Ruiskertaus

Turku ja Ruisrock esittäytyivät minulle eilen ensimmäistä kertaa. Molemmat ihastuttivat.

Ennen festarialueelle siirtymistä pääsin tutustumaan jo aiemmin mainostamaani Lippakioskiin, jonka puistosoittelut olivat oikein kivoja. Sama fiilis jäi kesäkaupungista muutenkin; kadut, rakennukset ja baarit kun näyttivät jotenkin älyttömän puoleensavetäviltä. Ihan erilaiselta kuin Tampereella.

Ruissaloon päästyä turhan aikaiseen slottiin pistetty Joensuu 1685 jäi lopulta tsekkailematta, kun ei vaan oikein ehtinyt. Veskua kuultiin tovi kävelymatkan päähän, samoin Chisua tuli hetki anniskelualueella väijyttyä. Anti-Flagilta kuului lainabiisi Should I Stay Or Should I Go, joka kreditoitiin tosin hämärästi myöhemmin esiintyneelle Flogging Mollylle. Keskittyminen ei kuitenkaan luonnistunut, fiilis oli melkoisen odottava.

Kuudelta kun se sitten vihdoin alkoi. Odotukset Belle and Sebastianin ensilivekosketukseeni olivat ihan valtavat, enkä joutunut pettymään. Yhtye oli pitkästä keikkatauostaan huolimatta elävänäkin juuri niin ihanan välitön ja sympaattinen kuin olin arvellut.

Kappalelistaus oli jotenkin älyttömän yllättävä. B&S ei, ainakaan minulle, ole ollut ikinä singleyhtye – muttei myöskään If You're Feeling Sinisteriä lukuunottamatta hirveän tasapainoisten albumikokonaisuuksienkaan tekijä. Sitä vastoin bändin jokainen julkaisu pursuaa mahtavia kappaleita, jotka yksittäisinä helminä muodostavat aina toimivan paketin. Niinpä keikkalistaa oli vähän vaikea ennakoida etukäteen; kuullaanko uusia biisejä ja saadaanko tarpeeksi niitä vanhoja kappaleita? Liian pitkä keikka ei ainakaan voisi olla.

Pari ihan suurinta toivomustani (the Model, Asleep on a Sunbeam, Another Sunny Day ja ihastuttavin nimikappale Belle & Sebastian) jäi kuulumatta, mutta settiin olin muuten varsin tyytyväinen. Kun jokainen raita – erityisimmin ehkä nuo Sinisterin neljä kappaletta – toivat ilmoille syöksyessään ihan valtavan määrän tunteita, sai suhde yhtyeeseen ja tuotantoon kokonaan uuden tason.

Tunnistamattomani intron ja yhden aika kivan uutuusbiisin lisäksi kuultiin ainakin nämä raidat – ei tässä järjestyksessä tosin.

Step into My Office, Baby



Dylan in the Movies



Dog on Wheels



Sukie in the Graveyard



Stars of Track and Field



If You're Feeling Sinister



Judy and the Dream of Horses



the Boy With the Arab Strap



If You Find Yourself Caught in Love



Sleep the Clock Around



Eniten kylmiä väreitä aiheuttivat surullisin If You're Feeling Sinister, ihanan riehakkaaksi yltynyt If You Find Yourself Caught in Love ja eeppinen päätösbiisi Sleep the Clock Around.

Ykkönen oli kuitenkin se itselle tärkein raita, Stars of Track and Field. Ah sitä oloa, kun kappale alkoi. Ah sitä oloa, kun mikä tahansa kappaleista alkoi. Vaikkei keikka itsessään ollut paras näkemäni ikinä, oli sen iskevyys, lumoavuus ja vaikuttavuus henkilökohtaisella tasolla jotain niin tavattoman suurta, ettei teltassa vietetty tunti tule kai koskaan unohtumaan.

Seisoin keikalla melkoisen edessä, mutten kuitenkaan ihan kaiteessa kiinni. Kun keulakuva Stuart Murdoch muutaman raidan jälkeen päätti hypätä lavalta kaiteen toiselle puolelle tervehtimään yleisöä, en epäröinyt hetkeäkään, vaan syöksyin työntämään kättäni eteenpäin. Niin hölmöltä kuin se 25-vuotiaan popnörttipojan kohdalla ehkä kuulostaakin, oli ihailemani ihmisen hikinen kädenpuristus yksi mielettömimmistä jutuista ikinä.

Belle and Sebastianin keikka oli rakkautta alusta asti. Mieli jäi hyväksi. Sanat eivät riitä tai tee oikeutta.

Itse asiassa sen verran hyväksi, että seurannut Midlake tuli kyllä tarkastettua, mutta kuten etukäteen veikkailinkin, meni se jälkihuumassa aika pahasti ohi. Hyvältä biisit, joita en oikeastaan tunne, kyllä kuulostivat – kappaleiden hajoaminen ja uudelleen yhteenkerääminen tuntui useammassa kohdassa älyttömän hienolta. Yhtä hienolta, kuin seitsikon (?) yhtenäinen viikset & parta -look.

Olikohan tämä se viimeinen biisi? Ehkä? Toimi.



Pää ei Belleilystä toipunut vielä hetkeen, joten Regina Spektorkin pääsi menemään vähän ohi. Kuunneltua tuli, mutta jotenkin sijoittelu ei tuntunut tässäkään kohdassa toimivimmalta. Ehkäpä Regina ja Joensuu olisivat voineet vaihtaa aikoja?

Florence + the Machinen keikka sen sijaan oli sen verran odotettu, että pää piti saada aloitukseen mennessä taas yhtenäiseksi. Kannattikin, yhtye kun vakuutti lavalla mitä huikeimmin. Jostain viktoriaanisesta rinnakkaisulottuvuudesta ilmestynyt olento lumosi lavalla äänellään ja liikkeellään – ihan oikeasti. En ihmettele yhtään, että se taannoinen Tavastian-keikka on ollut niin kehuttu, tätä katsoessaan kun oikeasti hypnotisoitui. Hienoja biisejä, joista nostettakoon esille vaikkapa livenä vähän punkimmin vedetty Kiss With a Fist.



Aivan upea esiintyjä.

Turku-kiertokävelyn yhteydessä ennätin näkemään jopa viimeiset harmittavat ratkaisut mm-finaalista aika ihastuttavassa Dynamossa. Fiilis oli kuitenkin jo taas odottavan puolella, tällä kertaa jatkobändi Cats on Firen vuoksi. Totutun napakka keikkasetti piti taas otteessaan ja nosti samoja ajatuksia kuin aiemminkin – yhtyeen biisit kuulostavat livenä ja levyllä älyttömän hyviltä yksittäisiltä kappaleilta, mutta aika harva nousee oikeastaan suoraan mieleen.

Upea cover Your Woman tuntuu kuitenkin olevan se kappale, joka sytyttää yleisön kaikkein eniten. Syystä!



Syttyneen yleisön joukossa seisoskelivat myös Stuart ja Stevie, jotka pääsivät todistamaan yhtyeen kovan keikkatason ennen tulevaa tämäniltaista yhteisliveä. Olin niin menossa vielä jotain sanomaan, mutta oikeaa hetkeä ei ihan tullut, ja elämäni miehet onnistuivat jossain vaiheessa luikahtamaan pois Klubilta. Ensi kerralla sitten.

Mutta siis ah. Hurjan kiva reissu. Ensi kesänä on Ruisrock – esiintyjistä toki riippuen – ehdottomasti kaavailuissa, varsinkin kun ne etukäteen parjatut järjestelyt toimivat ainakin omalla kohdallani sunnuntaissa oikein hyvin. Ja Turkuun pian uudestaan!