Väsäilen ekaa julkkaani ikinä! Jännää. Tammerfestin aikana järjestettävän Indiaaniklubin ja Groovy Goosen nelipäiväinen yhteisjuttu Valossa tulee olemaan aika siisti – tosin itse pääsen paikalle vain keskiviikoksi, kun sitten pitääkin rientää jo kohti Saksaa. Tuota ennen Inkkareita vietetään vielä kertaalleen, jo ensi viikon lauantaina.
En tiedä ceosta juuri mitään. Sen kuitenkin, että yhtyeen / tyypin debyyttipitkäsoitto White Magic ilmestyy Modularin toimesta kesäkuun lopulla. Ensisingle Come With Me on mukavan simppeliä tanssi-indietä just sillee modularisti – ja ehkä vähän jj:sti. Ja sillä on Totoro! Sydän.
Tykkään. Tätäkin voisi lauantaina soitella. Artsumpi albumiteaser Prologue on aika siisti myös.
Hiljalleen alkaa tympiä tämä googlauskelvottomien artistien kasti – ceo ei ole sekään siitä löydettävimmästä päästä. Onneksi sentään parhaasta.
--
Day 24 - A song that you want to play at your funeral
Simon & Garfunkel - the Only Living Boy in New York
Eilisen biisivalkkaus oli helppo, mutta tämänpäiväinen taas rahtusen hankalampi.
Hautajaisiani en ole koskaan liiemmälti ajatellut. Ei kiinnosta – enhän minä sinne pääse! Kun omaan kuolemaankin on vielä kolme neljännesvuosisataa jäljellä, ei soundtrackin etsiminen tunnu liian läheiseltä.
Kun oma elämä on osoittautunut kaikessa käsikirjoittuneisuudessaan hyvinkin elokuvamuotoiseksi, olisi hautajaisia mukava ajatella leffan viimeisenä kohtauksena. Kun omaiset kaivavat nenäliinojaan ja se eturivissä istuva, edelleen ikäisekseen käsittämättömän vetävän näköinen lyyli hymyilee muistaessaan kesken kaiken sen yhden hassun yhteisen jutun sieltä vuosisadan alusta, napataan vielä yksi lyhyehkö kokokuva kohtisuoraan ihmisistä ja laitetaan ruutu mustaksi.
Futuralla kirjoitetuissa lopputeksteissä soi Simon & Garfunkelin the Only Living Boy in New York.
Silleen mää meen.
--
Ajoin tänään parran ja viikset pois. Naama tuntuu hölmöltä. Haluan leukaperät.
// ceo kotisivuillaan
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Modular. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Modular. Näytä kaikki tekstit
11. kesäkuuta 2010
11. tammikuuta 2010
Maanantai: Delphic
Vuoden ensimmäinen mieletön levy on ulkona. Tutkainta vastaan on turha potkia, tänä vuonna tulet rakastamaan Delphiciä.
Manchester-kolmikon soundissa kuuluu paitsi paikallisklassikko New Order parhaimmillaan, myös vaikkapa semmoiset viime vuosien elektroindiejumalat kuin Cut Copy ja Friendly Fires. Jälki on parhaimmillaan edellisten veroista huimuutta ja kun tänään julkaistu Acolyte-albumi pystyy parhaimmuuteensa vielä mukavan tasaisesti, on kokonaisuus ihan jäätävän kova.
Tuorein single Doubt on muutamilla koukuillaan vuodenvaihteen parasta popmusiikkia.
Avausraita Clarion Call ei petä nostatuksillaan. Kitsuné-singlenä viime vuodelta tuttu This Momentary sen sijaan tuppaa olemaan pahimman luokan odottamaanjättäjä – upea kuitenkin.
Mutta mutta. Niin hyvää kuin alku lupaakin, tuntuu olo yhdeksänminuuttisen nimikappalemammutin keskivaiheilla vähän tyhjältä. Siltä kun indiediskon tanssilattialla yllättävällä selkeyden hetkellä huomaa seisovansa yksin keskellä salia tuijottamassa ympärilleen pienessä epäuskossa. Popkaavaorientoituneisuuteni toki tunnen eikä helpolla aina pidäkään päästää, mutta pariin otteeseen Delphic tuntuu hukkuneen lopputomissa synavalleissaan tiettyyn itsetarkoituksellisuuteen. Samoin kriittisissä korvissa ärsyttää paikoin tietty soundien äärimmilleen hiominen ja jopa kliinisyys – viime vuodelta tuttu Miike Snow -efekti siis. Valituksen aiheet ovat kuitenkin onneksi vain satunnaisia ja tasaisesti onnistuessaan yhtye tekee oikeasti äärimmäisen hyviä kappaleita, erityisesti levyn alkupuolella.
Vaikka muut kritiikin aiheet ovatkin vähän hakemalla haettuja, on Acolyten heikoin puoli se, ettei siltä ihan löytynyt yhtään uutta jo julkaistun kolmikon (Doubt, This Momentary ja Counterpoint) tasoista raitaa. Hyviä kappaleita kaikki muutkin, neljättä hittiä ei ehkä kuitenkaan. Tanssittavaksi tarkoitetulta levyltä se ei ole mielestäni liikaa odotettu. Vähän nyhjäilevä Remain on kuitenkin aika oiva päätös hyvälle albumille.
Kokonaistykkäämistä ei tarvitse kauaa miettiä; diggailen.
Vaikka palvomani musiikki onkin pääsääntöisesti selkeän valtavirtapotentiaalista, en tule seuranneeksi juuri ollenkaan suomalaista mainstreammusiikkimediaa (mmm). Olisikin mielenkiintoista tietää, onko yhtyeellä odotettavissa täällä minkäänlaista noteeraamisen saati breikkaamisen mahdollisuutta, vai jääkö Delphic paikallisesti vain pienen blogiskenen lempilapseksi? Katsotaanko Doubtia Voicella ja kuunnellaanko muuallakin kuin Radio Helsingissä? Sanomattakin on kai selvää, että tätä kömpelösti tanssimaan haluaisin – vieläkö Hang the DJ:hin voi luottaa?
// Delphic MySpacessa
// Acolyte-albumi Spotifyssa
Manchester-kolmikon soundissa kuuluu paitsi paikallisklassikko New Order parhaimmillaan, myös vaikkapa semmoiset viime vuosien elektroindiejumalat kuin Cut Copy ja Friendly Fires. Jälki on parhaimmillaan edellisten veroista huimuutta ja kun tänään julkaistu Acolyte-albumi pystyy parhaimmuuteensa vielä mukavan tasaisesti, on kokonaisuus ihan jäätävän kova.
Tuorein single Doubt on muutamilla koukuillaan vuodenvaihteen parasta popmusiikkia.
Avausraita Clarion Call ei petä nostatuksillaan. Kitsuné-singlenä viime vuodelta tuttu This Momentary sen sijaan tuppaa olemaan pahimman luokan odottamaanjättäjä – upea kuitenkin.
Mutta mutta. Niin hyvää kuin alku lupaakin, tuntuu olo yhdeksänminuuttisen nimikappalemammutin keskivaiheilla vähän tyhjältä. Siltä kun indiediskon tanssilattialla yllättävällä selkeyden hetkellä huomaa seisovansa yksin keskellä salia tuijottamassa ympärilleen pienessä epäuskossa. Popkaavaorientoituneisuuteni toki tunnen eikä helpolla aina pidäkään päästää, mutta pariin otteeseen Delphic tuntuu hukkuneen lopputomissa synavalleissaan tiettyyn itsetarkoituksellisuuteen. Samoin kriittisissä korvissa ärsyttää paikoin tietty soundien äärimmilleen hiominen ja jopa kliinisyys – viime vuodelta tuttu Miike Snow -efekti siis. Valituksen aiheet ovat kuitenkin onneksi vain satunnaisia ja tasaisesti onnistuessaan yhtye tekee oikeasti äärimmäisen hyviä kappaleita, erityisesti levyn alkupuolella.
Vaikka muut kritiikin aiheet ovatkin vähän hakemalla haettuja, on Acolyten heikoin puoli se, ettei siltä ihan löytynyt yhtään uutta jo julkaistun kolmikon (Doubt, This Momentary ja Counterpoint) tasoista raitaa. Hyviä kappaleita kaikki muutkin, neljättä hittiä ei ehkä kuitenkaan. Tanssittavaksi tarkoitetulta levyltä se ei ole mielestäni liikaa odotettu. Vähän nyhjäilevä Remain on kuitenkin aika oiva päätös hyvälle albumille.
Kokonaistykkäämistä ei tarvitse kauaa miettiä; diggailen.
Vaikka palvomani musiikki onkin pääsääntöisesti selkeän valtavirtapotentiaalista, en tule seuranneeksi juuri ollenkaan suomalaista mainstreammusiikkimediaa (mmm). Olisikin mielenkiintoista tietää, onko yhtyeellä odotettavissa täällä minkäänlaista noteeraamisen saati breikkaamisen mahdollisuutta, vai jääkö Delphic paikallisesti vain pienen blogiskenen lempilapseksi? Katsotaanko Doubtia Voicella ja kuunnellaanko muuallakin kuin Radio Helsingissä? Sanomattakin on kai selvää, että tätä kömpelösti tanssimaan haluaisin – vieläkö Hang the DJ:hin voi luottaa?
// Delphic MySpacessa
// Acolyte-albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)