Aika paljon oli toki siinäkin. Erlend Øye tuntuu viiden Melt!-vierailunsa jälkeen olevan suositumpi kuin koskaan – jo iltapäivällä Gemini-lava oli ihan täyteen ahdettu. Ja syystä, sen verran hienon keikan yhtye veti. Ikilemppari I'd Rather Dance With You aikaansai viikonlopun leveimmän hymyn, mutta viime syksyn Boat Behind villitsi porukkaa tehokkaimmin. Parasta kaikesta oli kuitenkin taas Erlendin käsitrumpettisoolo, joka on popnörttiydessään siisteintä, mitä maailmassa on. Aika mainio aloitus päätöspäivälle.
Johnossi oli päälavalla nopeasti vilkuiltuna juuri niin perus, kuin olin etukäteisten perusteella veikkaillutkin, joten nokat käännettiin taas kohti Geminiä.
Slagsmålsklubben oli yksi eniten odottamistani akteista, eikä pettänyt – ruotsalaisryhmän villi bitpop oli ajankohtaan aika kontrastissa ja toimi ehkä osaltaan siksikin niin hyvin. Tanssiinkutsu oli vahva, tyyli vapaa ja koko reipas tunti tulikin heiluttua aika täysillä. Loppuun sijoitettu Sponsored by Destiny oli mieletön päätös – tutun melodian alkaessa en ollut ainoa, jolla vintti viittä vaille pimeni. Hiton loistava keikka, joskin vaatii ehdottomasti tietyn mielentilan.
Teltassa katseltiin pika pikaa loppu viivästyneestä Martina Topley-Birdistä ja Post War Yearsista, mutta alkuillan kahdesta loistokeikasta johtuen menivät molemmat vähän turhan ohi. Brittiläinen Post War Years kuulosti kuitenkin aika lupaavalta, pitää tutustua tähän vielä enemmän.
Seuraavaksi Broken Bellsiin, jonka sijoitus ei olisi voinut parempi olla. Leppoisemman sunnuntain auringonlaskubändin viitta oli räätälöity yhtyeelle, joka sen myös lunasti – joskaan biisimateriaali ei vielä ihan täysin vakuuttanut. Lavalla kuusikko (vai seitsikko?) soitti mukavan tiukkana ryhmänä ja sai biisit kuulostamaan hyvältä, mutta kun tuotannosta oikeasti nousee esille ehkä vain kolme biisiä ja loput ovat – ainakin livenä – ihan turhan geneeristä rentoiluretroa, ei tähän ihan täysillä voi upota. The Shins on yhä valovuosien päässä. Lokaatio ja ajankohta tekivät kuitenkin paljon, ja Broken Bellsin keikkaankin saattoi olla tyytyväinen. High Roadin ohella Vaporize potki ehkä kovimmin.
Välissä vähän taukoilua ja alueen lopputarkasteluja, kunnes illan jo hämärtyessä päälavalle Goldfrappia ihastelemaan. Jo ihan kiitettävän taipaleen tahkonnut yhtye sai alkuvuodesta ulos levyn, jota olen ihastellut aika paljon – ja erityisen iloinen olen ollut siitä, että Rocketista kaksikko on saanut vihdoin sen ison, upean biisinsä.
Vaikka puhdasverisempää pastissointia ei kai voisi olla olemassakaan, oli biisi yksi festarien upeimpia hetkiä – kertosäkeen alkaessa lava tuntui oikeasti räjähtävän valolla ja yleisö sai varmasti karkkia myös silmilleen. Uuden materiaalin väliin mahtui sopivasti biisejä myös electroclashimmalta Black Cherrylta ja tanssipopimmalta Supernaturelta.
Festariseurani kaipasi Meltiltä vahvaa naisartistia, ja vaikka Allison Goldfrapp ei olisi ollutkaan ehkä ihan odotuslistan kärjessä, ei emansipaatiodiskon hurmaavuudesta voinut kiistellä. Ah!
Festareiden viimeiseksi esitykseksi osaltamme jäi Massive Attack. Odotukset myös tätä kohtaan olivat aika korkealla – kun viimeksi näin yhtyeen livenä Provinssissa '04, en tiennyt musiikista ylipäänsä yhtään mitään – ja lähdin puolessavälissä pois. Kuudessa vuodessa on aika moni asia muuttunut ja suhde tuohonkin yhtyeeseen syventynyt. Ympyrä sulkeutui siinä mielessä, että tälläkin kertaa puolessavälissä arvottiin lähteäkö jo aiemmalla bussilla menemään – mutta ehkäpä tunsin olevani Massive Attackille yhden lopetuksen velkaa.
Puolitoistatuntinen live paranikin loppua kohden. Alussa yhtyeen soundi tuntui olevan jotain ihan muuta kuin se 90-luvun puolivälin Bristol, johon vuosikymmenen liian myöhässä olin ihastunut. Terävä, kliininen Teardrop ei ollut minkäänasteinen kohokohta ja Angelkin rääkyi pahemmin kuin mielessäni. Pehmeys oli kovaa, lämpö kylmää ja kaikki aivan liian kolkkoa ja teknistä. Hiljalleen meininki kuitenkin parani – ja viimeistään silloin, kun encore-vaiheessa ilmoille tuli kovasti alkuperäisen kuuloinen Unfinished Sympathy, tuntui Massive Attackin maailma taas oikealta paikalta. Hulppeat valotauluvisut miellyttivät silmää ja vaikka vahvat yhteiskunnalliset viestit tuntuivatkin paikoin jo turhan päälleliimatuilta, antoi yhtye näköaistille jotain muutakin kuin logonsa. Ja hyvä niin. Samaa ristiriitaisuutta tässä ehkä kuin eilisen dj Shadow'ssakin, mutta loppujen lopuksi aika hyvä mieli.
Kaiken kaikkiaan Meltiä ei voi olla kiittelemättä. Kuten perjantain kohdalla sanoinkin, toimivat järjestelyt ihan erinomaisesti ja fiilis oli erityisen mainio. Tämän viikonlopun suru-uutisia Love Paradesta lukiessa omaan festarivalintaan voi olla aika tyytyväinen – joskin 1,4 miljoonan kävijän tapahtuma kuulostaa jo aika silkalta hulluudelta.
Meltiä voin suositella jokaiselle, jolle esimerkiksi tämän blogin musiikkivalinnat kolahtelevat. Kattaus lienee upea myös ensi vuonna, saksan osaaminen ei ole välttämätöntä ja matkan organisointi on oletettavasti aika sujuvaa – josta omalta kohdaltani toki aika täysivaltainen kiitos matkaseuralleni.
Jaakko Eino Kalevia mukaillen danke sch-schön sch-schön sch-schön bitte, nähdään ensi vuonna!
// Melt! Festivalin kotisivut
PS. Musabloggareidenkin kilpaa rakastama Christopher Nolanin Inception tuli tsekkailtua eilen Plevnassa. Huh! Jos astetta mindfuckimpi mysteeritoiminta inspailee, kannattaa leffa tarkastaa. Tykkäsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti