Olohuoneen pöydällä odottaisi mielenkiintoinen levy, josta kirjoittaa. Muistilapuilla on parikymmentä pikkubändiä kuunneltavaksi ja edelleen jaettavaksi. Puolentoista viikon kuluttua pitäisi olla valmiina kolme uutta omaa kappaletta, joista yksi kuulostaa toistaiseksi vain tylsältä ja kahta en ole edes kunnolla aloittanut.
Asioiden lykkäämisestä on tullut aikaa sitten elämäntapa, hiljalleen jopa harrastus – noin muinaista b-julkkista lainaten. Olen aina ollut vähän laiska joidenkin juttujen suhteen, mutta ongelmalliseksi tilanne tuntui muuttuvan silloin kun kaikki muukin, toissakevään ja -kesän aikana.
Laskut myöhästelivät ja muistutuksetkin tuli jätettyä kuoriinsa, kun asioille ei vain jaksanut tehdä mitään. Tiskasin ehkä kerran kuukaudessa. Kaikki muu kuin sängyssä makaaminen, television katsominen ja kuumissa suihkuissa jumittaminen monta kertaa päivässä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Viime aikoina erityisen kurjalta on tuntunut se, että kivoihinkin juttuihin tarttuminen tuntuu valtavan työläältä. Töiden ja kotiaskareiden loputtoman siirtämisen ymmärtää vielä jotenkin, mutta kun uusien levyjen kuuntelut, musisointi-illat ja niihin mukaviinkin sähköposteihin vastaamiset liukuvat kalenterissa päivillä, viikoilla ja kuukausilla, tuntuu olo väkisinkin hölmöltä. Miksei iloa saa enää samalla tavalla kuin ennen?
Ihastelin ja kauhistelin vertaistukiryhmäni minulle suosittelemaa Heli Roihan kolumnia edellisessä Imagessa, jossa puhuttiin siitä, että asioiden hoitaminen vain itseä varten tuntuu loputtoman turhalta. Roihis toteaa, että jos kukaan ei ole mukana kokemassa sotkua, menettää tiskaaminenkin merkityksensä. Minusta tuntuu, että kun kukaan ei ole jakamassa kanssani uutta levyä, elokuvaa tai keikkaa, menee kokemus hukkaan. Yksikseni voin maratoonata läpi Officet ja How I Met Your Motherit vielä kerran. Eikö populaarikulttuurin perimmäinen funktio ole kuitenkin elämysten jakaminen?
Ehkä tänään saan jo kuunneltua sen Minä ja Ville Ahosen. Lykkäilen kuitenkin vielä hetken ja kuuntelen vain samoja biisejä kuin niin monta kertaa aiemminkin. Naulakon tankoon kirjoitettu Joy Division -quote muistuttaa elämän epäonnistumisista, Camera Obscura -lainaus taas viime päivien keskusteluista.
[Poteito potaato].
"Darling you will always be around
whether my mood's up or if it’s down
In dreams I try to take you far away
but you never stay
no you never stay"
Se Heli Roihan kolumni oli todella hyvä. Battlestar galactican ystävänä , ja scifinörttinä poskeni punastuivat ja tunsin kuinka kapteeni Adama ottaa itseänikin niskasta kiinni ja ravistelee - ryhdistäydy :)Asialliset hommat pitää hoitaa, mutta muuten voi olla sitten kuin ellun kanat (erästä kuuluisaa lainaten...), ja itse olen ainakin kokenut omalla kohdallani sen että aktiivisuus lisää aktiivisuutta.
VastaaPoistaKun saa laskut pinoon, pyykkikorin tyhjäksi, kengät siististi riviin, on paljon helpompi lähteä purkamaan isoja juttuja.
Sillä on pienten asioiden maailma, ja sitten on ne isot jutut...
Tsemppiä ja älä jumiudu omaan epätoivon suohosi :)
HI___HI
VastaaPoista