Melt!-sunnuntai

Kolmas päivä lempijuttuja sujui taas astetta leppoisammin. Aamusta pyörimme Wittenbergissä vanhaa kaupunkia katsellen – ja aikataulut menivätkin sen verran tiukalle, että Kings of Conveniencen keikasta ehdimme näkemään suunnilleen toisen puolikkaan.



Aika paljon oli toki siinäkin. Erlend Øye tuntuu viiden Melt!-vierailunsa jälkeen olevan suositumpi kuin koskaan – jo iltapäivällä Gemini-lava oli ihan täyteen ahdettu. Ja syystä, sen verran hienon keikan yhtye veti. Ikilemppari I'd Rather Dance With You aikaansai viikonlopun leveimmän hymyn, mutta viime syksyn Boat Behind villitsi porukkaa tehokkaimmin. Parasta kaikesta oli kuitenkin taas Erlendin käsitrumpettisoolo, joka on popnörttiydessään siisteintä, mitä maailmassa on. Aika mainio aloitus päätöspäivälle.



Johnossi oli päälavalla nopeasti vilkuiltuna juuri niin perus, kuin olin etukäteisten perusteella veikkaillutkin, joten nokat käännettiin taas kohti Geminiä.







Slagsmålsklubben oli yksi eniten odottamistani akteista, eikä pettänyt – ruotsalaisryhmän villi bitpop oli ajankohtaan aika kontrastissa ja toimi ehkä osaltaan siksikin niin hyvin. Tanssiinkutsu oli vahva, tyyli vapaa ja koko reipas tunti tulikin heiluttua aika täysillä. Loppuun sijoitettu Sponsored by Destiny oli mieletön päätös – tutun melodian alkaessa en ollut ainoa, jolla vintti viittä vaille pimeni. Hiton loistava keikka, joskin vaatii ehdottomasti tietyn mielentilan.



Teltassa katseltiin pika pikaa loppu viivästyneestä Martina Topley-Birdistä ja Post War Yearsista, mutta alkuillan kahdesta loistokeikasta johtuen menivät molemmat vähän turhan ohi. Brittiläinen Post War Years kuulosti kuitenkin aika lupaavalta, pitää tutustua tähän vielä enemmän.





Seuraavaksi Broken Bellsiin, jonka sijoitus ei olisi voinut parempi olla. Leppoisemman sunnuntain auringonlaskubändin viitta oli räätälöity yhtyeelle, joka sen myös lunasti – joskaan biisimateriaali ei vielä ihan täysin vakuuttanut. Lavalla kuusikko (vai seitsikko?) soitti mukavan tiukkana ryhmänä ja sai biisit kuulostamaan hyvältä, mutta kun tuotannosta oikeasti nousee esille ehkä vain kolme biisiä ja loput ovat – ainakin livenä – ihan turhan geneeristä rentoiluretroa, ei tähän ihan täysillä voi upota. The Shins on yhä valovuosien päässä. Lokaatio ja ajankohta tekivät kuitenkin paljon, ja Broken Bellsin keikkaankin saattoi olla tyytyväinen. High Roadin ohella Vaporize potki ehkä kovimmin.



Välissä vähän taukoilua ja alueen lopputarkasteluja, kunnes illan jo hämärtyessä päälavalle Goldfrappia ihastelemaan. Jo ihan kiitettävän taipaleen tahkonnut yhtye sai alkuvuodesta ulos levyn, jota olen ihastellut aika paljon – ja erityisen iloinen olen ollut siitä, että Rocketista kaksikko on saanut vihdoin sen ison, upean biisinsä.



Vaikka puhdasverisempää pastissointia ei kai voisi olla olemassakaan, oli biisi yksi festarien upeimpia hetkiä – kertosäkeen alkaessa lava tuntui oikeasti räjähtävän valolla ja yleisö sai varmasti karkkia myös silmilleen. Uuden materiaalin väliin mahtui sopivasti biisejä myös electroclashimmalta Black Cherrylta ja tanssipopimmalta Supernaturelta.



Festariseurani kaipasi Meltiltä vahvaa naisartistia, ja vaikka Allison Goldfrapp ei olisi ollutkaan ehkä ihan odotuslistan kärjessä, ei emansipaatiodiskon hurmaavuudesta voinut kiistellä. Ah!

Festareiden viimeiseksi esitykseksi osaltamme jäi Massive Attack. Odotukset myös tätä kohtaan olivat aika korkealla – kun viimeksi näin yhtyeen livenä Provinssissa '04, en tiennyt musiikista ylipäänsä yhtään mitään – ja lähdin puolessavälissä pois. Kuudessa vuodessa on aika moni asia muuttunut ja suhde tuohonkin yhtyeeseen syventynyt. Ympyrä sulkeutui siinä mielessä, että tälläkin kertaa puolessavälissä arvottiin lähteäkö jo aiemmalla bussilla menemään – mutta ehkäpä tunsin olevani Massive Attackille yhden lopetuksen velkaa.



Puolitoistatuntinen live paranikin loppua kohden. Alussa yhtyeen soundi tuntui olevan jotain ihan muuta kuin se 90-luvun puolivälin Bristol, johon vuosikymmenen liian myöhässä olin ihastunut. Terävä, kliininen Teardrop ei ollut minkäänasteinen kohokohta ja Angelkin rääkyi pahemmin kuin mielessäni. Pehmeys oli kovaa, lämpö kylmää ja kaikki aivan liian kolkkoa ja teknistä. Hiljalleen meininki kuitenkin parani – ja viimeistään silloin, kun encore-vaiheessa ilmoille tuli kovasti alkuperäisen kuuloinen Unfinished Sympathy, tuntui Massive Attackin maailma taas oikealta paikalta. Hulppeat valotauluvisut miellyttivät silmää ja vaikka vahvat yhteiskunnalliset viestit tuntuivatkin paikoin jo turhan päälleliimatuilta, antoi yhtye näköaistille jotain muutakin kuin logonsa. Ja hyvä niin. Samaa ristiriitaisuutta tässä ehkä kuin eilisen dj Shadow'ssakin, mutta loppujen lopuksi aika hyvä mieli.



Kaiken kaikkiaan Meltiä ei voi olla kiittelemättä. Kuten perjantain kohdalla sanoinkin, toimivat järjestelyt ihan erinomaisesti ja fiilis oli erityisen mainio. Tämän viikonlopun suru-uutisia Love Paradesta lukiessa omaan festarivalintaan voi olla aika tyytyväinen – joskin 1,4 miljoonan kävijän tapahtuma kuulostaa jo aika silkalta hulluudelta.

Meltiä voin suositella jokaiselle, jolle esimerkiksi tämän blogin musiikkivalinnat kolahtelevat. Kattaus lienee upea myös ensi vuonna, saksan osaaminen ei ole välttämätöntä ja matkan organisointi on oletettavasti aika sujuvaa – josta omalta kohdaltani toki aika täysivaltainen kiitos matkaseuralleni.

Jaakko Eino Kalevia mukaillen danke sch-schön sch-schön sch-schön bitte, nähdään ensi vuonna!

// Melt! Festivalin kotisivut

PS. Musabloggareidenkin kilpaa rakastama Christopher Nolanin Inception tuli tsekkailtua eilen Plevnassa. Huh! Jos astetta mindfuckimpi mysteeritoiminta inspailee, kannattaa leffa tarkastaa. Tykkäsin.

Melt!-lauantai

Eilinen vierähti pyöräretkellä Pispalassa ja Dorkan tanssilattialla, joten kertaillaanpa taas viivellä Meltejä. Ensin lauantai.

Superkiireisen perjantain jälkeen kaksi kolmasosaa festareista tuntui ainakin hiukan vähemmän hektisiltä. Lauantai venyi pitkälle iltapäivään univelkojen keräilyssä, joten alueelle päästiin vasta Jamaican loppuvaiheilla. Kuultu miellytti enemmän kuin olisin arvannutkaan, nuo kannattaa siis muistaa jatkossakin.

Festareiden ehkäpä positiivisin yllätys oli dzein muistuttama newyorkilainen Holy Ghost!. Olen tyypeiltä kuullut aiemmin vain remiksailuja, mutta herrajjumala miten täydellisen särmikkään indiediskosykkeen yhtye sai Geminille pumpattua!



Biisit eivät siis tuttuja olleet, mutta pitivät otteessaan mitä loistavimmin. Yksi viikonlopun parhaista keikoista tämä, ah!



Trip Fontaine ja Blood Red Shoes tuli tsekkailtua ihan pikapikaa, eikä kumpikaan nyt ihan hurjimmin sytyttänyt. Ihan ok, ei sen enempää.

Brittisensaatio Hurtsia kohtaan liveodotukset olivat aika korkealla, mutta mutta. Oopperalaulajan oloinen taustabaritonimies oli ei vain outo tai sopivan ysärinostalginen, mutta jotenkin äärimmäisen korni. Visuaalinen yleisilme oli toki muutenkin suoraan vuodelta '91, mutta ei jotenkin itseeni purrut. Biisit vähän paremmin, mutta kyllä Wonderful Life ainoaksi ihan oikeaksi helmeksi setistä jäi – vaikka kuinka yritin. Ehkäpä lämpenen Hurtsiin ajan kanssa, mutta tässä vaiheessa orastaneelta innostukseltani tempaistiin matto alta.



Vähän samoin kävi seuraavalle hypeilijälle, kun Darwin Deez aloitti telttakeikkansa myöhästellen. Peanut Butter Jelly -introtanssi oli ihan hauska, mutta koko näkemääni puolikasta tuntui värittävän aika vahva itseriittoisuus. Biisit kuulostivat livenä ihan kivalta, mutta esitys ei tanssinumeroiden lisäksi antanut mitään uutta, vaan tuntui päinvastoin vähentävän aktista sitä odottamaani symppiskuorrutetta. Jatkossa nauttinen Darwin-annokseni ehkä yksinomaan levyltä – sen toki edelleen ihan mielelläni.

Puolessavälissä Darwinia piti vaihtaa taas lokaatiota, tällä kertaa Geminille katselemaan Friendly Firesia. FF oli tietyllä tapaa vähän jännä buukkaus Meltiin, sillä vaikka yhtyeellä pari uudehkoa biisiä olikin ja kakkoslevykin on kai jossain vaiheessa ilmestymässä, soitti yhtye pääasiassa jo parin vuoden takaisen debyyttialbuminsa läpi. Mutta onneksi soitti, kyseessä kun oli yksi eniten tanssittavimmista ja parhaista keikoista koko viikonloppuna! Biisit toimivat, livenä korostettu perkussiopuoli oli ehdotonta korvakarkkia – ja jos Kelen edellisillan välispiikit tuntuivat ylimitoitetuilta, olisi Ed Macfarlanen just fuckin' dance alreadyista voinut ottaa sinnekin oppia. Ja minähän tottelin! Vikana vetona tullut Paris räjäytti teltan ja oli lauantain kohokohta – kovinkin verrattavissa siihen kaikkien aikojen ihanimpaan Cut Copy -pomppimiskokemukseen.



Seuraavan keikan arvonta Miike Snow'n ja the Big Pinkin välillä päättyi vähän odotetusti ensimmäisen hyväksi. Vaikka valinta ei jälkeenpäin varsinaisesti harmittanutkaan, oli Miike kuitenkin pienehkö pettymys – tajuttomiin ennakko-odotuksiin nähden, siis. Kappaleet potkivat toki odotetulla tavalla, alkupuolen naamiot keräilivät siistiyspinnoja ja tyyppien biisinkirjoitustaitoa ei voi olla ihastelematta – esimerkiksi eilisen parjattuun Two Door Cinema Clubiin nähden yhtye ei osaa olla kirjoittamatta hittejä, mutta löytää niihin kuitenkin joka kerralla jotain uutta. Joku kuitenkin tökki, ja mielestäni se oli ehkäpä miksaus. Kaikki tuntui ilman tulppiakin jotenkin turhan tasaiselta ja särmättömältä, eivätkä ne biisien millimetrintarkkaan hiotut nyanssit päässeet ollenkaan tarvittavalla tavalla esiin. Yleisö otti biisit viimeistä Animalia lukuunottamatta vastaan vähän vaimeasti. Toivottavasti Flow'ssa yhtye saadaan kuulostamaan livenä siltä, miltä se ansaitseekin.



Seuraavaksi päälavalle odoteltiin dj Shadow'ta, mutta teknisten ongelmien myötä esitys vaihtoi päikseen paikkoja Chris Cunninghamin kanssa. Viiveen myötä oli aikaa rynnätä toviksi teltalle. Dirty Projectors oli ainoa – ainakin itselleni vastaantullut – peruja, joten slottiin oli poimittu the Futureheads. DP keräsi viime vuonna niin älytöntä suitsutusta, että yhtyeen livekunnon olisin mieluusti tarkastanut, mutta vieraampi paikkaaja toimi kiitettävästi myös. Kovassa keikkaillassa tietynasteinen väliinputoaja tosin.

Aphex Twinin ja Squarepusherin musiikkivideoista tutun Chris Cunninghamin vj-/dj-setti viivästyi vielä hetken, joten kovin montaa tovia ei esitystä tullut katsottua. Grace Jones -biisin ja videon poiminta vangitsi lyhyen aikaa, mutta sitten saikin ramppailla taas kohti Geminiä.

Hercules & Love Affairin tuoreusstatus oli Friendly Firesin luokkaa, mutta mukaansatempaavuutensa ansiosta buukkaus oli tässäkin kohtaa perusteltua. Pääjehun, toisen konetyypin ja kolmen naisvokalistin katras iski parissa kohdassa häikäilemättömän kovaa. Viideltä vuosikymmeneltä vaikutteita ammentava diskoilu toimi kuultuna ja vähintäänkin persoonallisten laulajiensa ansiosta myös nähtynä – ja syvä-äänisin nainen veti Blindin mahdollisesti yhtä hyvin kuin Antonykin.



Sitten päälavalle. Odotukset dj Shadow'ta kohtaan olivat tosiaan aika huikeat, mielessäni olin odotellut samanlaista spektaakkelia kuin Cut Chemistillä Flow'ssa muutama vuosi takaperin. Lopputuloksen suhteen ajatukset olivat kuitenkin aika ristiriitaiset; toisaalta plussaa siitä, että vanhoja, edelleen äärimmäisen upeita biisejä tuli paljon – ja miinusta siitä, että jokainen raita muuttui jossain vaiheessa samanlaiseksi rumpubassokaaokseksi. Ihan alkuperäisessä muodossaan kappaleet olisivat toki voineet olla lauantai-illan pääpaikkaan vähän turhan iisejä, mutta nyt uudelleentyöstöt rassasivat aika paljon. Vanhojen rakkauksien kuuleminen oli silti melkoinen kokemus – sitä kylmien väreiden määrää, kun Building Steam With a Grain of Salt alkoi, ei voi sanoin kuvailla.



Illan päätökseksi otettiin vielä pieni annos Chromeota, joka on itselleni jäänyt tähän mennessä vähän vieraaksi. 2010-luvun Princet kuulostivat kuitenkin muutaman ehdityn biisin perusteella erittäin hyvältä, joten samaa kannattaa koitella vielä jatkossakin.

Bussiin ja unille! Jo kahden päivän perusteella uskaltaa Meltiä sanoa parhaiksi ja ramppaustendenssiltään rankimmiksi festareiksi ikinä.

Melt!-perjantai

Kolmannet festarit viikon sisään – tosin ensimmäiset ihan täysillä.

Viime perjantaina syöksyimme yöbussin, Air Berlinin, paikallisbussin ja junan avulla ensin majapaikkaamme Wittenbergiin ja edelleen festaribussilla kohti Ferropolista ja Meltiä. Matkailu oli aika uuvuttavaa, mutta kunto meinasi katketa kuitenkin vasta pikkutunneilla – sen verran moni bändi oli niin odotettu, ettei missailuun ollut varaa.

Vajaata viikkoa aiemmin nähty Midlake meni taas vähän puoliksi ohi – tällä kertaa festarialuetta ihaillessa. Melt! tarjosi nimittäin ehkä kivoimmat puitteet. Valtavien koneiden ympäröimällä alueella lavat olivat mukavan tiiviillä etäisyydellä toisistaan, eikä turhaa ramppailua joutunut juurikaan tekemään. Joissain kohdissa päällekkäin menneet lavaesitykset puuroutuivat tosin harmittavasti keskenään, mutta tämä ei ollut missään määrin kokoaikaista. Lavoilta hengailimme enimmäkseen Conversen päälavalla ja Benchin katetulla Gemini-lavalla, sekä muutamia hajanaisempia kertoja Intron teltalla. Rantalava, Big Wheel Stage ja Sleepless Floor tuli tsekkailtua vain harvakseltaan, sen verran kiire kun keikalta toiselle hyppiessä useimmiten oli.

Puitteet toimivat siis muutenkin stereotyyppisen saksalaisesti. Jonot joka paikkaan olivat mukavan lyhyitä – kun yleisöä oli tosiaan yhteensä vain sen oikein mukavat 20 000 – ruoka oli hyvää ja kotimaisiin festarihintoihin nähden halpaa, ja kaljalle yleensä nyrpistelevälle itselleni sitruunalimsalla jatkettu olut osui ja upposi. Kasvissyöjälle festarit ovat yleensä vähän ongelmallisia, mutta Meltissä suurin osa valikoimista tuntui olevan kasvispuolta, uijui! Siisti kangaskassi päätyi hipster douche -aurinkolasien ohessa alueostoksiini. Kolmenkympin paahteessa aika välttämättömyyttä.








Hiki.

Ekoja bändejä tuli siis katseltua matkasta toipuessa melkoisen rennosti istuskellen. The Very Best oli ihan jees ja Bonaparte toimi paikoin yllättävänkin tiukasti. Mieleen tuli muutamissa kohdissa Beastie Boys, hassua. Illan eka suosikki oli silti semiveikatusti entuudestaan aika tuntematon, ruotsalainen Shout Out Louds, joka veti päälavalla ihan erinomaisen auringonlaskukeikan. Setin väliin heitetty lyhyt Walk Like an Egyptian -coverointi osui ja upposi ja muutoinkin materiaali miellytti.



Two Door Cinema Club oli yksi festarien eniten odottamiani akteja – enkä ollut ainoa. Gemini pakkautuikin aika täyteen ihmisiä ja kun lämpöä oli jonkun verran, oli keikka yksi hikisimmistä. Yhtye veti levyn läpi ja jonkun uuden biisin vielä lisäksi ja kuulosti koko ajan hyvältä. Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin ärsyttämään – kun viides peräkkäinen biisi alkaa samanlaisella pikkunäppärällä kitaroinnilla ja tarjoaa saman rakenteen ja kovin yhteneväiset koukut kuin kaikki edellisetkin raidat, tuntui olo yleisössä vähän hölmöltä. Yhtye tekee hirvittävän hyviä biisejä, mutta on popkoukkuisuudessaan mennyt jotenkin jo liian helpoksi. Kun edessäni rasittanut yliruskea porukkakin tuntui hakevan keikalta sitä tarjottua biletysmusaa, tuntui Cinema Club istuvan jo parhaiten viihdebändin rooliin. Ei kyseessä ole vielä se indiepopin Yölintu, mutta aika suurella jännityksellä voi uutta materiaalia odottaa – jos mitään uutta ei yhtyeeseen löydy, jää se minulla jatkossa pelkäksi singlebändiksi. Niissä se kun on edelleen ihan mielettömän hyvä.



Lempparibiisi, hissuttelevampi Do You Want It All? iski koviten myös livenä. Nousi pienieleisyydessään aika komeasti esille.

Keikan jälkeen löytyivät myös myötämeltteilleet sisarukset ja oli hyvä hetki tankkailla – joskin kotiyleisön suosima Tocotronic jäi siten väliin. Seuraavan esityksen jälkeen mikään ei kuitenkaan enää harmittanut.

Delphic kun oli ihan käsittämättömän hyvä. Odotin paljon, sain vielä enemmän. Avausbiisit Clarion Call ja Doubt jättivät vielä vähän tylsän maun kuulostaessaan livenä tasan samalta kuin levylläkin – tosin ensimmäistä parempaa avausbiisiä kumpaankaan kontekstiin en juuri osaisi kuvitella – mutta kun Doubtin loputtua sanottiin pari sanaa ja ruvettiin kikkailemaan kappaleen jälkihehkuilla, muuttui koko esiintymisen luonne ihan huikeaan suuntaan. Delphic leikitteli kappaleillaan ihan mahtavalla tavalla, kuulosti uskomattoman hyvältä ja tanssitti koko kestonsa ajan.



Jos Acolyte-albumin yhdeksänminuuttisen nimiraidan olisi etukäteen sanottu olevan festieni lempiraita, olisin puistellut päätäni epäuskossa – mutta niin vain tuo keikan päätöskappale oli yksi uskomattomimmista ikinä. Huikeus. Korvatulpat olivat keikalla ja festeillä ylipäänsä tiukasti käytössä, mutta Acolyten kohdalla ne oli pakko repiä irti ja upota täysin musiikkiin.



Ei ihme, että seuraavana päivänä joku saksalaistyttö tuli utelemaan mistä olin Delphic-kangaskassini saanut, heh. Aiemmin jo siis.

Tiukassa aikataulussa Health sai luvan jäädä väliin, kun seuraavaksi piti rynnätä jo päälavalle katselemaan Jónsia. Tämä lumosikin aivan odotetulla tavalla ja erityisesti Go Don ja kyyneleet arvatusti kirvoittaneen Boy Lilikoin kohdalla ei voinut mitään muuta kuin ihailla. Moni bändi kuulostaa paremmalta klubilla kuin festareilla, mutta Jónsille en olisi osannut sopivampaa paikkaa keksiä.



Meltille ei montaa miinusta keksi, mutta yhtyeiden visuaalisuus oli lähes poikkeuksetta köyhähköä. Jónsi upeine tausta-animaatioineen oli ehdoton poikkeus, visut kun lumosivat lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkikin.

Jatkoa seurasi Yeasayerilla. Noita paria hehkuttamaani biisiä lukuunottamatta en ole yhtyettä ihan hirveästi kuullut, mutta kovin kovaa ei esitys itseeni lopulta purrutkaan. Ihan ok, mutta ei oikeastaan yhtään sen enempää. Väliin jäivät myös Four Tet ja Groove Armada, joista ensimmäinen tulee toivottavasti koettua sitten Flow'ssa. Jälkimmäisen passaus oli heikon uutuusalbumin myötä tietoinen valinta, mutta ainakin keikalla olleet kehuivat – harmi siis.

Harmitteluun ei ollut kuitenkaan perjantaissa sijaa, kun päälavalle kipusi seuraavaksi the xx. Yhtye esiintyi imagonsa mukaisesti ja kuulosti hyvältä, joskaan ei alkupuoliskollaan tarkonnut hirveästi mitään uutta – levyyn nähden siis. Lempiraita VCR:n mainiouden ehdimme kuulemaan, Islandsin tanssikutsun tehokkuus olisi ollut kiva päästä myös todistamaan.



Kiire oli kuitenkin jo Kelelle (Okereke tosiaan, hmh). The Boxer on ollut tiuhassa soitossa ja odotukset keikkaa kohtaan olivatkin aika kovalla. Biisit kuulostivatkin livenä aika erinomaisilta, vaikka esitys tuntuikin ihan liian epätasaiselta. Syy tuntui olevan kerta toisensa jälkeen venähtäneissä välispiikeissä, jotka rikkoivat fiilistä. Välissä kuultiin Bloc Party -medley, jonka jälkeen ote tiukkeni ehkä muutenkin aavistuksen verran. Heiluttua tuli, mieli oli hyvä. Odotetun vastaisesti Rise ei pompannut vielä ihan livepommiksi, vaan materiaali oli aika mukavan tasaista.



Viivästyneen keikan myötä missasimme Foalsista suurimman osan, mikä harmitti enemmän festariseuraani – itse en ole yhtyeeseen ikinä riittävästi syventynyt ja väsymyskin alkoi painaa puoli kolmen aikaan jo aika urakalla. Päivä alkoikin olla jo onneksi aika pulkassa ja yöbussipilkkimiset saivat starttailla.



Kaiken kaikkiaan fiilis avauspäivästä oli ilahtunut. Järjestelyt tuntuivat yksiselitteisen mainioilta ja jo ensimmäisistä keikoistakin oli löytynyt useampi kiitettävä kokemus. Ah!

Torstai: Melt!-intoilut

Pikkutunneilla tulee joskus eksyttyä erikoisiin paikkoihin. Tällä kertaa Saksaan.

Osoitteena on siis Melt!-festivaali Ferropolisissa, Dessaun nurkilla. Jännittää – jopa enemmän kuin Turun kohdalla! Seuraavaksi nopsaa bändiennakointia, nämä pitää ainakin tsekkailla.

Perjantai:

The Very Bestin Afrikka-rytmit sopivat kuumaan kesäiltapäivään arvattavasti aika hyvin.



Jonkinasteisessa nousussa oleva Bonaparte tuntuu vähän rasittavalta, mutta kiinnostanee ainakin parin hetken verran. Esteettisyydelläänkin ihastuttava Shout Out Louds voisi olla kuitenkin alkuillan ensimmäinen iso juttu.





Two Door Cinema Clubin keikkakokemusta olen odottanut jo niin järkyttävän pitkän tovin, että live mennee aika fiiliksissä. Yksi eniten odottelemistani.



Sitten alkaakin ihan tajuton juoksuputki, jossa pitänee arvottaa artisteja myös vähän Flow-kaartia silmälläpitäen. Vuorossa siis peräperää Delphic, Health, Jónsi, Four Tet, Yeasayer, The xx, Kele ja Foals. Siis huh!

















Putken jälkeen luulen olon olevan melko naatti. Kun yhdistelmässä on myös nukkumatta jäänyt yö ja matkustelut, veikkailen ettei perjantai osaltamme etene ihan viimeisille aamutunneille. Toki Simian Mobile Disco vielä kiinnostaisi...



Lauantai:

Lyhyet setit Philipp Poiselin akustista saksalaismeininkiä ja Jamaican ärhäkkäämpää indietä, ehkäpä?





Dirty Projectorsin taidekouluindie on sysätty alkuiltaan, mutta tullee katseltua sitten vähän vielä eilisillasta toipuessa.



Voisiko the Virgin Suicides -hahmon mukaan nimetty Trip Fontaine olla yksi uusista ihastuksista? Ihan lupaavalta ainakin tuntuu.



Brightonilainen Blood Red Shoes ja vähän jyräävämpi indie rock herättelee viimeistään melkein yhtä kovaan lauantaihin.



Peräkkäin edelleen nousussa olevat brittinimet Hurts ja Darwin Deez. Molempien keikkoja on kehuttu ja Hurtsin tuleva levy on saanut jo tajutonta ennakkosuitsutusta. Nämä pitää nähdä.





Friendly Firesiltakin on muistaakseni tulossa jotain uutta ja esikoislevy on toki tietyllä tapaa jonkinlaisen tyylin pelinavaaja. Muutamat kovimmat biisit olisi kiva nähdä.



Viime vuonna Flow'ssa ollut the Big Pink ja tänä vuonna näkyvä Miike Snow menevät päällekkäin. Paha valinta, mutta veikkailisin Miiken päätyvän ehkä kuitenkin omaksi valinnakseni.





Samoin päällekkäin menevät the Futureheads ja dj Shadow, mutta tässä tapauksessa valinta on helppo. Shadow taitaa olla samoin yksi eniten odottamistani keikoista.





Hercules & Love Affair tuli missattua toissasyksynä Helsingissä, mutta nyt pääsee senkin kokemaan. Hyvää nousua lauantaiyöhön.



Maskinenilta olisi kiva nähdä se yksi biisi. Pidempi setti voi alkaa puuduttaa...



Chris Cunninghamin vj-/dj-setti voisi olla aika elämys.



Loppuillassa kiinnostavat vielä ainakin Chromeo ja A-Trak. Näissä voisi viimeistään jo vähän tanssahdellakin.





Sunnuntai:

Flow'ssa lumonnut Kings of Convenience saa tehdä aika tempun, jos meinaa parin vuoden takaisen keikan päihittää. Ihan täydellisin startti kuitenkin leppoisemmalle sunnuntaille, ah.



Vähän turhankin perusrokkaileva Johnossi voisi olla kuitenkin ainakin vilkaisun väärti.



Aah, Slagsmålsklubben! Kevään Helsingin-keikan missasin, mutta tätä odotan kyllä taas ihan tajuttomalla innolla. Huhhuh!



Get Well Soonin tummasävyinen indiefolk toiminee ajankohdassa myös, joskin siirtymä edellisestä vaatii vähän totuttelua. Samaan aikaan olisi tosin myös Martina Topley-Bird, aijai.





Jyräävämmän Fred Falken ja artsuilevamman Post War Yearsin kohdalla valinta voisikin kohdistua jälkimmäiseen. Uusi tuttavuus, mutta aika tykkäiltävän oloista.





Broken Bellsiä odottelen ennenkaikkea mielenkiinnolla. On ehkä kuitenkin pakko todeta, että odotan enemmänkin James Mercerin itsensä kuin yhtyeen näkemistä. Encoreyllätyksenä joku Shins, eikös?



Ritonin uusreivailujakin voisi hetken vilkaista.



Goldfrappin uusin levy on ollut äärimmäisen diggailtava, mutta setistä toivoisin löytyvän myös niitä vanhempiakin ässiä. Eiköhän. Siisti keikka ihan varmasti.



Parista yrityksestä huolimatta Crookers ei ole itselleni oikein iskenyt, joten Massive Attack voisi olla sitten festareiden henkkohtpäätös. Aika sopiva tietenkin. Viimeksi näin livenä 2004 ja tykkäily on välissä vain kasvanut.





Semmoisia. Melkoisen kattavalta artistimäärä tuntuu, enkä ole kaikkiin tutustunut etukäteen ihan tarkoituksellakin. Eiköhän täällä tule useampi elämys koettua!

Meltistä matka jatkuu Berliiniin vielä muutamaksi päiväksi. Muutamia hyviä vinkkejä käytävistä paikoista on jo tullut, mutta lisääkin saa heitellä. Dj-kumppanini suositteli käymään ainakin Nicon haudalla...

PS. Eilisillan yhteissoittolistaan palailen vasta ensi viikolla, kun nyt ei kirjailuun oikein ehdi. Soitot sujuivat mainiosti, ainoastaan väen vähyys oli miinusta. Seuraavaa kertaa ei taas malttaisi odottaa – mutta tulevina kolmena iltana kannattaa siis edelleen Valoon eksyä kuuntelemaan hyvää soittoa!

Tiistai: Kele

Tunnen menettäneeni tyystin kaiken indiemusabloggaajauskottavuuteni, kun en ollut eilen siellä missä olisin halunnut olla. Senaatintorin superkeikka oli ilmeisesti juuri niin hyvä kuin kaikki olivat odottaneetkin. Ja lippujakin oli tiettävästi vielä eilen jäljellä! Pahuksen pahus.



Arcade Fire ei kuitenkaan ole bändi, jota olisin kuunnellut yöt ja vuodet läpeensä – vaikka kaikesta kuulemastani olen toki aina pitänyt. Onhan minulla korvat. Vähän sama juttu on Bloc Partyn kanssa – vaikka biisit kolahtavatkin, on tärkein kontakti yhtyeeseen kangaskassin muotoinen. Lainattu Banquet-seiska on sentään yhdessä setissänikin soinut.



Syystä tai toisesta olen keulakuva Kele Okereken soolodebyyttiä odotellut kuitenkin kuin kuuta nousevaa. Ehkä siksi, että tässä vaiheessa on helppo hypätä yhtyettä seuraavien kelkkaan – tai siksi, että kaikki kuulemani irroitukset ovat vakuuttaneet ihan välittömästi.



Viime viikolla ilmestynyt the Boxer iski (sic) myös jo ensikuunteluilla. Captain Jackista muistutteleva avausraita Walk Tall toimii pikemminkin hämmentävänä introna, mutta seuraava On the Lam hyppelee nopeutettujen vokaaleidensa myötä helposti suoraan sydämeen.



Astetta nätteilevämpi keskiosa Everything You Wantedin ja the New Rulesin myötä miellyttää myös. Sovituksissa löytyy pieniä herkullisia yksityiskohtia, ja vaikka kokonaisuudessa tuntuu taas vähän negatiivisella tavalla millimetrintarkka tuotanto, miellyttävät kaikki raidat hurjasti.



Ennenkaikkea albumissa ihastuttaa sen helppous. Raidoista yksikään ei ole elämää suurempi teos, mutta jokaikinen on yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tarttuva. Palvon popmusiikissa koukuttavuutta yli kaiken ja Kele tuntuu osaavan vääntää kohdallani aina juuri oikeista nappuloista. Upeasti ja nimensä mukaisesti syttyvä Rise voisi ihan oikeasti olla kesän kovimpia livevetoja.



Yhtä lailla vahvan loppuosan miellyttävästi hajoillen päättävä Meet in the Middle solmii levyn kauniisti kasaan. Aika varma valinta sille vuoden soitetuimpien lättyjeni listalle.

Ihan parasta on myös se, että tänään Melt!:in aikataulut muuttuivat sen verran, ettei Kele olekaan perkeleen Kele ja osu samaan aikaan eri paikkaan kuin Two Door Cinema Club. Molempien kohtaaminen Saksan kesässä on oletettavasti aika jei!

// Kele MySpacessa
// the Boxer -albumi Spotifyssa