festarin 25. juhlavuosi (samiksia jee) ei häikäissyt nimekkyydellään, mutta vakuutti lopulta laadullaan.

Perjantai alkoi the Soulsin passaamisella sekä Temppeli Soundin ja Echo Is Your Loven pikatarkastuksella. Temppeli Soundin kohdalla tuli taas huomattua että dub-kaiku on vokooderin ohella ihmiskunnan tärkeimpiä keksintöjä ja muutaman biisin jaksoikin jumitella ihan sujuvasti. Echo Is Your Love tuli nähtyä vasta nyt ensimmäisen kerran, eikä meininki lopulta ihan täysin sytyttänyt. Ihan ok kuitenkin.

Yläkerran korkannut Masquer sen sijaan sytytti. Tukholmalaiskaksikko näytti lavalla siistiltä ja kuulosti hyvältä, vaikka soitto paikoin vielä hiukan epävarmalta tuntuikin. Riisutut biisit ja täydelliset kasaripostpunksoundit tekivät kokonaisuudesta erittäin diggailtavaa. Irtopisteitä myös the Curen the Hanging Garden -biisin coveroimisesta ja kovasti tutunnäköisestä Alesis Micronista – samoin kuin TV Offille seuraavana päivänä.

Keikan päättänyt Stark Naked tiivistää yhtyeen aika oivasti.



Vähän vaivaannuttavien introspiikkien lavalle tuoma Astrid Swan & the Drunk Lovers on toiminut ennenkin livenä kivasti, mutta jättänyt lopulta kuitenkin vähän mitäänsanomattoman olon. Sama vika oli Jyrockin keikallakin – biisit toimivat ihan hyvin ja soittokin kulki, mutta kiinnostus ei kuitenkaan herännyt vieläkään ihan täysin. Vaikkei Astrid biisinsäkään mukaan ole vielä kolmeakymmentä, tuntuu loistava tulevaisuus olevan pikemminkin takana.



Seuraavana yläkerrassa lauteille astunut oululainen G-odd koitti kuulostaa ensimmäiseltä suomalaiselta DFA:lle signattavalta yhtyeeltä, mutta lopputulos oli valitettavan köyhää näkemystä tanssipunkista. Ihan kivoja soundeja ja suhteellisen iskevää rytmiikkaa, mutta missä olivat biisit?

Jyrockin aikataulut toimivat itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta erinomaisesti – mutta se yksi harmittikin sitten sitäkin enemmän. Pari viikkoa sitten Tampereella nähty, kovassa ruohonjuuritason hipsternosteessa oleva Shine 2009 toimi parin biisin tarkastelun verran taas oikein mainiosti. Erittäin nautittavaa 90-lukutuulahdusta soundeineen, biiseineen ja kokaiinilookkeineen kaikkineen, tykkään hiljalleen jo melkoisen kovasti.



Loistavan Higherin jälkeen oli kuitenkin pakko siirtyä alakertaan katsastamaan perjantai-illan oletettu pääesiintyjä, belgialainen Mintzkov.

Virhearviointi. Mintzkov jäi valitettavan tylsäksi indierockrypistelyksi, jonka jokaisen aspektin eteen teki mieli lisätä sana perus-. Etukäteen en biisejä kuunnellut, mutta keikalla kaikki tuntui olevan valitettavan tasaista massaa. Uudelleenkokeilun yhteydessä pari MySpace-raitaa toimivat nyt ihan kohtalaisesti, mutta minkäänasteisia intohimoja yhtye ei valitettavasti onnistu minussa herättämään.



Yläkerran Cosmobile jäi osaltamme illan viimeiseksi kokemukseksi, kun Terveet Kädet nyt ei ihan omaan rajoittuneeseen mukavuusalueeseeni istu. Cosmobile oli taas ok, riehakkuus ei tällä kertaa ihan tarttunut.

Kaiken kaikkiaan perjantai jätti vakuuttamisen vähän vajaaksi. Yhden erinomaisuuden ja toisen puolittain nähdyn mainiouden lisäksi listalla oli vain turhan monta ihan kivaa.

Lauantain omituinen räntäilmestys rampautti lähtöaikataulua sen verran, että illan starttaajaksi kaavailemani Kiki Pau tuli lopulta koettua vain kalkkiviivojen verran. Harmi sinänsä – joskus aiemmin näkemäni liveily oli toimivaa ja uutta levyä ovat kaikki kuulleet hehkuttaneet. Oletettavasti yhtyettä lienee tänän vuonna kuitenkin olevan tiuhaan luvassa lavoille.

Fiilis ei kuitenkaan tipahtanut, kun viereisellä terassilla puikkoihin astuneet Alpo ja Tomi toimivat kirjailluissa hopeatakeissaan kertakaikkisen komeasti. Jäykähkö äijäeturintama verotti aavistuksen fiilistä, mutta biisit toimivat oivasti. Jonkinlaisena ongelmana koin kuitenkin kappaleiden geneerisyyden – raidat tuntuivat olevan kokonaisuuksissaan vielä vähän hajanaisia. Ripaus tyypillistä synariffiä sieltä ja turhankin helppo konekomppi tuolta; yhtä ilmiselvää Justice-melodiaa unohtamatta. Kaksikko kuitenkin vakuutti. Jos Alpo ja Tomi löytävät soppaansa vielä sen yhden omaperäisen tekijän ja profiloituvat toivottavasti vielä astetta vakavamminotettavaksi, voisi tässä olla oikeasti ihan älyttömän siisti juttu. Nytkin jo olennainen osa suomalaisen elektronisen musiikin kiinnostavinta kaartia.



Manna Mikkoineen tuli bongattua jo päiväkahvilla, mutta keikka ei sitten ihan hirveästi kiinnostanutkaan. Laadukkaita biisejä ja ihan edustavaa levitettävää kansainvälistymismielessäkin, mutta ei edelleen kuitenkaan sitä ominta teekuppiani.

Seuraavaksi terassilla pääsin vihdoin ihailemaan sitä 'Sparks-lemppariani, TV Offia. Valitettavasti yhtyeen kohdalla miksaus tuntui olevan harmittavan pielessä, sillä ne hyvät biisit eivät jotenkin kuulostaneet niin hyvältä kuin mitä niiden pitäisi – ja miltä ne ovat muualla kuulostaneet. Varsin tuttu kappalelista miellytti vähän heikommallakin äänentoistolla. Äkkiräväkkä Honey on edelleen älyttömän puoleensavetävä, mutta Saran legotukan poistuminen oli pieni byhyy.



Festareiden eniten odottamani akti oli kuitenkin göteborgilainen Bye Bye Bicycle. Jo aiemmin ihastelemani viisikko toimi livenä vielä asteen verran paremmin kuin levyllä ja keikka oli oikeasti mainioimpia aikoihin. Kun rautaisiin raitoihin yhdistyi yhtyeen ihastuttavan välitön lavapreesens, oli paketti kertakaikkisen mainio – eivätkä oletetut assosiaatiot the Drumsiin ja Franz Ferdinandiin tunnu yhtään perustelemattomilta.



Erittäin suositeltavaa koettavaa tämä. Kasari-indien soundeista ja semiepileptisestä live-elkehdinnästä vielä itse musiikin ulkopuolista diggailua.



Ruotsi-krapuloissa tuli vilkaistua nopeasti vielä Kaikukastin reggaet. Pari biisiä riitti, melko mainion lauantain jälkeen saattoi siirtyä hyvillä mielillä jo yöhön.

Mukavasti toimineet järjestelyt sekä toimiva ja sympaattinen esiintyjäkaarti jättivät viikonlopusta mukavan kuvan. Tykkäilyä myös dj-kaartille, erityisesti Tampereen-vahvistus Kaino-kaksikko oli totutun hyvä lisä. Jos etukäteen Jyrockia ylisteltiin Twitterissä Suomen parhaaksi sisätilafestariksi, ei oma kokemus jäänyt ainakaan pakkasen puolelle.

Tai kovin räntäiseksikään.

// Jyrock.fi

Lauantainen musiikkiin kadonnut

Kaksi kolmasosaa Lost in Musicista on koettu. Eilisen fiilikset uhkasivat jäädä laimeiksi, mutta onneksi pari huippuakin löytyi.

Ensimmäisenä Klubin korkkasi Rödsögården, joka oli aika tasapaksua kauniiden poikien perusrokkia. Kuulin yhtyettä nyt ensimmäistä kertaa, eikä kiinnostus juurikaan herännyt.

Them Bird Thingsin syksyisen debyyttilevyn olin ehtinyt jo ihan hyvillä kokemuksilla taustamusiikkina kuuntelemaan, mutta keikka jäi vähän pliisuksi. Toisaalta asiaan vaikutti varmasti myös lava; TBT olisi toiminut varmasti paremmin Klubin kuin Pakkahuoneen puolella, niin kuin nyt oikeastaan mikä tahansa muukin yhtye. Tunnelmaa kun ei pakkiksella juuri ole. Mutta niin, ihan ok keikka joka ei nyt ihan hirveästi sitten hetkauttanut kumminkaan. Yhtyeessä näkyi vaikuttavan myös Ville Särmä, jonka keikka Telakalla joskus vuosi, pari sitten on oikeasti huonoimpia muistamiani. Tämä oli onneksi kivempi.

Monsters of Popissa ehdinkin Mannan jo kertaalleen näkemään ja sama meininki jatkui nytkin. Tosin basistiksi oli poimittu onnettomimman näköinen tytönrääpäle ikinä, joka soitti kyllä aika toimivasti. Muutenkin keikka oli ihan ok.

Murmanskin muistan passaneeni jollain kesän festarilla ja ilmeisesti ihan syystä. Yhden biisin jaksoin Pakkiksella kuunnella, eipä tunnu olevan missään määrin minun teekuppini.

Downstairsin puolestaan passailin vasta pari viikkoa sitten ja tällä kertaa jäin vain jonnekin takatasanteelle istuskelemaan ja kuuntelemaan puolikkaalla korvalla. Kun ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut.

Kokonaan väliin jäi puolestaan the Souls, kun jumituinkin yhden kaverin kanssa juttelemaan. MySpacen perusteella en missannut mitään, josta olisin oikeasti pitänyt. Vähän tylsää perusrokkia tämäkin, näitä ilmeisesti riittää.

Eniten odottelemani akti oli sitten Joensuu 1685. Olen joitakin kertoja esikoislevyn kuunnellut, mutta livenä en ollut jostain syystä onnistunut vielä yhtyettä näkemään. Setti alkoi isosti ja vähän omaan makuuni turhankin pitkästi, mutta muutama erittäin mainio biisi tuli kyllä kuultua. Erityisen kovasti iski synavetoinen kappale, joka esiteltiin uudeksi materiaaliksi – nimestä ei luonnollisestikaan ole hajua. Kesken tiukimman soittelut ehti jokin instrumentti paukahtaa ilmeisesti rikki aiheuttaen epämääräisen pituisen keskeytyksen, mutta onneksi yleisöstä löytyi hauska poikaporukka viihdyttämään meitä muita "sieg heil, Tampere" -huuteluillaan, "arvostan" -falsettilaulullaan ja tanssiesityksellään. Löytyyhän niitä urpoja tietysti mistä taajamasta tahansa, mutta vittu ihan oikeasti – välillä Tampere on niin ahdistava paikka koittaa olla missään tai tehdä mitään. Keikka jatkui vielä kuitenkin onneksi parin biisin ajan ja settiin olin varsin tyytyväinen. Sitä ainoaa muistamaani biisiä ja kait kirkkainta hittiä, (You Shine) Brighter Than Lightia ei tosin valitettavasti kuultu. Kiinnostaisi kovasti nähdä yhtye tulevaisuudessa ihan oikeallakin keikalla.

Tammerfest-Indiaaniklubimme yhteydessä kesällä soitellut Miss Saana & the Missionaries päätti Pakkahuoneen illan ja oli ihan viihdyttävä. 16-henkisen bändin soittoa oli siistiä katsella ja kuunnella. Paljon hyviä soundeja ja biisejä löytyikin, mutta tämäkin olisi toiminut vain niin paljon paremmin siinä toisella puolella. Tietynlaisen ruotsinlaivaviihdemusiikkiviban yhtye ehkä kokonaisuudessaan kuitenkin jätti, johtuen osaltaan tietysti yleisöstä ja paikasta.

Joensuuta lukunottamatta ilta ei noussut oikein edes kädenlämpöiseksi, mutta viimeisenä esiintyi onneksi myös kovasti odottelemani Zebra & Snake. Hehkutusta on tullut viime aikoina vähän joka puolelta, mutta ne lunastuivat aika lailla täydellisesti. Keikka oli pirun intensiivinen ja kuulosti erittäin hyvältä – ja sai itsenikin hytkymään sen verran, että tutun kuvaajatyypin ansiosta nolailin itseäni varmaan aika huolella Yle Areenan suorassa lähetyksessä. Taisipa olla oikeastaan ensimmäinen kerta, kun ihan eturivissä keikkaa katselen – tungosta ei tosin ollut kyllä nimeksikään. Kovia biisejä siis, tätä uskallan jo sanoa fanittelevani. Yhden tuommoisen Coloursin jos onnistuisin itse tekemään niin olisin aika iloinen.

Tämänsyksyinen Lost in Music on nyt itselleni kolmas ja joka kerta samat jutut alkavat vähän rassaamaan. Keikat ovat showcase-luonteestaan ja tiukasta aikataulusta johtuen lyhyitä ja jäävät melko pintapuolisiksi raapaisuiksi. Enemmän kuitenkin tökkii ihan oikeasti se yleisö. LiM ei ole mikään tavallinen musiikin kuuntelijoille suunnattu festari, vaan ammattilaisten meet & greet, jossa partavesiövereistä kärsivät setät tapittavat esityksiä katsomassa korkeintaan näennäisellä mielenkiinnolla. Suhtaudun itse musiikkiin melkoisella intohimolla ja se tuntuu tekevän minusta tietyssä asioissa sen tutun kusipääelitistin, mutta edelleen mielestäni keikoissa iso osa onnistumisesta on kiinni siitä, kuinka innostuneesti yleisö on mukana. Näillä keikoilla se ei vain ole. Musiikin kaupallisuus on ylipäänsä itselleni ehkä vähän ongelmallinen aspekti, vaikka hyperkaupallisella alalla työskentelenkin ja ymmärränkin että hurjan määrän bändejä, keikkoja, levyjä missaisin ilman niitä yleisössä tönöttäviä pukupettereitä. Musiikin harrastajana ja media-alan ihmisenäkin Musiikki & Media on kuitenkin vähän hankala tapahtuma.

Onneksi omalla mediakanavallaan voi päteä juuri niin paljon kuin huvittaa. Ja ihan tyytyväinen iltaan noin ylipäänsä olin, näin kaksi erinomaista keikkaa naurettavan hintaisella (12€) lipulla. Ja tänään vielä ainakin pari lisää.

Vknlpp: Monsters of Pop ja häät

Ts. aktiiviviikonloppu pt 2 takana. Perjantai meni sujuvasti ensin häävaatteita ostellessa (puvuttomuudesta huolimatta - tai juuri siksi - onnistuin näyttämään aika poikkeuksellisen siistiltä) ja sitten Monsters of Poppaillessa Telakalla ja Klubilla.


Telakan tarjonnan avasi Mesmer, jonka yhteydessä käytettävä "pohjoismaisen indiekentän parhaiten varjeltu salaisuus" ei lunastanut koko odotuksia, mutta toimi silti ihan mukavasti. Tyyli vaiheili alun shoegazingeistä tiettyyn psykedeliaan ja päättyi jo jonkinasteiseen coreen, mutta tarjosi ainakin erittäin intensiivisen tuokion. Soundimaailma jäi ehkä turhan paljon ison äänivallin varaan, mutta fiilis ja eläytyminen oli tosiaan kiitettävällä tasolla. Kakkosena esiintynyt Manna tarjosi Joensuu-Mikon avustuksella melko kivuttoman jatkumon, sillä alku tästäkin oli jonkinasteista kenkiintuijottelua - joskin loppua kohden anti muuttuikin enemmän laulaja-lauluntekijä -suuntaan. Ihan ok keikka tämäkin. Varsin mainio ylläri olikin kuitenkin the Rollstons, jolle voisi ensikokemuksen perusteella luovuttaa rohkeasti jo jonkinasteista Suomen Shins- tai Vampire Weekend -viittaa. Erittäin toimivaa ja sympaattista indieilyä, äänimaailmakin toimi oikein kivasti. Tyypit ovat näemmä julkaisseet juuri neljännen (!) studiolättynsä, en oikein tajua miten tämä on nimeä lukuunottamatta aiemmin mennyt itseltäni tyystin ohi.

Klubilla ensimmäisenä soitteli kevään katkeransuloisenkuuluisissa tupareissani missaamamme MFMB, joka tietystä epätasaisuudestaan huolimatta oli varsin vakuuttava porukka. Erityisesti alun ja keskivaiheen pienehkö laahaus unohtui tehokkaasti muutaman viimeisen biisin aikana, ja yhtyeen räväkkä elektroindie toimikin parhaiten siirtyessään paikoin kovinkin ärhäkäksi tanssipunkiksi. Tykkäsin, haluan nähdä toistekin. Kauan odottamani Magenta Skycode puolestaan jätti aktinsa lyhyen keston vuoksi pienoisen pettymyksen, mutta itse soitto olikin sitten aika mahtavaa. Kun setti alkoi vielä Luvher Oh Haterilla, joka nyt vaan on se biisi ja uudetkin toimivat naiskuorosta huolimatta aika lupaavasti, oli kokemus jo aika elämys. Onneksi projekti on uuden tulevan levyn myötä ilmeisesti taas aktivoitumassa. Kevään kovimman obsessionimikkobiisin esittäjä Those Dancing Days tosiaan harmittavasti joutui perumaan ja tilalle jollain hämärällä logiikalla pestattu Rättö & Lehtisalo oli sitä mitä on tullut nähtyä aiemminkin, tänä kesänä vielä pariin otteeseen Röyhkän kanssa. Ihan hauskaa, mutta ei nyt missään määrin oma juttuni. Aika puuduttavia hevilopetuksia, mieli teki lähteä jo aika moneen kertaan kesken viimeisten lopettelujen.

Lauantain popit jouduin tosiaan valitettavasti passaamaan (oliko siellä siistiä?), kun siirryin Lahteen / Hollolaan saattamaan Mikkoa ja Veeraa vihille. Kun en aiemmin ole häissä poikennut ja kyseinen pariskunta on niitä yhteensopivimpia tuntemiani, oli koko tilaisuus aika ihana - ja kirkko-osuus lievistä Jumalallergioista välittämättä melkoisen koskettava. Hääjuhlassa soittelin ohjelmien ja pakollisten valssien (vaikka itse hää- oli tietysti älyttömän kaunis) välissä nelisen tuntia söpöily- & kivailumusiikkia. Piakkoin pitäisi kasailla nuo parille vielä fyysiC:n muotoon jälkifiilistelyjä varten.

Sen verran myöhään pääsin Lahdesta junailemaan, että Valon sunnuntaibrunssi Indiaaniklubilisukkeilla jäi harmittavasti väliin. Seuraavan kerran soittelemaan pääsen kuitenkin taas jo vajaan parin viikon kuluttua, kivvaa.