Pelkään kaipaavaani asiaa, jota ei ole.
Ensimmäisen seurustelukumppanini kohdalla taisin olla enemmän rakastunut siihen, että minulla vihdoin oli tyttöystävä, kuin varsinaisesti itse tyttöön. Neljän ja puolen vuoden aikana opin paitsi sen, että seuraavalla kerralla saisi olla jotain yhteistäkin, myös sen, että olen parempi kaksin kuin yksin.
Koska minä olen se Belle & Sebastianin nimikkokappaleen jälkimmäinen osapuoli.
"He wants to love and he wants to care
But when the girls hear that, they think he's so square
Sebastian, for once just leave your troubles home
Sebastian, for once just leave your troubles home"
Ensimmäisestä oppitunnista oli se hyöty, että jatkossa yhteensopivuusaste on tykästyminen tykästymiseltä vain kohentunut. Toisesta on ollut ehkä enemmän haittaa. Ehkä.
Seuraavaa tyttöystävää ehdin odottamaan niin kauan, että kun puolen vuoden pyrähdyksen jälkeen henkilöstä saa terapiassa käyttää etumäärettä entinen, on olo jotenkin lohduton. Vaikka eroahdistus alkaakin jo kovasti lievittää, ei ikävä helpota. Taitaa olla kuitenkin jo niin, että tunne kohdistuu enemmän rooliin kuin itse ihmiseen.
Kaipaan sitä, että on joku. Joku, joka lähettää illalla hyvänyöntoivotuksen. Joku, jonka haluaa saada hymyilemään pienillä asioilla. Joku, jonka kanssa haluaa jakaa kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat. Joku, jota koskettaa tuntematta vaivaantuneisuutta tai syyllisyyttä.
Ennen kaikkea kaipaan läheisyyttä. Ihoa. Lämpöä. Hengitystä. Kaikkea, mikä on niin luonnollista ja niin perustavanlaatuista, että siihen on ihan liian helppo tottua.
Sen jälkeen yksin oleminen tuntuu vain mahdottomalta.
Vaikein asia elämässä on hyväksyä se, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi.
Musta on mieletöntä, että pystyt ns. paljastamaan näinkin suuria asioita itsestäsi. Toisaalta riippuhan se lukijakunnastakin, omaa blogiani lukee vähän liian moni sellainen läheinen, jonka ei kaikkea mielestäni tarvitsisi tietää (eli iskä).. Joten parempi jättää liian syväluotaavat tekstit pois. Mutta aina voin tulla kommentoimaan tänne.
VastaaPoistaOon monesti miettinyt samaa, että onko se oikeasti vain kaipuu sitä läheisyyttä kohtaan, entä tiettyä ihmistä, joka ajaa suhteeseen? Ja miksi tuntuu, että kyllästyn vähän liian nopeasti? Onko se jotain omaa päänsisäistä ongelmaa tai käyttäytymismuotoa, vai onko syy väärässä ihmisessä? Olisi kiva tietää. Kai se selviää vasta sitten, kun "se oikea" osuu kohdalle. Mikäli sellaista on. Enemmänkin ehkä uskon, että niitä oikeita voi olla monia, eri elämäntilanteisiin ja aikoihin. Ja kaikki riippuu siitä, että tapaa oikean ihmisen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisessa ajassa ja paikassa tämä sama kyseinen ihminen voikin tuntua ihan väärältä. Menee ehkä turhan matemaattiseksi ja pelottavaksikin, että niin paljon on loppujen lopuksi sattuman varassa. Siitäkin huolimatta, että haluaisi uskoa kohtaloon ja siihen kohtalon ihmiseen.
Itselläni siis ensimmäinen oikea suhde kesti kuukautta vajaa kuusi vuotta, päättyi erittäin onnettomasti omalta kannaltani ja oli se viimeinen sysäys masennuksen syövereihin. Siitä on kyllä nyt jo aikaa, mutta sen jälkeiset säädöt ovat olleet joko hyvin epämääräisiä tai sitten muuten vain epäonnistuneita. Ei sillä, että niin kovasti edes säätäisin. Yhden illan toivot eivät kiinnosta, ja ujouskin toimii hidasteena.. Mutta ehkä joskus vielä käy se onni, että kaksi ihmistä oikeasti rakastaa toisiansa eikä vain sitä faktaa, että on joku. Meille molemmille.
Tätäkin blogia lukevat vanhemmat, ystävät ja entiset seurustelukumppanit. En oikein jaksa kuitenkaan välittää. Kaikki on lopulta semmoista, minkä voin ihan hyvin jakaa – ja asioista puhumisesta on kuitenkin ehkä enemmän hyötyä kuin haittaa.
VastaaPoistaItselläni ei tunnu olevan tuota kyllästymisongelmaa, vaan se kääntyy yleensä juuri toisinpäin.
En usko siihen, että jokaiselle ihmiselle on olemassa se oikea. Uskon, että joillekin on, mutta sitten niitä on vain se yksi. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ihmiset voisi olla tyytyväisiä ja elää elämäänsä jonkun toisen kanssa. Niin käy. Kaikki eivät tarvitse sitä henkeäsalpaavaa sielunkumppania, joillekin riittää vähemmän.
Minulle ei. Sen ei kuitenkaan tarvitse tapahtua heti, vaan siihen voi kypsyä.
Toivotaan. Uskotaan.