Jumittamisenkin uhalla hämmästelen vuodenaikojen vaihdetta vielä kolmannenkin kerran. Vähän eri syystä kuitenkin, ehkäpä.
Olin tänään työreissulla Helsingissä. Takaisinpaluumatkalla jäin kyydistä muutamaa kilometriä ennen keskustaa kävelläkseni kotiin – kauniin ilman ansiosta ja kokopäiväisen istumisen vastapainoksi.
Raikas alkusyksyn ilma täytti keuhkot ja kävely kohensi taas särkeviä nivelsiteitä, mutta vaikuttunein kaikista oli katse. Ratinanrannan kohdalla koko auringonlaskussa ja pilvettömässä taivaassa kylpevä maisema oli kauniimpi kuin koskaan, ja Hipstamaticin turruttamat silmät tuntuivat puhdistuvan jokaisella silmällisellä. Juuri nämä loppukesän illat ovat paitsi nykyisen luovan minäni kulmakivi, myös varmin tapa ihastua uudelleen. Vaikka kaupunkiin.
Hei Tampere, hei. Hyvähän sinä olet.
En ole kuuden asuinvuoteni aikana oikein missään vaiheessa tuntunut juurtuvan Tampereelle. Muutamia ihmisiä ja paikkoja lukuunottamatta kaikki on tuntunut olevan korkeintaan ihan kivaa, siinä missä Helsinki on ollut se etäinen ja taianomainen paikka. Vaikka tämän kesän jälkeen pääkaupunginkin voisi snobbaillen todeta olevan vain, no, suomalainen versio Berliinistä, vetää se edelleen yhä enemmän puoleensa. Kuinka kauan aion vielä pistää vastaan?
Ennen tämän illan kävelyretkeä ei armonaikaa olisi ehkä ollut turhan kauaa. Tiukan paikan tullessa Tampere yrittää vielä ainakin kerran näyttää parastaan.
Siinä me olemme samanlaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti