Samaistuminen on kivaa. Useimmiten on hauskaa uskotella itselleen elävänsä sitä yhtä Magenta Skycoden tai Markus Krunegårdin biisiä – tai vaikka niitä muutamia MGMT:n värssyjä, Smithseistä puhumattakaan. Officen katselusta saa vielä astetta viihdyttävämpää ja henkilökohtaisempaa heijastamalla sen elementtejä omaan elämään.
Tiesin jo ennen teatteriin astumista, että 500 Days of Summer on samaistuttavuudeltaan jotain vähän eriasteista. Lehdet ja trailerit olivat pitäneet huolta siitä mikä on juonen nimi ja niinhän se sanotaan heti elokuvan alussakin. Tarina oli siis jo entuudestaan tuttu – ihan vaan senkin takia että olen sen itse ainakin tiettyyn pisteeseen asti elänyt. Ajanjaksokin pitää aika hyvin kutinsa, joskaan en ole aivan varma mihin kohtaan olen jäänyt.
Tietyillä erotuksilla totta kai; eihän parisuhteettomista parisuhteista tehdä elokuvia. Muilta osin samaistuminen Tomin hahmoon oli äärimmäisen – ja piinallisen – helppoa. Jos en nyt Joseph Gordon-Levittin ulkonäköä ihan omaakaan, olivat tämän roolihahmon ajatukset ja tunteet aika lailla yksi yhteen omieni kanssa. Siksipä valkokankaan edessä istuminen oli aika vaikea kokemus, enkä oikein vieläkään osaa ajatuksiani sen kehittyneeseempään muotoon muovata. Se oli juuri semmoinen niin kuin odotinkin.
No mutta, koska täällä yleensä jaaritellaan passiivisesti vähän kevyemmällä tasolla, niin sanottakoon että vuoden elokuva tuo aika varmasti lienee, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Kaikin puolin hyvä tarina ja toteutus, kertakaikkisen mainio soundtrack* ja aina yhtä ihanainen Zooey Deschanelkin vetämässä lähestulkoon elävälle elämälle vertoja. Näinpä 500 Days of Summer nousee kirkkaasti samoin indiepopilla ratsastavan lemppariromkomini High Fidelityn rinnalle. Nick and Norah's Infinite Playlist ei tässä kategoriassa valitettavasti ihan samalle tasolle yltänyt, vaikka komean ääniraidan ja huikean liudan hipsterindietä tarjoileekin.
Semmoinen SPOILERI ja sivuraide tuli vielä mieleen, että kun lopussa kohdataan vielä henkilöhahmo nimeltä Autumn, muistui itselleni muutamien vuosien takaisen lemppariyhtyeeni JJ72:n kappale Algeria. Elokuvan teemaan erinomaisesti siinä lauletaan jotta summer dies, autumn arrives, autumn dies, winter arrives forever and ever. Niinhän se ehkä menee, Tomillakin. Joka tapauksessa sen verran kovan vaikutuksen tämä jo kuopattu yhtyekin nuoreen minuun onnistui tekemään, että pystyn sen kahta albumia kuuntelemaan nykyään äärimmäisen harvoin. Liikaa tunteita kai tässäkin.
*) Ääniraidan ehdoton helmi ei itse elokuvasta lopulta löytynytkään – She & Him -kaksikon, eli Zooey Deschanelin ja M. Wardin cover leffassa kuultavasta the Smiths -originaali Please, Please, Please, Let Me Get What I Wantista on oikeasti aika sydäntäsärkevää kuultavaa. Suosittelen.
// 500 Days of Summer IMDB:ssä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti