Melt!-lauantai

Eilinen vierähti pyöräretkellä Pispalassa ja Dorkan tanssilattialla, joten kertaillaanpa taas viivellä Meltejä. Ensin lauantai.

Superkiireisen perjantain jälkeen kaksi kolmasosaa festareista tuntui ainakin hiukan vähemmän hektisiltä. Lauantai venyi pitkälle iltapäivään univelkojen keräilyssä, joten alueelle päästiin vasta Jamaican loppuvaiheilla. Kuultu miellytti enemmän kuin olisin arvannutkaan, nuo kannattaa siis muistaa jatkossakin.

Festareiden ehkäpä positiivisin yllätys oli dzein muistuttama newyorkilainen Holy Ghost!. Olen tyypeiltä kuullut aiemmin vain remiksailuja, mutta herrajjumala miten täydellisen särmikkään indiediskosykkeen yhtye sai Geminille pumpattua!



Biisit eivät siis tuttuja olleet, mutta pitivät otteessaan mitä loistavimmin. Yksi viikonlopun parhaista keikoista tämä, ah!



Trip Fontaine ja Blood Red Shoes tuli tsekkailtua ihan pikapikaa, eikä kumpikaan nyt ihan hurjimmin sytyttänyt. Ihan ok, ei sen enempää.

Brittisensaatio Hurtsia kohtaan liveodotukset olivat aika korkealla, mutta mutta. Oopperalaulajan oloinen taustabaritonimies oli ei vain outo tai sopivan ysärinostalginen, mutta jotenkin äärimmäisen korni. Visuaalinen yleisilme oli toki muutenkin suoraan vuodelta '91, mutta ei jotenkin itseeni purrut. Biisit vähän paremmin, mutta kyllä Wonderful Life ainoaksi ihan oikeaksi helmeksi setistä jäi – vaikka kuinka yritin. Ehkäpä lämpenen Hurtsiin ajan kanssa, mutta tässä vaiheessa orastaneelta innostukseltani tempaistiin matto alta.



Vähän samoin kävi seuraavalle hypeilijälle, kun Darwin Deez aloitti telttakeikkansa myöhästellen. Peanut Butter Jelly -introtanssi oli ihan hauska, mutta koko näkemääni puolikasta tuntui värittävän aika vahva itseriittoisuus. Biisit kuulostivat livenä ihan kivalta, mutta esitys ei tanssinumeroiden lisäksi antanut mitään uutta, vaan tuntui päinvastoin vähentävän aktista sitä odottamaani symppiskuorrutetta. Jatkossa nauttinen Darwin-annokseni ehkä yksinomaan levyltä – sen toki edelleen ihan mielelläni.

Puolessavälissä Darwinia piti vaihtaa taas lokaatiota, tällä kertaa Geminille katselemaan Friendly Firesia. FF oli tietyllä tapaa vähän jännä buukkaus Meltiin, sillä vaikka yhtyeellä pari uudehkoa biisiä olikin ja kakkoslevykin on kai jossain vaiheessa ilmestymässä, soitti yhtye pääasiassa jo parin vuoden takaisen debyyttialbuminsa läpi. Mutta onneksi soitti, kyseessä kun oli yksi eniten tanssittavimmista ja parhaista keikoista koko viikonloppuna! Biisit toimivat, livenä korostettu perkussiopuoli oli ehdotonta korvakarkkia – ja jos Kelen edellisillan välispiikit tuntuivat ylimitoitetuilta, olisi Ed Macfarlanen just fuckin' dance alreadyista voinut ottaa sinnekin oppia. Ja minähän tottelin! Vikana vetona tullut Paris räjäytti teltan ja oli lauantain kohokohta – kovinkin verrattavissa siihen kaikkien aikojen ihanimpaan Cut Copy -pomppimiskokemukseen.



Seuraavan keikan arvonta Miike Snow'n ja the Big Pinkin välillä päättyi vähän odotetusti ensimmäisen hyväksi. Vaikka valinta ei jälkeenpäin varsinaisesti harmittanutkaan, oli Miike kuitenkin pienehkö pettymys – tajuttomiin ennakko-odotuksiin nähden, siis. Kappaleet potkivat toki odotetulla tavalla, alkupuolen naamiot keräilivät siistiyspinnoja ja tyyppien biisinkirjoitustaitoa ei voi olla ihastelematta – esimerkiksi eilisen parjattuun Two Door Cinema Clubiin nähden yhtye ei osaa olla kirjoittamatta hittejä, mutta löytää niihin kuitenkin joka kerralla jotain uutta. Joku kuitenkin tökki, ja mielestäni se oli ehkäpä miksaus. Kaikki tuntui ilman tulppiakin jotenkin turhan tasaiselta ja särmättömältä, eivätkä ne biisien millimetrintarkkaan hiotut nyanssit päässeet ollenkaan tarvittavalla tavalla esiin. Yleisö otti biisit viimeistä Animalia lukuunottamatta vastaan vähän vaimeasti. Toivottavasti Flow'ssa yhtye saadaan kuulostamaan livenä siltä, miltä se ansaitseekin.



Seuraavaksi päälavalle odoteltiin dj Shadow'ta, mutta teknisten ongelmien myötä esitys vaihtoi päikseen paikkoja Chris Cunninghamin kanssa. Viiveen myötä oli aikaa rynnätä toviksi teltalle. Dirty Projectors oli ainoa – ainakin itselleni vastaantullut – peruja, joten slottiin oli poimittu the Futureheads. DP keräsi viime vuonna niin älytöntä suitsutusta, että yhtyeen livekunnon olisin mieluusti tarkastanut, mutta vieraampi paikkaaja toimi kiitettävästi myös. Kovassa keikkaillassa tietynasteinen väliinputoaja tosin.

Aphex Twinin ja Squarepusherin musiikkivideoista tutun Chris Cunninghamin vj-/dj-setti viivästyi vielä hetken, joten kovin montaa tovia ei esitystä tullut katsottua. Grace Jones -biisin ja videon poiminta vangitsi lyhyen aikaa, mutta sitten saikin ramppailla taas kohti Geminiä.

Hercules & Love Affairin tuoreusstatus oli Friendly Firesin luokkaa, mutta mukaansatempaavuutensa ansiosta buukkaus oli tässäkin kohtaa perusteltua. Pääjehun, toisen konetyypin ja kolmen naisvokalistin katras iski parissa kohdassa häikäilemättömän kovaa. Viideltä vuosikymmeneltä vaikutteita ammentava diskoilu toimi kuultuna ja vähintäänkin persoonallisten laulajiensa ansiosta myös nähtynä – ja syvä-äänisin nainen veti Blindin mahdollisesti yhtä hyvin kuin Antonykin.



Sitten päälavalle. Odotukset dj Shadow'ta kohtaan olivat tosiaan aika huikeat, mielessäni olin odotellut samanlaista spektaakkelia kuin Cut Chemistillä Flow'ssa muutama vuosi takaperin. Lopputuloksen suhteen ajatukset olivat kuitenkin aika ristiriitaiset; toisaalta plussaa siitä, että vanhoja, edelleen äärimmäisen upeita biisejä tuli paljon – ja miinusta siitä, että jokainen raita muuttui jossain vaiheessa samanlaiseksi rumpubassokaaokseksi. Ihan alkuperäisessä muodossaan kappaleet olisivat toki voineet olla lauantai-illan pääpaikkaan vähän turhan iisejä, mutta nyt uudelleentyöstöt rassasivat aika paljon. Vanhojen rakkauksien kuuleminen oli silti melkoinen kokemus – sitä kylmien väreiden määrää, kun Building Steam With a Grain of Salt alkoi, ei voi sanoin kuvailla.



Illan päätökseksi otettiin vielä pieni annos Chromeota, joka on itselleni jäänyt tähän mennessä vähän vieraaksi. 2010-luvun Princet kuulostivat kuitenkin muutaman ehdityn biisin perusteella erittäin hyvältä, joten samaa kannattaa koitella vielä jatkossakin.

Bussiin ja unille! Jo kahden päivän perusteella uskaltaa Meltiä sanoa parhaiksi ja ramppaustendenssiltään rankimmiksi festareiksi ikinä.