You had me at hei sie

Niiden, jotka sanovat että elämä ei mene kuten elokuvissa, on todistettu olevan väärässä. Ainakin tämä elämä menee. Ainakin yhden kohtauksen verran.

--

Täydellisessä loppukohtauksessa sataa. Poika juoksee läpi vieraan kaupungin, pysähtyy joka toisella poikkikadulla vetämään henkeä ja lukemaan karttaa. Minuutit kutistuvat.

Asema näkyy tihkun takaa ja viimeisiin liikennevaloihin ehtii juuri. Tolppaan nojaava poika sanoo perään että junaan ei enää ehdi. "Ei se haittaa!"

Aseman ovet aukeavat ja aika on täynnä. Tyttöä ei näy. Unettoman yön ja viikonlopun tupakointineitsyyden menettämisen väsyttämä Poika haukkoo henkeään ja saa toisella kysymyskerralla vastauksen. Helsingin juna saapui juuri raiteelle.

Poika astuu ulos laiturille. Edessä on tunneli, josta matkustajat kiipeävät ylös yksi toisensa jälkeen. Katse hakee, ei löydä.

Kunnes esiin astuu Tyttö. Puvustaja on laittanut kaulan ympärille keltaisen huivin tehden valomiesten spotit turhiksi. Ketään muuta ei näe.

Poika ottaa askeleet. Kymmenen metrin matkalla hänestä tulee Cary Grant, koska Tyttö on aina ollut se Audrey Hepburn. Tytön ilme on epäuskoinen ja suu kertoo epäröiden samaa. Vie vielä hetken, ennen kuin hän ymmärtää, ettei jälleennäkeminen ole sattumaa.

(Kuinka elokuva Tarinasta voisi huipentua kohtaukseen sattumasta? Eihän sattumaa edes kirjoiteta isolla kirjaimella.)

Pojan kädet kaivavat suunnitelman mukaisesti esiin soittimen ja kappaleen. Koska täydellinen kohtaus vaatii täydellisen musiikin ja elokuva menee ulos ilman erillistä ääniraitaa, kaikuu ohuesti esiin se tuttu diegeettinen kappale.



Poika ei sano vieläkään mitään. Tyttö on ymmällään.

Tyttö tarttuu Poikaan, mutta tämä kääntää halauksen suudelmaksi. Sellaiseksi, joka oli aina tulossa. Sellaiseksi, jota kaikki olivat osanneet odottaa. Sellaiseksi, jonka merkitystä kummallekaan ei tarvitse selittää.

Muutamissa kestoonsa palanneissa minuuteissa viimeiset puuttuvat palaset osuvat kohdalleen. Tytön jalat eivät tunnu kantavan.

Kamera kääntyy taakse. Poika ja Tyttö kävelevät sateeseen käsi kädessä.

--

Tuntuu siltä, että Tarinan ensimmäinen luku on tullut päätökseensä.

Seuraava voi alkaa.

Pussaillaanko?

Osuin viikko sitten katsomaan Teemalta dokumenttia, jossa rakkaus esitettiin tilastojen valossa. Kun ihmissuhteet pilkotaan vain numeroiksi, lähtee niistä tietysti kaikki se taika ja mystiikka – mutta toisaalta asioiden tarkastelu raakoina faktoina voisi olla ihan hyvääkin vaihtelua oikean aivopuoliskon ihmiselle.

Yksi fakta yllätti erityisesti. Tilastot koostuivat amerikkalaisista, joten kulttuuri voi osaltaan kääntää numeroita vähän erilaiseen suuntaan kuin pidättyneessä pohjolassa – mutta kuitenkin tuntui aika älyttömältä kuulla, että amerikkalainen nainen suutelee elämässään keskimäärin reilua seitsemääkymmentä kumppania.

Olin aika hämmentynyt. Ja ahdistunut, kuten tavallista.

Olen elämäni aikana suudellut kolmea tyttöä. Vaikka numeroista voisi toisin päätellä, en ole mikään siveyden sipuli – mutta en loppujen lopuksi niin ujokaan kuin monesti hätäpäissäni erehdyn uskottelemaan. Pussailu on kuitenkin minulle vain jotenkin ihan valtavan iso asia. Se ensimmäinen suudelma on intiimein vaihe, mitä ihmissuhteessa on. Ja jos kyseessä ei ole se valomerkin jälkeinen lääppiminen, ollaan siinä vaiheessa toisen kanssa ehkä enemmän läsnä kuin kertaakaan sen jälkeen.

Siksi suuteleminen onkin niin vaikeaa. Elämäni ahdistavimmalta tuntuva muisto ei ole mikään oikeasti hankala asia, vaan se, kun yhtenä keväisenä aamuyönä Tammelassa yritin suudella silloista ihastuksen kohdetta ja sain kokea Coupling-sarjasta tutun Nose Avoidance Tilting -ilmiön. Seuraavalla kerralla otinkin sitten kaiken aikani. Joskin välissä suutelin sitä huuletonta.

Ei ole kai yllättävää, että haluaisin korottaa numeroani – mutta seitsemänkymmentä ja risat voi puolestani jäädä omaan rauhaansa. Jokaisen kuihtumisen jälkeen on kuitenkin pakko ajatella että josko se yksi vielä. Neljäs olisi tarpeeksi.

Kaipaan sitä, että ulos lähtiessä on jokin syy rasvata huulia.

Päivän levy olkoon teemaan sopien Kissesin The Heart of the Nightlife -debyyttipitkäsoitto, joka ei ole kokonaisuutena ihan yhtä ihana kuin se aiemmin esitetty helmensä. Se vielä muistoksi siis.





xoxo

// Kisses MySpacessa
// The Heart of the Nightlife -albumi Spotifyssa

Juno, you know

Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.

Elämä pysähtyy.

Muuta ei ole.

Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.

Hymy jää vielä hetkeksi.

Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.

Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:







Niin.

Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.

Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.

Missä olet, Ellen Page?

Turvapaikanhakija Doriksessa

En haluaisi olla se häviäjä. En haluaisi olla se, josta tuntuu liian pahalta.

En haluaisi olla se, joka joutuu järjestelemään uusiksi elämänsä, elämään varjoissa ja makaamaan yksin kotona peiton alla.

Ehdin odottelemaan Lost in Musicia jo pidemmän aikaa. Vaikka musiikki- ja media-alan ihmisille suunnattua kaupunkifestaria ehdin viime syksynä dumailemaankin pönöttävästä yleisöstä, on tapahtumassa ollut joka vuosi musiikinkuuntelijan kannalta aika mainio suhde hinnan ja laadun kohtaamisessa. Tänä vuonnakin on ihan kivoja nimiä tarjolla useampia.

Sitten yhtenä päivänä vilkaisin Last.fm:stä, onko tuttuja naamoja tulossa paikalle.

Ajattelin, että muutamassa viikossa ajatus selkiäisi, eikä se jossain vaiheessa väistämätön jälleennäkeminen tuntuisi niin helvetin pahalta, mutta oletettavastikaan puolitoista kuukautta ei ole vielä tarpeeksi. Niinpä minä lähden ensi viikonlopuksi kotoani karkuun. Häviäjä menköön Lahteen.

Sama toistui tänään. Hang the DJ! on todetusti ollut se ihka omin eventtini jo monta vuotta ja tieto neljävuotispirskeistä parin viikon kuluttua innostutti ihan valtavasti. Kaikkia kivoja soittajiakin vielä.

Sitten selasin läpi osallistujalistan ja ymmärsin oletettavasti makaavani koko illan kotona peiton alla. Samoin kuin Valoa-festivaalin. Ehkä joulukuun synttärilauantaillekin löytyy joku indietytöille ja -pojalle pakollinen tapahtuma.

Olisi kai epäreilua vaatia omaa kaupunkia ihan entisistä kumppaneista vapaaksi alueeksi, mutta oman elämän rajoittaminen ja niistä harvoista kivoista jutuista luopuminen juuri nyt tuntuu ihan valtavan pahalta. Olen edelleen suurimman osan ajasta loputtoman masentunut, koen joka ilta niin pohjatonta yksinäisyyttä, ettei pää tunnu kestävän. Kiskon Cipramilia, että jaksaisin edes jotenkin arkea. Yritän avata solmuja terapeutille ja niille muutamalle hassulle ihmiselle, joihin en ole vielä siltojani polttanut.

Minä tarvitsen jotain kivaa elämääni. Tämä loputon ahdistus saisi jo loppua.

Onneksi on edes huominen. Tarjolla olisi myös Liekin levynjulkkarit ja Minä ja Ville Ahonen YO-talolla, mutta itse suuntaan Dorikseen katsomaan syksyn isointa intoilubändiä, Delay Treesiä.

Sen pitäisi olla turvallinen.

Päässä soi kappale, jota pidän hyvänä.



Ehkä siksi, että se ei muistuta vielä mistään.

Linna Espanjassa

Pelkään kaipaavaani asiaa, jota ei ole.

Ensimmäisen seurustelukumppanini kohdalla taisin olla enemmän rakastunut siihen, että minulla vihdoin oli tyttöystävä, kuin varsinaisesti itse tyttöön. Neljän ja puolen vuoden aikana opin paitsi sen, että seuraavalla kerralla saisi olla jotain yhteistäkin, myös sen, että olen parempi kaksin kuin yksin.

Koska minä olen se Belle & Sebastianin nimikkokappaleen jälkimmäinen osapuoli.

"He wants to love and he wants to care
But when the girls hear that, they think he's so square
Sebastian, for once just leave your troubles home
Sebastian, for once just leave your troubles home"

Ensimmäisestä oppitunnista oli se hyöty, että jatkossa yhteensopivuusaste on tykästyminen tykästymiseltä vain kohentunut. Toisesta on ollut ehkä enemmän haittaa. Ehkä.

Seuraavaa tyttöystävää ehdin odottamaan niin kauan, että kun puolen vuoden pyrähdyksen jälkeen henkilöstä saa terapiassa käyttää etumäärettä entinen, on olo jotenkin lohduton. Vaikka eroahdistus alkaakin jo kovasti lievittää, ei ikävä helpota. Taitaa olla kuitenkin jo niin, että tunne kohdistuu enemmän rooliin kuin itse ihmiseen.

Kaipaan sitä, että on joku. Joku, joka lähettää illalla hyvänyöntoivotuksen. Joku, jonka haluaa saada hymyilemään pienillä asioilla. Joku, jonka kanssa haluaa jakaa kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat. Joku, jota koskettaa tuntematta vaivaantuneisuutta tai syyllisyyttä.

Ennen kaikkea kaipaan läheisyyttä. Ihoa. Lämpöä. Hengitystä. Kaikkea, mikä on niin luonnollista ja niin perustavanlaatuista, että siihen on ihan liian helppo tottua.

Sen jälkeen yksin oleminen tuntuu vain mahdottomalta.



Vaikein asia elämässä on hyväksyä se, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi.

Selviämätön lokakuu

Viime vuoden isoin juttu oli Phoenix. Silloin elokuun ensimmäisen päivän postaus sai otsikokseen "Selvitty heinäkuu", vaikka totuus oli jotain muuta. En ehkä kuitenkaan selvinnyt heinäkuusta ikinä.

Selviäminen, ainakin noin pitkällä tähtäimellä, vaatisi onnistuakseen asioiden selvittämistä, joka ei tunnetusti ole vahvimpia puoliani. On helpompaa lakaista ikävät jutut mattojen alle, polttaa siltoja ja yrittää unohtaa.

Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut puhumaan aika paljon enemmän ja ennenkaikkea suorempaan kuin aiemmin. Tulokset ovat vaihdelleet – paikoin olen onnistunut puhdistamaan ilmaa, mutta vastaavasti olen onnistunut suututtamaan ainakin yhden tärkeän ihmisen.

Tai suuttumaan itse.

En ole varma enää.

Onneksi on edelleen Phoenix (ja söpöt eläinvideot, propsit Turkuun).



Tuo kolhaisee aika osuvasti.

"They say love ain't nothing but a sore
I don't even know what love is
Too many tears have had to fall
Don't you know I'm so tired of it all
I have known terror dizzy spells
Finding out the secrets words won't tell
Whatever it is it can't be named
There's a part of my world that' s fading away"

Mutta.

"If I ever feel better
Remind me to spend some good time with you
You can give me your number
When it's all over I'll let you know"

En tosin tiedä, kenen tämä pitäisi sanoa.

Olen hukassa, auta.

Kadonneen inspiraation metsästäjä

Innoituksen puute tuntuu vaivaavan. Vähän kirjoittamisessakin, mutta erityisesti musiikin tekemisessä.

Vaikka luomistyössä perslihakset ovatkin se oleellisempi osa siistien juttujen valmistumisessa, on oikeaan tunnelmaan virittäytyminen kuitenkin avainasemassa. Itselläni musiikin kuuntelu auttaa, eikä muusakaan olisi huono lisä elämään, mutta parhaiten luovaan fiilikseen yllyttää lempielokuvien katseleminen.

Erityisen inspiroivia leffoja tulee mieleeni kolme kappaletta. Alfred Hitchcockin Vertigo ja Psycho ovat ehkä parhaita elokuvia, mitä ikinä on tehty – ja etenkin niissä ihastuttaa niiden puhtaus. Erityisesti Vertigo, josta tänään lähdin fiilistä etsimään, on malliesimerkki täydellisen tyylipuhtaasta elokuvasta. Kaikki elementit ovat kohdallaan: kerta toisensa jälkeen otteessaan pitävä juoni, huikeat näyttelijätyöt, huiman vangitseva musiikki ja ennenkaikkea lumoavin visuaalisuus. Vertigo on silkkaa aistien ilotulitusta alusta loppuun asti.



Toinen lapsuudessa traumatisoinut elokuva on siis Psycho, joka yltää kaikilla osa-alueilla samoille viivoille, mutta ei ole itselle ihan yhtä henkilökohtainen kokemus. Leffan kuvaus on mielestäni edelleen upeinta, mitä valkokankailla on nähty.



Kolmas huiman inspiroiva leffa on vasta kesällä ensimmäistä kertaa näkemäni, Michael Powellin Peeping Tom. Visuaalisuus on jälleen ylivertaista ja yhtä tiukasti mielen ja katseen vangitsevaa elokuvaa on vaikea löytää.



Jos kolmen elokuvan perusteella voi jotain yhteenvetoa tehdä, inspiroi minua siis erityisesti 50- ja 60-lukujen taite, aikakaudelleen moderni jännitys ja vääristyneet ihmismielet. Kauhu itsessään ei ole hirveän kiinnostavaa, mutta kun siihen saa sidottua draamaa, inhimillisyyttä ja isoja tunteita, olen yleensä melko vahvasti myyty.

Omassa luovassa ilmaisussani haluaisin pystyä välittämään samanlaisia tunteita, mitä kolme eniten vaikuttavaa elokuvaa ovat tehneet. Ehkä vielä jonain päivänä.

Tykkään, lykkään

Olohuoneen pöydällä odottaisi mielenkiintoinen levy, josta kirjoittaa. Muistilapuilla on parikymmentä pikkubändiä kuunneltavaksi ja edelleen jaettavaksi. Puolentoista viikon kuluttua pitäisi olla valmiina kolme uutta omaa kappaletta, joista yksi kuulostaa toistaiseksi vain tylsältä ja kahta en ole edes kunnolla aloittanut.

Asioiden lykkäämisestä on tullut aikaa sitten elämäntapa, hiljalleen jopa harrastus – noin muinaista b-julkkista lainaten. Olen aina ollut vähän laiska joidenkin juttujen suhteen, mutta ongelmalliseksi tilanne tuntui muuttuvan silloin kun kaikki muukin, toissakevään ja -kesän aikana.

Laskut myöhästelivät ja muistutuksetkin tuli jätettyä kuoriinsa, kun asioille ei vain jaksanut tehdä mitään. Tiskasin ehkä kerran kuukaudessa. Kaikki muu kuin sängyssä makaaminen, television katsominen ja kuumissa suihkuissa jumittaminen monta kertaa päivässä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Viime aikoina erityisen kurjalta on tuntunut se, että kivoihinkin juttuihin tarttuminen tuntuu valtavan työläältä. Töiden ja kotiaskareiden loputtoman siirtämisen ymmärtää vielä jotenkin, mutta kun uusien levyjen kuuntelut, musisointi-illat ja niihin mukaviinkin sähköposteihin vastaamiset liukuvat kalenterissa päivillä, viikoilla ja kuukausilla, tuntuu olo väkisinkin hölmöltä. Miksei iloa saa enää samalla tavalla kuin ennen?

Ihastelin ja kauhistelin vertaistukiryhmäni minulle suosittelemaa Heli Roihan kolumnia edellisessä Imagessa, jossa puhuttiin siitä, että asioiden hoitaminen vain itseä varten tuntuu loputtoman turhalta. Roihis toteaa, että jos kukaan ei ole mukana kokemassa sotkua, menettää tiskaaminenkin merkityksensä. Minusta tuntuu, että kun kukaan ei ole jakamassa kanssani uutta levyä, elokuvaa tai keikkaa, menee kokemus hukkaan. Yksikseni voin maratoonata läpi Officet ja How I Met Your Motherit vielä kerran. Eikö populaarikulttuurin perimmäinen funktio ole kuitenkin elämysten jakaminen?

Ehkä tänään saan jo kuunneltua sen Minä ja Ville Ahosen. Lykkäilen kuitenkin vielä hetken ja kuuntelen vain samoja biisejä kuin niin monta kertaa aiemminkin. Naulakon tankoon kirjoitettu Joy Division -quote muistuttaa elämän epäonnistumisista, Camera Obscura -lainaus taas viime päivien keskusteluista.

[Poteito potaato].







"Darling you will always be around
whether my mood's up or if it’s down
In dreams I try to take you far away
but you never stay
no you never stay"

Kiltti poika

"Belle and Sebastian songs tend to concern the lives of dreamy loners, depressed students, lovestruck kids-- exactly the same types of people who buy a lot of Belle and Sebastian records."

Pitäisi ehkä opetella hiljalleen siihen, että hyvän fiiliksen aamupäivät täyttyvät viimeistään iltaan mennessä tummemmilla pilvillä. Semmoisilla, joiden hopeareunuksetkin kaipaisivat vähän hinkkausta. On vaikeaa yrittää pitää itseään edelleen optimistina, kun matto tempaistaan kerta toisensa jälkeen jalkojen alta.

Ja helvetti, siltikin löydän edelleen itseni tuosta kuvauksesta. Yksinäinen unelmoija. Masentunut – no, ei opiskelija per se, mutta kuitenkin. Ja ainakin tästä rakkauden epäkiitollisimmasta muodosta ilmeisen kroonisesti kärsivä.

On ihan kivaa kuulla sitä, että ei sun pidä muuttua, ei se vika oo sussa ja se ei vaan osaa arvostaa sua, mutta kun kaksikymmentäviisivuotiaana ei ole vielä saanut vastakkaiselta sukupuolelta aitoja tunnustuksia kuin sen on mulla jotain tunteita sua kohtaan, niin kai sitä vikaa minussakin voisi uskoa olevan.

Jos ei, niin missä sitten?

Minulla on kauhean kapea segmentti potentiaalisten ihmissuhteiden kohdalla, molempiin suuntiin. Minuun vetoavat tietynlaiset ihmiset ja tiedän aika tarkkaan, millaisen tytön kanssa haluaisin olla – ja samaan aikaan tiedostan hyvin vahvasti, että puren itse hirmuisen harvaan. Jos, niin silloin ehkä sitäkin isommin.

Ei minulla mitään älyttömiä odotuksia ole; pääosin riittää se, että vastapuoli on kiva, nätti ja omaa hyvän maun – mutta kun siinä omassa isossa ihmissuhteessani haluaisin aika monen pienen jutun osuvan yksiin. Ja kun sanon aika monen, niin tarkoitan että aika lailla kaikkien. Siinä vaiheessa elämän realiteetit ovat silkkaa tähtisumua.

Ehkä loppujen lopuksi suurin ongelmani on kuitenkin se, että olen kiltti poika.

En osaa sanoa koskaan oikein pahasti – tämä saattaa olla piikikkäintä tekstiäni ikinä. Sovitan aikataulut toiseen istuvaksi. Teen mitä pyydetään ja otan toisen huomioon. Haluan tehdä ihmiset onnelliseksi.

Ehkä kiltit pojat kiinnostavat tyttöjä vasta siinä vaiheessa, kun munasolut alkavat hupenemaan uhkaavaa tahtia. Sitä ennen voi tyytyä olemaan se vaihtelun vuoksi hankittu virkistys tai ikuisesti roikutettava mopsin ja olkapään risteytys.

Pitäisi olla enemmän paskiainen. Ne pärjäävät aina, kaikilla elämän osa-alueilla.

Voisin ehkä siirtyä sinne Livejournaliin, kun nämä vuodattelut sopisivat kuulemma paremmin sinne – ja niihinhän blogi tuntuu nykyään jumittuneen. Sitä ennen sidotaan ympyrä vielä yhteen ja jatketaan alustuksen Belle & Sebastianilla.

Uusi B&S-albumi on ulkona jo ensi viikolla. Ensikuuntelut olen jo suorittanut, mutta levystä voisin kirjoittaa tarkemmin sitten julkaisun yhteydessä. Tänään huomion herätti albumin sijaan Pitchforkin tieto tulevasta seiskatuumasta.

"The band is holding a contest in which Stuart Murdoch will write a song about the winner and release it as a 7". The band will pick a winner. If that's you, frontman Stuart Murdoch will fly out to wherever you live, spend an afternoon with you, and then write and record a song all about you. Belle and Sebastian will then release the song on an exclusive 7" in 2011."

Tehtävänä on kirjoittaa kolmensadan sanan teksti rakkaudesta. Kilpailu on tarkoitettu vain yhdysvaltalaisille, mutta ajattelin koittaa jossain vaiheessa kirjoittaa itsekin samoilla säännöillä. Viimeisen lauseen tiedän jo nyt.

Voisin heittää haasteen myös lukijoille ja kanssabloggaajille. Inspikseksi yksi vanha lemppari bändiltä.

Kylhän sie tiiät

Tuntuu siltä, että blogissa ja Tarinassa on lopulta kyse vain yhdestä hetkestä. Yhdestä hetkestä ja kahdesta ihmisestä.

Olen viime päivinä lueskellut vanhoja postauksia, mitä en yleensä juurikaan harrasta. On hassua huomata kaikki ne pienet viittaukset, jotka yleensä tagitetaan sanalla elämä ja jotka useimmat ymmärtävät jollain tavalla, mutta jotka se yksi ymmärtää siten kuin ne on sille yhdelle kirjoitettukin.

Kuukauden takaisen eron jälkeen huomasin olevani taas kerran Uskollisen äänentoiston Rob. Loin patterneja elämäni ihmisistä, some-stalkkailin ja tein listoja merkittävyyksistä. Kun tuota jatkoi tarpeeksi kauan, muistui mieleen ensin yksi Kappale ja seuraavaksi yksi Hetki. Ne, joita ei voi unohtaa, mutta joita voi olla muistelematta.

Joita olin muistelematta puolen vuoden ajan.

Muutamaa päivää ennen viimeisintä vuodenvaihdetta löysin Kappaleen. Sen, jonka ensikuuntelemalla tiesi olevan osa Tarinan ääniraitaa. Laulun, jonka unohdin – tai jota olin muistelematta – puoleen vuoteen, mutta joka oli yhden katkeramman virren ohella se joulukuun lopun obsessioraitani numero yksi. Sen, joka soi päässäni uudenvuodentansseissa viimeisillä hitailla, kun erehdyin liikkumaan epämukavasti jonkun humalassa sopertaneen randomtytön kanssa ja mietin jokaisella askeleella jotain muuta.

Sitten tapasin jonkun toisen ja olin hetken aikaa ihan onnellinen.

Kun viime päivinä olen kuunnellut kappaletta taas samanlaiseen yliannostustahtiin, on se mielessäni yhdistynyt aiempaan ajankohtaan. Yhteen kaukaiseen aamuyöhön.

Silloin – kuten yleensä aina – olin miettinyt koko illan, mitä haluaisin sanoa. Suun avaaminen tuntui mahdottomalta. Sydämen avaaminen siinä vaiheessa, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä toinen ajattelee, on pelottavin tunne ikinä – mutta kun sanat saa lopulta ulos, on tunne oikeastaan silmänräpäyksen ajan helpottunut.

Sitten ymmärtää, ettei ole osannut ajatella että se toinen voisi vastatakin jotain. Sitten jännittää.

Sanoin yhdeksän sanaa, joista kolme ensimmäistä oli kylhän sie tiiät.

Kuulin kuusi sanaa, joista kaksi ensimmäistä oli itse asiassa.

Sitten pidettiin kiinni pidempään kuin koskaan aiemmin.

Se oli Hetki. Se ei jäänyt ainoaksi, mutta isoimmaksi ja todellisimmaksi. Myöhemmät olivat vain heikkoja jälkikaikuja. Eikä mitään koskaan tapahtunut.

Mutta siinä missä elämä on vain loputtomien syklien piirileikkiä ja murhaajakin palaa aina rikospaikalle, on rikkinäistä levyä imitoiva mieli ruvennut pyörimään uuden hetken ympärillä.

Hetki 2.0.

Jos löydät itsesi aamuyöllä Kuninkaankadun edessä ja huomaat hermostuneen pojan kaivavan esille seuraavan kappaleen, tiedät ehkä mitä tehdä.



Minä tiedän.

Kylhän siekin, edelleen.

Maanantaijuttui

Viikonloppu meni. Samoin kohta jo maanantaikin.

Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.

Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!



Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.

Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.

Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.



Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.

Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.

PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...

Suositteluperjantai: Árstíðir ja Britta Persson

En musabloggaajana saa mitenkään hirveän paljon yhteydenottoja tai vinkkauksia – ainakaan ulkomaisten kollegoideni tulviviin inboxeihin nähden. Tilanne on ihan sopiva; suositteluita voisi toki tulla enemmänkin, mutta nykytilassa olen erittäin tyytyväinen persoonallisten, juuri minua varten kirjoitettujen viestien osuuteen. Hyvä saate tuo hyvän mielen. Jos kohdekin paljastuu vielä hienoksi löydöksi, on mieli iloinen. Kaikilla.

Viikolla sähköpostiini napsahti tieto islantilaisbändistä nimeltä Árstíðir. Akustista folkia esittävä kuusikko ei kuulosta ollenkaan yhtään hullummalta – stemmoissa ja näppäilyissä on vahvaa Kings of Convenience -kumarrusta, mihin ei voi olla ihastumatta. Viimevuotinen s/t-esikoistäyspitkä löytyy Spotifysta ja yhtye esiintyy Bar Loosessa lokakuun 13. päivä. Suosittelen siis!



Viikon toinen suosittelujuttu on tukholmalainen Britta Persson, jota Last.fm ehdotti Those Dancing Daysista, Loney, dearista, Anna Järvisestä, Frida Hyvösestä ja Säkert!:istä pitävälle minulle. Eikä turhaan ollenkaan, MySpace-ainokainen jäi aika mukavasti päivän ajaksi päähän rullaamaan – samoin kuin saitin tausta-gif. Brittalla on diskografiassaan näemmä jo useampikin julkaisu – ainakin tämänvuotisen Current Affair Medium Rare -levyn voisi soittoon laittaa.



Kolmannesta jutusta lisää ehkäpä sunnuntaina, jahka ensimmäiset kuuntelukerrat on soiteltu läpi. Tämän illan ohjelmassa on kovasti hehkutettu Scott Pilgrim vs. the World ja ehkä Dorka, jes. Uskaltaisikohan tälläkin kerralla käydä pyytämässä Smithsiä?

PS. Pullopostitapaamiseen ei tullut ketään, mutta ilta oli siitäkin huolimatta hauska. Viimeistään ensi vuonna uudestaan!

{ In short: Friday is full of recommendations from people to me to you. Both Árstíðir and Britta Persson prove to fill up those expectations. }

// Árstíðir MySpacessa
// Britta Persson MySpacessa