Sadannen postauksen merkeissä ajattelin tehdä jotain vähän erilaista – ja aika suureellista. Olen aiemmin poiminut tarjottimelle pääasiassa tuoreempia julkaisuja, mutta tänään pengon omaa levykokoelmaani pitäen erityisesti silmällä semmoisia artisteja, joita en ole täällä turhan paljoa vielä hehkutellut.
+ semmoisia joihin liittyy jotain tarinaa. Populaarikulttuurin kyllästämänä olen äärimmäisen heikkona kaikkeen tarinallisuuteen, mikä tietyllä tapaa auttaa sen harmaimman arjenkin läpitahkoamisessa. Big picture.
Sadas postaus, kymmenen superkivaa poimintaa, jättiläinen. S'il vous plaît:
Architecture in Helsinki – Wishbone (In Case We Die -cd)
Otin parin vuoden takaisen itsenäistymisriittini ensimmäisiä askeleita jotenkin täydellisen sopivasti Flow-festareilla. Vahvan musiikillisen jälleenheräämisen jälkeisenä aikana tuntuu kummalta, että sinne tulin edes yksin lähteneeksi – mutta iloisempi en voisi siitä olla. Yksi kaikkien aikojen keikkakokemuksistani ja tuolloisen festarin henkilökohtainen kliimaksi oli itselleni silloin vielä tuntemattoman australialaisporukan esiintyminen. Biisejä kuultiin pääasiassa tuolloin uudelta Places Like This -lätyltä, enkä muista soiko Wishbone ollenkaan – mutta sittemmin lyhyt rykäisy on noussut omaksi AiH-suosikikseni.
Lemonator – Would You Die for Me? (At the Presence of Great Beauty -lp)
Koin tänään jopa vähän pelottavan telepatiahetken. Radio Helsingin Valiojoukossa Lasse Kurki poimi ensin levylautaselle the Scruffsin Wanna Meet the Scruffs? -albumin, joka omasta nyylikokoelmastanikin löytyy. Kun seuraavaksi soittoon tuli the Byrdsiä (jota yhden kokoelman verran myöskin omistan), tulin ajatelleeksi että voisin ihan ensimmäistä kertaa ikinä lähettää shoutboxiin biisitoiveen. Tiedättekö the Left Banken? Ei se mitään, en minäkään tiennyt – ennen kuin äskettäin huomasin Jens Lekmanin sämplänneen huimaan Black Cab -biisiinsä yhtä tuon hyvinkin obscureksi jääneen yhtyeen kappaletta. Kun kyseessä ei ole mikään ihan päivänpolttavin artisti tai edes tuskin kenellekään tuttu, ajattelin kokeilla onneani toiveen muodossa. En ehtinyt viestiä kuitenkaan vielä edes näppäilemään, ennen kuin Lasse ennätti jo toiveeni vastaanottamaan. Hassu fiilis.
Koska the Left Bankea ei valitettavan harvinaisuutensa vuoksi hyllystäni löydy, napataan tarjottimelle sitten Lassea itseään. Lemonator, tuo Suomen sympaattisin yhtye on puristanut ilmoille useamman hienon albumikokonaisuuden ja ainoastaan sitä täydellisintä, vuoden 2003 Grandpopia ei valitettavasti itselläni ole. Vinyyliherkku At the Presence of Great Beauty kuitenkin on. Lp:n kansitaide on muuten myös erityisen herkkua (ja gatefold on sydän). Siispä, Would You Die for Me?
Belle and Sebastian – Stars of Track and Field (If You're Feeling Sinister -cd)
Belle and Sebastian on suosikkiyhtyeeni, mutta olen tietoisesti koittanut vältellä siitä paasaamista täälläkin – elävässä elämässä teen sitä uskoakseni vähän liikaa. Lempibiisejäni tai -levyjäni yhtyeeltä on täysin mahdotonta valita – ja useimpiin liittyy jonkinlaisia tarinoita. Marx & Engelsistä muistan aina Tokion metrot, kun taas White Collar Boy muistuttaa laskuhumalaisista kotiinkävelysoolokaraokeista Tampereen keskustan ja Kaukajärven välillä. Eniten vaikuttanein biisi on kuitenkin helppo nimetä: se on se ensimmäinen kuulemani. Tai ainakin tietoisesti kuulemani; olihan yhtyettä aiemmin soinut vaikkapa High Fidelityssä tai Gilmoren Tytöissä. If You're Feeling Sinister -albumin avausraita Stars of Track and Field joka tapauksessa herätti itseni heti ensimmäisillä tahdeillaan. Jos itselläni olisi uskoontulemisesta kokemuksia, voisin rinnastaa ensimmäistä kuunteluhetkeäni siihen; sen verran voimakas tuo tunne oli. Ja on yhä.
the Gentle Waves – Let the Good Times Begin (Swansong for You -cd)
Kun nyt kerran puhutaan B&S:stä, niin puhutaan sitten kunnolla. Yhtyeestä pari albumia sitten lähtenyt Isobel Campbell on sittemmin Mark Laneganin kanssa tekemillään levyillä noussut kovaankin suosioon, eivätkä ne ilmeiset vertaukset Nancy Sinatra & Lee Hazelwood -pariin ole mitenkään turhan kaukaa haettuja. Itselleni ihaninta Isobelia edustaa kuitenkin paitsi B&S:n Jonathan David -videon aikaväli 2:40 - 2:42, myös sooloprojekti the Gentle Waves. Kakkosalbumi Swansong for You alkaa pohjattoman surullisella ja uskomattoman kauniilla Let the Good Times Begin -raidalla. Kovin 60-lukulainen levy on erityisesti tämän raitansa osalta paras tietämäni soundtrack semmoiseen hetkeen kun itkettää.
... mutta eihän pojat itke?
the Cure – Boys Don't Cry (Boys Don't Cry -lp)
Hang the DJ!, tuo usein mainostamani Tampereen lempieventtini ei petä koskaan – joka kerta siellä soi jossain vaiheessa ensin the Curen Boys Don't Cry ja heti perään joku the Smiths -raita. Yhteen soittokertaan liittyy yksi elämäni tarinallisimmista ja erityisen elokuvallisista hetkistä, joka on kuitenkin tavallaan vähän turha kerrottavaksi kun ei siitä muut mitään irti saa. Tarinassa on kuitenkin yksi henkilö, joka lähtee – yksi, joka jää – yksi, jonka kanssa koetaan yllättävä jälleennäkeminen – ja yksi, joka Curen tahtiin tanssiin hakemalla pelastaa tilanteen. Tämä biisi on sille viimeiselle.
Ja niin, Boys Don't Cry on ollut jo tovin puhelimeni soittoäänenä – samoin kuin Nickillä.
Blitzen Trapper – Furr (Furr-cd)
Viimeisen vuoden aikana olen massojen mukana tykästynyt enemmän ja enemmän folkiin. Tai ennemminkin ehkä folkin sävyiseen indieen. Yksi ensimmäisistä kosketuksista tuli aika tarkkaan vuosi sitten Tussikerhossa, jossa levyarvonnan Nti Fortuna onnistui yhyttämään minut ja Blitzen Trapperin. Yhtye ei ollut itselleni entuudestaan tuttu edes nimenä ja kovin hevilogohenkinen kansitaidekin pisti epäilyttämään enemmän kuin vähän. Toisaalta julkaisija oli Sub Pop, joten laatua en rohjennut kyseenalaistaa etukäteenkään. Rosoiseksi indie rock - / country- / folk-jutuksi paljastunut levy on sittemmin soinut kaiuttimissani useampaankin otteeseen. Tykkään. Yhä. Niin.
Ladytron – Ladybird (604-cd)
Samaisesta Tussikerhosta suuntasin seuraavana iltana Tavastialle jo pidempään ihailemani ja odottamani Ladytronin keikalle. Tutustuin yhtyeeseen jo 604-debyytin julkaisuvuonna 2001, vaikka uuden musiikin löytäminen nuorena olikin aina yhtä sattumanvaraista. Silloisena Fazerin musiikkikerhon (tjsp) jäsenenä huomasin uutuuksista yhtyeen, jonka levyn kansi näytti aika kivalta ja joka näkyi olevan kaukaa kateellisena katsomani Koneiston esiintyjäkaartissa. Kun verkkoyhteyttä tai sopivia kuuntelupaikkoja ei käytössä ollut, piti levyä ennakkokuunnella musiikkikerhon puhelinpalvelun avulla. Puoli minuuttia riitti, tilaus lähti ja fanitus alkoi. Seitsemän vuoden jälkeen ensimmäinen näkemäni keikka jäi etäiseksi ja siten jonkinasteiseksi pettymykseksi – mutta levyillä on hyvä lohduttautua.
Lisäksi olen ihastunut epäterveellisellä tavalla myös laulaja Helen Marnieen. Lyhyet, mustat hiukset otsiksella yhdistettynä keulakuvastatukseen jossain indiehenkisessä bändissä tuntuu olevan itselleni yksi krooninen Akilleen kantapää.
Pop Levi – Sugar Assault Me Now (The Return to Form Black Magick Party -lp)
Taas yksi aasinsilta, joka on samalla tapa jolla olen artistin löytänytkin: Pop Levi kun on toiminut Ladytronissa väliaikaisena basistina. Omat, mainiot soololevyt ovat kuitenkin jotain aivan muuta; enemmän täynnä 70-lukua, surisevia kitaroita ja kaoottisia rummutteluja. Oman levyni löysin Tokion ihanimmista käytettyjen levyjen aarreaitoista ja ostin kuulematta – ja pettymättä. Sleeveface-kuva tämän albumin kansitaiteella koristaa Facebook-profiiliani, samoista sessioista kuin tämän blogin Morrissey-otos.
Pepe Deluxé – Three Times a Player (Super Sound -cd)
Jo mainitsemani Stars of Track And Field teki oikeastaan saman, minkä Pepe Deluxén Three Times a Player kuusi vuotta aiemmin – tosin eri genrellä ja eri elämäntilanteella, mutta samalla vaikutuksella. Mullisti maailman. Super Sound -albumi on henkilökohtaisten klassikkojeni kärkikaartia ja syy, jonka takia elektroniseen musiikkiin vuosikymmenen alussa rakastuin. Yhtye opetti tällä ja myöhemmillä albumeillaan, että mitä tahansa voi tehdä – ja niinpä Super Sound onkin äärimmäisen pursuava ja muonipuolinen kokonaisuus. Näin tämänkin porukan vuosien odotuksen jälkeen ensimmäisen kerran livenä viime vuonna, peräti kolmeen otteeseen. Ensimmäisen keikan huuma laantui valitettavasti hitusen myöhemmillä otoksilla – mutta erityisesti ensimmäinen levy on edelleen itselleni yksi kaikkein tärkeimmistä. Esiintymiset alkoivat komeasti Super Soundin Everybody Pass Me By -raidalla, mutta itse levy starttaa Three Times a Playerilla. Voisiko se paremmin alkaakaan?
Aphilas – Lifelong Fiction (Instrumentally Ill -12")
Toinen suomalaisparivaljakko kumartaa varmasti syvään edellisen suuntaan. Molemmat ovat kuitenkin verrattaen lyhyessä ajassa muodostuneet lajityyppinsä klassikoiksi. Aphilasin vapaana julkaistu Instrumentall Ill -ep on edelleen ehkäpä kaunein downtempo-levy ikinä. Merckiltä pari vuotta sitten tilailemani, loppuunmyyty 12" on yksi hyllyni ihanimmista helmistä.
Tarinallisuus näkyy enemmän tai vähemmän kaikissa kymmenikköni poiminnoissa. Omassa suhtautumisessani musiikkiin ei ole enää kyse vain hyvien biisien löytämisestä tai edes elämäntilanteiden sovittamisesta sopivilla soundtrackeilla. Musiikista on tullut jotain muuta. Oma elämä ei vain heijastu popmusiikin kautta, vaan se on saman tarinan rinnakkainen ulottuvuus, se joka tekee monosta stereon.
Teemaan sopien Aphilas lopettaa tämän tarinan ja aloitti kerran yhden toisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti