Mewty

Keskiviikkoiltaan asti olin vielä pelkkä frenger. En ehkä ihan ystävä, mutta en enää vieraskaan.

Mew'n keikka Pakkahuoneella oli paitsi ensimmäinen yhtyeeltä näkemäni, myös yllättäen ensimmäinen yksittäinen Pakkis-kokemukseni – aiemmin kun olen pyörinyt tuolla vain Lost in Musicien ja levymessujen yhteydessä.

Lämppäriakti, ruotsalainen tyttöduo Taxi Taxi! tuli katseltua juurikin Lost in Musicissa viime syksynä, paikkana tuolloin tosin YO. Folkailu oli taas ihan ok, mutta ei oikein sen enempää. Sitä viimeksi kuulematta jäänyttä Daniel Johnstonin True Love Will Find You in the Endiä odottelin ennakkoon, mutta keikkaseuraan keskittyessäni ehdin biisinkaipuun jo unohtaakin. Ei isompia liikutuksia siis – maannaisensa First Aid Kit kun on esimerkiksi niin älyttömän paljon parempi kaksikko.

Mew sen sijaan liikutti useampaankin otteeseen. Introducing Palace Players -aloitus iski heti ensimmäiseksi, kuten tarkoitus olikin.



Alkupuoliskon hittikollaasi oli komeudessaan melkoisen hengästyttävää. Kun biisi toisensa jälkeen tuntui iskevän huikean kovaa, oli olo aika euforinen. Pakkahuoneella oikeastaan vasta huomasin, että vaikken yhtyettä ole vielä varsinaisesti fanittanut, on useampi kappale onnistunut tekemään aika lähtemättömän vaikutuksen. Kuten nyt sieltä helpoimmasta päästä tuo kommenttiosiossa suosikikseni ounasteltu Special.



Perään tullut Zookeeper's Boy oli aika lailla niin upea kuin olin arvellutkin. 2000-luvun popkappaleiden top kympissä, edelleen.



Yhteensoitettujen biisien myötä varsinainen setti jäi lyhyeksi, mutta encore-osuutta pitkitettiin vähän turhankin kanssa. Yksi alkupuoliskon isoimmista lemppareista oli tanssivien luurankohirvien (tjsp) videolla lisävarusteltu Sometime Life Isn't Easy, josta on hiljalleen tullut syksyn No More Stories... -albumin kakkoslempparini. Sai tanssimaan.



Etukäteen hehkuteltu visuaalisuus oli muutenkin melkoisen mielekästä. Verkkokalvot polttaneita kirkkaimpia lamppuja lukuunottamatta valot toimivat hienosti ja sympaattisen nyrjähtäneet videot taustoittivat biisejä oivasti. Toisaalta videot tuntuivat ajoittavan kappaleita ehkä vähän turhankin tiukkoihin raameihin ja enemmän vj-henkinen visuaalisuus olisi voinut olla vieläkin sopivampaa.

Biiseistä pieneksi pettymykseksi jäi vain riisuttu versio She Came Home for Christmasista, jonka yleisön lämmittänyttä virhettä olisi kyynisempi kirjoittaja voinut epäillä tarkoitushakuiseksikin.



Kokonaisuutena live miellytti valtavasti. Kappaleet ja soitto toimivat ja yleisö oli aika mukavasti mukana – joskin oma jääminen vähän etummaisten rivien ulkopuolelle harmitti jälkeenpäin ja jo aikanakin. Kun se uuden levyn ykköslempparinikin, upeista upein Beach tuli vielä loppusuoralla, en olisi voinut olla settiinkään juuri tyytyväisempi.



Keikan päättänyt, pidempi ja huimasti kasvanut Comforting Sounds oli oikeasti aika jumalainen ja meni kylmät väreet -kokemuksissani listojen kärkisijoille. Huh.



Kuten alusta ehkä jo arvasikin, en keikan jälkeen ollut enää frenger. Ehkä ennemminkin rakastunut. Aika mewty.

// Rumbasta bongattu kappalelista Spotifyssa, kiitos Oskari Onnisen.