Valoa näkyvissä

Mitenkään väheksymättä äitini osuutta reilu neljännesvuosisata sitten, oli se lopulta popmusiikki, joka minut synnytti. Popmusiikki teki minusta sellaisen kuin olen. Omistushaluisena luojana se edelleen pitää oikeuden lyödä minut maahan silloin kun se niin haluaa.

Onnekseni se nostaa myös ylös.

Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.

Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.

Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.

Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.

Sitten.

Sitten.

Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.

Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.

"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"

Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.

PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.

Valoa-etkot, pt. 2

Valoilu ei eilen mennyt ihan putkeen ja olo on taas silmänräpäyksen myötä sen verran tukala, että tämäkin ilta jää vähän lyhyeksi. Odottelussa tänään kuitenkin:

TV-Resistori



Liekki



Barbara Panther



Magenta Skycode



Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.

Valoa-etkot, pt. 1

Tampereella hypitään tänä viikonloppuna Valoa-festivaalin tahtiin, jei. Viime vuonna ensimmäistä kertaa (eikös?) järkätty klubifestari toimi ainakin silloin varsin mukavasti ja kiva kasti ilahduttaa yleisöä tänäkin vuonna.

Tänä iltana esimerkiksi seuraavaa:

Penniless



Yona



French Films



Stereo Total



Vähän huvittavasta päällekkäisyydestä johtuen alkuilta jää itselläni väliin ja suuntaan kympin aikaan Dorikseen, jossa syksyn hypeykkönen Big Wave Riders tulee nähtyä livenä nyt ekaa kertaa. Kovat odotukset! Dorkasta rynnätään sitten pää kolmantena jalkana taas kohti YYOOta, jossa katsastetaan viimeiset kaksi aktia.

.

Stereo Total -hurmos on kieltämättä aika korkealla jo. Ja huomenna lisää hyvää!

Siistiysviikonloppu

Oijoi, olipahan jännin viikonloppu ikinä.

Urakoin läpi kahdet soittelut, jotka menivät molemmat ihan erinomaisesti. Sen ihka ensimmäisen kerran ohella yhdet parhaista ikinä, ah.

Perjantain Indiaaniklubilla oli väkeä ihan kivasti. Sami Anttilan laulaja-lauluntekijä-live meni vähän ohi, mutta Suomi-spesiaalimme levytarjonta kolahti hurjasti ainakin itselle. 60- ja 70-lukujen käännösiskelmästä en tahdo saada itse tarpeekseni ja samoja olisi kiva päästä soittelemaan pian uudestaankin. Pieniä teemaklubiajatuksia onkin jo virinnyt. Ensi kerralla Inkkareita on luvassa vasta marraskuun 13. päivä, jolloin luvassa on... kyllä, ruotsalaista musiikkia. Siis ihh!

Tässä vielä itseni ja Kultaintopiin yhteinen perjantain soittolista.

Pirkko Mannola - Maailman paras levy
Monica Aspelund ja Four Cats - Katso, kenguru loikkaa
Jouko ja Kosti - Muisto vain jää
Fredi - Rakkauden sinfonia
Seikkailija - Danny
Vicky Rosti - Näinkö meille aina täällä käy
Kai Hyttinen - Naiset
Markku Aro - Rakkautta vain
Vicky Rosti - Kun Chicago kuoli
Pepe & the Paradise - Aamu
Carola ja Lasse Mårtenson - Mä lähden stadiin
Tapani Kansa - Eloise
Eini - Yes sir, alkaa polttaa
Arto Sotavalta - Päivät kuin unta
Rauli Badding Somerjoki - Valot
Jig-saw - Ujo poika
Kai Hyttinen - Nosta lippu salkoon
Pepe Willberg - Rasvis mä oon
Lemonator - California
Giant Robot - Dancehall Dominator
Magenta Skycode - Go Outside Again
Tigerbombs - That's My Score
Regina - Tapaa minut aamulla
Cats on Fire - Tears in Your Cup
Pintandwefall - Jail
Pepe Deluxé - Supersound
Uusi Fantasia - Lattialla taas
Risto - Pupu Tupuna
Karkkiautomaatti - Susan
Viola - Sad Eyed Disco Dancers
Wojciech - Ilotulta
Burning Hearts - Various Lives

Tanssijatkot Dorkassa ja lautapelijatkot Kuninkaankadulla. Oli kivaa. Lauantaipäiväinen sydämen keventäminen teki hyvää myös. Futureshorts jäi lopulta väliin, kun kiire pukkasi päälle – oli kuulemma kylmää.

Lauantai-ilta toi tullessaan sitten Hang the DJ!:n, jossa olen viime vuodet ramppaillut ja tamppaillut kuuntelijan roolissa. Niinpä omaa soitteludebyyttiä sai vähän jännittää – mutta ihan turhaan, ah. Soitto kulki ihan mainiosti ja eventti ylipäänsä oli näin eri roolissa tarkasteltunakin yksi parhaista! Klubi oli loppuunmyytynä ja hyvällä jonolla varustettu jo puolenyön aikaan ja tanssilattia täynnä puoli kahdestatoista loppuun asti. Oih! Kun yleisö söi vielä suoraan soittajakolmikkomme käsistä, oli fiilis kyllä mitä mainioin.



Meitsi! Kuvakiitos Sakari Karipurolle.

Itse soitin ainakin seuraavat biisit. Aika perus, mutta hyvis.

Magenta Skycode - People
Atlas Sound - Walkabout
Tennis - Marathon
Apples in Stereo - Dance Floor
Passion Pit - Dreams
M83 - Graveyard Girl
Wild Nothing - Chinatown
Best Coast - Boyfriend
Calvin Harris - Ready for the Weekend
Matt & Kim - Daylight
the Smiths - There Is a Light That Never Goes Out
VEGA - No Reasons
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
Annie - Heartbeat
French Films - Golden Sea
Tigerbombs - 1000 Sparks
Two Door Cinema Club - Undercover Martyn
Lo-Fi-Fnk - Want U
Mark Ronson f. Amy Winehouse - Valerie
Róisín Murphy - Overpowered
Caribou - Odessa
Vampire Weekend - A-Punk
Beastie Boys - Sabotage
Cornershop - Brimful of Asha (Norman Cook Remix)
Ladyhawke - My Delirium
the Drums - Forever and Ever Amen
Cee-Lo Green - Fuck You
the Strokes - Last Nite

Pyyntöjen sateleminen oli kivaa sekin, kun ei sitä ole aiemmin tullut juuri koettua. Toiveet tosin vaihtelivat aika huolella. Kanye Westiä (joo emmää), dubstepiä (ei ny ehkä täällä), Jukka Poikaa (no ei), Franz Ferdinandia (joo ehkä), Ladyhawkea (tietty), Mark Ronsonia (käyks Valerie?), Smithsiä (no ku soitettiin jo kaks, mutta kyllä sitä vielä tulee), Radio Deptiä (no ku soitettiin jo kaks, tulisit vähän aikasemmin hei) Tigerbombsin 1000 Sparks (ihh!), "hyvää dancea" (öh no VEGAa), Spandau Balletia (häh) ja – herranjumala – Animal Collectivea! AnCo jäi lopulta soittelematta, kun ei se nyt oikein mihinkään sopinut. Harmittaa. Pahoittelut. Mutta arvostukset yllättävästä pyynnöstä.

Mutta huikein ilta kyllä melkeinpä ikinä. Tanssittaminen oli kivaa ja läppärin takana heiluminenkin lähes yhtä hikistä hommaa kuin lattialla olo. Yksi mie luen sun blogia tuli kuultua myös, mikä on aina yhtä kivaa.

Sunnuntai sujahti peräkonttikirppiksen, pitkän kävelyn ja kokkailun merkeissä vähän liian nopeasti. Illalla stalkkailin sosiaalisessa mediassa diskoilijoita, etenkin yhtä ehkä-lukijaa. Suljetut profiilit tekevät kuitenkin elämästä paikoin turhan vaikeaa.

Ei ole helppoa, ei. Kivaa onneksi, aina joskus.

Päässä soi:



// Indiaaniklubi #16 (Suomi-spesiaali) / Oh Man + Kultaintopii -soittolista Spotifyssa
// Hang the DJ! 250910 / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Maanantai: Burning Hearts

Lauantai-ilta oli pitkästä aikaa hurjan kiva. Samaa fiilistä tavoitellaan myös ensi viikonloppuna, silloin vieläpä kahteen otteeseen levylautasten takana. Suunnaksi kannattaa ottaa siis perjantaina Kahvila Valo, jossa Indiaaniklubi vedetään läpi Suomi-teemalla – luvassa on huipuimpia kotimaisia biisejä kronologisessa järjestyksessä 60-luvulta tähän hetkeen. Tuosta toivuttuaan kannattaa aloitella lauantaita Pispalassa Future Shortsin polkupyörä-drive-in-näytöksessä (oikeasti, kirjoitetaanko se noin?) ja jatkaa loppuillaksi Klubille, jossa koitan parhaani mukaan hirttää dj:n ja tanssittaa porukkaa Tiskijukan ja Samin avustuksella.

Molemmista soitteluista olen kyllä aika valtavan innoissani. Tulkaa käymään ja kysymään biisejä – referenssiksi voin laittaa vielä edelliskerran Inkkari-listauksen, kun se täältä vielä uupuu.

Wild Beasts - Hooting & Howling
Feldberg - Dreamin'
Burning Hearts - Night Animal
Jens Lekman - Sipping on the Sweet Nectar
Herman's Hermits - Just a Little Bit Better
Caribou - Sun
Pepe Deluxé - Everybody Pass Me By
Beck - Devil's Haircut
the Crash - Pony Ride
Ra Ra Riot - Dying Is Fine
Tanlines - Three Trees
Delorean - Grow
Lake Heartbeat - Mystery
CEO - Come With Me
Mumm-Ra - She's Got You High
Mies & Elämä - Turussa
the Divine Comedy - At the Indie Disco
Au Revoir Simone - Another Likely Story (Aeroplane Remix)
Ariel Pink's Haunted Graffiti - Round And Round
the Undertones - Teenage Kicks
David Bowie - Let's Dance
Lo-Fi-Fnk - What's on Your Mind?
Broken Bells - the High Road
Metric - Help I'm Alive (the Twelves Remix)
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
the Drums - Book of Stories
French Films - Golden Sea
Summer Camp - Round the Moon
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the La's - There She Goes

Soittolistalta voisi poimia erityisesti Burning Heartsin. Kovasti odottamani yhtye tuli nähtyä nyt ekaa kertaa MOPissa, ja vaikka festarit vielä ainakin jonkun aikaa muistuvatkin mieleen lähinnä siitä omasta särkymisestä, oli keikka hyvä ja lyhyestä kestostaan huolimatta oikein lupaava. Night Animal -seiskatuuma tuli myös ostettua, ja herkkuahan tämä on.



Yhtyeen lempeyteen on helppo upota. Jos Au Revoir Simonen raikas tyttösynapop on kolahdellut, kannattaa koittaa tätäkin – ja toki toisinpäin. Viimevuotisen, vähän ohi menneen Aboa Sleeping -pitkäsoiton avausraita I Lost My Colour Vision on ehkä vieläkin huimempi.



Emoyhtye Le Futur Pompiste on hyvä kaivaa naftaliinista esiin myös. Ehkäpä ihastuttavinta indietä, mitä Suomessa on tehty.



Isäyhtye Cats on Firen ohessa, tietty.



Voihan palavat sydämet. Ei ole helppoa – varsinkaan meillä, jotka olemme jumiutuneet emotionaalisesti vuoteen '99.

{ In short: Upcoming weekend is filled with nice things – plus me djing, twice. Burning Hearts will definitely be on both playlists. }

// Burning Hearts MySpacessa
// Indiaaniklubi #15 / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Monsters of Pop -ennakot ja -arvonta!

Tampere on ensi viikonlopun ajan taas Suomen siistein kaupunki. 'Sparksissa käydään läpi tänään ennakkoon Monsters of Popin esiintyjät ja arvotaan postauksen päätteeksi lippuja keikoille! Jee!

Torstai, Telakka

Techniquessa on tuttuja, mutta muutenkin kiinnostaa. Lazer Eye -biisin livenauhoite(?) kuulostaa älyttömän siistiltä – sopivassa suhteessa uutta aaltoa ja roskarokkia, eikä rumpukonefilleihin voi olla ihastumatta. Erittäin lupaava.

Murmansk tuli skippailtua muistaakseni viime syksyn Lost in Musicissa, mutta ehkäpä pienemmällä lavalla yhtye voisi innostaa enemmän. Shoegazesävyt kyllä viehättävät, mutta ihan täysillä biisit eivät vieläkään itselleni uppoa.

Lempibändi Pintandwefall tulee nähtyä ekaa kertaa sitten kevään. Välissä ilmestynyt ep on jäänyt melko pienelle soitolle, mutta pari biisiä siltä ja sopivassa suhteessa vanhemmilta niin ah – loistokeikan ainekset ovat taas kasassa. Näin yhtyeen kaksi ja puoli vuotta sitten ensimmäisen kerran juuri Telakalla ja hullaannuin täysin – ykköslevyn huikeat soundit kun toimivat lokaatiossa ihan täydellisesti. Aiai, kivaa!

Torstai, Klubi

MOPin Klubi-osio starttaa Göteborg-indiellä, jes. Ihan siihen tyypillisimpään, ylisiistiin paikallissoundiin Ikons ei natsaa, mutta postpunkimpi meno iskee ihan kivasti ainakin ennakkoon. Intensiivinen.

Festareiden isoin nimi tulee Uudesta-Seelannista. Sub Pop -akti the Ruby Suns seikkailee aika ihanan oloisessa psykedeliamaailmassa ja voisi hyvinkin olla yksi viikonlopun lumoavimmista keikkakokemuksista. Kenya Dig It on aika ihh.



Rättö ja Lehtisalo olivat viimeksi jokseenkin absurdi paikkaus Those Dancing Daysille, eikä soitto uponnut sitten ollenkaan. Passaan, ehkä.

Perjantai, Telakka

Cosmobile on tullut nähtyä vuoden sisään pariinkin otteeseen ja livenä yhtye toimiikin aika mukavasti. Vähän perus, mutta paikallaan.

Islajaa ei tullut Flow'ssa nähtyä, mutta täällä voisi taas katsastaakin. Hyvä on.

Perjantai-illan Ruotsi-indiet osa 1/2; Francis on upouusi tuttavuus ja kuulostaa ennakkoon ihan kivalta. Helppoa, kevyttä, symppistä – ja aika kotikutoista.

Perjantai, Klubi

Them Bird Thingsistä ovat intoilleet ihan kaikki, mutta itselleni viimevuotinen debyyttialbumi ja keikkakokemus olivat aika kädenlämpöisiä. Kakkoslevy on ilmeisesti juurikin ilmestynyt, ehkäpä tällä kertaa innostuisin enemmän.

I Was a Teenage Satan Worshipper toimii tunnetusti livenä aina, vetävää keikkaa sopii siis taas odotella.

Brittiakti Baddiesin missaaminen viime kesän Provinssissa oli pienoinen harmistus, mutta revanssi käytettäköön siis hyvin. Yksittäiset biisit eivät varsinaisesti vielä tajuntaa räjäytä, mutta liveltä uskoisin voivan odottaa paljon.

Perjantai-illan päättäjänä on sitten se festareiden henkkoht-lempparini. Kevään Jyrockissa götanmaalainen Bye Bye Bicycle oli ihan täydellinen. Vähän niinkö Drums tai Smiths tai Cats on Fire, mutta ruotsalainen! Kannattaa tutustua viimeistään nyt, tämä on ihan parhautta.



Loppuun vielä jalalla koreasti Sheikki Sheikkien tahtiin, kyllä indiepoikien ja -tyttöjen kelpaa.

Lauantai, Telakka

Lauantaina iltapäivällä järkkäillään Telakalla Poppimonsterit-tapahtuma, jossa esiintyy mainio Sintti Silmusuu ja uusi tuttavuus, joensuulainen Varatiikerit. Koko perheelle suunnattuun juttuun on vapaa sisäänpääsy.

Poppimonstereiden jälkeen kannattaa suunnata Niagaraan, jossa esitetään ehkäpä sen maailman parhaan levy-yhtiön, Sub Popin musiikkivideoretrospektiivi. Vapaa sisäänpääsy myös tänne.

Telakan illan starttaa henkiin herännyt Burning Hearts, joka on osoittautunut viime aikoina yhdeksi lupaavimmista kotimaisista. Uusi materiaali hivelee korvia, eikä vanhemmassakaan ole valittamista – erittäin odotettu juttu siis.

Jo pariin otteeseen nähty Shine 2009 kuulostaa edelleen erittäin tuoreelta – tai siis, ysikahdelta. Kovaa nostetta sekä täällä että ulkomailla ja ansaitusti vieläpä, Telakan lauantai on kyllä mitä kovin.

Etenkin kun sen päättää ihan mainio Jaakko Eino Kalevi. Tykkäilen.

Lauantai, Klubi

Valittamista ei ole myöskään Klubin puolella. Uutta tavaraa ulos saanut KA SO RE kiinnostaa pitkästä aikaa nähtävänä hurjasti – niinkuin olisi kiinnostanut myös tyypin vieläkin isommassa hypessä oleva Femme en Fourrure. Bunnies kolahtelee.



Oih, Flow-missaus korvautuu nyt, kun Villa Nah on toivon mukaan Tampereellakin mitä mainioin. Tiuhassa soitossa ja tiuhassa kuuntelussa, erittäin jei. Näkikö joku tyypit eilen Taiteiden yön salakeikoilla?

Ranskaelektroinnostus on laantunut itseltäni sen verran, ettei lauantain isoin juttu Danger tunnu enää ihan niin huikealta. Keikalta odotan kuitenkin vahvaa tanssittavuutta ja ennen kaikkea supersiistejä visuja, esteettisyys kun tuntuu projektissa olevan isosti läsnä. Kiinnostava buukkaus joka tapauksessa.



--

Ja sit! 'Sparksin lukijoille tarjoutuu nyt siis mahdollisuus voittaa liput Monsters of Popiin.

Kaikkien hyvin vastanneiden kesken arvotaan kolme onnellista, jotka saavat nimen listalle haluamalleen keikalle – itselleen ja avecille. Vastausaika päättyy maanantaina kello 23:59, tuloksista ilmoitellaan sitten tiistaiaamuna sekä blogissa että suoraan voittajille.

Arvontaan osallistut lähettämällä vastauksesi ja yhteystietosi osoitteeseen jyri.ohman@ikimono.fi – tai vastaamalla kysymykseen 'Sparksin Facebook-sivulla.

Niin ja se kysymys, ah. Mitä biisiä odotat MOPissa kaikkein eniten?

Onnea kisaan ja nähään MOPissa!

// Monsters of Pop kotisivuillaan

Perjantai: Future Shorts

Paleltaa. Ulkotapahtumat ovat useimmiten kivasta ja Future Shortsin ulkoilmaesitys hyvä idea, mutta värjöttelyksi ilta kuitenkin meni.

Lyhäreitä ennen lavalle kapusi the Megaphone State. Kuulostelin uutta tuttavuutta ennen lähtöä pienen tovin ja hyvältähän se vaikutti – mutta live vakuutti jo ihan totaalisesti. Hyviä taustoja ja ihan mainiointa puhelaulantaa – vaikka räp harvemmin iskee, niin tänään kävi näin. Nimi kannattanee pistää siis vastaisen varallekin muistiin. Väinö Linnan aukiolla sounditkin toimivat jotenkin yllättävän mainiosti.





Voihan Hipstamatic.

Lyhäreistä löytyi totuttuun tapaan muutamia superkiinnostavia juttuja ja muutamia hohhoijaa-osaston täyttäjiä. David O'Reillyn Please Say Something oli äärimmäisen hämmentävä ja mielenkiintoinen, kaunis tarina.



Cinnamon Chasersin Luv Deluxe on todettu kesällä mitä herkullisimmaksi biisiksi ja video on edelleen varsin toimiva myös.



Semmoisia. Nyt teetä, leipää ja hömppäilyä. Huomenna sopii odotella sitten aika megapostausta, mutta ei siitä vielä sen enempää.

PS. Klubin sivuilta poimittua:
"Lauantai 25.9.
Hang The DJ! -indiedisko:
dj's Oh Man (Indiaaniklubi), Tiskijukka & Sami!"
Huu!

Kaksitoista juttua Flow'sta

Flow'sta toipuminen otti sen verran aikaa, että kokemusten kertailu ei ole ihan blogiaikataulun mukaista. Niinpä se viimeistelemätön syväanalyysi jääköön nyt julkaisematta, mutta poimitaan tapahtumasta sen sijaan kaksitoista eniten mietittänyttä asiaa.

I. Air

Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.

Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.

II. The Drums

Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.

Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.

III. Beach House

Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.

IV. the Radio Dept

Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.

V. Robyn

Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.

VI. Uusi Fantasia

Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.

VII. Pääesiintyjät

Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.

VIII. Ihmiset

Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.

Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.

IX. Sisäkeikat

Ei mitään järkeä.

X. Ruoka

Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.

XI. Hipsterit

Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.

XII. Henk.koht.

Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.

Flow-ennakko: 2010

Viikonloppu vilisi ohi ja lupailtu festariennakko jäikin maanantaille. Nyt siis! Seuraavassa Flow'n previkat näin omasta – eli kyseisten festarien kohdalla tietyllä tapaa valtavirtaisesta – näkökulmastani.

Keskiviikon ennakkokonsertti

Kaksi älyttömän kovaa nimeä ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta kokematta jää. LCD Soundsystemin ja Chemical Brothersin on helppo arvata räjäyttävän festialue jo ennakoilla. Molempien kovat uutuuslevyt ovat tuoreessa muistissa, eikä avaaja Kap Kap kuulosta huonolta sekään.





Perjantai

Starttaillaan varsinaisuus kotimaisella Kiki Paulla. White Mountain on keräillyt ansaittua suitsutusta ja muutenkin kyseessä on yksi potentiaalisimmista kotimaisista indieakteista. Jyrockissa missasin, täällä ei parane virhettä toistaa.



Jimi Tenor on jäänyt aina itselleni vähän outolinnuksi, vaikka kultimpaa suomalaista saa hakea. Kevyt välipalatsekkailu siis, Tony Allenilla varustettuna.



Villa Nah haki vuosi sitten vielä vähän itseään, mutta odotettuja harppauksia on otettu ja kiinnostuneiden määräkin lienee nyt moninkertainen. Erittäin jee!



Broken Bells osoittautui Meltissä vain semiupeaksi – samoin kuin levyllään. Leppoisana ilta-aloitteluna toiminee yhä mainioimmin. Citizenistä tulee jotenkin hirveästi mieleen Wales-lemppari Super Furry Animals.



Circle – no joo. Vaikka yhtye olikin Roskilden kovin, ei meininki ole ikinä juuri kolahdellut. Biisin tai kaksi voisi ehkä käydä taas kuulostelemassa, useampaa tuskin jaksaa ärsyyntymättä.



Awesome Tapes from Africa on yksi mielenkiintoisimmista esiintyjistä – osin siksi, että minulle vieraampaa soiteltavaa en juuri keksi. Afrikkalaisia obscure-kassuja bloggaajansa soittamana siis, eli mahdollisesti tämän vuoden jännimpiä juttuja.



Harmi vain, että Air puskee päälle. Joulukuun keikka jäi kokematta ja tietyllä tapaa yhtye tuntuu Flow'hun edelleen vähän hassulta poiminnalta – mutta en valita. Eka livekokemus ikinä ja odotukset ovat korkealla, suosikkibiisejä kun on varmaan parin setillisen verran.



Four Tet meni kurjasti päälle Meltissä ja samoin käy täälläkin. Jos aikataulut pitävät, ehdin vilkaisemaan läpi ehkä yhden biisin – harmi sikäli, koska alkuvuoden There Is Love in You -lättyä olisi tehnyt mieli ihastella myös elävänä.



Kiireen aiheuttaa tietenkin the Drums, josta kaiken vuodattamani hypen takia olen pakotettu ahtautumaan mahdollisimman eteen. Odotan paljon, vaikka vokalistin liveäänenkäyttö jännittääkin etukäteen vähän negatiivisella tavalla. Yhtye on toiminut päällimmäisenä soundtrackinani kuitenkin jo lähes vuoden verran, joten aikamoinen täyttymys lienee luvassa. Nykyhetken kuumimman breikanneen indiebändin kiinnittäminen on järjestäjiltä ihan mielettömän kova juttu, josta kiitokset jo etukäteen.



Illan loppuvaiheita voisi arpoa kolmen samaan aikaan starttaavan semikiinnostavuuden väliltä – Ricardo Villalobos lienee piireissä aika kovis, vaikka itselleni tuntuu aavistuksen yksitoikkoiselta, Big Boi on saanut ylistystä uutukaisellaan ihan joka puolella ja Islajan liveen tuli keväällä varovaisesti ihastuttua. Näistä jotain siis.





Ei parane unohtaa myöskään telttaklubin kotimaista Misf*tsiä ja belgialaista Aeroplanea, näissä saa vielä illan viimeiset hiet pintaan. Tanssikengät jalkaan siis!





Lauantai

Ensimmäinen peruuntuja harmittaa – vaikka Miike Snow tuli Meltissä jo nähtyäkin, olisi se ollut hienoa päästä katsastamaan myös täällä. Arvattavasti ikävä tieto monelle muullekin.

Päivä starttaillaan suomalaisputkella. Maria Gasolina, Myron & E with the Soul Investigators, Uusi Fantasia, K-X-P ja Husky Rescue – kuka vielä kehtaa sanoa, ettei täältä tule kiinnostavaa musiikkia? Erityisintoilut jo tietynasteisen kulttiaseman arvoisesta Uudesta Fantasiasta, jota en ole aiemmin livenä nähnyt. Kehuttu K-X-P sen sijaan saattaa olla vähän turhankin koomailevaa. Ja Husky, oi, ihanuus.











Alkuillan mittaan kannattanee tarkistaa myös Tastebuddies-projektin etenemistä – onneksi Jufo designaa ensimmäisenä, joten se on helppo jättää huomioimatta.

Surfer Bloodilla on etukäteen arvioituna plakkarissa yksi Flow'n kovimmista biiseistä, eikä esikoinen ole muutenkaan tylsistyttänyt. Erittäin jees, toivon ma. Keikka saattaa jäädä vajaaksi, kun Owen Pallett on pakko nähdä myös – viimevuotinen Final Fantasy -missaus kalvaa vähän edelleen.





Flow'n jazz-osio kutistuu vuosi vuodelta, mutta taso on toki sitäkin huimempaa. Timo Lassy Orchestra José Jamesin kanssa on totutun laadukasta kamaa.



Seuraavaksi peräkkäin 'Sparksissa samassa järjestyksessä tulleet ruotsalaiset. Junipin groovet jatkavat Lassysta aika mukavan luonnollisesti ja Robynin toivoisin sitten jo vähän räjäyttävän fiilistä. Luin laatulehti Keskisuomalaisesta äskettäin Body talk pt. 1:n arvostelun, joka oli lievästi sanottuna huvittava – toivottavasti Siltasen Mikkokin sattuisi Flow'hun eksymään ja tästä vakuuttumaan. Itse odottelen artistia aika hurjasti. Tanssiversio Hang With Me -raidasta on aika ihku.





Lauantai-illan eksoottisin valinta lienee syyrialaisherra Omar Souleyman, joka tarjoaa joko ikimuistoisen kokemuksen – tai sen tapahtuman pakollisen kuriositeettiaktin niin järjestäjien kuin yleisönkin puolesta. Katsotaan.



Lauantain pääakti M.I.A.:n ja lempeyden parhaasti taitavan Beach Housen päällekkäinmeno harmittaa vähän. Oletettavasti jälkimmäiseen päädyn, pari kappaletta tulee ehkä ensimmäistäkin katseltua.





Major Lazer ei oikein inspaa, joten väliin saa ehkä hengähtää hetken – sitten takapihalle hannulelaurin pariin. Tanssii! Jori Hulkkosen Drum Man -projekti menee harmittavasti päälle.





Lazerista sooloilemalla jatkava Diplo tullee sekin skipattua ainakin enimmäkseen. Ilta taitaakin päättyä sitten Sleigh Bellsin käsittelyssä – joskaan en ole varma, onko täysi keikallinen minulle jo liikaa.



Sununtai

Päätöspäivän alkupaloina nautitaan Dinosauruxia. Kevätkeikka Telakalla miellytti, toivottavasti tämäkin.



Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet tarjonnee leppoisan istuskeluvaiheen. Sunnuntaipäivät Flow'ssa ovat kyllä parhaimmillaan ihanuutta. Jossain vaiheessa olisi hauska katsastaa pyhätanssit – ehkä joku tietää paremmin päädynkö myös lattialle.



Suomirap kolahtelee harvakseltaan, mutta tänä kesänä Kemmuru on vihdoin omallekin kohdalleni osoittautunut aika oivaksi. Tikiksen Prince on yksi ehdottomia kesäraitoja 2010, pitänee nähdä siis.



Ricky-Tick Big Band on luonnollisesti taas aika parhautta. Leppoisa istuskeluvaihe pt. 2.



Ja sitten! The Radio Dept. on ollut uutukaisellaan yksi kuluvan vuoden lemppareitani, joten keikkaa odotan ihan hirveästi – varsinkin kun alkukesän Tavastia-mahdollisuus tuli passattua.



Konono N° 1 ehkä, Girls takuuvarmasti. Tytöt voisivat kyllä olla parhaimmillaan se tämän kesän kruunaus.





The xx tuli nähtyä Meltissä vajaasti, joten täällä tarjoutuva toinen tilaisuus on aika mainiointa. Erittäin siistiä.



Marina and the Diamonds viehätti alkuun parilla biisillään aika kovasti, mutta debyytti oli kokonaisuutena aika hömppää. Eikä yhtä kivalla tavalla kuin vaikka Ellie. Lempiraita I'm Not a Robot tekisi ainakin mieli nähdä.



Saksassa silkkaa magiaa tarjoillut Jónsi tuottaa kylmiä väreitä aika varmasti myös Suvilahdessa. Tällä keikalla on vaikutuksia.



Festarit päättävät Cariboun toimesta – eli oletettavasti aika miellyttävällä tavalla. Uutta levyä on tullut kuunneltua vähän hajanaisesti ja vanhempi materiaali on vierasta, mutta liippaa kokonaisuutena ainakin riittävän läheltä omaa teekuppiani.



Semmoiset. Ihan tajuton listahan tämä on, eli korkeat odotuksetkin on kielikuvana vähän alakantin puolella. Aika osuvasti edustamani, jo vähän absurdissa määrin vihattu hipsterosasto on saanut mainioimman kattauksen ja rytmipuolellakin löytyy. Aika kova into on päällä, ei voi muuta sanoa.

Neljä yötä enää! Nähdään Flow'ssa!

// Flow Festival 2010
// Printattava .pdf-aikataulu Flow'n sivuilla

Flow-ennakko: 2007-2009

Flow'hun on aikaa reilun viikon verran ja jo nyt on selvää, että tulossa on ainakin lineupillisesti kaikkien aikojen kotimainen festari. Kun järjestelyiden toimivuuteen voi kolmen aiemman festarin perusteella luottaa ja puitteetkin ovat aika ihkut, ovat odotukset aika korkealla.

Etkoillaan tänään viidellä plus yhdellä pakahduttavimmilla Flow-elämyksellä tähän saakka.

5. Crystal Castles - Crimewave (2008)

Ikävät myöhästelytkään eivät haitanneet, kun lopputuloksena oli intensiivisin keikka ikinä.



4. Vampire Weekend - M79 (2009)

Pienoisen pettymysvuoden ehdottomin huippuhetki. Muut isot onnistujat olivat odotetusti Ladyhawke ja Lily Allen, mutta edellisvuosien tenhoon ei viimeksi ihan ylletty.



3. Architecture in Helsinki - Heart It Races (2007)

Hetki, jolloin löysin itseni indiepopista ja ihmisenä.



2. Kings of Convenience - I Don't Know What I Can Save You From (2008)

Maagisin keikka ikinä, auringonlasku ja yleisön reaktiot alun eri vaiheissa – ihh.



1. Cut Copy - Out There on the Ice (2008)

En ole ikinä hyppinyt yhtä paljon. Upeutta potenssiin kymmenen.



+ Cut Chemist - the Garden (2007)

Vangitseva keikka niin katsottuna kuin kuultunakin. Tietyllä tapaa myös hellien jäähyväisten jättö kokonaiselle genrelle, joskin tapailemme edelleen epäsäännöllisesti.



Huomenna vilkuillaan sitten läpi kiinnostavimmat esiintyjät tulevilta festeiltä. Varaudu siis megapostaukseen!

// Flow Festival
// Flow 2009
// Flow 2008
// Flow 2007

Keskiviikkohurmos: Cut Copy ja French Horn Rebellion

Yes, no, maybe.

Olen ehtinyt lataamaan musiikillisen harrastuneisuuteni aikana melko monelle keikalle ja festarille niin tajuttomia odotuksia, että olen jo tottunut olemaan yleensä jälkilämmöissä aavistuksen pettynyt. Kesä 2010 on käynnistänyt poikkeuksien sarjan, joka ei toivottavasti tule ihan heti katkeamaankaan – horkassa odotellut Belle and Sebastian ja Florence + the Machine Ruisrockissa, Melt! edellisenä viikonloppuna ja eilisillan Tavastia-ekspeditio kun ovat olleet kaikki melkoisten suitsuttelujen arvoisia. Tai no, eipähän se Editorskaan huono ollut – ja Mew'kin lämmittää edelleen.

Jotain on kuitenkin jossain vaiheessa jollekin tapahtunut.

Oli alustus kuinka kömpelö tahansa, pistettäköön se eilisen mahtiskeikan, nestehukan ja kolmen tunnin yöunien piikkiin. Odotuksia joka tapauksessa siis oli; Cut Copy oli Flow'ssa '08 havaittu ehkäpä pakkotanssittavimmaksi liveksi ikinä ja lämpännyt French Horn Rebellion on ollut blogisuosikki ekoista kuunteluista lähtien. Alle vielä hyvä ruoka, seitinohut nousuhumala ja henkkareiden unohtumisesta aiheutunut hetkellinen kylmä hiki, niin kaikki postauksen arvoisen illan osaset olivat kasassa.

French Horn Rebellionin reippaan puolen tunnin setissä kävi ilmi kaksi asiaa: aika kova potentiaali ja aika ohut materiaali. Kaikki kuulosti kokonaisuudessaan oikein hyvältä, mutta todella villitsemään yhtye onnistui vasta Up All Nightillaan. Seurannut päätöskappale Beaches & Friends kuulosti hyvältä – mutta kalpenee kuin keskipäivän aave the Telvesin täydelliselle remiksaukselle (ja hei Rough Trade, missä se mun maaliskuussa tilaama seiska viipyy, höh?).





Korjatkaa jos olen väärässä, mutta miehenvaistoni sanoo, ettei Broken Heartia eilen kuultu – vaikka sen niin innoissani previkkapostaukseeni tunginkin. Kokonaisuudessaan kuitenkin aika lupaava lämmittely ja yhtyeeltä on helppo jäädä odottelemaan vielä kirkkaampia helmiä. Lavameininki tasapainoili vähän itsetarkoituksellisen sekoilun rajoilla, mutta kiharamman tyypin ilmestyminen yhtäkkiä katsomon sekaan syna sylissään oli oikeasti aika älyttömän siistiä – erityisesti siinä vaiheessa kun itsekin pääsin koskettimia painelemaan! Harmi kun soitin ei ollut päällä, g-f-e-g-f-e-pimputteluni olisi varmasti ollut kiipparisoolojen kuningas.



Lyhyen väliajan aikana sali täyttyi nopsaan – ja vaikka eturivissä olisi paikoin tehnytkin mieli heilua, oli ovien tasolla hyppely ehkä vähän varmempi ratkaisu. Koko sali oli mukana aika kiitettävästi, uudet biisit otettiin vastaan tosin aika varovaisesti. No mutta ainahan.

Lights and Music avasi ja hyvin avasikin. Jos tuommoisella biisillä voi tasapainoisen setin startata, on kyseessä melkoisen kova porukka.



Pääpaino oli parin vuoden takaisella In Ghost Colours -albumilla, joka tanssitti ihan yhtä tehokkaasti kuin silloinkin. Esikoiselta tuli – kai – pari biisiä, joita en niin tunnekaan. Uusista kappaleista eilen jakamani Where I'm Going ei potkinut livenä ehkä vielä niin käsittämättömän kovaa kuin 'tube-versiona, mutta yleisön senhetkisellä vaimeudellakin saattoi olla osansa. Tai toisinpäin. Sopivasti 60-lukuun ja auringonpaistepopiin nojaileva biisi on itselläni kyllä niitä lempiraitoja just ny.



Huimia biisejä riitti arvattavasti roppakaupalla – kun kakkoslevyä junamatkalla ennakkoon kuuntelin, tuli oikein re-yllätyttyä siitä kuinka tajuttoman kovaa biisimateriaalia kasassa onkaan. Feel the Love, So Haunted, Far Away, Hearts on Fire... Huh. Mieletön porukka.









Jonkinasteisen kuuntelutauon päätyttyä tuli pistettyä merkille myös se, kuinka riisuttua yhtyeen soundi oikeastaan on. Post-punkia en esimerkiksi ole aiemmin osannut bändiin yhdistää, mutta niinhän vain tuntui sitäkin löytyvän.

Yx toimittajapoika sanoi, että yhtyeen ambitioissa ei ole se stadionbändin meininki, joka sille niin hyvin sopisi. Visio kuului ehkä jossain määrin uusissa kappaleissa, jotka eivät olleet enää niin Suvilahden räjäyttäviä kuin aiemmat. Tiiviitä klubikeikkoja on Cuttersille kuitenkin helppo lupailla pitkälle tulevaisuuteen.

Lempibiisi Unforgettable Seasonin puuttumista lukuunottamatta keikka oli aika unelma-. Out There on the Ice oli yhtä uskomaton päätös kuin viimeksikin – vaikka guy aussiaksentilla aina vähän hymyilyttääkin. Puhdasta loistokkuutta, samanlaista nostatusta en tiedä kenenkään muun taitavan.



If that's what it takes, then don't let it tear us apart
– even if it breaks your <3

Kappale, joka on oikeasti vähän elämää isompi.

Keikka oli siis mainio, mutta alkuillan lyhytkestoinen kylmä hiki häipyi Tavastialla nopsaan. Kun Suvin maailmassa pari viikkoa sitten valiteltiin venuen tukaluutta, tuntui se omiin muistoihini nähden vähän yliampuvalta – mutta ei enää eilisen jälkeen. Kuumuus kuuluu ehdottomasti alusta loppuun hypittäville keikoille ja ihmismassoihin, mutta olo oli kyllä loppuvaiheissa jo melkoisen tukala, eikä se ihan tajuton hikimäärä tuntunut itsestäni missään määrin mukavalta – ja YK-jatkofiilis katosi ihan vain senkin takia. Ilmastoinnin kehittämisen soisi olevan paikassa prioriteettilistalla vähän korkeammalla. Kun yhtälöön ynnätään aina yhtä huonot narikat natsihtavine järkkäreineen ja yleisön karjanomainen kohtelu, ei Tavastia ilman hyvää sisältöä ole ikinä ilo. De facto -asema on aikamoinen sääli.

Onneksi miinuksia ei itse esiintymisistä juuri tullut, joten jälkikäteisfiilis on varsin loistava. Cut Copyn erityisesti toivotan tervetulleeksi koska tahansa, vaikken itse kosketusetäisyydelle tällä kertaa uskaltautunutkaan. Toivottavasti seuraava tilaisuus tulee pian.

--

Oikolukukierros paljasti unettomuuden – ehkä levottomin kirjoitus ikinä. No, menköön.

Melt!-sunnuntai

Kolmas päivä lempijuttuja sujui taas astetta leppoisammin. Aamusta pyörimme Wittenbergissä vanhaa kaupunkia katsellen – ja aikataulut menivätkin sen verran tiukalle, että Kings of Conveniencen keikasta ehdimme näkemään suunnilleen toisen puolikkaan.



Aika paljon oli toki siinäkin. Erlend Øye tuntuu viiden Melt!-vierailunsa jälkeen olevan suositumpi kuin koskaan – jo iltapäivällä Gemini-lava oli ihan täyteen ahdettu. Ja syystä, sen verran hienon keikan yhtye veti. Ikilemppari I'd Rather Dance With You aikaansai viikonlopun leveimmän hymyn, mutta viime syksyn Boat Behind villitsi porukkaa tehokkaimmin. Parasta kaikesta oli kuitenkin taas Erlendin käsitrumpettisoolo, joka on popnörttiydessään siisteintä, mitä maailmassa on. Aika mainio aloitus päätöspäivälle.



Johnossi oli päälavalla nopeasti vilkuiltuna juuri niin perus, kuin olin etukäteisten perusteella veikkaillutkin, joten nokat käännettiin taas kohti Geminiä.







Slagsmålsklubben oli yksi eniten odottamistani akteista, eikä pettänyt – ruotsalaisryhmän villi bitpop oli ajankohtaan aika kontrastissa ja toimi ehkä osaltaan siksikin niin hyvin. Tanssiinkutsu oli vahva, tyyli vapaa ja koko reipas tunti tulikin heiluttua aika täysillä. Loppuun sijoitettu Sponsored by Destiny oli mieletön päätös – tutun melodian alkaessa en ollut ainoa, jolla vintti viittä vaille pimeni. Hiton loistava keikka, joskin vaatii ehdottomasti tietyn mielentilan.



Teltassa katseltiin pika pikaa loppu viivästyneestä Martina Topley-Birdistä ja Post War Yearsista, mutta alkuillan kahdesta loistokeikasta johtuen menivät molemmat vähän turhan ohi. Brittiläinen Post War Years kuulosti kuitenkin aika lupaavalta, pitää tutustua tähän vielä enemmän.





Seuraavaksi Broken Bellsiin, jonka sijoitus ei olisi voinut parempi olla. Leppoisemman sunnuntain auringonlaskubändin viitta oli räätälöity yhtyeelle, joka sen myös lunasti – joskaan biisimateriaali ei vielä ihan täysin vakuuttanut. Lavalla kuusikko (vai seitsikko?) soitti mukavan tiukkana ryhmänä ja sai biisit kuulostamaan hyvältä, mutta kun tuotannosta oikeasti nousee esille ehkä vain kolme biisiä ja loput ovat – ainakin livenä – ihan turhan geneeristä rentoiluretroa, ei tähän ihan täysillä voi upota. The Shins on yhä valovuosien päässä. Lokaatio ja ajankohta tekivät kuitenkin paljon, ja Broken Bellsin keikkaankin saattoi olla tyytyväinen. High Roadin ohella Vaporize potki ehkä kovimmin.



Välissä vähän taukoilua ja alueen lopputarkasteluja, kunnes illan jo hämärtyessä päälavalle Goldfrappia ihastelemaan. Jo ihan kiitettävän taipaleen tahkonnut yhtye sai alkuvuodesta ulos levyn, jota olen ihastellut aika paljon – ja erityisen iloinen olen ollut siitä, että Rocketista kaksikko on saanut vihdoin sen ison, upean biisinsä.



Vaikka puhdasverisempää pastissointia ei kai voisi olla olemassakaan, oli biisi yksi festarien upeimpia hetkiä – kertosäkeen alkaessa lava tuntui oikeasti räjähtävän valolla ja yleisö sai varmasti karkkia myös silmilleen. Uuden materiaalin väliin mahtui sopivasti biisejä myös electroclashimmalta Black Cherrylta ja tanssipopimmalta Supernaturelta.



Festariseurani kaipasi Meltiltä vahvaa naisartistia, ja vaikka Allison Goldfrapp ei olisi ollutkaan ehkä ihan odotuslistan kärjessä, ei emansipaatiodiskon hurmaavuudesta voinut kiistellä. Ah!

Festareiden viimeiseksi esitykseksi osaltamme jäi Massive Attack. Odotukset myös tätä kohtaan olivat aika korkealla – kun viimeksi näin yhtyeen livenä Provinssissa '04, en tiennyt musiikista ylipäänsä yhtään mitään – ja lähdin puolessavälissä pois. Kuudessa vuodessa on aika moni asia muuttunut ja suhde tuohonkin yhtyeeseen syventynyt. Ympyrä sulkeutui siinä mielessä, että tälläkin kertaa puolessavälissä arvottiin lähteäkö jo aiemmalla bussilla menemään – mutta ehkäpä tunsin olevani Massive Attackille yhden lopetuksen velkaa.



Puolitoistatuntinen live paranikin loppua kohden. Alussa yhtyeen soundi tuntui olevan jotain ihan muuta kuin se 90-luvun puolivälin Bristol, johon vuosikymmenen liian myöhässä olin ihastunut. Terävä, kliininen Teardrop ei ollut minkäänasteinen kohokohta ja Angelkin rääkyi pahemmin kuin mielessäni. Pehmeys oli kovaa, lämpö kylmää ja kaikki aivan liian kolkkoa ja teknistä. Hiljalleen meininki kuitenkin parani – ja viimeistään silloin, kun encore-vaiheessa ilmoille tuli kovasti alkuperäisen kuuloinen Unfinished Sympathy, tuntui Massive Attackin maailma taas oikealta paikalta. Hulppeat valotauluvisut miellyttivät silmää ja vaikka vahvat yhteiskunnalliset viestit tuntuivatkin paikoin jo turhan päälleliimatuilta, antoi yhtye näköaistille jotain muutakin kuin logonsa. Ja hyvä niin. Samaa ristiriitaisuutta tässä ehkä kuin eilisen dj Shadow'ssakin, mutta loppujen lopuksi aika hyvä mieli.



Kaiken kaikkiaan Meltiä ei voi olla kiittelemättä. Kuten perjantain kohdalla sanoinkin, toimivat järjestelyt ihan erinomaisesti ja fiilis oli erityisen mainio. Tämän viikonlopun suru-uutisia Love Paradesta lukiessa omaan festarivalintaan voi olla aika tyytyväinen – joskin 1,4 miljoonan kävijän tapahtuma kuulostaa jo aika silkalta hulluudelta.

Meltiä voin suositella jokaiselle, jolle esimerkiksi tämän blogin musiikkivalinnat kolahtelevat. Kattaus lienee upea myös ensi vuonna, saksan osaaminen ei ole välttämätöntä ja matkan organisointi on oletettavasti aika sujuvaa – josta omalta kohdaltani toki aika täysivaltainen kiitos matkaseuralleni.

Jaakko Eino Kalevia mukaillen danke sch-schön sch-schön sch-schön bitte, nähdään ensi vuonna!

// Melt! Festivalin kotisivut

PS. Musabloggareidenkin kilpaa rakastama Christopher Nolanin Inception tuli tsekkailtua eilen Plevnassa. Huh! Jos astetta mindfuckimpi mysteeritoiminta inspailee, kannattaa leffa tarkastaa. Tykkäsin.