Mitenkään väheksymättä äitini osuutta reilu neljännesvuosisata sitten, oli se lopulta popmusiikki, joka minut synnytti. Popmusiikki teki minusta sellaisen kuin olen. Omistushaluisena luojana se edelleen pitää oikeuden lyödä minut maahan silloin kun se niin haluaa.
Onnekseni se nostaa myös ylös.
Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.
Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.
Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.
Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.
Sitten.
Sitten.
Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.
Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.
"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"
Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.
PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Magenta Skycode. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Magenta Skycode. Näytä kaikki tekstit
21. marraskuuta 2010
20. marraskuuta 2010
Valoa-etkot, pt. 2
Valoilu ei eilen mennyt ihan putkeen ja olo on taas silmänräpäyksen myötä sen verran tukala, että tämäkin ilta jää vähän lyhyeksi. Odottelussa tänään kuitenkin:
TV-Resistori
Liekki
Barbara Panther
Magenta Skycode
Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.
TV-Resistori
Liekki
Barbara Panther
Magenta Skycode
Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.
18. syyskuuta 2010
Kuninkaankadun Ted Evelyn Mosby
Tarina jatkuu.
Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.
High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.
"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."
Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.
Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.
"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"
Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.
"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"
The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.
"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"
Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.
Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.
Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?
Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.
Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.
Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.
Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.
Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.
"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"
Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.
High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.
"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."
Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.
Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.
"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"
Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.
"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"
The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.
"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"
Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.
Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.
Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?
Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.
Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.
Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.
Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.
Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.
"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"
11. elokuuta 2010
Keskiviikko: the Simple Pleasures
Onnea pelissä, epäonnea rakkaudessa tuntuu muuttuvan kohdallani muotoon onnea musiikissa, epäonnea työssä.
Siinä missä työpäivät tuntuvat olevan tasaista pään seinään kolauttelua yllätyslaskujen ja henkilökohtaiseen osaamattomuuteen tuskastumisen parissa, tipahtelee musiikkipuolella vastaan päivittäin aika innostavia, pieniä sattumuksia. Niistä lisää joskus myöhemmin, ehkä.
Onnea toivoisi myös Magenta Skycodelle. Kakkosalbumin työstö on ollut ilmeisimmin mutkainen tie, mutta syksyn mittaan uutukaisen pitäisi vihdoin ilmestyä. Uusi kappale the Simple Pleasures on valtavan kaunis ja lupaa hyvää.
Vähän varautuneenakin kissaihmisenä en voi olla kehräämättä ihastuksesta lurppasilmäistä Astrid-pentua katsellessa. Oi. Kotikutoisuudessaan ehkä näteimpiä videoita koskaan.
Yhtyeelle soisi tällä erää sitä ansaittua, kansainvälisempääkin huomiota. ||||| on, kuten useaan otteeseen olen täälläkin julistellut, ehkä paras suomalainen albumi koskaan – toivottavasti seuraaja yltää samaan. Tästä on ainakin hyvä jatkaa.
Loppuun vielä vanhempi Open Air, jossa ainoa vika taitaa olla sen täydellisyyden aiheuttama, oman riittämättömyyden tunne.
{ In short: The new Magenta Skycode track is absolutely beautiful – and that kitten just melts your heart. I'm eagerly waiting for the sophomore album. }
// Magenta Skycode MySpacessa
Siinä missä työpäivät tuntuvat olevan tasaista pään seinään kolauttelua yllätyslaskujen ja henkilökohtaiseen osaamattomuuteen tuskastumisen parissa, tipahtelee musiikkipuolella vastaan päivittäin aika innostavia, pieniä sattumuksia. Niistä lisää joskus myöhemmin, ehkä.
Onnea toivoisi myös Magenta Skycodelle. Kakkosalbumin työstö on ollut ilmeisimmin mutkainen tie, mutta syksyn mittaan uutukaisen pitäisi vihdoin ilmestyä. Uusi kappale the Simple Pleasures on valtavan kaunis ja lupaa hyvää.
Vähän varautuneenakin kissaihmisenä en voi olla kehräämättä ihastuksesta lurppasilmäistä Astrid-pentua katsellessa. Oi. Kotikutoisuudessaan ehkä näteimpiä videoita koskaan.
Yhtyeelle soisi tällä erää sitä ansaittua, kansainvälisempääkin huomiota. ||||| on, kuten useaan otteeseen olen täälläkin julistellut, ehkä paras suomalainen albumi koskaan – toivottavasti seuraaja yltää samaan. Tästä on ainakin hyvä jatkaa.
Loppuun vielä vanhempi Open Air, jossa ainoa vika taitaa olla sen täydellisyyden aiheuttama, oman riittämättömyyden tunne.
{ In short: The new Magenta Skycode track is absolutely beautiful – and that kitten just melts your heart. I'm eagerly waiting for the sophomore album. }
// Magenta Skycode MySpacessa
11. joulukuuta 2009
Synttäriys
Täytän tänään kaksikymmentäviisi vuotta. Vaikka viime aikoja onkin leimannut vahva alakulo, tuntuu syntymäpäivä olleen yllättäen se kaivattu piristysruiske. Lapsellista, kyllä – mutta on ollut aika mainion mukavaa vastaanottaa onnentoivotteluja. Vanhempani ja siskoni kävivät eilen ja tänään pikaisella visiitillä ja lahjoivatkin kivoimmin + kovin design-henkisesti. Kaiken lisäksi jään yhtä muuta yllätyspakettia odottelemaan vielä ensi viikolle, aika jei siis.
Kulunut vuosi on ollut yksi isoimmista tähän mennessä. Kahdentoista kuukauden aikana olen ehtinyt muuttamaan keskustaan, kirjoittamaan opinnäytetyöni, valmistumaan medianomiksi, irtisanoutumaan, perustamaan oman yrityksen ja jossain vaiheessa vielä rakastumaankin. Päänsisäinen vuoristorata on tullut tutuksi; olen ollut paikoin valtavan iloinen ja innostunut – ja toisaalta välillä pitkät pätkät masentuneempi kuin koskaan aiemmin. Olen moninkertaistanut sosiaalisuuteni ja saanut useamman hyvän uuden ystävän – ja toisaalta tuntenut oloni liian usein loputtoman yksinäiseksi. Kuten musiikissa, on dynamiikka toki hyvästä myös elämässä, ja vaikka stressiä, ahdistusta ja harmauttakin on vuodessa ollut yllin kyllin, olen koko kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteeni melkoisen tyytyväinen.
Kaksi pientä uutta asiaa, jotka ovat onnistuneet tuottamaan yllättävänkin paljon riemua liittyvät tietenkin musiikkiin. Blogikirjoittelusta on alkutahmeuden jälkeen muodostunut täydellinen kanava musiikilla pätemiseen ja ajatusten käsittelyyn – lähes päivittäinen kirjoittelusessio on antanut paljon. Toinen ilahduttava sivujuonne on dj-harrastus, joka on kehittynyt yhdestä varovaisesta kokeilusta ihan säännölliseksi viihteeksi, joskin edelleen sopivan pienimuotoiseksi. Kummastakaan en luopuisi enää kirveelläkään.
Kulunut ikävuosi kiteytyy aika täydellisesti viiteen raitaan (ja yksi jää vielä odottamaan vähäksi aikaa) – näistä erityisesti ensimmäiseen. Ehkäpä vielä vuosikymmentenkin jälkeen muistan kyseisiä kappaleita kuullessani millaista oli olla kaksikymmentäneljä.
MGMT - Time to Pretend
the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey
Markus Krunegård - Jag Är en Vampyr
Phoenix - Girlfriend
Magenta Skycode - Luvher Oh Hater
Tänään oli hyvä päivä. Toivottavasti vire jatkuu huomenna – silloin onkin luvassa sitä soittelua taas Indiaaniklubilla, vieläpä vinyyleillä. Jos Tampere on lokaatio, suosittelen pistäytymään.
Kulunut vuosi on ollut yksi isoimmista tähän mennessä. Kahdentoista kuukauden aikana olen ehtinyt muuttamaan keskustaan, kirjoittamaan opinnäytetyöni, valmistumaan medianomiksi, irtisanoutumaan, perustamaan oman yrityksen ja jossain vaiheessa vielä rakastumaankin. Päänsisäinen vuoristorata on tullut tutuksi; olen ollut paikoin valtavan iloinen ja innostunut – ja toisaalta välillä pitkät pätkät masentuneempi kuin koskaan aiemmin. Olen moninkertaistanut sosiaalisuuteni ja saanut useamman hyvän uuden ystävän – ja toisaalta tuntenut oloni liian usein loputtoman yksinäiseksi. Kuten musiikissa, on dynamiikka toki hyvästä myös elämässä, ja vaikka stressiä, ahdistusta ja harmauttakin on vuodessa ollut yllin kyllin, olen koko kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteeni melkoisen tyytyväinen.
Kaksi pientä uutta asiaa, jotka ovat onnistuneet tuottamaan yllättävänkin paljon riemua liittyvät tietenkin musiikkiin. Blogikirjoittelusta on alkutahmeuden jälkeen muodostunut täydellinen kanava musiikilla pätemiseen ja ajatusten käsittelyyn – lähes päivittäinen kirjoittelusessio on antanut paljon. Toinen ilahduttava sivujuonne on dj-harrastus, joka on kehittynyt yhdestä varovaisesta kokeilusta ihan säännölliseksi viihteeksi, joskin edelleen sopivan pienimuotoiseksi. Kummastakaan en luopuisi enää kirveelläkään.
Kulunut ikävuosi kiteytyy aika täydellisesti viiteen raitaan (ja yksi jää vielä odottamaan vähäksi aikaa) – näistä erityisesti ensimmäiseen. Ehkäpä vielä vuosikymmentenkin jälkeen muistan kyseisiä kappaleita kuullessani millaista oli olla kaksikymmentäneljä.
MGMT - Time to Pretend
the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey
Markus Krunegård - Jag Är en Vampyr
Phoenix - Girlfriend
Magenta Skycode - Luvher Oh Hater
Tänään oli hyvä päivä. Toivottavasti vire jatkuu huomenna – silloin onkin luvassa sitä soittelua taas Indiaaniklubilla, vieläpä vinyyleillä. Jos Tampere on lokaatio, suosittelen pistäytymään.
9. marraskuuta 2009
Maanantai: Here Comes Your Man
Tänään...
... sain käsiini vihdoin sen jo pidemmän tovin odottamani Magenta Skycoden seiskatuuman. Platassa valiteltiin että ei ole tietoa milloin saavat lähetystä, mutta Swampista löytyi useampikin kappale. Hinta oli kyllä suolaisin mitä olen uudesta seiskasta maksanut, kahdeksan euroa kirpaisi pikkuisen. Rajattu painos tottakai, mutta kumminkin. Kaikki 529 kappaletta on varustettu erilaisilla käsin taiteilluilla kansilla, mutta DIY-hengessä ollaan menty ehkä valitettavasti siitä aidan matalimmalta kohdalta – verrattuna nyt vaikkapa siihen Pintandwefallin rajattuun Maxi Baby -12":n, jonka jokaisen kannet tytöt ovat itse tussanneet ja joka on siten yksi oman hyllyni lemppareista. Mutta niin, We're Going to Climb on tosiaan aika hyvä biisi ja Escaping Outdoors oikeasti ihan mieletön. Molemmat biisit löytyvät MySpacesta, samoin kuin tieto siitä, että seuraavan kerran nähdään sitten joulukuun kolmas päivä (kera Diggareiden, jei).
... innostuin kokkailemaan, mikä on nykyään ihan liian harvinaista. Totesin edellisellä kerralla, ettei soijakastikkeen ja -rouheen yhdistäminen olekaan yllättäen veren kaivamista nenästä, vaan melkeinpä taivaissa siunattu liitto. Ruokailu uusimman Curb Your Enthusiasmin parissa ei ollut hullumpaa sekään, jakso kun oli aivan huippu.
... rakastuin Pixiesiin – tai pikemminkin ehkä yhteen kappaleeseen – ja jouduin häpeämään sitä edelleen niin kovin ohutta popmusiikin tuntemustani. Siis no, tietynlaiseksi pop geekiksi ohutta ainakin. Mutta viittaillaan nyt johonkin muuhun taas sitten sen verran, että jos joskus päädyn karaokeoimaan, on katalogista paras löytyä Here Comes Your Man.
... ostin ensimmäisen joululahjan. Hirveän montaa ei siten puutukaan.
... turhauduin Radio Helsinkiin. En tiedä onko kanava mennyt viime vuosina reippaasti huonompaan suuntaan vai alkaako aika vain kultailla muistojani, mutta nykyään siinä tahtoo ärsyttää vähän kaikki. Mainoksia on koko ajan ja biisit ovat melko lailla samoja päivästä toiseen (tai tunnista, kuten tänään tuli Love Will Tear Us Apartin kohdalla huomattua) – eli se mainostettu soittolistattomuus ei takaa oikeastaan mitään. Sinänsä on hölmöä valittaa, kun suurin osa niistä biiseistä on semmoisia joita täälläkin olen hetkeä aiemmin hehkuttanut ja joista pidän toki edelleen, mutta radiolta kaipaisin kuitenkin myös itselleni uusien biisien kuulemista.
... uhmasin postilakkoa. Vaikkei sitä enää olisikaan.
// Magenta Skycode MySpacessa
... sain käsiini vihdoin sen jo pidemmän tovin odottamani Magenta Skycoden seiskatuuman. Platassa valiteltiin että ei ole tietoa milloin saavat lähetystä, mutta Swampista löytyi useampikin kappale. Hinta oli kyllä suolaisin mitä olen uudesta seiskasta maksanut, kahdeksan euroa kirpaisi pikkuisen. Rajattu painos tottakai, mutta kumminkin. Kaikki 529 kappaletta on varustettu erilaisilla käsin taiteilluilla kansilla, mutta DIY-hengessä ollaan menty ehkä valitettavasti siitä aidan matalimmalta kohdalta – verrattuna nyt vaikkapa siihen Pintandwefallin rajattuun Maxi Baby -12":n, jonka jokaisen kannet tytöt ovat itse tussanneet ja joka on siten yksi oman hyllyni lemppareista. Mutta niin, We're Going to Climb on tosiaan aika hyvä biisi ja Escaping Outdoors oikeasti ihan mieletön. Molemmat biisit löytyvät MySpacesta, samoin kuin tieto siitä, että seuraavan kerran nähdään sitten joulukuun kolmas päivä (kera Diggareiden, jei).
... innostuin kokkailemaan, mikä on nykyään ihan liian harvinaista. Totesin edellisellä kerralla, ettei soijakastikkeen ja -rouheen yhdistäminen olekaan yllättäen veren kaivamista nenästä, vaan melkeinpä taivaissa siunattu liitto. Ruokailu uusimman Curb Your Enthusiasmin parissa ei ollut hullumpaa sekään, jakso kun oli aivan huippu.
... rakastuin Pixiesiin – tai pikemminkin ehkä yhteen kappaleeseen – ja jouduin häpeämään sitä edelleen niin kovin ohutta popmusiikin tuntemustani. Siis no, tietynlaiseksi pop geekiksi ohutta ainakin. Mutta viittaillaan nyt johonkin muuhun taas sitten sen verran, että jos joskus päädyn karaokeoimaan, on katalogista paras löytyä Here Comes Your Man.
... ostin ensimmäisen joululahjan. Hirveän montaa ei siten puutukaan.
... turhauduin Radio Helsinkiin. En tiedä onko kanava mennyt viime vuosina reippaasti huonompaan suuntaan vai alkaako aika vain kultailla muistojani, mutta nykyään siinä tahtoo ärsyttää vähän kaikki. Mainoksia on koko ajan ja biisit ovat melko lailla samoja päivästä toiseen (tai tunnista, kuten tänään tuli Love Will Tear Us Apartin kohdalla huomattua) – eli se mainostettu soittolistattomuus ei takaa oikeastaan mitään. Sinänsä on hölmöä valittaa, kun suurin osa niistä biiseistä on semmoisia joita täälläkin olen hetkeä aiemmin hehkuttanut ja joista pidän toki edelleen, mutta radiolta kaipaisin kuitenkin myös itselleni uusien biisien kuulemista.
... uhmasin postilakkoa. Vaikkei sitä enää olisikaan.
// Magenta Skycode MySpacessa
6. lokakuuta 2009
Tiistai: Horchata
Vampire Weekendin ensi tammikuussa julkaistavalta Contra-albumilta on ilmestynyt maistiaisia jo useamman biisin verran. White Sky, Run ja Cousins saivat eilen seuraa ensimmäisestä oikeasta studionauhoitteesta: Horchata on ladattavissa yhtyeen kotisivuilta ja kuulostaa... hyvältä. Kakkosalbumi tuskin tulee sisältämään kovin suuria muutoksia ja hyvä niin. Tätä kun voi kuunnella aika loputtomasti.
Magenta Skycoden seiskatuuman julkaisu viivästyy – pahus. Olin jo odotellut pääseväni soittelemaan b-puoli Escaping Outdoorsia Indiaaniklubin vinyylisessiossa, mutta onhan tässä toki vielä reipas viikko aikaa. Ei-ihan-niin-kovaa-iskenyt a-puoli We're Going to Climb road movie -henkisine videoineen häipyi pikapikaa YouTubesta samaan aikaan vinyyliviivästyksen ja keikkaperuutuksen yhteydessä. Kuten näköjään myös kaikki biisit MySpacesta... No, toivottavasti julkaisun TBA-päivämäärä ei veny – taas – ihan loputtomiin.
Nyt ruokaa ja Pillow Talkia.
// Vampire Weekend MySpacessa
// Horchata ladattavissa VW:n kotisivuilta
// Magenta Skycode MySpacessa
Magenta Skycoden seiskatuuman julkaisu viivästyy – pahus. Olin jo odotellut pääseväni soittelemaan b-puoli Escaping Outdoorsia Indiaaniklubin vinyylisessiossa, mutta onhan tässä toki vielä reipas viikko aikaa. Ei-ihan-niin-kovaa-iskenyt a-puoli We're Going to Climb road movie -henkisine videoineen häipyi pikapikaa YouTubesta samaan aikaan vinyyliviivästyksen ja keikkaperuutuksen yhteydessä. Kuten näköjään myös kaikki biisit MySpacesta... No, toivottavasti julkaisun TBA-päivämäärä ei veny – taas – ihan loputtomiin.
Nyt ruokaa ja Pillow Talkia.
// Vampire Weekend MySpacessa
// Horchata ladattavissa VW:n kotisivuilta
// Magenta Skycode MySpacessa
1. lokakuuta 2009
Lokakuuhypetys
Kehoitan varautumaan ennenaikaiseen hehkutukseen - kuten toki aina näitä tekstejä lukiessa - mutta lokakuu 2009 saattaa olla popmusiikkihistorian täydellisin.
Air - Sing Sang Sung (Love 2 -albumi ilmestyy 7.10.):
Editors - Papillon (In This Light And In This Evening -albumi ilmestyy 12.10.):
the Raveonettes - Last Dance (Huikea biisi! In And Out of Control -albumi ilmestyy 6.10.):
the Flaming Lips - Silver Trembling Hands (Embryonic-albumi ilmestyy 13.10.):
Kings of Convenience - Boat Behind (Jo Spotifysta löytyvä Declaration of Dependence -albumi ilmestyy 7.10.):
Ash - True Love 1980 (Yhtye julkaisee singlejä A-Z -nimikkeen alla kahden viikon välein. 12. lokakuuta ilmestyvä True Love 1980 on ensimmäinen - eli A.):
Neon Indian - Deadbeat Summer (Psychic Chasms -albumi ilmestyy 13.10.):
Magenta Skycode - Escaping Outdoors (We're Going to Climb / Escaping Outdoors - 7" ilmestyy 7.10.)
+ kaikki se mitä en vielä tiedä olemassa olevankaan, mutta joka tulee taas muuttamaan musiikillisen maailmani.
Mie luulen että tästä tulee aika kiva kuukausi. Tai uskon. Tai toivon. Mut silleen kumminki, tiäks.
Air - Sing Sang Sung (Love 2 -albumi ilmestyy 7.10.):
Editors - Papillon (In This Light And In This Evening -albumi ilmestyy 12.10.):
the Raveonettes - Last Dance (Huikea biisi! In And Out of Control -albumi ilmestyy 6.10.):
the Flaming Lips - Silver Trembling Hands (Embryonic-albumi ilmestyy 13.10.):
Kings of Convenience - Boat Behind (Jo Spotifysta löytyvä Declaration of Dependence -albumi ilmestyy 7.10.):
Ash - True Love 1980 (Yhtye julkaisee singlejä A-Z -nimikkeen alla kahden viikon välein. 12. lokakuuta ilmestyvä True Love 1980 on ensimmäinen - eli A.):
Neon Indian - Deadbeat Summer (Psychic Chasms -albumi ilmestyy 13.10.):
Magenta Skycode - Escaping Outdoors (We're Going to Climb / Escaping Outdoors - 7" ilmestyy 7.10.)
+ kaikki se mitä en vielä tiedä olemassa olevankaan, mutta joka tulee taas muuttamaan musiikillisen maailmani.
Mie luulen että tästä tulee aika kiva kuukausi. Tai uskon. Tai toivon. Mut silleen kumminki, tiäks.
6. syyskuuta 2009
Vknlpp: Monsters of Pop ja häät
Ts. aktiiviviikonloppu pt 2 takana. Perjantai meni sujuvasti ensin häävaatteita ostellessa (puvuttomuudesta huolimatta - tai juuri siksi - onnistuin näyttämään aika poikkeuksellisen siistiltä) ja sitten Monsters of Poppaillessa Telakalla ja Klubilla.
Telakan tarjonnan avasi Mesmer, jonka yhteydessä käytettävä "pohjoismaisen indiekentän parhaiten varjeltu salaisuus" ei lunastanut koko odotuksia, mutta toimi silti ihan mukavasti. Tyyli vaiheili alun shoegazingeistä tiettyyn psykedeliaan ja päättyi jo jonkinasteiseen coreen, mutta tarjosi ainakin erittäin intensiivisen tuokion. Soundimaailma jäi ehkä turhan paljon ison äänivallin varaan, mutta fiilis ja eläytyminen oli tosiaan kiitettävällä tasolla. Kakkosena esiintynyt Manna tarjosi Joensuu-Mikon avustuksella melko kivuttoman jatkumon, sillä alku tästäkin oli jonkinasteista kenkiintuijottelua - joskin loppua kohden anti muuttuikin enemmän laulaja-lauluntekijä -suuntaan. Ihan ok keikka tämäkin. Varsin mainio ylläri olikin kuitenkin the Rollstons, jolle voisi ensikokemuksen perusteella luovuttaa rohkeasti jo jonkinasteista Suomen Shins- tai Vampire Weekend -viittaa. Erittäin toimivaa ja sympaattista indieilyä, äänimaailmakin toimi oikein kivasti. Tyypit ovat näemmä julkaisseet juuri neljännen (!) studiolättynsä, en oikein tajua miten tämä on nimeä lukuunottamatta aiemmin mennyt itseltäni tyystin ohi.
Klubilla ensimmäisenä soitteli kevään katkeransuloisenkuuluisissa tupareissani missaamamme MFMB, joka tietystä epätasaisuudestaan huolimatta oli varsin vakuuttava porukka. Erityisesti alun ja keskivaiheen pienehkö laahaus unohtui tehokkaasti muutaman viimeisen biisin aikana, ja yhtyeen räväkkä elektroindie toimikin parhaiten siirtyessään paikoin kovinkin ärhäkäksi tanssipunkiksi. Tykkäsin, haluan nähdä toistekin. Kauan odottamani Magenta Skycode puolestaan jätti aktinsa lyhyen keston vuoksi pienoisen pettymyksen, mutta itse soitto olikin sitten aika mahtavaa. Kun setti alkoi vielä Luvher Oh Haterilla, joka nyt vaan on se biisi ja uudetkin toimivat naiskuorosta huolimatta aika lupaavasti, oli kokemus jo aika elämys. Onneksi projekti on uuden tulevan levyn myötä ilmeisesti taas aktivoitumassa. Kevään kovimman obsessionimikkobiisin esittäjä Those Dancing Days tosiaan harmittavasti joutui perumaan ja tilalle jollain hämärällä logiikalla pestattu Rättö & Lehtisalo oli sitä mitä on tullut nähtyä aiemminkin, tänä kesänä vielä pariin otteeseen Röyhkän kanssa. Ihan hauskaa, mutta ei nyt missään määrin oma juttuni. Aika puuduttavia hevilopetuksia, mieli teki lähteä jo aika moneen kertaan kesken viimeisten lopettelujen.
Lauantain popit jouduin tosiaan valitettavasti passaamaan (oliko siellä siistiä?), kun siirryin Lahteen / Hollolaan saattamaan Mikkoa ja Veeraa vihille. Kun en aiemmin ole häissä poikennut ja kyseinen pariskunta on niitä yhteensopivimpia tuntemiani, oli koko tilaisuus aika ihana - ja kirkko-osuus lievistä Jumalallergioista välittämättä melkoisen koskettava. Hääjuhlassa soittelin ohjelmien ja pakollisten valssien (vaikka itse hää- oli tietysti älyttömän kaunis) välissä nelisen tuntia söpöily- & kivailumusiikkia. Piakkoin pitäisi kasailla nuo parille vielä fyysiC:n muotoon jälkifiilistelyjä varten.
Sen verran myöhään pääsin Lahdesta junailemaan, että Valon sunnuntaibrunssi Indiaaniklubilisukkeilla jäi harmittavasti väliin. Seuraavan kerran soittelemaan pääsen kuitenkin taas jo vajaan parin viikon kuluttua, kivvaa.
Telakan tarjonnan avasi Mesmer, jonka yhteydessä käytettävä "pohjoismaisen indiekentän parhaiten varjeltu salaisuus" ei lunastanut koko odotuksia, mutta toimi silti ihan mukavasti. Tyyli vaiheili alun shoegazingeistä tiettyyn psykedeliaan ja päättyi jo jonkinasteiseen coreen, mutta tarjosi ainakin erittäin intensiivisen tuokion. Soundimaailma jäi ehkä turhan paljon ison äänivallin varaan, mutta fiilis ja eläytyminen oli tosiaan kiitettävällä tasolla. Kakkosena esiintynyt Manna tarjosi Joensuu-Mikon avustuksella melko kivuttoman jatkumon, sillä alku tästäkin oli jonkinasteista kenkiintuijottelua - joskin loppua kohden anti muuttuikin enemmän laulaja-lauluntekijä -suuntaan. Ihan ok keikka tämäkin. Varsin mainio ylläri olikin kuitenkin the Rollstons, jolle voisi ensikokemuksen perusteella luovuttaa rohkeasti jo jonkinasteista Suomen Shins- tai Vampire Weekend -viittaa. Erittäin toimivaa ja sympaattista indieilyä, äänimaailmakin toimi oikein kivasti. Tyypit ovat näemmä julkaisseet juuri neljännen (!) studiolättynsä, en oikein tajua miten tämä on nimeä lukuunottamatta aiemmin mennyt itseltäni tyystin ohi.
Klubilla ensimmäisenä soitteli kevään katkeransuloisenkuuluisissa tupareissani missaamamme MFMB, joka tietystä epätasaisuudestaan huolimatta oli varsin vakuuttava porukka. Erityisesti alun ja keskivaiheen pienehkö laahaus unohtui tehokkaasti muutaman viimeisen biisin aikana, ja yhtyeen räväkkä elektroindie toimikin parhaiten siirtyessään paikoin kovinkin ärhäkäksi tanssipunkiksi. Tykkäsin, haluan nähdä toistekin. Kauan odottamani Magenta Skycode puolestaan jätti aktinsa lyhyen keston vuoksi pienoisen pettymyksen, mutta itse soitto olikin sitten aika mahtavaa. Kun setti alkoi vielä Luvher Oh Haterilla, joka nyt vaan on se biisi ja uudetkin toimivat naiskuorosta huolimatta aika lupaavasti, oli kokemus jo aika elämys. Onneksi projekti on uuden tulevan levyn myötä ilmeisesti taas aktivoitumassa. Kevään kovimman obsessionimikkobiisin esittäjä Those Dancing Days tosiaan harmittavasti joutui perumaan ja tilalle jollain hämärällä logiikalla pestattu Rättö & Lehtisalo oli sitä mitä on tullut nähtyä aiemminkin, tänä kesänä vielä pariin otteeseen Röyhkän kanssa. Ihan hauskaa, mutta ei nyt missään määrin oma juttuni. Aika puuduttavia hevilopetuksia, mieli teki lähteä jo aika moneen kertaan kesken viimeisten lopettelujen.
Lauantain popit jouduin tosiaan valitettavasti passaamaan (oliko siellä siistiä?), kun siirryin Lahteen / Hollolaan saattamaan Mikkoa ja Veeraa vihille. Kun en aiemmin ole häissä poikennut ja kyseinen pariskunta on niitä yhteensopivimpia tuntemiani, oli koko tilaisuus aika ihana - ja kirkko-osuus lievistä Jumalallergioista välittämättä melkoisen koskettava. Hääjuhlassa soittelin ohjelmien ja pakollisten valssien (vaikka itse hää- oli tietysti älyttömän kaunis) välissä nelisen tuntia söpöily- & kivailumusiikkia. Piakkoin pitäisi kasailla nuo parille vielä fyysiC:n muotoon jälkifiilistelyjä varten.
Sen verran myöhään pääsin Lahdesta junailemaan, että Valon sunnuntaibrunssi Indiaaniklubilisukkeilla jäi harmittavasti väliin. Seuraavan kerran soittelemaan pääsen kuitenkin taas jo vajaan parin viikon kuluttua, kivvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)