Kuninkaankadun Ted Evelyn Mosby

Tarina jatkuu.

Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.

High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.

"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."

Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.

Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.

"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"

Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.

"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"

The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.

"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"

Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.

Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.

Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?

Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.

Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.

Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.

Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.

Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.



"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"

Maanantai: the Magnetic Fields

Olen uusien suosikkien ilmestymistahdista juuri nyt niin... no, indiepäissäni, että uusi the Magnetic Fields -julkaisu olisi ilman Spotifyn etusivua saattanut lipsahtaa ohikin. Onneksi ei.

Stephin Merrittin johtaman yhtyeen yhdeksäs albumi jatkaa vahvaa konseptilevyjen sarjaa. Huomenna ilmestyvä Realism on Distortionin vastinkappale; edellinen oli mies, uusi on nainen. Edellinen oli yhtyeen noise pop -albumi, uusi on folkia. Edellinen oli hyvä, uusi on – ah, sitä myös.



Merrittin kuivat tekstit yhdistettynä sovitusten hilpeisiin sävyihin toimivat Realismilla aiempaakin korostetummin. Kirkkaana helisevät akustiset kitarat ja parhaimmillaan muutamalla vuosisadalla retroilevat sävellykset muodostavat herkullisen kauniita kappaleita.



Kestoltaankin pienien kappaleiden kokonaisuus on odotetun tasainen. Laulunkirjoituksen ohella the Magnetic Fieldsin vahvuus on sen täyteläisissä sovituksissa, jotka parhaimmillaan hivelevät korvaa. Realismin äänimaailmassa sovitukset pääsevätkin edellistä albumia paremmin esille.



Edellisistä levyistä itselleni tuttuja ovat vain kolme viimeisintä. Distortionin hurjinta herkkua oli ohut California Girls -säröily.



i:n suosikkini on puolestaan I Don't Really Love You Anymore.



Parasta MF:ää on kuitenkin 69 Love Songs -triplalevy. Vaikka yhtyeen ansiot ovatkin ennemmin tasaisen mainioissa levykokonaisuuksissa, löytyy kuusysiltä niin monta niin hyvää yksittäistä biisiä, että melkein heikottaa. Otetaanpa ihan muutama lemppari.







The Magnetic Fields on jo vain huikean monipuolisuutensa vuoksi yksi potentiaalisimmista vaihtoehdoista aution saaren yhtyevalinnaksi. Kun biisitkin hipovat parhaimmillaan täydellisyyttä, ovat vastakilpailijat harvassa.

// the Magnetic Fields MySpacessa
// Realism-albumi Spotifyssa

Sunnuntai: Viikon biisit

Perjantainen Indiaaniklubi meni osaltani harmittavasti vähäsen ohi - tarkoituksenani oli soitella loppuillasta pidempikin setti, mutta kun paikka ammotti tyhjyyttään, lopettelin jo kolmen biisin jälkeen (Thieves Like Us - Drugs In My Body, Lo-Fi-Fnk - Heartache, Röyksopp - Vision One). Ensi kerralla Inkkareita olisi tarkoitus viettääkin vähän eri meiningeissä, kun Valon terassi tyhjennetään pöydistä ja pyhitetään tanssille. Torstaina 6.8. - tapahtumien yössä siis.

Tsekkailimme dj-possemme kanssa perjantaina myös Yo-talon ROSKA-CLUBin, joka oli nimensä mukaisesti täyttä roskaa - ah, niin hyvällä tavalla. Scooterin, Captain Jackin ja kumppaneiden tahtiin tanssaillu oli ainakin puhdistava kokemus, jos ei muuta. Siisti.

Olen kuunnellut viikon ajan viittä biisiä aika lailla hillittömiä määriä, mutta en oikein mahda itselleni enää mitään. Ei mitään ihan tuoreimpia tapauksia, mutta niitä juuri nyt ihan parhaita semmoisia, sanatkin ja kaikki. Tässä.

Grizzly Bear - Two Weeks


Coconut Records - West Coast


Ra Ra Riot - Dying Is Fine


the Magnetic Fields - I Don't Want to Get Over You


the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey