Kadonneen inspiraation metsästäjä

Innoituksen puute tuntuu vaivaavan. Vähän kirjoittamisessakin, mutta erityisesti musiikin tekemisessä.

Vaikka luomistyössä perslihakset ovatkin se oleellisempi osa siistien juttujen valmistumisessa, on oikeaan tunnelmaan virittäytyminen kuitenkin avainasemassa. Itselläni musiikin kuuntelu auttaa, eikä muusakaan olisi huono lisä elämään, mutta parhaiten luovaan fiilikseen yllyttää lempielokuvien katseleminen.

Erityisen inspiroivia leffoja tulee mieleeni kolme kappaletta. Alfred Hitchcockin Vertigo ja Psycho ovat ehkä parhaita elokuvia, mitä ikinä on tehty – ja etenkin niissä ihastuttaa niiden puhtaus. Erityisesti Vertigo, josta tänään lähdin fiilistä etsimään, on malliesimerkki täydellisen tyylipuhtaasta elokuvasta. Kaikki elementit ovat kohdallaan: kerta toisensa jälkeen otteessaan pitävä juoni, huikeat näyttelijätyöt, huiman vangitseva musiikki ja ennenkaikkea lumoavin visuaalisuus. Vertigo on silkkaa aistien ilotulitusta alusta loppuun asti.



Toinen lapsuudessa traumatisoinut elokuva on siis Psycho, joka yltää kaikilla osa-alueilla samoille viivoille, mutta ei ole itselle ihan yhtä henkilökohtainen kokemus. Leffan kuvaus on mielestäni edelleen upeinta, mitä valkokankailla on nähty.



Kolmas huiman inspiroiva leffa on vasta kesällä ensimmäistä kertaa näkemäni, Michael Powellin Peeping Tom. Visuaalisuus on jälleen ylivertaista ja yhtä tiukasti mielen ja katseen vangitsevaa elokuvaa on vaikea löytää.



Jos kolmen elokuvan perusteella voi jotain yhteenvetoa tehdä, inspiroi minua siis erityisesti 50- ja 60-lukujen taite, aikakaudelleen moderni jännitys ja vääristyneet ihmismielet. Kauhu itsessään ei ole hirveän kiinnostavaa, mutta kun siihen saa sidottua draamaa, inhimillisyyttä ja isoja tunteita, olen yleensä melko vahvasti myyty.

Omassa luovassa ilmaisussani haluaisin pystyä välittämään samanlaisia tunteita, mitä kolme eniten vaikuttavaa elokuvaa ovat tehneet. Ehkä vielä jonain päivänä.