Kylhän sie tiiät

Tuntuu siltä, että blogissa ja Tarinassa on lopulta kyse vain yhdestä hetkestä. Yhdestä hetkestä ja kahdesta ihmisestä.

Olen viime päivinä lueskellut vanhoja postauksia, mitä en yleensä juurikaan harrasta. On hassua huomata kaikki ne pienet viittaukset, jotka yleensä tagitetaan sanalla elämä ja jotka useimmat ymmärtävät jollain tavalla, mutta jotka se yksi ymmärtää siten kuin ne on sille yhdelle kirjoitettukin.

Kuukauden takaisen eron jälkeen huomasin olevani taas kerran Uskollisen äänentoiston Rob. Loin patterneja elämäni ihmisistä, some-stalkkailin ja tein listoja merkittävyyksistä. Kun tuota jatkoi tarpeeksi kauan, muistui mieleen ensin yksi Kappale ja seuraavaksi yksi Hetki. Ne, joita ei voi unohtaa, mutta joita voi olla muistelematta.

Joita olin muistelematta puolen vuoden ajan.

Muutamaa päivää ennen viimeisintä vuodenvaihdetta löysin Kappaleen. Sen, jonka ensikuuntelemalla tiesi olevan osa Tarinan ääniraitaa. Laulun, jonka unohdin – tai jota olin muistelematta – puoleen vuoteen, mutta joka oli yhden katkeramman virren ohella se joulukuun lopun obsessioraitani numero yksi. Sen, joka soi päässäni uudenvuodentansseissa viimeisillä hitailla, kun erehdyin liikkumaan epämukavasti jonkun humalassa sopertaneen randomtytön kanssa ja mietin jokaisella askeleella jotain muuta.

Sitten tapasin jonkun toisen ja olin hetken aikaa ihan onnellinen.

Kun viime päivinä olen kuunnellut kappaletta taas samanlaiseen yliannostustahtiin, on se mielessäni yhdistynyt aiempaan ajankohtaan. Yhteen kaukaiseen aamuyöhön.

Silloin – kuten yleensä aina – olin miettinyt koko illan, mitä haluaisin sanoa. Suun avaaminen tuntui mahdottomalta. Sydämen avaaminen siinä vaiheessa, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä toinen ajattelee, on pelottavin tunne ikinä – mutta kun sanat saa lopulta ulos, on tunne oikeastaan silmänräpäyksen ajan helpottunut.

Sitten ymmärtää, ettei ole osannut ajatella että se toinen voisi vastatakin jotain. Sitten jännittää.

Sanoin yhdeksän sanaa, joista kolme ensimmäistä oli kylhän sie tiiät.

Kuulin kuusi sanaa, joista kaksi ensimmäistä oli itse asiassa.

Sitten pidettiin kiinni pidempään kuin koskaan aiemmin.

Se oli Hetki. Se ei jäänyt ainoaksi, mutta isoimmaksi ja todellisimmaksi. Myöhemmät olivat vain heikkoja jälkikaikuja. Eikä mitään koskaan tapahtunut.

Mutta siinä missä elämä on vain loputtomien syklien piirileikkiä ja murhaajakin palaa aina rikospaikalle, on rikkinäistä levyä imitoiva mieli ruvennut pyörimään uuden hetken ympärillä.

Hetki 2.0.

Jos löydät itsesi aamuyöllä Kuninkaankadun edessä ja huomaat hermostuneen pojan kaivavan esille seuraavan kappaleen, tiedät ehkä mitä tehdä.



Minä tiedän.

Kylhän siekin, edelleen.