Ero

Erosin eilen.

Tai en eronnut, vaan minusta erottiin. Jätettiin. Revittiin auki, lyötiin rikki ja sytytettiin palamaan.

Ensimmäiseksi kerraksi se tuntui pahemmalta kuin osasin edes arvata.

Kuulin perusteluja, joista osa oli kipeän tosia ja osa hirveitä kliseitä. Niitä, joita sanotaan silloin kun muuta ei osata. Itse yritin sanoa mahdollisimman ikävästi, kun en ollut kunnolla niin vielä puolen vuoden aikana tehnyt. En kuitenkaan osannut muodostaa mitään järkevää ja hoin vain uudelleen uudelleen että mene pois. Mene pois.

Löin nyrkkiä seinään ja päätä keittiön kaappeihin. Kävin eilen kävelyllä Pyynikillä, jossa mietin tuntuisiko portaitten alas vieriminen oikeastaan ihan hyvältä. Jos kokeilisi edes pienen pätkän. Hetkellinen fyysinen kipu olisi niin paljon helpompi kestää kuin taas jatkuvalta tuntuva henkisesti rikki oleminen.

Syy kaikkeen on kuitenkin tämä puolitoista vuotta jatkunut masennus, josta kävin tänään vihdoin puhumassa ensimmäistä kertaa. Vaikka ajatus siitä, että apua jossain muodossa voi saadakin, tuntuu lohdulliselta, on kauheaa tietää että masennus pilasi sen kaikkein potentiaalisimman pitkän parisuhteen, joka minulla on koskaan ollut. Olin loppuun asti ihan varma, että kaikki kääntyisi parempaan, jos molemmat vain yrittäisivät. Kun ajattelen nyt, että uskoin viime hetkiin asti yhteisen tulevaisuuden ja jaetun elämän olevan ihan mahdollinen, tunnen itseni tyhmäksi ja säälittäväksi.

Haluaisin aikakoneen enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan tiedä, mihin matkani käyttäisin. Ehkä kuukauden taakse, että voisin jättää ne viimeiset ratkaisevat virheet tekemättä. Ehkä keväälle, että voisin yrittää parantua ajoissa. Ehkä uudenvuodenyöhön, että voisin jättää vastaamatta tekstiviestiin. Ehkä viime vuoden keväälle, että voisin puhua asioista suoraan. Ehkä viisitoista vuotta taaksepäin, että voisin elää yhden kesän stressaantumalla ainoastaan näennäisestä tylsyydestä. Ehkä kuusikymmentä vuotta eteenpäin, että näkisin oliko missään lopulta mitään järkeä.

Koska tapasin kauneimman tietämäni ja itselleni sopivimman ihmisen juuri blogini kautta, ja muutenkin olen tutustunut myös oikeassa elämässä moniin lukijoihin, joille en halua ihan jokaista asiaani ja käännettäni kertoa, tuntuu kirjoittamisen jatkaminen mahdottomalta. Pahoittelut siitä, että tämä ei ole enää musiikkiblogi, mutta ainakaan omalla kohdallani kuuntelemaani musiikkia ei ole mahdollista pitää erillään omasta elämästäni – ja toisinpäin. Ehkä taas sitten, jos asiat tuntuvat paremmalta.

En olisi eilen halunnut sanoa hyvästi, enkä haluaisi tehdä sitä tänäänkään. Eikä olisi edes pakko, mutta se tuntuu vain niin paljon helpommalta.

No one's gonna love you more than I do. Tai ainakin could've.