Tarina jatkuu.
Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.
High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.
"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."
Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.
Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.
"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"
Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.
"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"
The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.
"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"
Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.
Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.
Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?
Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.
Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.
Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.
Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.
Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.
"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"
Hieno teksti. Ei muuta sanottavaa. Kiitos.
VastaaPoistaOi, kiitos itsellesi.
VastaaPoistaHienoa tekstiä. High fidelity on hieno leffa ja kirja, ja itsekin olen asunut Kuninkaankadulla. Suhunhan melkein samaistuu, näin tyttönäkin.
VastaaPoistaVoi, miten mahtavasti puettu sanoiksi. Ymmärrän ja allekirjoitan. Itse olen jo kauan sitten lopettanut olemasta mitään muuta kuin oman tarinani hahmo. Onneksi todellinen maailma, oikea elämä ja totuus ylipäänsä ovat katsojan silmissä. Ja eläjän kokemuksissa?
VastaaPoistaÄäh, en tiedä. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus tekee näköjään tehtävänsä täälläkin, heh. Mutta siis, hieno teksti :)
Mä niiiiiiiin tiedän. Sen takia tuntuuki, et petyn kahta kauheemmin. Ja vieläpä sellasista asioista/tilanteista, jotka oon todennäkösesti vaan kuvitellu päässäni. Mikä kuulosti tollee kirjotettuna taas kauheen terveeltä...
VastaaPoistaMut mikäs helvetti tässä nyt enää on oikeeta elämää, kysynpä vaan.
jo pääsykoekirjani sanoi, että ihminen pyrkii etsimään elämäntapahtumiensa välille yhteyttä. ihan fiksua. ilman tarinamuotoista elämää kaikki tuntuisi vaan tosi kaaoottiselta (niin kuin ei tuntuisi jo nyt....)
VastaaPoistahei, mä olen syttymässä shinsille. A-P-U-A
Anonyymi: Jotenkin luulen, että tytöt minuun helpommin samaistuvatkin...
VastaaPoistaMiia: Kiitos! Itse asiassa sain ajatusta kirjoitukseen myös Yleistäjästä, jonka ilmestymistä odotan innolla, heh.
Anna: Oikea elämä tuntui absurdilta käsitteeltä kyllä jo kirjoittaessani...
Ja Susa: Jee!
Voi Jyri, luulen kyllä, että Yleistäjä ei päädy koskaan kauppoihin. Vaikka näitä kommentteja lukiessa kyllä alkaa tuntua, että kysyntää olis, hah!
VastaaPoistaMä oon nyt kohta vuorokauden miettinyt sopivaa kommenttia, mutta en mä saa mitään muuta fiksua sanotuksi kuin sen, että löydän itseni tästä kirjoituksesta lähestulkoon täysin, joten kyllä muutkin kuin tytöt pystyy suhun samaistumaan. :D Koitin keksiä jotain syventävääkin, mutta pää on täysin tyhjä tekstisi hienouden edessä.
VastaaPoistaSe mulla tosin tuli mieleen, että joskus How I Met Your Mothereita katsoessani silloisen tyttöystäväni kanssa sain kuulla, että muistutan ajoittain hyvin paljon Tediä. Silloin otin sen kehuna, mutta nyt alan nähdä siinä jopa kritiikin merkkejä. Haaveilu satuttaa joskus todella paljon, vaikka sitä olisi vaikea uskoa.
"Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen."
VastaaPoistaTätä mä olen itse yrittänyt pukea sanoiksi monta kertaa. Hämmentävää, että joku teki sen mun puolesta.
Ei se näköjään ihan puppua ole, että siitä saa lohtua, että pystyy samaistumaan toiseen ihmiseen. Mä toivon sulle vaiherikasta tarinan jatkoa, koska hyvässä tarinassa pitää olla monia tasoja..niin hyviä kuin huonoja, vaikka ne huonot tuntuisi välillä ylitsepääsemättömän vaikelta. Tuntuupahan ne hyvät sitten huomattavasti paremmilta.
Lauri: Tediys on tosiaan kaksiteräinen miekka. Hienoa huomata kuitenkin, että meitä on muitakin – ja vieläpä miespuolisia.
VastaaPoistaAnnik!: Kiitos. Kyllä se totta on, että dynamiikkaa tarvitaan.
Luen jälkikäteen näitä vanhempia tekstejä. Moneen voin samaistua, ja hui, yhdyn Annik!iin sanoiksi pukemisen suhteen - noinhan minä itsekin elän, mutta en oo sitä tajunnut tai osannut ilmaista!
VastaaPoistaJoskus tuntuu, että kai sieltä haavemaailmasta olisi hyvä tulla ulos ja ottaa vastaan se mitä on tullakseen. Sitten taas tuntuu, että mitä hittoa, en halua tyytyä mihinkään vaan tarvitsen juuri sitä mikä on mulle parasta, olkoonkin se sitten vaan haaveilua.
Tyytyä ei pidä. Tyytyminen on ehkä se asia, mitä elämässäni eniten pelkään. Tuosta tulikin mieleeni vähän pidempi juttu, minkä voisin koittaa pukea sanoiksi vielä lähipäivinä... Oh.
VastaaPoista