Keskiviikkohurmos: Cut Copy ja French Horn Rebellion

Yes, no, maybe.

Olen ehtinyt lataamaan musiikillisen harrastuneisuuteni aikana melko monelle keikalle ja festarille niin tajuttomia odotuksia, että olen jo tottunut olemaan yleensä jälkilämmöissä aavistuksen pettynyt. Kesä 2010 on käynnistänyt poikkeuksien sarjan, joka ei toivottavasti tule ihan heti katkeamaankaan – horkassa odotellut Belle and Sebastian ja Florence + the Machine Ruisrockissa, Melt! edellisenä viikonloppuna ja eilisillan Tavastia-ekspeditio kun ovat olleet kaikki melkoisten suitsuttelujen arvoisia. Tai no, eipähän se Editorskaan huono ollut – ja Mew'kin lämmittää edelleen.

Jotain on kuitenkin jossain vaiheessa jollekin tapahtunut.

Oli alustus kuinka kömpelö tahansa, pistettäköön se eilisen mahtiskeikan, nestehukan ja kolmen tunnin yöunien piikkiin. Odotuksia joka tapauksessa siis oli; Cut Copy oli Flow'ssa '08 havaittu ehkäpä pakkotanssittavimmaksi liveksi ikinä ja lämpännyt French Horn Rebellion on ollut blogisuosikki ekoista kuunteluista lähtien. Alle vielä hyvä ruoka, seitinohut nousuhumala ja henkkareiden unohtumisesta aiheutunut hetkellinen kylmä hiki, niin kaikki postauksen arvoisen illan osaset olivat kasassa.

French Horn Rebellionin reippaan puolen tunnin setissä kävi ilmi kaksi asiaa: aika kova potentiaali ja aika ohut materiaali. Kaikki kuulosti kokonaisuudessaan oikein hyvältä, mutta todella villitsemään yhtye onnistui vasta Up All Nightillaan. Seurannut päätöskappale Beaches & Friends kuulosti hyvältä – mutta kalpenee kuin keskipäivän aave the Telvesin täydelliselle remiksaukselle (ja hei Rough Trade, missä se mun maaliskuussa tilaama seiska viipyy, höh?).





Korjatkaa jos olen väärässä, mutta miehenvaistoni sanoo, ettei Broken Heartia eilen kuultu – vaikka sen niin innoissani previkkapostaukseeni tunginkin. Kokonaisuudessaan kuitenkin aika lupaava lämmittely ja yhtyeeltä on helppo jäädä odottelemaan vielä kirkkaampia helmiä. Lavameininki tasapainoili vähän itsetarkoituksellisen sekoilun rajoilla, mutta kiharamman tyypin ilmestyminen yhtäkkiä katsomon sekaan syna sylissään oli oikeasti aika älyttömän siistiä – erityisesti siinä vaiheessa kun itsekin pääsin koskettimia painelemaan! Harmi kun soitin ei ollut päällä, g-f-e-g-f-e-pimputteluni olisi varmasti ollut kiipparisoolojen kuningas.



Lyhyen väliajan aikana sali täyttyi nopsaan – ja vaikka eturivissä olisi paikoin tehnytkin mieli heilua, oli ovien tasolla hyppely ehkä vähän varmempi ratkaisu. Koko sali oli mukana aika kiitettävästi, uudet biisit otettiin vastaan tosin aika varovaisesti. No mutta ainahan.

Lights and Music avasi ja hyvin avasikin. Jos tuommoisella biisillä voi tasapainoisen setin startata, on kyseessä melkoisen kova porukka.



Pääpaino oli parin vuoden takaisella In Ghost Colours -albumilla, joka tanssitti ihan yhtä tehokkaasti kuin silloinkin. Esikoiselta tuli – kai – pari biisiä, joita en niin tunnekaan. Uusista kappaleista eilen jakamani Where I'm Going ei potkinut livenä ehkä vielä niin käsittämättömän kovaa kuin 'tube-versiona, mutta yleisön senhetkisellä vaimeudellakin saattoi olla osansa. Tai toisinpäin. Sopivasti 60-lukuun ja auringonpaistepopiin nojaileva biisi on itselläni kyllä niitä lempiraitoja just ny.



Huimia biisejä riitti arvattavasti roppakaupalla – kun kakkoslevyä junamatkalla ennakkoon kuuntelin, tuli oikein re-yllätyttyä siitä kuinka tajuttoman kovaa biisimateriaalia kasassa onkaan. Feel the Love, So Haunted, Far Away, Hearts on Fire... Huh. Mieletön porukka.









Jonkinasteisen kuuntelutauon päätyttyä tuli pistettyä merkille myös se, kuinka riisuttua yhtyeen soundi oikeastaan on. Post-punkia en esimerkiksi ole aiemmin osannut bändiin yhdistää, mutta niinhän vain tuntui sitäkin löytyvän.

Yx toimittajapoika sanoi, että yhtyeen ambitioissa ei ole se stadionbändin meininki, joka sille niin hyvin sopisi. Visio kuului ehkä jossain määrin uusissa kappaleissa, jotka eivät olleet enää niin Suvilahden räjäyttäviä kuin aiemmat. Tiiviitä klubikeikkoja on Cuttersille kuitenkin helppo lupailla pitkälle tulevaisuuteen.

Lempibiisi Unforgettable Seasonin puuttumista lukuunottamatta keikka oli aika unelma-. Out There on the Ice oli yhtä uskomaton päätös kuin viimeksikin – vaikka guy aussiaksentilla aina vähän hymyilyttääkin. Puhdasta loistokkuutta, samanlaista nostatusta en tiedä kenenkään muun taitavan.



If that's what it takes, then don't let it tear us apart
– even if it breaks your <3

Kappale, joka on oikeasti vähän elämää isompi.

Keikka oli siis mainio, mutta alkuillan lyhytkestoinen kylmä hiki häipyi Tavastialla nopsaan. Kun Suvin maailmassa pari viikkoa sitten valiteltiin venuen tukaluutta, tuntui se omiin muistoihini nähden vähän yliampuvalta – mutta ei enää eilisen jälkeen. Kuumuus kuuluu ehdottomasti alusta loppuun hypittäville keikoille ja ihmismassoihin, mutta olo oli kyllä loppuvaiheissa jo melkoisen tukala, eikä se ihan tajuton hikimäärä tuntunut itsestäni missään määrin mukavalta – ja YK-jatkofiilis katosi ihan vain senkin takia. Ilmastoinnin kehittämisen soisi olevan paikassa prioriteettilistalla vähän korkeammalla. Kun yhtälöön ynnätään aina yhtä huonot narikat natsihtavine järkkäreineen ja yleisön karjanomainen kohtelu, ei Tavastia ilman hyvää sisältöä ole ikinä ilo. De facto -asema on aikamoinen sääli.

Onneksi miinuksia ei itse esiintymisistä juuri tullut, joten jälkikäteisfiilis on varsin loistava. Cut Copyn erityisesti toivotan tervetulleeksi koska tahansa, vaikken itse kosketusetäisyydelle tällä kertaa uskaltautunutkaan. Toivottavasti seuraava tilaisuus tulee pian.

--

Oikolukukierros paljasti unettomuuden – ehkä levottomin kirjoitus ikinä. No, menköön.