Osuin viikko sitten katsomaan Teemalta dokumenttia, jossa rakkaus esitettiin tilastojen valossa. Kun ihmissuhteet pilkotaan vain numeroiksi, lähtee niistä tietysti kaikki se taika ja mystiikka – mutta toisaalta asioiden tarkastelu raakoina faktoina voisi olla ihan hyvääkin vaihtelua oikean aivopuoliskon ihmiselle.
Yksi fakta yllätti erityisesti. Tilastot koostuivat amerikkalaisista, joten kulttuuri voi osaltaan kääntää numeroita vähän erilaiseen suuntaan kuin pidättyneessä pohjolassa – mutta kuitenkin tuntui aika älyttömältä kuulla, että amerikkalainen nainen suutelee elämässään keskimäärin reilua seitsemääkymmentä kumppania.
Olin aika hämmentynyt. Ja ahdistunut, kuten tavallista.
Olen elämäni aikana suudellut kolmea tyttöä. Vaikka numeroista voisi toisin päätellä, en ole mikään siveyden sipuli – mutta en loppujen lopuksi niin ujokaan kuin monesti hätäpäissäni erehdyn uskottelemaan. Pussailu on kuitenkin minulle vain jotenkin ihan valtavan iso asia. Se ensimmäinen suudelma on intiimein vaihe, mitä ihmissuhteessa on. Ja jos kyseessä ei ole se valomerkin jälkeinen lääppiminen, ollaan siinä vaiheessa toisen kanssa ehkä enemmän läsnä kuin kertaakaan sen jälkeen.
Siksi suuteleminen onkin niin vaikeaa. Elämäni ahdistavimmalta tuntuva muisto ei ole mikään oikeasti hankala asia, vaan se, kun yhtenä keväisenä aamuyönä Tammelassa yritin suudella silloista ihastuksen kohdetta ja sain kokea Coupling-sarjasta tutun Nose Avoidance Tilting -ilmiön. Seuraavalla kerralla otinkin sitten kaiken aikani. Joskin välissä suutelin sitä huuletonta.
Ei ole kai yllättävää, että haluaisin korottaa numeroani – mutta seitsemänkymmentä ja risat voi puolestani jäädä omaan rauhaansa. Jokaisen kuihtumisen jälkeen on kuitenkin pakko ajatella että josko se yksi vielä. Neljäs olisi tarpeeksi.
Kaipaan sitä, että ulos lähtiessä on jokin syy rasvata huulia.
Päivän levy olkoon teemaan sopien Kissesin The Heart of the Nightlife -debyyttipitkäsoitto, joka ei ole kokonaisuutena ihan yhtä ihana kuin se aiemmin esitetty helmensä. Se vielä muistoksi siis.
xoxo
// Kisses MySpacessa
// The Heart of the Nightlife -albumi Spotifyssa
Pussailu on. Ja voi kunpa sitä olisi, jonkun tärkeän kanssa eikä ylipäätään.
VastaaPoistaTaidanpa tarttua päivän levyyn siis myös.
Voi sinä ihana pieni..
VastaaPoistaMiksi ei kaikki ajattele pussailusta noin?
VastaaPoistaVoih, niinpä.
VastaaPoistaToisaalta oma elämäni olisi helpompaa, jos ajattelisin pussailusta niinkuin useimmat muutkin.
Helppous ei silti tarkoita, että se olisi parempaa niin. Onneksi.
VastaaPoistaNämä syvän äidilliset myötätunnon ja lohdutuksen ja rohkaisun ja kannustuksen tunteet sinun blogia luettaessa käy kohta sietämättömiksi :---D Olet niin suloinen! Sinusta tulisi hyvä mies eräälle ystävälleni!
VastaaPoistaehkä tuo seitsemänkymmentä lukuna selittyy amerikkalaisella deittailukulttuurilla, jota meillä ei ole suomessa. yksien tai kaksien treffienkin vuoksi voi suukon muiskauttaa.
VastaaPoistaviime aikoina on tullut kulutettua seinfeldia, missä päähenkilöillä on suunnilleen joka jaksossa uusi kainaloinen, joka jätetään sitten mitä järjettömimmistä syistä. oikeassa elämässä tuollainen olisi suunnattoman ahdistavaa kertakäyttökulttuuria ihmisillä.
ei määrä, vaan laatu!
ps. kirjoitat ihanasti suoraan sydämestäsi tätä blogia. ilo ja haikeus on lukea.
Tästä tuli ihan mieleen yksi biisi, yksi hyvä biisi nimittäin.
VastaaPoistahttp://www.youtube.com/watch?v=OODVK5ThWIE
Oh, kiitokset taas kommentoijille.
VastaaPoistaSanna, Seinfeldissa tuo juuri ahdisti hirveästi. Ja Maiju, hyvä biisi on. Siihen yhdyn edelleen.