Lauantai: Mr. Brightside

Nuorempana en kuunnellut kappaleiden lyriikoita ollenkaan. Olin kiinnostuneempi melodioista, koukuista ja soundeista – sanoja viitsin lueskella jonkin kertosäkeen verran lempparikappaleistani. Kaksi yhtyettä (the Smiths ja Belle & Sebastian) ja kaksi sanoittajaa (Morrissey ja Stuart Murdoch) kuitenkin käänsivät kelkkani aika totaalisesti ja viime aikoina seuraan on liittynyt liuta lisää. Biisit saivat kokonaan uusia ulottuvuuksia ja sitoutuivat omaan elämääni tehokkaammin kuin koskaan. Samalla sysäyksellä alkoi tyytymättömyyteni omiin tekstityskykyihini; aiemmin olin pystynyt kirjoittelemaan lyhyitä sanoituksia ilman pahempia ongelmia, mutta enää mitkään omat sanat eivät vain kuulosta hyvältä.

Tietyllä tapaa uusia kappaleita etsiessäni kokeilen, kuinka hyvin ne heijastuvat omaan elämääni. Jo aiemmin kirjoittelemani samaistuminen toteutuu usein mukavasti parin värssyn ajan, mutta tavoittaa kokonaisuudessaan harvoin ihan täysin omia ajatuksiani. Onneksi, ehkäpä.

Viime aikoina tiuhaan mainitsemani Jens Lekmanin Black Cab tavoittaa, mutta jää kuitenkin vähän pintapuoliseksi. Black Cab on seuraus, ei syy. The Killersin Mr. Brightside taitaa puolestaan olla se jälkimmäinen.



Vaikka musiikin marginaalisuus / valtavirtaisuus ei itselleni olekaan mikään hirmuisen oleellinen aspekti – tai niin ainakin väitän – uskoisin pitäväni the Killersistä huomattavasti enemmän jos se olisi vähän pienempi. Ei toki pelkästään suosioltaan, vaan ennen kaikkea soundiltaan; biisien isous tuntuu ahdistavan itseäni aina vähän turhan paljon (ja tuon videon hirveyskin vähäsen). Vaikken ole uutta tuotantoa kuunnellut juuri lainkaan, löytyy hyllystäni kuitenkin pari levyä – ja tuolla yhdellä biisillä yhtye on onnistunut kuvaamaan minut paremmin kuin mikään tai kukaan.

I'm coming out of my cage and I've been doing just fine,
Gotta gotta be down because I want it all.