Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
Yksi niistä syistä, miksi pidän blogistasi niin kovasti, on se, että se on niin samaistuttava. Kirjoitat aidosti ja rehellisesti asioista joiden kanssa varmaan jokainen tasapainoilee joskus.
VastaaPoistaTästäkin tuli niin hyvä fiilis, kun Juno on omalla kohalla se leffa jonka katson kun oon yksinäinen ja olo on turvaton.
Oi kiitos. Senhän tässä on tosiaan oppinut huomaamaan, että en olekaan maailman ainoa ihminen, jolle nämä asiat ovat joskus vaikeita.
VastaaPoistaJuno on kyllä parhautta.