Viikonloppu meni ohi ihan liian nopeasti – kuten tapana on. Perjantaina olin verkostoitumassa nuorten yrittäjäkollegoiden parissa, lauantain pääeventti oli kymmenes Indiaaniklubi Kahvila Valon yksivuotissynttäreiden yhteydessä ja tänään olin muuttamassa siskoani tamperelaiseksi (jee!).
Lauantainen dj-soittelulistani siis tässä, olkaapa hyvät.
Madonna - Lucky Star
Pet Shop Boys - Being Boring
Prince - the Future (Batman-soundtrack!)
Zombie Zombie - Driving This Road Until Death Sets You Free
the Raveonettes - Bang!
Ramones - Beat on the Brat
David Bowie - Changes
the Shins - Australia
Camera Obscura - Let's Get Out of This Country
Röyksopp - Röyksopp Forever
Eero Johannes - Finnrexin
Discovery - I Want You Back
hannulelauri - Sorcery
Kraftwerk - the Robots
New Order - Fine Time
Regina - Totuus Minusta
the New Christy Minstrels - What the World Needs Now Is Love
Marvin Gaye - What's Going On
RJD2 - Ring Finger
the Velvet Underground - I'm Waiting for the Man
the Smiths - Some Girls Are Bigger Than Others
Vinyylisoittelu meni tällä kertaa oikeasti paremmin kuin ikinä. Edellisellä kerralla mokailin suunnilleen joka toisen vaihdon, mutta nyt soitto kulki – tai olin liian humalassa toisin huomatakseni. Ainoastaan Röyksopp Foreverin pyörittely aluksi 45:n rpm:n nopeudella oikean 33:n sijaan huvitti – eikä Fine Time istunut ihan täysin slottiinsa. Muuten hyvä lista ja hyvät soitot. Jei!
Ensi viikolla olisi luvassa Markus Krunegårdia Helsingin Korjaamolla ja mahdollisesti NS.KLUBIa Jaakko Eino Kalevin kera Jyväskylässä. Reissausta siis, kivakivakiva.
// Indiaaniklubi #10 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
28. helmikuuta 2010
26. helmikuuta 2010
Perjantai: VIVA!
Eilisilta vierähti Klubilla VIVA!-kiertueen merkeissä. Toissailtana Turussa ja tänään Helsingissä Korjaamolla (suosittelen!) vieraileva kolmen aktin porukka oli innokkaista ennakko-odotuksistakin huolimatta yllättävän kovis.
Entuudestaan vieras Norman Palm oli vähän vässykämpi versio supersuosikki Erlend Øyestä ja oikeasti aika erinomainen. Norman säesti laulua akustisella kitaralla ja joku Janne-niminen tyyppi soitteli päälle ihan erinomaisesti paria halpissynaa, aina yhtä täydellistä kellopeliä ja steel drumia. Erityisesti viimeksi mainitun en olisi ikinä uskonut voivan kuulostaa yhtä hyvältä. Aina isommaksi kasvaessaan biisit kuulostivat huiman hyvältä, mutta vastaavasti Boys Don't Cry -hissuttelucover oli ihan täydellinen. Suutrumpetit, HUH.
Malte Rettbergin Leni Riefenstahl -henkinen musiikkivideo on muuten aika täydellinen; kylmien väreiden biisi niin livenä kuin levytyksenäkin. Girls Just Wanna Have Fun olisi ollut kiva kuulla myös, nyt tuli vain dj:n toimesta levyltä.
Zebra & Snake tuli nähtyä syksyn Lostiksissa ja silloinkin jo diggailin, mutta kaksikon soitto oli kohentunut puolessa vuodessa vielä ihan huimasti. Useampi biisi toimi erinomaisesti – ja vaikka viimeinen kappale tuntui alussa vähän köppäiseltä, muuttui sekin rumpujen mukaantultua ihan tajuttoman siistiksi. Harvinaisen huonoista valoista ja mukayllättävästä väenköyhyydestä pientä harmia, näin hyvä keikka olisi ansainnut useammankin silmäparin. Tanssiakin olisi voinut.
The Colours on tullut linkattua nyt jo niin monta kertaa, että heitetäänpäs kehiin vaihteeksi Misf*ts-remiksaus. Toimii.
Joensuu 1685:n näin ekan ja ainoan kerran syksyllä samaisissa kekkereissä ja olin aika vakuuttunut. Nyt kävi kuitenkin Zebrat ja keikka oli aika lailla alusta loppuun ihan superdiggailua. Pari kappaletta venähti vähän turhan pitkäksi jumitteluksi – montaa minuuttia kun en jaksa kovin helposti ihan samaa riffi+komppi-komboa kuunnella. Pientä pop-kaavaorientoituneisuutta kun yhtyeeseen vielä saisin, niin en voisi olla enää tyytyväisempi. Näitä lähemmäs vaikkapa Velvet Undergroundin ja sen oikean the Misfitsin soundeja ja fiilistä en ole monen kuullut yltävän.
Sen verran äänekäs oli keikka, että pientä tukkoisuutta summuuta tuntui illalla korvissa olevan. Pitäisi varmaan jo aikuistua sen verran, että saisi ne tulpat ostettua. Suositteluja?
Entuudestaan vieras Norman Palm oli vähän vässykämpi versio supersuosikki Erlend Øyestä ja oikeasti aika erinomainen. Norman säesti laulua akustisella kitaralla ja joku Janne-niminen tyyppi soitteli päälle ihan erinomaisesti paria halpissynaa, aina yhtä täydellistä kellopeliä ja steel drumia. Erityisesti viimeksi mainitun en olisi ikinä uskonut voivan kuulostaa yhtä hyvältä. Aina isommaksi kasvaessaan biisit kuulostivat huiman hyvältä, mutta vastaavasti Boys Don't Cry -hissuttelucover oli ihan täydellinen. Suutrumpetit, HUH.
Malte Rettbergin Leni Riefenstahl -henkinen musiikkivideo on muuten aika täydellinen; kylmien väreiden biisi niin livenä kuin levytyksenäkin. Girls Just Wanna Have Fun olisi ollut kiva kuulla myös, nyt tuli vain dj:n toimesta levyltä.
Zebra & Snake tuli nähtyä syksyn Lostiksissa ja silloinkin jo diggailin, mutta kaksikon soitto oli kohentunut puolessa vuodessa vielä ihan huimasti. Useampi biisi toimi erinomaisesti – ja vaikka viimeinen kappale tuntui alussa vähän köppäiseltä, muuttui sekin rumpujen mukaantultua ihan tajuttoman siistiksi. Harvinaisen huonoista valoista ja mukayllättävästä väenköyhyydestä pientä harmia, näin hyvä keikka olisi ansainnut useammankin silmäparin. Tanssiakin olisi voinut.
The Colours on tullut linkattua nyt jo niin monta kertaa, että heitetäänpäs kehiin vaihteeksi Misf*ts-remiksaus. Toimii.
Joensuu 1685:n näin ekan ja ainoan kerran syksyllä samaisissa kekkereissä ja olin aika vakuuttunut. Nyt kävi kuitenkin Zebrat ja keikka oli aika lailla alusta loppuun ihan superdiggailua. Pari kappaletta venähti vähän turhan pitkäksi jumitteluksi – montaa minuuttia kun en jaksa kovin helposti ihan samaa riffi+komppi-komboa kuunnella. Pientä pop-kaavaorientoituneisuutta kun yhtyeeseen vielä saisin, niin en voisi olla enää tyytyväisempi. Näitä lähemmäs vaikkapa Velvet Undergroundin ja sen oikean the Misfitsin soundeja ja fiilistä en ole monen kuullut yltävän.
Sen verran äänekäs oli keikka, että pientä tukkoisuutta summuuta tuntui illalla korvissa olevan. Pitäisi varmaan jo aikuistua sen verran, että saisi ne tulpat ostettua. Suositteluja?
25. helmikuuta 2010
Suomi, 2010
Skenepostaus! Vuosi 2010 tulee olemaan suomalaisen elektronisen musiikin juhlaa. Ihan oikeasti.
Villa Nahin esikoispitkä ilmestyy maaliskuussa, samoin uusi Jaakko Eino Kalevi (TSEK!). 'Sparks-suosikki TV OFFin debyytti-ep tuli ulos maanantaina, Helsinki 78-82:n huikeaakin huikeamman Cruising-biisin postailin tänne taannoin – samoin kuin MVSEVM-hehkuttelua. Superkovan Zebra & Snaken käyn re-tarkistamassa tänään Klubilla (samoin kuin aiheen vierestä Joensuu 1685:n ja Norman Palmin). LCMDF:n kokopitkää on odoteltu niin kauan, että intokin on ehtinyt jo vähän laskemaan. Tohtisikohan Eero Johannekselta ja KA SO RE:ltakin odotella uutta materiaalia – TV Off-remiksauksien lisäksi siis?
Jos ylläoleva lista ei vielä vakuuttanut, niin napataanpa esille vielä kolme äärimmäisen lupaavaa tulokasta. Näillä mennään tänä vuonna.
Regina-tyyppien ainakin näennäisen hölmösti nimetty Shine 2009 -sivuprojekti kuulostaa aika erinomaiselta. Semmoista 90-luvun alun Pet Shop Boys -pehmoilua housepianoineen ja letkeine rumpulooppeineen. Supersiistiä. Kaikki kolme biisiä vakuuttavat, enkä huhtikuista Jyrock-festin keikkaa malta oikein odottaa (julkaiskaapas nyt sitä ohjelmaa, jookos).
Viileysaste vähintään yhdentoista pinnan kohdalla.
Tuoreimmassa Imagessa poimittiin esille Dinosauruxia-duo, joka on pitänyt tarkistaa jo kun sen biting the hand that feeds -blogista joskus bongasin. Tänään sitten lopulta ja aika vaikuttuen vieläpä. Safe on jo oiva raita, ja Sky (Time Is Unfolding) samalla tavalla kiehtovaa. Imagessa käskettiin painottaa että noi on tyttöjä ja noi on outoja, mutta semmoinen taidekoulumuotiblogityttöfiilis taisi olla kuitenkin päällimmäinen tunne. Jos en nyt väärin ymmärtänyt, niin Safe on lafkaksi muuttuneen Misf*tsin toinen sinkkujulkaisu – tyyppien remiksaus on oikeasti ihan järkyttävän kova. MySpace-pakkotsekkailu, hei.
Viileysaste ainakin A.
Z&S:n the Colours-remiksauksesta tutuksi tullut hannulelauri on vähintään yhtä siistiä kuin kaikki aiemmin mainitut artistit yhteensä ikinä. Helppoa houseilua mainioilla soundeilla ja pienillä kikoilla – tykkään. Uuden Seahorse & Castle -labelin julkaisemien kahden vinyyli-ep:n kannet ovat vieläpä niin siistejä jotta ah ja ihh – asialla muuten Suomen ykkösvientituote Eero Johannes. Super Monkeyn lisäksi Metropol-ep:n a-puoli Sorcerer kuulostaa MySpacessa sen verran hyvältä, että saatan joutua kontaktoimaan taas Äx-kontakti-ihmistäni (Tampereen levykauppa-angst, äh).
Plus remix.
Viileempää kö meikän patterit.
Villa Nahin esikoispitkä ilmestyy maaliskuussa, samoin uusi Jaakko Eino Kalevi (TSEK!). 'Sparks-suosikki TV OFFin debyytti-ep tuli ulos maanantaina, Helsinki 78-82:n huikeaakin huikeamman Cruising-biisin postailin tänne taannoin – samoin kuin MVSEVM-hehkuttelua. Superkovan Zebra & Snaken käyn re-tarkistamassa tänään Klubilla (samoin kuin aiheen vierestä Joensuu 1685:n ja Norman Palmin). LCMDF:n kokopitkää on odoteltu niin kauan, että intokin on ehtinyt jo vähän laskemaan. Tohtisikohan Eero Johannekselta ja KA SO RE:ltakin odotella uutta materiaalia – TV Off-remiksauksien lisäksi siis?
Jos ylläoleva lista ei vielä vakuuttanut, niin napataanpa esille vielä kolme äärimmäisen lupaavaa tulokasta. Näillä mennään tänä vuonna.
Regina-tyyppien ainakin näennäisen hölmösti nimetty Shine 2009 -sivuprojekti kuulostaa aika erinomaiselta. Semmoista 90-luvun alun Pet Shop Boys -pehmoilua housepianoineen ja letkeine rumpulooppeineen. Supersiistiä. Kaikki kolme biisiä vakuuttavat, enkä huhtikuista Jyrock-festin keikkaa malta oikein odottaa (julkaiskaapas nyt sitä ohjelmaa, jookos).
Viileysaste vähintään yhdentoista pinnan kohdalla.
Tuoreimmassa Imagessa poimittiin esille Dinosauruxia-duo, joka on pitänyt tarkistaa jo kun sen biting the hand that feeds -blogista joskus bongasin. Tänään sitten lopulta ja aika vaikuttuen vieläpä. Safe on jo oiva raita, ja Sky (Time Is Unfolding) samalla tavalla kiehtovaa. Imagessa käskettiin painottaa että noi on tyttöjä ja noi on outoja, mutta semmoinen taidekoulumuotiblogityttöfiilis taisi olla kuitenkin päällimmäinen tunne. Jos en nyt väärin ymmärtänyt, niin Safe on lafkaksi muuttuneen Misf*tsin toinen sinkkujulkaisu – tyyppien remiksaus on oikeasti ihan järkyttävän kova. MySpace-pakkotsekkailu, hei.
Viileysaste ainakin A.
Z&S:n the Colours-remiksauksesta tutuksi tullut hannulelauri on vähintään yhtä siistiä kuin kaikki aiemmin mainitut artistit yhteensä ikinä. Helppoa houseilua mainioilla soundeilla ja pienillä kikoilla – tykkään. Uuden Seahorse & Castle -labelin julkaisemien kahden vinyyli-ep:n kannet ovat vieläpä niin siistejä jotta ah ja ihh – asialla muuten Suomen ykkösvientituote Eero Johannes. Super Monkeyn lisäksi Metropol-ep:n a-puoli Sorcerer kuulostaa MySpacessa sen verran hyvältä, että saatan joutua kontaktoimaan taas Äx-kontakti-ihmistäni (Tampereen levykauppa-angst, äh).
Plus remix.
Viileempää kö meikän patterit.
24. helmikuuta 2010
Keskiviikko: Tourist History
Pohjoisirlantilaisesta Two Door Cinema Clubista tuli jo viime vuonna blogini lempilapsi – ainakin postauksien määrästä päätellen. Yhtyeen Kitsunélle levyttämä esikoisalbumi Tourist History ilmestyy kotimaassaan perjantaina ja muualla ensi maanantaina, mutta löytyy jo 3VOOR12:sta (viiden raidan mittainen versio myös Spotifysta).
Kymmenestä raidasta olin ehtinyt kuusi kuulemaan ja osin täälläkin jakamaan jo viime vuoden aikana, mutta kokonaisuus on toki aina kokonaisuus. Leffakerhopoikien tapauksessa kyseessä on yhtenäinen ja energinen paketti, joka ei luo varsinaisesti mitään uutta, mutta pitää hyvin otteessaan. Ensituttavuusbiisi Something Good Can Work on levyltäkin edelleen aika parhautta.
Pääsääntöisesti reipastempoisia indiepoprenkutuksia maustavat vähäeleiset elektroniset sävyt ja jo vähän retroileva tanssipunkfiilis. Avausraita Cigarettes in the Theatre voisi olla myös vaikkapa Vampire Weekendiä vauhdikkaimmillaan.
Tiukasta paketista ei aiemmin kuultujen raitojen lisäksi nouse esille muita mahtavuuksia, mutta heikkoja biisejä ei ole vastaavasti lainkaan. Tourist History on albumi, joka lupaa paljon ja joka on ehdottomasti osa tämän vuoden soundtrackia – hyvinkin mahdollisesti myös livekokemuksen merkeissä. Hyvä levy, joka viihdyttää juuri kestonsa verran ja joka on helppo kaivaa hyllystä esiin koska tahansa (vrt. Wolfgang Amadeus Phoenix, Oh, Inverted World ja Summertime!). Ja kun Radio Helsinki on viime päivinä vihdoinkin onnistunut löytämään nimenomaisen the Drumsin, tarjoaisi Two Door Cinema Club yhtä lailla useampia niin radio- kuin tanssilattiaystävällisiäkin kappaleita. Lasse, jos luet tätä niin otathan vinkistä vaarin?
Riisuttu ja jumittava, alunperin Something Good Can Workin b-puolena julkaistu Do You Want It All? on yhtyettä kaikkein jumalaisimmillaan. Sellainen kappale, joka onnistuu yksistäänkin nostamaan koko albumin vielä kummasti itselleni isommaksi.
Tykkääthän?
// Two Door Cinema Club MySpacessa
// Tourist History -albumi 3VOOR12:ssa
Kymmenestä raidasta olin ehtinyt kuusi kuulemaan ja osin täälläkin jakamaan jo viime vuoden aikana, mutta kokonaisuus on toki aina kokonaisuus. Leffakerhopoikien tapauksessa kyseessä on yhtenäinen ja energinen paketti, joka ei luo varsinaisesti mitään uutta, mutta pitää hyvin otteessaan. Ensituttavuusbiisi Something Good Can Work on levyltäkin edelleen aika parhautta.
Pääsääntöisesti reipastempoisia indiepoprenkutuksia maustavat vähäeleiset elektroniset sävyt ja jo vähän retroileva tanssipunkfiilis. Avausraita Cigarettes in the Theatre voisi olla myös vaikkapa Vampire Weekendiä vauhdikkaimmillaan.
Tiukasta paketista ei aiemmin kuultujen raitojen lisäksi nouse esille muita mahtavuuksia, mutta heikkoja biisejä ei ole vastaavasti lainkaan. Tourist History on albumi, joka lupaa paljon ja joka on ehdottomasti osa tämän vuoden soundtrackia – hyvinkin mahdollisesti myös livekokemuksen merkeissä. Hyvä levy, joka viihdyttää juuri kestonsa verran ja joka on helppo kaivaa hyllystä esiin koska tahansa (vrt. Wolfgang Amadeus Phoenix, Oh, Inverted World ja Summertime!). Ja kun Radio Helsinki on viime päivinä vihdoinkin onnistunut löytämään nimenomaisen the Drumsin, tarjoaisi Two Door Cinema Club yhtä lailla useampia niin radio- kuin tanssilattiaystävällisiäkin kappaleita. Lasse, jos luet tätä niin otathan vinkistä vaarin?
Riisuttu ja jumittava, alunperin Something Good Can Workin b-puolena julkaistu Do You Want It All? on yhtyettä kaikkein jumalaisimmillaan. Sellainen kappale, joka onnistuu yksistäänkin nostamaan koko albumin vielä kummasti itselleni isommaksi.
Tykkääthän?
// Two Door Cinema Club MySpacessa
// Tourist History -albumi 3VOOR12:ssa
23. helmikuuta 2010
Tiistai: Baby Monster
Mitä muut edellä, sitä toiset perässä.
Tässä tapauksessa hipsterindieblogit; ensin Discobellestä tuli label julkaisemalla suomalaisen MVSEVMin singlen ja nyt julkaisijaksi ryhtyy pidempiaikainen lempparini BIG STEREOkin.
BS-tallin esikoiseksi hyppäsi oregonilainen Baby Monster, joka on (yllätys yllätys) elektronisilla sävyillä maustettua indietä ja lisäksi (yllätys yllätys) erittäin hyvältä kuulostavaa. Lafkan ensi kuussa ilmestyvä neitsytsingle She Comes Alive tuntuu tuoreelta ja lupaavalta. Ei ehkä ihan valtavan mullistavalta, mutta oikein toimivalta.
B-puoli Sudden Symphony on laadukas raita myös. Heikko ei ole Baby Monsterin edellinen single Ultra Violence and Beethovenkaan. Seiskatuuman välissä jaettiin löydettyjä amerikkalaisia polaroideja 70-luvulta – vähän liian siistiä.
Ehkäpä 'Sparks on levy-yhtiöitymisvuorossa sitten seuraavaksi? Ei kai siinä. Olisihan sitä kiva julkaista kaikkea kivaa – sen tulevan Paperfangs-seiskan lisäksi, tietty.
// Baby Monster MySpacessa
// BIG STEREO
Bonusrepeily.
Tässä tapauksessa hipsterindieblogit; ensin Discobellestä tuli label julkaisemalla suomalaisen MVSEVMin singlen ja nyt julkaisijaksi ryhtyy pidempiaikainen lempparini BIG STEREOkin.
BS-tallin esikoiseksi hyppäsi oregonilainen Baby Monster, joka on (yllätys yllätys) elektronisilla sävyillä maustettua indietä ja lisäksi (yllätys yllätys) erittäin hyvältä kuulostavaa. Lafkan ensi kuussa ilmestyvä neitsytsingle She Comes Alive tuntuu tuoreelta ja lupaavalta. Ei ehkä ihan valtavan mullistavalta, mutta oikein toimivalta.
B-puoli Sudden Symphony on laadukas raita myös. Heikko ei ole Baby Monsterin edellinen single Ultra Violence and Beethovenkaan. Seiskatuuman välissä jaettiin löydettyjä amerikkalaisia polaroideja 70-luvulta – vähän liian siistiä.
Ehkäpä 'Sparks on levy-yhtiöitymisvuorossa sitten seuraavaksi? Ei kai siinä. Olisihan sitä kiva julkaista kaikkea kivaa – sen tulevan Paperfangs-seiskan lisäksi, tietty.
// Baby Monster MySpacessa
// BIG STEREO
Bonusrepeily.
22. helmikuuta 2010
Kuulomisia
Mew veti mielen sen verran tyhjäksi, että menneen keikkaviikon antien puiminen on jäänyt vähän myöhään. Jotain pientä nyt kuitenkin.
Torstaina Telakoituivat Puumaja ja Immanu El. Puumaja on pitänyt tarkistaa jo aiemminkin, mutta myöhäinen tuttavuuskin oli aika postiivinen. Lyhyt setti tarjoili kasan miellyttävyyksiä, joskin soundeissa oli pientä ongelmaa – esimerkiksi toisesta yhteydestä stalkkaillun torvensoittajan puhallukset eivät kuuluneet sitten yhtään. Tämän voisin katsella kuitenkin toistekin – jospas tuon syksyisen Meriselityksiä-lätynkin saisi jossain vaiheessa läpi koiteltua. Immanu El oli sen sijaan aika pettymys, vähän mitäänsanomatonta nättien poikien post-rockia, jossa genrelle osaisin pistää itsekin melkoiset lainausmerkit, vaikken minkäänlainen harrastaja olekaan. Kyllähän sen nyt kuunteli, mutta vähän kelloa katsellen. T-paidat ja kassit näyttivät aika kivoilta, valoja näin käytettävän Telakalla nyt oikeasti ensimmäisen kerran. Onneksi tämä ei nyt sitten ollut se eka keikka ikinä, eiksni? Hih.
Perjantaina tsekkailin Rumassa Future Shortsit. Muutama erinomainen lyhäri tuli taas nähtyä, esimerkiksi vaikkapa taas tovin kuluttua (henkilökohtaisesti vähän harmittavalla tavalla) ajankohtainen Florence + the Machine, jonka Dog Days Are Over -biisin pohjalta Keith McCarthy on ohjannut the Ganzfeld Procedure -nimisen pätkän. Kylmät väreet -varoitustarra tähän.
Huiman hyvis oli myös Eric Testroeten This Is Japan, jossa yhdistellään kasa Japani-stillejä LCD Soundsystem -ääniraitaan. Pari kanssakatsojaa taisi kommentoida tylsäksi, itse olin tietenkin innoissani vanhoja muistelemassa. Tuonne taas, pian.
Loppuillan soitteluista vastasivat Klubin saatanallisessa illassa Nightsatan ja I Was a Teenage Satan Worshipper. Nighsatania näin vain muutaman biisin ihan hyvillä mielin – hevi kun ei lopulta hirveästi kiinnosta eikä kliseillä vetäminen aukea niin hyvin, joten tulin kuolanneeksi eniten analogisynien perään. IWATSW oli sen sijaan pitkästä aikaa koettuna aika mainio, ne vanhemmat biisit eritoten. Yhtye on edelleen vähän semmoinen hankalasti lokeroitava, mutta erityisesti livenä alati kivaa katseltavaa. Digg digg. Hang the DJ! oli taas toki totutun pakkohyvä.
Lauantaina neljäs peräkkäinen pakkasessatalsimispäivä tuntui jo vähän haasteelliselta, mutta onneksi olin tällä kertaa enemmän raahattavan roolissa. Ja hyvä niin, oikein mukavaa oli Liekki taas nähdä, vaikkei taukoakaan ehtinyt edellisestä kerrasta kertyä kuin muutamia kuukausia. Uudet biisit toimivat aika oivasti ja vanhat olivat ihan parhautta, taas. Ainoastaan yliväsähtäneet spiikit ärsyttivät – eikä Päijännekään kuulostanut kovin hyvältä livenä, jos nyt totta puhutaan. Hyvis keikka silti.
Olisin pistänyt viimeksi mainitun loppuun, mutta menköön sitten myöskin kuultu Kauan Kauan Sitten, joka oli vastaavasti aika toimiva. Uudempi Liekki on vaan vähän ongelmallista siihen vanhempaan nähden; taisin viimeksikin sanoa sen iskelmävivahteen olevan tätä nykyä jo vähän turhan selkeä. Allaolevassa erityisesti.
Ja siis häh, soittaako ne Pienokaista enää ollenkaan? Ehkäpä siihen on kyllästynyt sitten jo yhtyeen lisäksi yleisökin.
Mutkuemmäävaan.
Torstaina Telakoituivat Puumaja ja Immanu El. Puumaja on pitänyt tarkistaa jo aiemminkin, mutta myöhäinen tuttavuuskin oli aika postiivinen. Lyhyt setti tarjoili kasan miellyttävyyksiä, joskin soundeissa oli pientä ongelmaa – esimerkiksi toisesta yhteydestä stalkkaillun torvensoittajan puhallukset eivät kuuluneet sitten yhtään. Tämän voisin katsella kuitenkin toistekin – jospas tuon syksyisen Meriselityksiä-lätynkin saisi jossain vaiheessa läpi koiteltua. Immanu El oli sen sijaan aika pettymys, vähän mitäänsanomatonta nättien poikien post-rockia, jossa genrelle osaisin pistää itsekin melkoiset lainausmerkit, vaikken minkäänlainen harrastaja olekaan. Kyllähän sen nyt kuunteli, mutta vähän kelloa katsellen. T-paidat ja kassit näyttivät aika kivoilta, valoja näin käytettävän Telakalla nyt oikeasti ensimmäisen kerran. Onneksi tämä ei nyt sitten ollut se eka keikka ikinä, eiksni? Hih.
Perjantaina tsekkailin Rumassa Future Shortsit. Muutama erinomainen lyhäri tuli taas nähtyä, esimerkiksi vaikkapa taas tovin kuluttua (henkilökohtaisesti vähän harmittavalla tavalla) ajankohtainen Florence + the Machine, jonka Dog Days Are Over -biisin pohjalta Keith McCarthy on ohjannut the Ganzfeld Procedure -nimisen pätkän. Kylmät väreet -varoitustarra tähän.
Huiman hyvis oli myös Eric Testroeten This Is Japan, jossa yhdistellään kasa Japani-stillejä LCD Soundsystem -ääniraitaan. Pari kanssakatsojaa taisi kommentoida tylsäksi, itse olin tietenkin innoissani vanhoja muistelemassa. Tuonne taas, pian.
Loppuillan soitteluista vastasivat Klubin saatanallisessa illassa Nightsatan ja I Was a Teenage Satan Worshipper. Nighsatania näin vain muutaman biisin ihan hyvillä mielin – hevi kun ei lopulta hirveästi kiinnosta eikä kliseillä vetäminen aukea niin hyvin, joten tulin kuolanneeksi eniten analogisynien perään. IWATSW oli sen sijaan pitkästä aikaa koettuna aika mainio, ne vanhemmat biisit eritoten. Yhtye on edelleen vähän semmoinen hankalasti lokeroitava, mutta erityisesti livenä alati kivaa katseltavaa. Digg digg. Hang the DJ! oli taas toki totutun pakkohyvä.
Lauantaina neljäs peräkkäinen pakkasessatalsimispäivä tuntui jo vähän haasteelliselta, mutta onneksi olin tällä kertaa enemmän raahattavan roolissa. Ja hyvä niin, oikein mukavaa oli Liekki taas nähdä, vaikkei taukoakaan ehtinyt edellisestä kerrasta kertyä kuin muutamia kuukausia. Uudet biisit toimivat aika oivasti ja vanhat olivat ihan parhautta, taas. Ainoastaan yliväsähtäneet spiikit ärsyttivät – eikä Päijännekään kuulostanut kovin hyvältä livenä, jos nyt totta puhutaan. Hyvis keikka silti.
Olisin pistänyt viimeksi mainitun loppuun, mutta menköön sitten myöskin kuultu Kauan Kauan Sitten, joka oli vastaavasti aika toimiva. Uudempi Liekki on vaan vähän ongelmallista siihen vanhempaan nähden; taisin viimeksikin sanoa sen iskelmävivahteen olevan tätä nykyä jo vähän turhan selkeä. Allaolevassa erityisesti.
Ja siis häh, soittaako ne Pienokaista enää ollenkaan? Ehkäpä siihen on kyllästynyt sitten jo yhtyeen lisäksi yleisökin.
Mutkuemmäävaan.
20. helmikuuta 2010
Mewty
Keskiviikkoiltaan asti olin vielä pelkkä frenger. En ehkä ihan ystävä, mutta en enää vieraskaan.
Mew'n keikka Pakkahuoneella oli paitsi ensimmäinen yhtyeeltä näkemäni, myös yllättäen ensimmäinen yksittäinen Pakkis-kokemukseni – aiemmin kun olen pyörinyt tuolla vain Lost in Musicien ja levymessujen yhteydessä.
Lämppäriakti, ruotsalainen tyttöduo Taxi Taxi! tuli katseltua juurikin Lost in Musicissa viime syksynä, paikkana tuolloin tosin YO. Folkailu oli taas ihan ok, mutta ei oikein sen enempää. Sitä viimeksi kuulematta jäänyttä Daniel Johnstonin True Love Will Find You in the Endiä odottelin ennakkoon, mutta keikkaseuraan keskittyessäni ehdin biisinkaipuun jo unohtaakin. Ei isompia liikutuksia siis – maannaisensa First Aid Kit kun on esimerkiksi niin älyttömän paljon parempi kaksikko.
Mew sen sijaan liikutti useampaankin otteeseen. Introducing Palace Players -aloitus iski heti ensimmäiseksi, kuten tarkoitus olikin.
Alkupuoliskon hittikollaasi oli komeudessaan melkoisen hengästyttävää. Kun biisi toisensa jälkeen tuntui iskevän huikean kovaa, oli olo aika euforinen. Pakkahuoneella oikeastaan vasta huomasin, että vaikken yhtyettä ole vielä varsinaisesti fanittanut, on useampi kappale onnistunut tekemään aika lähtemättömän vaikutuksen. Kuten nyt sieltä helpoimmasta päästä tuo kommenttiosiossa suosikikseni ounasteltu Special.
Perään tullut Zookeeper's Boy oli aika lailla niin upea kuin olin arvellutkin. 2000-luvun popkappaleiden top kympissä, edelleen.
Yhteensoitettujen biisien myötä varsinainen setti jäi lyhyeksi, mutta encore-osuutta pitkitettiin vähän turhankin kanssa. Yksi alkupuoliskon isoimmista lemppareista oli tanssivien luurankohirvien (tjsp) videolla lisävarusteltu Sometime Life Isn't Easy, josta on hiljalleen tullut syksyn No More Stories... -albumin kakkoslempparini. Sai tanssimaan.
Etukäteen hehkuteltu visuaalisuus oli muutenkin melkoisen mielekästä. Verkkokalvot polttaneita kirkkaimpia lamppuja lukuunottamatta valot toimivat hienosti ja sympaattisen nyrjähtäneet videot taustoittivat biisejä oivasti. Toisaalta videot tuntuivat ajoittavan kappaleita ehkä vähän turhankin tiukkoihin raameihin ja enemmän vj-henkinen visuaalisuus olisi voinut olla vieläkin sopivampaa.
Biiseistä pieneksi pettymykseksi jäi vain riisuttu versio She Came Home for Christmasista, jonka yleisön lämmittänyttä virhettä olisi kyynisempi kirjoittaja voinut epäillä tarkoitushakuiseksikin.
Kokonaisuutena live miellytti valtavasti. Kappaleet ja soitto toimivat ja yleisö oli aika mukavasti mukana – joskin oma jääminen vähän etummaisten rivien ulkopuolelle harmitti jälkeenpäin ja jo aikanakin. Kun se uuden levyn ykköslempparinikin, upeista upein Beach tuli vielä loppusuoralla, en olisi voinut olla settiinkään juuri tyytyväisempi.
Keikan päättänyt, pidempi ja huimasti kasvanut Comforting Sounds oli oikeasti aika jumalainen ja meni kylmät väreet -kokemuksissani listojen kärkisijoille. Huh.
Kuten alusta ehkä jo arvasikin, en keikan jälkeen ollut enää frenger. Ehkä ennemminkin rakastunut. Aika mewty.
// Rumbasta bongattu kappalelista Spotifyssa, kiitos Oskari Onnisen.
Mew'n keikka Pakkahuoneella oli paitsi ensimmäinen yhtyeeltä näkemäni, myös yllättäen ensimmäinen yksittäinen Pakkis-kokemukseni – aiemmin kun olen pyörinyt tuolla vain Lost in Musicien ja levymessujen yhteydessä.
Lämppäriakti, ruotsalainen tyttöduo Taxi Taxi! tuli katseltua juurikin Lost in Musicissa viime syksynä, paikkana tuolloin tosin YO. Folkailu oli taas ihan ok, mutta ei oikein sen enempää. Sitä viimeksi kuulematta jäänyttä Daniel Johnstonin True Love Will Find You in the Endiä odottelin ennakkoon, mutta keikkaseuraan keskittyessäni ehdin biisinkaipuun jo unohtaakin. Ei isompia liikutuksia siis – maannaisensa First Aid Kit kun on esimerkiksi niin älyttömän paljon parempi kaksikko.
Mew sen sijaan liikutti useampaankin otteeseen. Introducing Palace Players -aloitus iski heti ensimmäiseksi, kuten tarkoitus olikin.
Alkupuoliskon hittikollaasi oli komeudessaan melkoisen hengästyttävää. Kun biisi toisensa jälkeen tuntui iskevän huikean kovaa, oli olo aika euforinen. Pakkahuoneella oikeastaan vasta huomasin, että vaikken yhtyettä ole vielä varsinaisesti fanittanut, on useampi kappale onnistunut tekemään aika lähtemättömän vaikutuksen. Kuten nyt sieltä helpoimmasta päästä tuo kommenttiosiossa suosikikseni ounasteltu Special.
Perään tullut Zookeeper's Boy oli aika lailla niin upea kuin olin arvellutkin. 2000-luvun popkappaleiden top kympissä, edelleen.
Yhteensoitettujen biisien myötä varsinainen setti jäi lyhyeksi, mutta encore-osuutta pitkitettiin vähän turhankin kanssa. Yksi alkupuoliskon isoimmista lemppareista oli tanssivien luurankohirvien (tjsp) videolla lisävarusteltu Sometime Life Isn't Easy, josta on hiljalleen tullut syksyn No More Stories... -albumin kakkoslempparini. Sai tanssimaan.
Etukäteen hehkuteltu visuaalisuus oli muutenkin melkoisen mielekästä. Verkkokalvot polttaneita kirkkaimpia lamppuja lukuunottamatta valot toimivat hienosti ja sympaattisen nyrjähtäneet videot taustoittivat biisejä oivasti. Toisaalta videot tuntuivat ajoittavan kappaleita ehkä vähän turhankin tiukkoihin raameihin ja enemmän vj-henkinen visuaalisuus olisi voinut olla vieläkin sopivampaa.
Biiseistä pieneksi pettymykseksi jäi vain riisuttu versio She Came Home for Christmasista, jonka yleisön lämmittänyttä virhettä olisi kyynisempi kirjoittaja voinut epäillä tarkoitushakuiseksikin.
Kokonaisuutena live miellytti valtavasti. Kappaleet ja soitto toimivat ja yleisö oli aika mukavasti mukana – joskin oma jääminen vähän etummaisten rivien ulkopuolelle harmitti jälkeenpäin ja jo aikanakin. Kun se uuden levyn ykköslempparinikin, upeista upein Beach tuli vielä loppusuoralla, en olisi voinut olla settiinkään juuri tyytyväisempi.
Keikan päättänyt, pidempi ja huimasti kasvanut Comforting Sounds oli oikeasti aika jumalainen ja meni kylmät väreet -kokemuksissani listojen kärkisijoille. Huh.
Kuten alusta ehkä jo arvasikin, en keikan jälkeen ollut enää frenger. Ehkä ennemminkin rakastunut. Aika mewty.
// Rumbasta bongattu kappalelista Spotifyssa, kiitos Oskari Onnisen.
17. helmikuuta 2010
Keikkaputkiprevikat
Luvassa olisi pitkästä aikaa huimahko keikkaputki. Tänään Pakkiksella soittelevat Taxi Taxi! ja Mew, huomenna Telakalla Puumaja ja Immanu El, perjantaina tampataan Hang the DJ!:ssä levyjen lisäksi Nightsatanin ja I Was a Teenage Satan Worshipperin parissa ja lauantaina kohdataan vielä iki-ihanin Liekki. Aika jei.
Näiden jälkeen vähintäänkin.
Näiden jälkeen vähintäänkin.
16. helmikuuta 2010
15. helmikuuta 2010
Maanantai: le Peuple de l'Herbe
Viikonlopun tauottomien ooksää nähny ja ooksää kuullu -kyssäreideni joukkoon mahtui utelu ranskalaisesta le Peuple de l'Herbestä. Olen yhtyeeltä kuunnellut aiemmin ainoastaan vuoden '05 Cube-albumia, joten Tilt-uutukaisen bongaaminen 3VOOR12:sta tänään tuntui vähän hassulta. No, kohtaloisti mikä kohtaloisti.
Hiphopin, downtempon, rumpubasson, dubin ja jazz-elementtien kanssa painiva lyonilaiskollektiivi onnistui Cubella iskemään juuri silloiseen diggailusuoneeni, mutta Tilt ei vakuuta ihan yhtä kovasti. Tai oikeastaan kovinkaan kovasti. Muutama hyvä biisi ja roppakaupalla kivoja soundeja, mutta lopputulos on kuitenkin vähän mitäänsanomatonta.
Ihan ok levy, muttei kuitenkaan mitään sen enempää.
Koska 'Sparksissa puhutaan kuitenkin vain kivoista jutuista, jätetään Tilt sikseen ja keskitytään mieluummin yhtyeeseen puoli vuosikymmentä sitten. Cube kun onkin ihan hiton mainio lätty – ja äärimmäisen suositeltava, jos vaikkapa se ikuinen Ninja Tune -akseli tuntuu jo loppuunkuunnellulta.
Ai ai, kuulostipas varmaan parin vuoden kuuntelutauon jälkeenkin yhä ihan älyttömän hyvältä. Koitas!
Päivä onkin ollut sopivan ranskis, kun illan yrtti-ihmisten lisäksi aamun junailu kului vihdoin Nikitaa katsellessa. Nyt voisi vetäistä leffan loppuun, vaikkapa teeleipien kanssa.
// le Peuple de l'Herbe MySpacessa
// Tilt-albumi 3VOOR12:ssa
// Cube-albumi Spotifyssa
Hiphopin, downtempon, rumpubasson, dubin ja jazz-elementtien kanssa painiva lyonilaiskollektiivi onnistui Cubella iskemään juuri silloiseen diggailusuoneeni, mutta Tilt ei vakuuta ihan yhtä kovasti. Tai oikeastaan kovinkaan kovasti. Muutama hyvä biisi ja roppakaupalla kivoja soundeja, mutta lopputulos on kuitenkin vähän mitäänsanomatonta.
Ihan ok levy, muttei kuitenkaan mitään sen enempää.
Koska 'Sparksissa puhutaan kuitenkin vain kivoista jutuista, jätetään Tilt sikseen ja keskitytään mieluummin yhtyeeseen puoli vuosikymmentä sitten. Cube kun onkin ihan hiton mainio lätty – ja äärimmäisen suositeltava, jos vaikkapa se ikuinen Ninja Tune -akseli tuntuu jo loppuunkuunnellulta.
Ai ai, kuulostipas varmaan parin vuoden kuuntelutauon jälkeenkin yhä ihan älyttömän hyvältä. Koitas!
Päivä onkin ollut sopivan ranskis, kun illan yrtti-ihmisten lisäksi aamun junailu kului vihdoin Nikitaa katsellessa. Nyt voisi vetäistä leffan loppuun, vaikkapa teeleipien kanssa.
// le Peuple de l'Herbe MySpacessa
// Tilt-albumi 3VOOR12:ssa
// Cube-albumi Spotifyssa
14. helmikuuta 2010
Ystis
Hyvää ystävänpäivää! Valentiinus, kuten eilinen blogisyndeilykin on kulunut Jyväskylässä, jonne tupsahtaminen parin vuoden vierailemattomuuden jälkeen on ollut aika jännää.
Perjantaina poikkesin ensimmäistä kertaa ikinä Ilokivessä, jossa NS.KLUBI oli yleisövajeestaankin huolimatta aika mukava kokemus. Jotenkin hauskinta oli kuulla Hang the DJ! -anthem, the Smithsin Panic myös NS:ssä.
Vaikka olen kasvanut Keski-Suomessa ja asunut varhaisaikuisuudessani yhden vuoden Jyväskylässäkin, olen ehtinyt reippaassa viidessä vuodessa muuttumaan ihan täysin tamperelaiseksi. Manse on vaan jo sen verran koti, että muiden keskustoissa lauantaiöinä pyöriminen tuntuu vähän jopa uskottomuuden harjoittamiselta. Eipä silti, en usko koti-ikävän yllättävän vielä huomisaamuun mennessä, kun Treelle takaisin kotiudun.
Ystävänpäivä on tänään poikkeuksellisen jännä ja elämä viime aikojen trendin mukaisesti aika älyttömän hassua. Jotkut jutut taitavat mennä ihan oikeasti niin kuin elokuvissa – tai tv-sarjoissa. Tarinallisuus kunniassaan, siis.
Vaikken Junoa nyt siis tarkoitakaan eläväni, on päätöskohtauksen cover the Moldy Peachesin Anyone Else But Yousta mitä mainioin valinta ystisbiisiksi.
You're a part-time lover and a full-time friend, the monkey on your back is the latest trend.
I don't see what anyone can see in anyone else...
but you.
Ihh.
Perjantaina poikkesin ensimmäistä kertaa ikinä Ilokivessä, jossa NS.KLUBI oli yleisövajeestaankin huolimatta aika mukava kokemus. Jotenkin hauskinta oli kuulla Hang the DJ! -anthem, the Smithsin Panic myös NS:ssä.
Vaikka olen kasvanut Keski-Suomessa ja asunut varhaisaikuisuudessani yhden vuoden Jyväskylässäkin, olen ehtinyt reippaassa viidessä vuodessa muuttumaan ihan täysin tamperelaiseksi. Manse on vaan jo sen verran koti, että muiden keskustoissa lauantaiöinä pyöriminen tuntuu vähän jopa uskottomuuden harjoittamiselta. Eipä silti, en usko koti-ikävän yllättävän vielä huomisaamuun mennessä, kun Treelle takaisin kotiudun.
Ystävänpäivä on tänään poikkeuksellisen jännä ja elämä viime aikojen trendin mukaisesti aika älyttömän hassua. Jotkut jutut taitavat mennä ihan oikeasti niin kuin elokuvissa – tai tv-sarjoissa. Tarinallisuus kunniassaan, siis.
Vaikken Junoa nyt siis tarkoitakaan eläväni, on päätöskohtauksen cover the Moldy Peachesin Anyone Else But Yousta mitä mainioin valinta ystisbiisiksi.
You're a part-time lover and a full-time friend, the monkey on your back is the latest trend.
I don't see what anyone can see in anyone else...
but you.
Ihh.
13. helmikuuta 2010
Blogisyndet
1000 Sparks täyttää tänään vuoden! Juhlistan asiaa sopivin menoin ja seuroin, mutta täällä ajattelin tarjota astetta kuivemman postauksen näin tilastojen muodossa.
Kuten kuka tahansa popnörtti, olen tietenkin hulluna erilaisiin listoihin ja statistiikkoihin. Niinpä Google Analyticsin kävijäseuranta ja Last.fm:n scrobblaustilastot ovat itselläni kovassa käytössä – tässäpä muutamia poimintoja niistä.
Sivustolleni on tullut vuoden aikana yhteensä 11306 käyntiä 3122 yksittäisen käyttäjän toimesta. Kävijöistä 10 prosenttia on löytänyt tiensä sivuille suoraan ja 77 prosenttia tullut tänne joltain muulta sivulta. Yleisimpiä tänneohjaajia ovat olleet Blogilista, Blogger, IRC-Galleria (häh?), Facebook ja Bloglovin. Kävijöitä on tullut blogiini myös kollegoideni kautta; useimmiten Katosblogista, issuesista, säv. san. sov.:ista, Slow Show'sta ja Most Sexiest Musicista. Kiitti! Hakukoneiden kautta tulleiden vierailijoiden yleisimmät hakukohteet ovat olleet Noah and the Whale, Neon Indian, On Volcano, 80kidz ja youngfuck.
Kävijöistä valtaosa on tullut tietenkin Suomesta, mutta Englannista, Yhdysvalloista ja Ruotsista on myös eksynyt muutamia paikalle. Kotimaasta aktiivisimmat 'Sparksittajat ovat tulleet Helsingistä, Tampereelta, Jyväskylästä, Turusta ja Vantaalta. Suosituimmat yksittäiset sivut ovat olleet vuoden 2009 10 parasta kappaletta poiminut kirjoitus, skenetutkiskelu sekä postaukset Vampire Weekendistä, Beach Housesta ja BBC:n Sound of 2010:stä. Tageista klikatuimpia ovat olleet elämä, Indiaaniklubi, Ruotsi, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Office.
Loppukesästä alkanut aktiivisempi kirjoitteluvaihe on kasvattanut hiljalleen selkeästi käyntien määrää. Samoin taannoinen Web Awards -ehdokkuus toi lisää hittejä, mutta ei yllättäen jäänytkään mitenkään dramaattiseksi piikiksi tilastoihin. Toivottavasti artikkeli valtakunnan kuumimmassa musiikkimediassa ensi viikolla petraa käyntejä entisestään, hih.
Ja sitten niitä scrobblailuja. Kirjoittelua on siis takana vuosi, joten tarkastetaanpa mitä samana ajanjaksona on tullut kuunneltua (vinyylit poislukien, of corpse):
Artistit:
10. Magenta Skycode
9. Röyksopp
8. the Magnetic Fields
7. Belle & Sebastian
6. Vampire Weekend
5. the Drums
4. the Crash
3. Hot Chip
2. Phoenix
1. the Shins
Levyt:
10. the Magnetic Fields - 69 Love Songs
9. the Raveonettes - In and Out of Control
8. Röyksopp - Junior
7. the Shins - Oh, Inverted World
6. Discovery - LP
5. Vampire Weekend - Vampire Weekend
4. Hot Chip - Made in the Dark
3. Magenta Skycode - |||||
2. the Shins - Chutes Too Narrow
1. Phoenix - Wolfgang Amadeus Phoenix
Laulut:
10. the La's - There She Goes
9. the Sound of Arrows - Danger!
8. the Shins - Mine's Not a High Horse
7. the Crash - Stay
6. Markus Krunegård - Jag Är en Vampyr
5. Magenta Skycode - Luvher Oh Hater
4. MGMT - Time to Pretend
3. the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey
2. the Shins - Kissing the Lipless
1. Phoenix - Girlfriend
Kiitokset siis lukijoille, kommentoijille, kuuntelijoille ja niille muutamille hihasta nykineille. Samalla tavalla ajattelin jatkaa.
Jottei postaus jää täysin audiottomaksi, napataan loppuun vielä viime päivien lemppari. Jos pari vuotta sitten elin Belle & Sebastian -elämänvaihetta, on viimeinen puolikas vuosi ollut täyttä Shinsiä. Viime aikoina olen ihastunut aina äärimmäisen pakkomielteisesti yhteen Chutes Too Narrow -levyn raitaan; ensin Kissing the Liplessiin, sitten Mine's Not a High Horseen ja nyt viimeisimpänä Saint Simoniin. Ehkä niin 'Sparksia – ja Jyriä – kuin olla voi.
Voisinpas kuunnellakin sen seuraavaksi vinyyliltä – Rajakadun blogisyndeissä. Hii!
Kuten kuka tahansa popnörtti, olen tietenkin hulluna erilaisiin listoihin ja statistiikkoihin. Niinpä Google Analyticsin kävijäseuranta ja Last.fm:n scrobblaustilastot ovat itselläni kovassa käytössä – tässäpä muutamia poimintoja niistä.
Sivustolleni on tullut vuoden aikana yhteensä 11306 käyntiä 3122 yksittäisen käyttäjän toimesta. Kävijöistä 10 prosenttia on löytänyt tiensä sivuille suoraan ja 77 prosenttia tullut tänne joltain muulta sivulta. Yleisimpiä tänneohjaajia ovat olleet Blogilista, Blogger, IRC-Galleria (häh?), Facebook ja Bloglovin. Kävijöitä on tullut blogiini myös kollegoideni kautta; useimmiten Katosblogista, issuesista, säv. san. sov.:ista, Slow Show'sta ja Most Sexiest Musicista. Kiitti! Hakukoneiden kautta tulleiden vierailijoiden yleisimmät hakukohteet ovat olleet Noah and the Whale, Neon Indian, On Volcano, 80kidz ja youngfuck.
Kävijöistä valtaosa on tullut tietenkin Suomesta, mutta Englannista, Yhdysvalloista ja Ruotsista on myös eksynyt muutamia paikalle. Kotimaasta aktiivisimmat 'Sparksittajat ovat tulleet Helsingistä, Tampereelta, Jyväskylästä, Turusta ja Vantaalta. Suosituimmat yksittäiset sivut ovat olleet vuoden 2009 10 parasta kappaletta poiminut kirjoitus, skenetutkiskelu sekä postaukset Vampire Weekendistä, Beach Housesta ja BBC:n Sound of 2010:stä. Tageista klikatuimpia ovat olleet elämä, Indiaaniklubi, Ruotsi, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Office.
Loppukesästä alkanut aktiivisempi kirjoitteluvaihe on kasvattanut hiljalleen selkeästi käyntien määrää. Samoin taannoinen Web Awards -ehdokkuus toi lisää hittejä, mutta ei yllättäen jäänytkään mitenkään dramaattiseksi piikiksi tilastoihin. Toivottavasti artikkeli valtakunnan kuumimmassa musiikkimediassa ensi viikolla petraa käyntejä entisestään, hih.
Ja sitten niitä scrobblailuja. Kirjoittelua on siis takana vuosi, joten tarkastetaanpa mitä samana ajanjaksona on tullut kuunneltua (vinyylit poislukien, of corpse):
Artistit:
10. Magenta Skycode
9. Röyksopp
8. the Magnetic Fields
7. Belle & Sebastian
6. Vampire Weekend
5. the Drums
4. the Crash
3. Hot Chip
2. Phoenix
1. the Shins
Levyt:
10. the Magnetic Fields - 69 Love Songs
9. the Raveonettes - In and Out of Control
8. Röyksopp - Junior
7. the Shins - Oh, Inverted World
6. Discovery - LP
5. Vampire Weekend - Vampire Weekend
4. Hot Chip - Made in the Dark
3. Magenta Skycode - |||||
2. the Shins - Chutes Too Narrow
1. Phoenix - Wolfgang Amadeus Phoenix
Laulut:
10. the La's - There She Goes
9. the Sound of Arrows - Danger!
8. the Shins - Mine's Not a High Horse
7. the Crash - Stay
6. Markus Krunegård - Jag Är en Vampyr
5. Magenta Skycode - Luvher Oh Hater
4. MGMT - Time to Pretend
3. the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey
2. the Shins - Kissing the Lipless
1. Phoenix - Girlfriend
Kiitokset siis lukijoille, kommentoijille, kuuntelijoille ja niille muutamille hihasta nykineille. Samalla tavalla ajattelin jatkaa.
Jottei postaus jää täysin audiottomaksi, napataan loppuun vielä viime päivien lemppari. Jos pari vuotta sitten elin Belle & Sebastian -elämänvaihetta, on viimeinen puolikas vuosi ollut täyttä Shinsiä. Viime aikoina olen ihastunut aina äärimmäisen pakkomielteisesti yhteen Chutes Too Narrow -levyn raitaan; ensin Kissing the Liplessiin, sitten Mine's Not a High Horseen ja nyt viimeisimpänä Saint Simoniin. Ehkä niin 'Sparksia – ja Jyriä – kuin olla voi.
Voisinpas kuunnellakin sen seuraavaksi vinyyliltä – Rajakadun blogisyndeissä. Hii!
11. helmikuuta 2010
Viikonloppuhype
Elän nykyään vain viikonloppuisin. Vampyyriviikonloppuisin.
Tänään jännittää vähän enemmän kuin tavallisesti, siksipä on hyvä etkoilla tuttujen ja teemaan sopivien viisujen merkeissä.
I'm leaving Monday
It's better than Sunday
It's better than Sunday
I'm feeling younger
It's better than wiser
It's better than wiser
Nii. Ihh.
Tänään jännittää vähän enemmän kuin tavallisesti, siksipä on hyvä etkoilla tuttujen ja teemaan sopivien viisujen merkeissä.
I'm leaving Monday
It's better than Sunday
It's better than Sunday
I'm feeling younger
It's better than wiser
It's better than wiser
Nii. Ihh.
Torstai: Massive Attack
Olen palannut. Kuten on myös Massive Attack.
Siihen nähden että olen bristolilaisyhtyettä pitänyt aina valtavan tärkeänä ja osaltaan uraauurtavana, olen kuunnellut sitä loppujen lopuksi silti melko vähän. Vasta Japanissa kainaloon tarttuneet Blue Lines ja Protection ovat soineet vain harvakseltaan ja 100th Window'kin ehkä ainoastaan muutaman kerran läpi. Jo kaksitoistavuotias Mezzanine on sentään ollut aina iso juttu, mutta vastaavasti yhtyeen vain vähän varovainen katsastelu Provinssissa '03 harmittaa näin jälkeenpäin – samoin kuin viimesyksyinen passailu, tietenkin.
Ehkäpä senkin takia uuteen Heligolandiin syventyminen on ollut vähän hankalaa. Muualta kantautuneiden arvioiden pääasiallisesta positiivisuudesta ja aika oivasta Splitting the Atom -ep:stä huolimattakin olen ollut jotenkin korostetun varauksellinen.
Turhaan.
Heligoland on niin hyvä että oksat pois, poikki ja pinoon. Ihan oikeasti.
Albumi kuulostaa yhtä aikaa sopivan tutulta ja sopivan tuoreelta. Soundit ovat puhtaita, hiottuja ja korostetun selkeitä ja biisit ovat yksinkertaisuudessaan älyttömän koukuttavia. Lopputuloksena on äärimmäisen vangitseva kokonaisuus, joka on ehkäpä Mezzaninen ohella yhtyettä kaikkein vahvimmillaan.
Tuttuun tapaan useammilla vierasvokalisteille leikittelevä levy pysyy mainion yhtenäisenä pakettina. Suosikkiraidoiksi ovat ensimmäisillä kuunteluilla nousseet Martina Topley-Birdin ja Horace Andyn feattailut. Damon Albarnin ylimpänä ystävänäkin Saturday Come Slow on harmittavasti heikoin raita, aika ok silti sekin.
Hyvä kokonaisuus ja komea paluu – luultavimmin yksi vuoden levyistä jo tässä vaiheessa. Erinomaisen inspiroivaa myöskin.
Teardropin poiminta näin retroilumielessä postauksen loppuun on aivan liian mielikuvituksetonta, mutta biisi on ihan oikeasti ainakin elektronisessa musiikissa edelleen niitä kaikkein isoimpia ikinä. Aika älyttömän huh.
// Massive Attack MySpacessa
// Heligoland-albumi Spotifyssa
Siihen nähden että olen bristolilaisyhtyettä pitänyt aina valtavan tärkeänä ja osaltaan uraauurtavana, olen kuunnellut sitä loppujen lopuksi silti melko vähän. Vasta Japanissa kainaloon tarttuneet Blue Lines ja Protection ovat soineet vain harvakseltaan ja 100th Window'kin ehkä ainoastaan muutaman kerran läpi. Jo kaksitoistavuotias Mezzanine on sentään ollut aina iso juttu, mutta vastaavasti yhtyeen vain vähän varovainen katsastelu Provinssissa '03 harmittaa näin jälkeenpäin – samoin kuin viimesyksyinen passailu, tietenkin.
Ehkäpä senkin takia uuteen Heligolandiin syventyminen on ollut vähän hankalaa. Muualta kantautuneiden arvioiden pääasiallisesta positiivisuudesta ja aika oivasta Splitting the Atom -ep:stä huolimattakin olen ollut jotenkin korostetun varauksellinen.
Turhaan.
Heligoland on niin hyvä että oksat pois, poikki ja pinoon. Ihan oikeasti.
Albumi kuulostaa yhtä aikaa sopivan tutulta ja sopivan tuoreelta. Soundit ovat puhtaita, hiottuja ja korostetun selkeitä ja biisit ovat yksinkertaisuudessaan älyttömän koukuttavia. Lopputuloksena on äärimmäisen vangitseva kokonaisuus, joka on ehkäpä Mezzaninen ohella yhtyettä kaikkein vahvimmillaan.
Tuttuun tapaan useammilla vierasvokalisteille leikittelevä levy pysyy mainion yhtenäisenä pakettina. Suosikkiraidoiksi ovat ensimmäisillä kuunteluilla nousseet Martina Topley-Birdin ja Horace Andyn feattailut. Damon Albarnin ylimpänä ystävänäkin Saturday Come Slow on harmittavasti heikoin raita, aika ok silti sekin.
Hyvä kokonaisuus ja komea paluu – luultavimmin yksi vuoden levyistä jo tässä vaiheessa. Erinomaisen inspiroivaa myöskin.
Teardropin poiminta näin retroilumielessä postauksen loppuun on aivan liian mielikuvituksetonta, mutta biisi on ihan oikeasti ainakin elektronisessa musiikissa edelleen niitä kaikkein isoimpia ikinä. Aika älyttömän huh.
// Massive Attack MySpacessa
// Heligoland-albumi Spotifyssa
7. helmikuuta 2010
Sunnuntai: Winter Wooskie
Kivoin päivätrilogia ikinä oli täynnä teeleipiä ja karkkiaamiaisia, Kattona Tähtitaivasta ja Skinsiä, Husky Rescueta ja Smithsiä, ujoilua ja hapuiluja.
Vaikka vuotta on ehtinyt kulumaan vasta ensimmäinen kymmenys, sain äsken lukea saavuttaneeni jo sen tavoitteeni. Aika tarinallisesti, vieläpä – eikä Belle & Sebastianin stalkkauslaulu Winter Wooskie ole kuulostanut koskaan oivemmalta.
Lähden huomenna reissaamaan maailmaa sosiaalisen median guruna – aina Tallinnaan asti. Siispä pariin päivään ei näy, ei kuulu.
Sitten onkin jo melkein viikonloppu.
Vaikka vuotta on ehtinyt kulumaan vasta ensimmäinen kymmenys, sain äsken lukea saavuttaneeni jo sen tavoitteeni. Aika tarinallisesti, vieläpä – eikä Belle & Sebastianin stalkkauslaulu Winter Wooskie ole kuulostanut koskaan oivemmalta.
Lähden huomenna reissaamaan maailmaa sosiaalisen median guruna – aina Tallinnaan asti. Siispä pariin päivään ei näy, ei kuulu.
Sitten onkin jo melkein viikonloppu.
6. helmikuuta 2010
Lauantai: Husky Rescue -jälkeisyys
Kuten eilinen teaser ilmoittelikin, vierähti perjantai-ilta taas Klubilla; ensin Sansan, sitten Husky Rescuen ja lopuksi pienissä määrin tanssilattiasisäänheittäjänä Viikonloppudiskonkin parissa. Kivointa.
Soolokeikan heittänyt Sansa oli itselleni oikeastaan niin uusi tuttavuus kun olla voi. Yllättävää ehkä sikäli, että ainakin MySpacen perusteella laulaja / lauluntekijätär näytti olevan vähän isommassakin tietoisuudessa. Kevyessä folkpopissa kuului vahvasti Joni Mitchell ja ainakin paikoin myös Regina Spektor. Vajaan keikan nähneenäkin tykkäsin.
Antisipaatiot olivat kuitenkin musiikin suhteen vahvasti kiinni Husky Rescuessa. Olin nähnyt yhtyeen vain kahdesti aiemmin ja viime aikojen ilmeisestä hiljaiselosta johtuen edellisen kerran jo yli pari vuotta sitten.
Kuten uuden Ship of Light -albumin kuuntelukokemuksista jo kirjoittelinkin, on yhtyeen ilmaisu muuttunut yllättävänkin paljon kolmen levyn aikana. Siihen nähden, että Huskyn kaikki kolme albumia ovat hyvinkin erilaisia, sitoi live kuitenkin hienosti yhteen niin vanhat kuin uudetkin kappaleet. Parin vanhemman biisin kohdalla soundia oli viety reippaasti vanhemmasta folktronicadowntemposta enemmän uuteen, utuiseen folkrock-henkeen, joka toimi paikoin kovinkin hienosti – kun ne muutamat tutut synasoundit sitoivat eri kappaleita kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Silti etenkin vähän hissutteluksi jäänyt versio New Light of Tomorrow'sta ei toiminut enää ihan yhtä kivasti. Kaksi muutakin kappaletta jäi pieniksi pettymyksiksi; kovassa radiosoitossa ollut We Shall Burn Bright oli etenkin alkupuolella vähän junnaava rypistys ennen lopun aukeamistaan ja viimeisenä ylimääräisbiisinä kuultu, riisutumpi versio Man of Stonesta oli Olavi Virta -haitaristaan huolimatta hitusen tylsä.
Täysosumia mahtui kuitenkin joukkoon useampia – erityisesti levyn kirkkaimmiksi suosikeiksi nousseet Sound of Love ja varsinaisen setin päättänyt Beautiful My Monster olivat oikeasti aika uskomattoman hyviä. Tällaisten biisiensä ansiosta Husky on erityisesti kansallisessa kontekstissa se kallein aarteeni.
Yllättävä ylisiisteys oli uuden levyn tokavika They Are Coming, joka kasvoi vihellysharmonioineen kaikkineen livenä suorastaan huimaksi. Yhtye ei edelleenkään kuulosta ihan yhteensulautuneelta bändiltä, vaan enemmänkin sessiolta, jossa yksittäiset elementit kasvavat aina hiljalleen osasiaan isommaksi kokonaisuudeksi.
Kappalelista jakautui mukavan tasaisesti jokaisen kolmen albumin kesken. Vanhemman tuotannon ylimpänä ystävänä innostuin niistä ehkä erityisimmin, mutta kuuntelu kuuntelulta paremmalta kuulostava Ship of Light aukesi viimeistään keikalla useamman kappaleen voimin hurjan hienosti. Ilman kahta ensimmäistä encorea kokonaisuus olisi jäänyt silti vähän laihaksi; edellislevyjen suursuosikkeina kesästä vinkkailevat Nightless Night ja Summertime Cowboy kun ovat edelleen sitä ihan parhautta.
Vaikken nokkamies Marko Nybergiä uskaltautunutkaan tällä kertaa jututtamaan, on tyyppi edelleen niitä Suomen siisteimpiä. Samoin Huskyn kehitys yhden miehen makuuhuoneprojektista ihan oikeaksi yhtyeeksi ja semmoisenaan yhdeksi maan parhaista on näin henkilökohtaisella tasollakin älyttömän inspiroivaa.
Toivottavasti nähdään taas. Viimeistään kesällä?
// Sansa MySpacessa
// Husky Rescue MySpacessa
// Ship of Light -albumi Spotifyssa
Soolokeikan heittänyt Sansa oli itselleni oikeastaan niin uusi tuttavuus kun olla voi. Yllättävää ehkä sikäli, että ainakin MySpacen perusteella laulaja / lauluntekijätär näytti olevan vähän isommassakin tietoisuudessa. Kevyessä folkpopissa kuului vahvasti Joni Mitchell ja ainakin paikoin myös Regina Spektor. Vajaan keikan nähneenäkin tykkäsin.
Antisipaatiot olivat kuitenkin musiikin suhteen vahvasti kiinni Husky Rescuessa. Olin nähnyt yhtyeen vain kahdesti aiemmin ja viime aikojen ilmeisestä hiljaiselosta johtuen edellisen kerran jo yli pari vuotta sitten.
Kuten uuden Ship of Light -albumin kuuntelukokemuksista jo kirjoittelinkin, on yhtyeen ilmaisu muuttunut yllättävänkin paljon kolmen levyn aikana. Siihen nähden, että Huskyn kaikki kolme albumia ovat hyvinkin erilaisia, sitoi live kuitenkin hienosti yhteen niin vanhat kuin uudetkin kappaleet. Parin vanhemman biisin kohdalla soundia oli viety reippaasti vanhemmasta folktronicadowntemposta enemmän uuteen, utuiseen folkrock-henkeen, joka toimi paikoin kovinkin hienosti – kun ne muutamat tutut synasoundit sitoivat eri kappaleita kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Silti etenkin vähän hissutteluksi jäänyt versio New Light of Tomorrow'sta ei toiminut enää ihan yhtä kivasti. Kaksi muutakin kappaletta jäi pieniksi pettymyksiksi; kovassa radiosoitossa ollut We Shall Burn Bright oli etenkin alkupuolella vähän junnaava rypistys ennen lopun aukeamistaan ja viimeisenä ylimääräisbiisinä kuultu, riisutumpi versio Man of Stonesta oli Olavi Virta -haitaristaan huolimatta hitusen tylsä.
Täysosumia mahtui kuitenkin joukkoon useampia – erityisesti levyn kirkkaimmiksi suosikeiksi nousseet Sound of Love ja varsinaisen setin päättänyt Beautiful My Monster olivat oikeasti aika uskomattoman hyviä. Tällaisten biisiensä ansiosta Husky on erityisesti kansallisessa kontekstissa se kallein aarteeni.
Yllättävä ylisiisteys oli uuden levyn tokavika They Are Coming, joka kasvoi vihellysharmonioineen kaikkineen livenä suorastaan huimaksi. Yhtye ei edelleenkään kuulosta ihan yhteensulautuneelta bändiltä, vaan enemmänkin sessiolta, jossa yksittäiset elementit kasvavat aina hiljalleen osasiaan isommaksi kokonaisuudeksi.
Kappalelista jakautui mukavan tasaisesti jokaisen kolmen albumin kesken. Vanhemman tuotannon ylimpänä ystävänä innostuin niistä ehkä erityisimmin, mutta kuuntelu kuuntelulta paremmalta kuulostava Ship of Light aukesi viimeistään keikalla useamman kappaleen voimin hurjan hienosti. Ilman kahta ensimmäistä encorea kokonaisuus olisi jäänyt silti vähän laihaksi; edellislevyjen suursuosikkeina kesästä vinkkailevat Nightless Night ja Summertime Cowboy kun ovat edelleen sitä ihan parhautta.
Vaikken nokkamies Marko Nybergiä uskaltautunutkaan tällä kertaa jututtamaan, on tyyppi edelleen niitä Suomen siisteimpiä. Samoin Huskyn kehitys yhden miehen makuuhuoneprojektista ihan oikeaksi yhtyeeksi ja semmoisenaan yhdeksi maan parhaista on näin henkilökohtaisella tasollakin älyttömän inspiroivaa.
Toivottavasti nähdään taas. Viimeistään kesällä?
// Sansa MySpacessa
// Husky Rescue MySpacessa
// Ship of Light -albumi Spotifyssa
5. helmikuuta 2010
Perjantaihushus
Hus hus Huskyt siis. Kaikki on just nyt aika kivaa.
Husky Rescue ja Sansa Klubilla. Tänään.
Kävin katselemassa myös Taidemuseon H.R. Giger-näyttelyn sopivasti sattumalta tyypin 70-vuotispäivänä. Vaikkei tyyli olekaan missään määrin itselleni tarkoitettu, oli näyttely kokonaisuudessaan hirmuisen vaikuttava.
Vähän hölmöä, ehkä – mutta ihan kaikkein siisteintä oli sitten kuitenkin nähdä ihka oikea Oscar-patsas livenä. Huu.
Husky Rescue ja Sansa Klubilla. Tänään.
Kävin katselemassa myös Taidemuseon H.R. Giger-näyttelyn sopivasti sattumalta tyypin 70-vuotispäivänä. Vaikkei tyyli olekaan missään määrin itselleni tarkoitettu, oli näyttely kokonaisuudessaan hirmuisen vaikuttava.
Vähän hölmöä, ehkä – mutta ihan kaikkein siisteintä oli sitten kuitenkin nähdä ihka oikea Oscar-patsas livenä. Huu.
4. helmikuuta 2010
Torstai: MVSEVM
Jos Zebra and Snake ja Helsinki 78-82 ovat innostuttaneet mitä hurjimmassa mittakaavassa jo sillä yhdellä biisillään, on MVSEVM hyvä liittää samassa sarjassa seurattavien listaan. Hyvää ja tuoretta kotimaista koneilua, siis.
Corpset mainostelivat kaverikolmikkoaan 'bookissa jo syksyllä, mutta silloin pari näytekappaletta ei vielä heilauttanut hirveästi mihinkään suuntaan. Uudemmat biisit (kai nämä nyt ovat vaihtuneet?) kuitenkin iskevät jo ihan kivasti. Blogista labeliksikin laajentuneen (mulle kans!) Discobellen ensimmäinen single on MVSEVM:in French Jeans – kovin näppärä indieteknohyppelyraita. Toimii, erityisesti nostatuksen ja breikin jälkeen kovinkin hyvin.
Remiksaukset eivät itseäni hirveästi lämmittäneet, mutta Henry Mancinin Baby Elephant Walkin teemaa lainaileva MySpace-raita Elephant toimii kivasti. Pari muuta raitaa ovat vähän nääh. Mielenkiintoista kuitenkin nähdä mitä jatkossa tuleman pitää.
// MVSEVM MySpacessa
Corpset mainostelivat kaverikolmikkoaan 'bookissa jo syksyllä, mutta silloin pari näytekappaletta ei vielä heilauttanut hirveästi mihinkään suuntaan. Uudemmat biisit (kai nämä nyt ovat vaihtuneet?) kuitenkin iskevät jo ihan kivasti. Blogista labeliksikin laajentuneen (mulle kans!) Discobellen ensimmäinen single on MVSEVM:in French Jeans – kovin näppärä indieteknohyppelyraita. Toimii, erityisesti nostatuksen ja breikin jälkeen kovinkin hyvin.
Remiksaukset eivät itseäni hirveästi lämmittäneet, mutta Henry Mancinin Baby Elephant Walkin teemaa lainaileva MySpace-raita Elephant toimii kivasti. Pari muuta raitaa ovat vähän nääh. Mielenkiintoista kuitenkin nähdä mitä jatkossa tuleman pitää.
// MVSEVM MySpacessa
3. helmikuuta 2010
Keskiviikko: Twin Sister
Musiikin julkaisemiseen liittyvät asiat ovat itselleni aina yhtä vaikeita pohdittavia. Olen vapaan musiikin puolestapuhuja, mutta ymmärrän uskoakseni levyteollisuudenkin pointteja. Viherhenkisenä ihmisenä minun pitäisi olla innoissaan digitaalisen myynnin kasvusta, mutta en tiedä montaa vinyylien hiplailua kivempaa asiaa. Omaan ehkä kasan mielipiteitä, mutten osaa sanoa oikein mitään suuntaan tai toiseen.
Newyorkilainen Twin Sister tekee hommansa joka tapauksessa juuri niin kuin pitääkin – tai ainakin niin kuin itse haluaisin tehdä. Huikean Toro Y Moinkin kanssa kiertelevän yhtyeen tuleva Color Your Life -ep julkaistaan Infinite Bestin toimesta pienehkönä vinyylipainoksena, mutta laitetaan samaan aikaan ihan ilmaiseen jakoon mp3-muodossa. Erittäin hienoa mielestäni siis.
Viisikko on siis aiemmin julkaissut Vampires with Dreaming Kids -ep:n samoin sivuillaan vapaaseen jakoon. Erityisen maistuva on reilun vuoden ikäisen paketin kakkosraita, kieron riitainen Ginger.
Kun aiempi tuotanto on herkkua ja lyhyt teaserkin vakuuttaa ainakin soundimaailmallaan, voi maaliskuussa ilmestyvää ep:tä ihan oikeasti odotellakin.
Ja kippas kappas, juuri eilen kehuskelemani Sambassadeur heitti ilmoille neljä uutta maistiaista siltä tulevalta European-albumilta. Edelleen erinomaista, kannattaa tutustua.
Ja vielä viimeisenä sidenotena; Triple J -aussiradiokanavan mukaan the Avalanchesin kakkosalbumi ilmestyy... lokakuussa. Jos jotain levyä olen ikinä odottanut, niin tätä. Julkaisua on lykkäilty kuitenkin yhtä lailla kuin eilisen Radio Dept.:iäkin, joten nuolaista ei kai kannata ennen kuin vinyyli on kainalossa. Mutta jos uusi tuleminen on missään määrin ensimmäisen vertainen, kannattaa sitä odottaa. Vanhaa siis vielä päivän päätteeksi.
// twinsistermusic.com
// Twin Sister MySpacessa
// Sambassadeur MySpacessa
// the Avalanches MySpacessa
Newyorkilainen Twin Sister tekee hommansa joka tapauksessa juuri niin kuin pitääkin – tai ainakin niin kuin itse haluaisin tehdä. Huikean Toro Y Moinkin kanssa kiertelevän yhtyeen tuleva Color Your Life -ep julkaistaan Infinite Bestin toimesta pienehkönä vinyylipainoksena, mutta laitetaan samaan aikaan ihan ilmaiseen jakoon mp3-muodossa. Erittäin hienoa mielestäni siis.
Viisikko on siis aiemmin julkaissut Vampires with Dreaming Kids -ep:n samoin sivuillaan vapaaseen jakoon. Erityisen maistuva on reilun vuoden ikäisen paketin kakkosraita, kieron riitainen Ginger.
Kun aiempi tuotanto on herkkua ja lyhyt teaserkin vakuuttaa ainakin soundimaailmallaan, voi maaliskuussa ilmestyvää ep:tä ihan oikeasti odotellakin.
Ja kippas kappas, juuri eilen kehuskelemani Sambassadeur heitti ilmoille neljä uutta maistiaista siltä tulevalta European-albumilta. Edelleen erinomaista, kannattaa tutustua.
Ja vielä viimeisenä sidenotena; Triple J -aussiradiokanavan mukaan the Avalanchesin kakkosalbumi ilmestyy... lokakuussa. Jos jotain levyä olen ikinä odottanut, niin tätä. Julkaisua on lykkäilty kuitenkin yhtä lailla kuin eilisen Radio Dept.:iäkin, joten nuolaista ei kai kannata ennen kuin vinyyli on kainalossa. Mutta jos uusi tuleminen on missään määrin ensimmäisen vertainen, kannattaa sitä odottaa. Vanhaa siis vielä päivän päätteeksi.
// twinsistermusic.com
// Twin Sister MySpacessa
// Sambassadeur MySpacessa
// the Avalanches MySpacessa
2. helmikuuta 2010
Tiistai: Labrador Records
Helsinki ei suosinut tänään, mutta yksi label riittää pelastamaan illan.
Olen tutustunut ruotsalaiseen Labradoriin vähän hissukseen ja tunnun rakastuvan kaikkeen, mitä yhtiö ulos sylkee. Uusin ystävä on Sambassadeur, joka tuntuu olevan yhtä ihana kuin nimensäkin.
Kovasti Belle & Sebastianiin, Jens Lekmaniin ja vaikkapa the Magnetic Fieldsiin kallellaan oleva kamaripop sytyttää jo aiempien levyjen kappalepoiminnoillaan, mutta kuun lopulla ilmestyvän European-albumin ensisingle Days on suorastaan nätteyttä.
Lokeroi osastoon kevätbiisit 2010. Siitä tulee ehkä kaunein.
Kun Labbis puskee ulos ensi kuussa myös uuden the Radio Dept.:in, ei kevään supereimman lafkan suhteen ole epäilyksiä (unohtaahan ei myöskään pidä pian koittavaa the Sound of Arrows -lisäilyä). Tulevan Clinging to a Scheme -levyn Heaven's on Fire -irroitus on täydellisyyttä, siis.
Herkutellaanpa lopuksi vielä sillä vähän vanhemmalla hitilläkin.
Kevät ja silleen.
// labrador.se
// Sambassadeur MySpacessa
// the Radio Dept. MySpacessa
Olen tutustunut ruotsalaiseen Labradoriin vähän hissukseen ja tunnun rakastuvan kaikkeen, mitä yhtiö ulos sylkee. Uusin ystävä on Sambassadeur, joka tuntuu olevan yhtä ihana kuin nimensäkin.
Kovasti Belle & Sebastianiin, Jens Lekmaniin ja vaikkapa the Magnetic Fieldsiin kallellaan oleva kamaripop sytyttää jo aiempien levyjen kappalepoiminnoillaan, mutta kuun lopulla ilmestyvän European-albumin ensisingle Days on suorastaan nätteyttä.
Lokeroi osastoon kevätbiisit 2010. Siitä tulee ehkä kaunein.
Kun Labbis puskee ulos ensi kuussa myös uuden the Radio Dept.:in, ei kevään supereimman lafkan suhteen ole epäilyksiä (unohtaahan ei myöskään pidä pian koittavaa the Sound of Arrows -lisäilyä). Tulevan Clinging to a Scheme -levyn Heaven's on Fire -irroitus on täydellisyyttä, siis.
Herkutellaanpa lopuksi vielä sillä vähän vanhemmalla hitilläkin.
Kevät ja silleen.
// labrador.se
// Sambassadeur MySpacessa
// the Radio Dept. MySpacessa
1. helmikuuta 2010
Maanantai: Hot Chip
Uusin, hurjasti odotettu Hot Chip -albumi julkaistaan virallisesti viikon kuluttua, mutta 3VOOR12:een ja MySpaceen One Life Stand -täyspitkä ilmaantui jo viime viikolla ja Spotifyhin tänään. Mahdollisuus aiheesta kirjoitteluun on ollut siis jo useamman päivän ajan, mutta en halunnut sitä vielä tehdä.
Ihan vaan sen takia, että uutukainen on lisäkuunteluiden jälkeenkin pieni pettymys – etenkin aiempaan kehitykseen nähden.
Beach Party -biisin mainoskäytön ansiosta aikanaan löytämäni yhtyeen esikoinen, Coming on Strong sisälsi hirveästi lupaavia elementtejä ja tuoretta soundia, mutta oli kokonaisuutena vielä vähän vaisuhko.
Kakkoslevy the Warning oli ison asteen verran vetävämpi. Parhaimmillaan tajuttoman hienot koukut yhdistettynä siihen mainostamaanikin maagiseen balanssiin kuunneltavuuden ja tanssittavuuden välillä oli ja on yhä erinomaisen maistuvaa.
Sama tasapaino toimi myös Made in the Darkilla, mutta pääpaino oli jo kirkkaasti tanssittavammalla puolella. Selkeästi oma lempparini on täynnä huikeita onnistumisia.
Nousujohteisen trendin perusteella odotukset uusinta levyä kohtaan ovat olleet korkealla. Asiaan ovat vaikuttaneet myös ennakkomaistiaiset; käsittämättömän hyvä Take It In ja lähes yhtä upea One Life Stand ovat olleet Kuninkaankadulla raskaassa rotaatiossa.
Huonosti uusi levy ei alakaan – eikä sellaiseksi missään vaiheessa muutu. Kaikissa kappaleissa on niitä tuttuja elementtejä, tuttuja soundeja, tutun helppoja tekstittelyitä ja tuttuja koukkuja, jotka ovat aiemmin ihastuttaneet loputtomasti. Kokonaisuus kuulostaakin kaikin puolin ihan hyvältä.
Kun kyseessä on kuitenkin tovi sitten viime vuosikymmenen tärkeimmäksi mainostaneestani yhtyeestä, ei ihan hyvä ole tarpeeksi. Pidän albumin kaikista kappaleista, mutta kahta jo mainitsemaani lukuunottamatta yksikään ei saa minua hyppimään tanssimattoani puhki, hyrisemään innostuksissani tai tukkimaan viestintäkanaviani yhtyeen nimellä ja loputtomilla huutomerkkiriveillä. Tämän porukan kohdalla niin vain pitäisi tapahtua. Haluaisin innostua, mutta ensimmäisen kuuntelun jälkeen sellaista fiilistä ei vain ollut – eikä tilanne ole korjautunut uusinnoillakaan.
Kuten aina, syy on tietysti itsessäni. Vaikka Chipperit olivat aiemmin ilmoitelleetkin tulevan levyn olevan vastapainoa tanssiorientoituneemmalle Made in the Darkille, odotin kuitenkin jotain muuta kuin vähän mitäänsanomatonta nojatuoleilulättyä. Ja toisaalta, eivätpä esimerkiksi Colours tai And I Was a Boy from School mitään bileraitoja olekaan – vain yksinkertaisesti älyttömän hyviä biisejä, jotka tällä kertaa ovat harmittavan harvassa. Kolmanneksi suosikkiraidaksi nousee vähän noloilevasta naiiviudestaankin huolimatta melko kovasti tykkäiltävä Brothers.
Blogini hehkutusluonteesta johtuen seminegatiivisten kritiikkien kirjoittelu tuntuu aina yhtä vaikealta – tällä kertaa poikkeuksellisenkin. Hot Chip on nyt oikeasti se koulupoika, joka joutuu olemassaolostaan ensi kerralla vähän muistuttelemaankin.
Kaikkien aikojen suosikki vielä lopuksi.
// Hot Chip MySpacessa
// One Life Stand -albumi Spotifyssa
Ihan vaan sen takia, että uutukainen on lisäkuunteluiden jälkeenkin pieni pettymys – etenkin aiempaan kehitykseen nähden.
Beach Party -biisin mainoskäytön ansiosta aikanaan löytämäni yhtyeen esikoinen, Coming on Strong sisälsi hirveästi lupaavia elementtejä ja tuoretta soundia, mutta oli kokonaisuutena vielä vähän vaisuhko.
Kakkoslevy the Warning oli ison asteen verran vetävämpi. Parhaimmillaan tajuttoman hienot koukut yhdistettynä siihen mainostamaanikin maagiseen balanssiin kuunneltavuuden ja tanssittavuuden välillä oli ja on yhä erinomaisen maistuvaa.
Sama tasapaino toimi myös Made in the Darkilla, mutta pääpaino oli jo kirkkaasti tanssittavammalla puolella. Selkeästi oma lempparini on täynnä huikeita onnistumisia.
Nousujohteisen trendin perusteella odotukset uusinta levyä kohtaan ovat olleet korkealla. Asiaan ovat vaikuttaneet myös ennakkomaistiaiset; käsittämättömän hyvä Take It In ja lähes yhtä upea One Life Stand ovat olleet Kuninkaankadulla raskaassa rotaatiossa.
Huonosti uusi levy ei alakaan – eikä sellaiseksi missään vaiheessa muutu. Kaikissa kappaleissa on niitä tuttuja elementtejä, tuttuja soundeja, tutun helppoja tekstittelyitä ja tuttuja koukkuja, jotka ovat aiemmin ihastuttaneet loputtomasti. Kokonaisuus kuulostaakin kaikin puolin ihan hyvältä.
Kun kyseessä on kuitenkin tovi sitten viime vuosikymmenen tärkeimmäksi mainostaneestani yhtyeestä, ei ihan hyvä ole tarpeeksi. Pidän albumin kaikista kappaleista, mutta kahta jo mainitsemaani lukuunottamatta yksikään ei saa minua hyppimään tanssimattoani puhki, hyrisemään innostuksissani tai tukkimaan viestintäkanaviani yhtyeen nimellä ja loputtomilla huutomerkkiriveillä. Tämän porukan kohdalla niin vain pitäisi tapahtua. Haluaisin innostua, mutta ensimmäisen kuuntelun jälkeen sellaista fiilistä ei vain ollut – eikä tilanne ole korjautunut uusinnoillakaan.
Kuten aina, syy on tietysti itsessäni. Vaikka Chipperit olivat aiemmin ilmoitelleetkin tulevan levyn olevan vastapainoa tanssiorientoituneemmalle Made in the Darkille, odotin kuitenkin jotain muuta kuin vähän mitäänsanomatonta nojatuoleilulättyä. Ja toisaalta, eivätpä esimerkiksi Colours tai And I Was a Boy from School mitään bileraitoja olekaan – vain yksinkertaisesti älyttömän hyviä biisejä, jotka tällä kertaa ovat harmittavan harvassa. Kolmanneksi suosikkiraidaksi nousee vähän noloilevasta naiiviudestaankin huolimatta melko kovasti tykkäiltävä Brothers.
Blogini hehkutusluonteesta johtuen seminegatiivisten kritiikkien kirjoittelu tuntuu aina yhtä vaikealta – tällä kertaa poikkeuksellisenkin. Hot Chip on nyt oikeasti se koulupoika, joka joutuu olemassaolostaan ensi kerralla vähän muistuttelemaankin.
Kaikkien aikojen suosikki vielä lopuksi.
// Hot Chip MySpacessa
// One Life Stand -albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)