Maanantaijuttui

Viikonloppu meni. Samoin kohta jo maanantaikin.

Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.

Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!



Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.

Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.

Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.



Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.

Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.

PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...