Maanantaijuttui

Viikonloppu meni. Samoin kohta jo maanantaikin.

Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.

Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!



Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.

Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.

Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.



Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.

Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.

PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...

Juhannusaatto: Youth in Revolt

Nähty: Jyväskylä ja Youth in Revolt. Silleen positiivisessa mielessä siis.

Aika kauan odottelemani leffa osoittautui varsin päteväksi. Alku tuntui ahdistavan teennäiseltä, mutta loppua kohden osa-alue toisensa jälkeen petrasi. Vaikka Michael Cera on aina yhtä mukava nähdä näyttelemässä Michael Ceraa, oli tämän kakkosrooli sivupersoona François Dillingerinä huiman virkistävä tuulahdus. Välianimaatioista pidin arvatenkin myös.



Soundtrack toimi mukavasti. Parhautta edusti Fruit Bats When You Love Somebodyllaan.



Suosittelen tarkastamaan. Itsellä samoin isossa odotuksessa Cera-osastolta on syksyllä ulos tuleva Scott Pilgrim vs. the World -sarjisleffailu, jossa päähahmo ottaa mittaa unelmiensa tytön entisistä poikaystävistä. Soundtrack Beckeineen ja Broken Social Sceneineen vaikuttaa hyvältä myöskin.



Seuraavaksi voisin asennoitua elämään taas sillä tavalla, että otsassani ei ole punaista hintalappua ja varoitustekstiä. Vanne irti siis – ja hyvää juhannusta siinä ohessa.

Keskiviikko: the Radio Dept.

Sofia Coppola eli Coppolan Sofia, tuo kaikkien meidän artsupoikien ja altsutyttöjen lempiohjaaja työsti vuonna 2006 kolmannen elokuvansa Marie Antoinetten. Siihen nähden, että the Virgin Suicides oli ehkä ihastuttavimpia nuoruuskuvauksia ja seurannut Lost in Translation ylipäänsä parhaita elokuvia ikinä, oli M.A. jonkinasteinen pettymys – ainakin ensimmäisellä kerralla. Sittemmin sitä on ruvennut rakastamaan enemmän ja enemmän, pienten yksityiskohtien ja sen näennäisen indie-estetiikkansa takia. Phoenixin cameo, piilotetut Converset, totaalinen obsessioni sekä Kirsten Dunstia että Jason Schwartzmania kohtaan ja ehkä maailman paras soundtrack.

Koska New Order.



Ja Siouxsie and the Banshees.



yms yms yms...

... ja the Radio Dept.



Kuten oletettavasti aika monelle muullekin, tuli Ruotsin ja Labradorin ylpeys the Radio Dept. itselleni tutuksi tältä soundtrackilta.

Juuri nyt yhtye on taas ajankohtaisempi kuin koskaan. Hirmuisen odotettu kolmas studioalbumi Clinging to a Scheme ilmestyi tänään ja on jo kerännyt hirmuisen määrän suitsutusta. Alkukevään single Heaven's on Fire räjäytti päänsisäisen pankkini uskomattoman tehokkaasti. Onko hienompaa popkappaletta edes olemassa?



Viime viikolla ilmoitettiin yhtyeen saapuvan Tavastialle kesäkuun 16. päivä. Täydellisyydeksi kaavailemani kokemus sai uuden käänteen kuitenkin eilen, kun Flow ilmoitti osaston myöskin kiinnittäneensä. Eipä sillä, etteikö parikin keikkaa kesään mahtuisi.

Mutta albumi, siis. Se on hyvä.

Siinä missä Heaven's on Fire on täynnä kevättä ja aurinkoa, tuntuu levyn avaava Domestic Scene puolestaan kylmäävän kauniilta. Kappale, jonka rinnalla minkään uuden musiikin tekeminen tuntuu ylipäänsä turhalta.



Raita toisensa jälkeen kiehtoo. Oli tilauksessa sitten nojatuolin uumenissa hykertely, Kuninkaankadun tanssimaton yksinaskellukset tai yleinen pakahtuminen elämään, tuntuu Clinging to a Scheme sopivan joka hetkeen. Jos jossain aiemmassa postauksessa valittelin täydellisten levyjen dilemmaa, tuntuu the Radio Dept. yltävän teoreemani yläpuolelle; hankalasti hyllystä kaivettavaksi levyä kun ei voi missään tapauksessa sanoa. Kappaleidenvälisessä kontrastissa ja dynamiikassa löytyy, eikä olo ole se tavanomaisen täydellisyyden pöhöttämä.

Mukavan epätasainen miksaus miellyttää myös. Erityisesti ohuissa vokaaleissa voisi jopa sanoa olevan tiettyjä chillgaze-viboja – kuten viime syksyn David-irroituksessa.



Mitään kehittävämpää tai kuvailempaa on vaikea sanoa. Suosittelen kuuntelemaan, kyseessä on takuuvarmasti yksi vuoden albumeista.

Vakuudeksi vielä hurmaava päätösraita You Stopped Making Sense.



--

Day 02 - Your least favorite song
the Smiths - How Soon Is Now?

Päivähaaste jäi eilen täyttämättä, kun olo oli Flow'n vuoksi vähintäänkin sekava. Mutta nyt.

Tehtävänanto on sen verran mukavasti raollaan, että en poimi esiin mitään inhokkibiisiä, vaan tosiaan sen vähiten lempparin. Nimittäin; siihen nähden, että the Smiths taitaa noiden parin muun täälläkin palvomani ohella olla se ihan lempibändini, en ole ikinä voinut sietää How Soon Is Now? -raitaa. Tiedä sitten johtuuko se Charmed-sarjan coverista – vai onko viime kesän Morrissey-konsertissa kuultu junttausversio pahentanut mieltä enstisestään, mutta ei kolahda, ei. Ei sitten yhtään.

Vähiten suosikki siis.



--

// the Radio Dept. MySpacessa
// Clinging to a Scheme -albumi Spotifyssa
// Marie Antoinette -soundtrack Spotifyssa

Minä: the Royal Tenenbaums

Jotkut jutut jakavat mielipiteet. Joidenkin pienienkin juttujen kohdalla mielipiteillä on oikeasti väliä.

Wes Anderson on paitsi tuleva lankoni, myös lempiohjaajieni kolmen kärjessä. Ohjaajan kaikki työt ovat äärimmäisen huoliteltuja, täysin muotovetoisia, sisäänpäinlämpiäviä ja yleisönsä jakavia. Itse intohimoisimmin ihastuneena tekisi mieli sanoa, että Andersonin elokuvissa on kyse niiden tajuamisesta – mutta niissä ei ihan oikeasti ole. Kaikki ovat äärimmäisen helppoja ja suoraviivaisia.

The Royal Tenenbaumsissa on kohdallaan niin monta asiaa, ettei se voi olla minulle muuta kuin äärimmäisen tärkeä. Täydelliset kuvat, täydelliset värit, Futura, kaksi Wilsonia, Alec Baldwin lukijana, Gwyneth Paltrow aivan järkyttävän kauniina, huima soundtrack ja muutama mieletön kohtaus.

Sen dramaattisimman ohella huimin on Nicon sävyttämä hetki.



Kohtaus, joka kertoo aika paljon.

Edellisellä katsomiskerralla opin lisäksi mainioimman knopin, jolla saanen jatkossa kaltaiseni katsojaseuran kihertämään.

I've been out walking
I don't do too much talking
These days, these days.
These days I seem to think a lot
About the things that I forgot to do
And all the times I had the chance to.

I've stopped my rambling,
I don't do too much gambling
These days, these days.
These days I seem to think about
How all the changes came about my ways
And I wonder if I'll see another highway.

I had a lover,
I don't think I'll risk another
These days, these days.
And if I seem to be afraid
To live the life that I have made in song
It's just that I've been losing so long.
La la la la la, la la.

I've stopped my dreaming,
I won't do too much scheming
These days, these days.
These days I sit on corner stones
And count the time in quarter tones to ten.
Please don't confront me with my failures,
I had not forgotten them.

Torstai: Karen O

Jokainen joka on vähänkään joku, odottaa Where the Wild Things Are -leffaa kuin kuuta nousevaa. Tai jos ei ole moisesta vielä kuullut, niin ainakin trailerin jälkeen odottaa.



Maurice Sendakin samannimiseen kirjaan (suom. Hassut hurjat hirviöt) perustuva filmatisointi näyttää äärimmäisen lupaavalta. Kovisohjaaja Spike Jonzen tuotos on Suomen teattereissa tammikuun alussa – vasta, Jenkeissä jo lokakuun puolestavälistä ja Briteissä noin viikko sitten.

Elokuvan soundtrackista vastaa Jonzen entinen parempi puolisko, Karen O (trailerissahan tosin kuultiin Arcade Firea) apunaan muun muassa Atlas Sound -ihme Bradford Cox. Jo syyskuun lopussa julkaistu albumi on aika oiva kokonaisuus aina mainiota ensisingleä, Grammy-ehdokas All Is Lovea myöten. Sopivan lapsellista ja hauskaa, mutta oikeasti hyvältä kuulostavaa. Tuotanto on riisuttua ja pääosin miellyttävän konstailematonta – ja lapsikuorolisille olen toki aina yhtä suotuisa.



Daniel Johnston -cover Worried Shoes on erityisen sydän. Tälle vain sulaa.



Karenin Yeah Yeah Yeahs -yhtyeen tämänvuotinen, kovasti kehuttu It's Blitz! -levy on jäänyt itselläni turhankin vajaalle kuuntelulle. Ok levy, monipuolinen artisti.



// Where the Wild Things Are IMDB:ssä
// Karen O MySpacessa
// Where the Wild Things Are -soundtrack 3VOOR12:ssa
// Yeah Yeah Yeahs MySpacessa
// It's Blitz! -albumi Spotifyssa

500 Days of Summer

Samaistuminen on kivaa. Useimmiten on hauskaa uskotella itselleen elävänsä sitä yhtä Magenta Skycoden tai Markus Krunegårdin biisiä – tai vaikka niitä muutamia MGMT:n värssyjä, Smithseistä puhumattakaan. Officen katselusta saa vielä astetta viihdyttävämpää ja henkilökohtaisempaa heijastamalla sen elementtejä omaan elämään.

Tiesin jo ennen teatteriin astumista, että 500 Days of Summer on samaistuttavuudeltaan jotain vähän eriasteista. Lehdet ja trailerit olivat pitäneet huolta siitä mikä on juonen nimi ja niinhän se sanotaan heti elokuvan alussakin. Tarina oli siis jo entuudestaan tuttu – ihan vaan senkin takia että olen sen itse ainakin tiettyyn pisteeseen asti elänyt. Ajanjaksokin pitää aika hyvin kutinsa, joskaan en ole aivan varma mihin kohtaan olen jäänyt.

Tietyillä erotuksilla totta kai; eihän parisuhteettomista parisuhteista tehdä elokuvia. Muilta osin samaistuminen Tomin hahmoon oli äärimmäisen – ja piinallisen – helppoa. Jos en nyt Joseph Gordon-Levittin ulkonäköä ihan omaakaan, olivat tämän roolihahmon ajatukset ja tunteet aika lailla yksi yhteen omieni kanssa. Siksipä valkokankaan edessä istuminen oli aika vaikea kokemus, enkä oikein vieläkään osaa ajatuksiani sen kehittyneeseempään muotoon muovata. Se oli juuri semmoinen niin kuin odotinkin.

No mutta, koska täällä yleensä jaaritellaan passiivisesti vähän kevyemmällä tasolla, niin sanottakoon että vuoden elokuva tuo aika varmasti lienee, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Kaikin puolin hyvä tarina ja toteutus, kertakaikkisen mainio soundtrack* ja aina yhtä ihanainen Zooey Deschanelkin vetämässä lähestulkoon elävälle elämälle vertoja. Näinpä 500 Days of Summer nousee kirkkaasti samoin indiepopilla ratsastavan lemppariromkomini High Fidelityn rinnalle. Nick and Norah's Infinite Playlist ei tässä kategoriassa valitettavasti ihan samalle tasolle yltänyt, vaikka komean ääniraidan ja huikean liudan hipsterindietä tarjoileekin.



Semmoinen SPOILERI ja sivuraide tuli vielä mieleen, että kun lopussa kohdataan vielä henkilöhahmo nimeltä Autumn, muistui itselleni muutamien vuosien takaisen lemppariyhtyeeni JJ72:n kappale Algeria. Elokuvan teemaan erinomaisesti siinä lauletaan jotta summer dies, autumn arrives, autumn dies, winter arrives forever and ever. Niinhän se ehkä menee, Tomillakin. Joka tapauksessa sen verran kovan vaikutuksen tämä jo kuopattu yhtyekin nuoreen minuun onnistui tekemään, että pystyn sen kahta albumia kuuntelemaan nykyään äärimmäisen harvoin. Liikaa tunteita kai tässäkin.



*) Ääniraidan ehdoton helmi ei itse elokuvasta lopulta löytynytkään – She & Him -kaksikon, eli Zooey Deschanelin ja M. Wardin cover leffassa kuultavasta the Smiths -originaali Please, Please, Please, Let Me Get What I Wantista on oikeasti aika sydäntäsärkevää kuultavaa. Suosittelen.

// 500 Days of Summer IMDB:ssä

090909: God Help the Girl

Lemppareita ja maailman parhaita tulee ja menee, mutta se ihan suosikkisuosikkiyhtyeeni on ollut viimeiset pari vuotta twee-ihanuus Belle and Sebastian. Erityisesti aikaväli syksystä 2007 syksyyn 2008 oli aika pakkomielteistä kuuntelua, todisteena tästä vaikkapa Last.fm-listaukseni. Viime aikoina kuuntelumäärät ovat olleet inhimillisempiä, mutta mainioihin albumeihin tulee palattua säännöllisesti. Toivon kovasti että pääsen yhtyeen vielä joskus livenä näkemään - ainakin kotisivujen Q&A:ssa Stevie sanoi yhtyeen levyttävän uutta materiaalia loppuvuodesta.

Nokkamies Stuart Murdoch on paininut tänä vuonna kuitenkin erityisesti sivuprojektinsa kanssa. God Help the Girl on ensi vuonna kuvattava musikaalielokuva, jonka soundtrack on julkaistu jo kesän puolella. Albumilta löytyy kaksi B&S-coveria (Act of the Apostle ja Funny Little Frog), kasa uusia Murdochin kappaleita ja yksi Stevie Jackson -biisi.



Coverit kalpenevat alkuperäisille melko ikävästi, mutta muutama muu kappale toimii mainiosti. The Divine Comedyn Neil Hannonin feattaama Perfection as a Hipster on komea ja Come Monday Night suorastaan jumalainen. Kokonaisuus on nätti, vaikka jääkin lopulta valitettavan tylsäksi. Biiseissä on ainesta ja sovituksissakin ihan ok fiilis - mutta koko ajan nämä toivoo kuulevansa niiden oikeiden tyyppien esittämänä. Albumi jättää odottamaan sitä uutta B&S-materiaalia, taidot kun eivät ole näemmä mihinkään kadonneet.

// God Help the Girl MySpacessa
// God Help the Girl -soundtrack Spotifyssa