Keskiviikko: Dr. Dog

Olen useaan otteeseen ehtinyt nimittää Communityn vuoden parhaaksi uudeksi sitcomiksi. Kevättä kohden tilanne ei ole muuttunut, sillä jakso toisensa jälkeen naurattaa tiuhaan ja uusinnat maistuvat edelleen. Kuinka käy komedianarkkarin kun kaikki jäävät kesätauolle?

Parasta Communityssa on ollut Troyn (Donald "ei sukua Dannylle" Glover) ja Abedin (Danny Pudi) yhteenpeluu. Jokin aika sitten satuin törmäämään Donaldin blogiin, joka on osoittautunut aika mainioksi paitsi visuaalisilta poiminnoiltaan, myös erityisesti musiikkivalkkauksiltaan. Javelinia, the Morning Bendersiä, MGMT:tä, Neon Indiania, the Bird and the Beetä... Onko Donald Amerikan Jyri vai toisinpäin?

Viimeisin tuttavuus blogista on ollut vastikään jo kuudennen albuminsa julkaissut philadelphialainen Dr. Dog. Blogipoiminta koski muutaman vuoden takaista My Old Ways -biisiä, mutta pakotti tutustumaan muuhunkin materiaaliin.



ANTI-labelin pari viikkoa sitten julkaisema Shame, Shame -albumi ei kuulosta huonolta sekään. Ihan My Old Waysin tasolle eivät biisit yllä, mutta leppoisa tasapainottelu indien ja country-vaikutteiden välillä pitää otteessaan.



Eniten kolahtavat avausraidat Stranger ja Shadow People. Ei nyt ihan the Shinsiä, mutta sinnepäin kuitenkin.



Mukava levy, joka on helppo heittää soittimeen jatkossakin. Tokavikan raidan Jackie Wants a Black Eye miellyttää laajahkolla sovituksellaan. Pitäisipäs tutustua ehkä aiempiinkin julkaisuihin.



Ah ja niin, vielä siitä Donaldista. Luonnollisesti tyyppi tekee itsekin musiikkia – useammallakin aliaksella. Childish Gambino -nimimerkillä väsätty, Grizzly Bearin Two Weeksiä pohjana käyttävä Bitch, Look at Me Now ei ole huonointa kuulemaani puhelaulantaa ja sanoituksista löytyy melkoisia helmiäkin.

I'm a try to make my street cred stack up /
I mean I'm rapping over Grizzly Bear, what the fuck?

Briljanssia.



--

Day 07 - A song that reminds you of a certain event
the Flaming Lips - Race for the Prize

Viime päivien jostain muistuttaviin biiseihin ei ole ollut vaikeuksia löytää tarjokkaita. 'Sparks on indien yliromantisoinnissaan kuin pahimmasta Harlekiinistä – jossa suklaasilmäisen renkipojan päiväunien kohde on tosin korvattu vähän vähemmän povekkailla, falsettiäänisillä popnörteillä. Niinpä biisit, jotka liittyvät ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin tuntuvat vain odottavan poimijaansa puhkimietityllä elämäsoundtrackillani.

Vähän yli vuosi sitten valmistauduin ihka ensimmäiseen dj-keikkaani. Hertan Tussikerhoon en ehtinyt saamaan uutta läppäriä, vaan jouduinkin valkkailemaan soitettaviksi cd:itä, joita en ole viime aikoina niin hirveästi harrastanut. Keikkapäivän aamuna pinosin kaikki vähänkin järkevät levyni olohuoneen lattialle ja aloitin raakkauksen. Kymmenkunta raitaa löytyi helposti, mutta sitten alkoi mietityttämään.

Hetkeä ennen lähtöä kaivoin käsiini the Flaming Lipsin the Soft Bulletin -levyn. Lipsit olivat tuolloin tuttuja ainoastaan huiman Yoshimi Battles the Pink Robots -levynsä kautta, mutta jostain muutamalla eurolla ostettu the Soft Bulletin oli jäänyt kokonaan kuuntelematta. Testimielessä koitin ensimmäistä raitaa ja tykästyin.

Hertassa istahdin soittopisteelle edellisen pyörittelijän viimeisten Pink Floydien kohdalla ja mietin kuumeisesti millä raidalla aloittaa. Kädet täristen painoin Numarkin ejectiä ja pistin the Flaming Lipsin sisään.

Kun edellinen biisi vaihtui Race for the Prizeen, oli tunne pakahduttava. Jännitys oli tipotiessään, muut ihmiset olin jo ehtinyt unohtaa – paikalla olin vain minä ja biisi.

Paitsi että Race for the Prize kirvoittaa hienoutensa (musiikki! lyriikat!) takia useimmiten vähintäänkin tippaa silmäkulmaan, muistuttaa se aina siitä ensimmäisestä soitosta. Ilman sitä en ehkä olisi harrastusta jatkanut – tai vaikkapa tähänkään päätynyt.

Kiitti.



--

// Donald Gloverin blogi iamdonald.com
// Dr. Dog MySpacessa
// Shame, Shame -albumi Spotifyssa
// Tussikerho #3 ja kaikki muut 1000 Sparksin ja Oh Manin soittolistat Spotifyssa

Torstai, telkkari, ruoka

Jos tekisin tänään vaikka pienen poikkeuksen kirjoitteluaiheisiini ja puhuisin vaihteeksi muustakin kuin musiikista. Muutamasta jutusta kun ei tunnu saavan tarpeekseen.

I'm cuddly, bitch – get used to it!

Olen paikkaillut viimeisen viikon ajan televisio- ja elämätyhjiötäni katsomalla uusintana kaikki neljä tuotantokautta jo aiemmin kehumaani How I Met Your Motheria. Suunnilleen sata jaksoa maistuu toisella kerrallakin ihan yhtä hyvältä, vaikka edellisistä katsomisista on vain muutama kuukausi. Officen rinnalla lempparikomediasarjani atm.

Erinomaisen hyvä on myös syksyn Community-uutuus, joka parin ensimmäisen jakson vakuuttelun jälkeen on sytyttänyt ihan kunnolla. Yksi hervoton parivaljakko + Chevy Chase (!) + tätä nykyä huolestuttavin tv-tyttöihastukseni = erittäin positiivinen yllätys. Suosittelen.

Yllä mainittuja kun ei Suomen telkkarista näe, ovat ainoaa varsinaista televisioviihdettäni tarjonneet viime aikoina lempparirealityni Top Chef ja Muodin huipulle. Kokkailu päättyi eilen jatkuakseen ilmeisesti taas alkuvuodesta ja muoteilukin on kohta finaalissa. Muodin huipulle on toiminut Jaakko Seliniä lukuunottamatta suomalaisena versiona yllättävänkin hyvin, vaikka kilpailun tasosta olenkin ehkä aika huono sanomaan mitään. Jonkinlaista osaamattomuutta on myös Top Chefin suhteen – kasvissyöjänä ruuista kun ei ole ihan hirveästi irti saanut.

Ruokavalio on viime aikoina tupannut muutenkin ärsyttämään; opiskelijastatuksen päätyttyä pari kuukautta sitten olen päätynyt kokkailemaan toimistolla, eikä valittu ruokavalio persaukisuuteen yhdistettynä ole se kaikkein motivoivin tilanne. Ruuanlaitto on kivaa, mutta hyvään safkaan tarvitaan muutakin kuin pakastevihanneksia ja kiinanketsuppia. Ainakin vähän ajan kuluttua.