Kolmas terapiakerta tuotti Oivalluksen.
Useampi taho on ehtinyt kommentoimaan minulle parin viikon aikana sitä, että ihminen ei pysty rakastamaan toista, ellei ensin rakasta itseään. Vaikka en lausetta pystykään allekirjoittamaan, on se mietityttänyt minua aika paljon.
Koska minä en ole koskaan rakastanut itseäni.
Lause kuulostaa kauhean jyrkältä, mutta öh – niin se vain on. Rupesin äskettäin miettimään, mitä itsensä rakastaminen oikein tarkoittaa, ja kun koitin kelata muistoissani sellaiseen aikaan, että olisin sillä tavalla tuntenut... Se hetki ei vain tullut vastaan.
En ole ollut koskaan tyytyväinen itseeni. En osaa hyväksyä omia vikojani ja olen huono löytämään itsestäni hyviä puolia. Olen pitänyt yltiöpäistä itsekriittisyyttäni vain huvittavana luonteenpiirteenäni, mutta huomannut nyt, että se on oikeasti aika rampauttavaa.
Mutta niin, se Oivallus.
Kirjassa, josta en pahemmin välitä, sanotaan jotain sensuuntaista kuin "kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Kun tänään käänsin sen muotoon "kohtele itseäsi niin kuin kohtelet muita", tuntui moni asia loksahtavan paikoilleen. Kolahti. Yllättynyt olo tulvi vartalossa aina varpaita myöten.
En minä sättisi ystäviäni samalla tavalla kuin itseäni, jos en osaa tehdä jotain tai jaksa, pysty, kykene. Haluan antaa muille kehuja ja kannustusta onnistumisissa, mutta omalla kohdalla se aina unohtuu.
Kotiläksynä etsin itsestäni positiivisia puolia. Aloitan kolmella.
1. Olen helppo innostumaan. Se on mielestäni paras luonteenpiirteeni, ja vaikka se tuntuukin olevan nykyään puolitoistavuotisen kaamosviltin peitossa, on se yhä siellä. Enkä malta odottaa, että tapaan sen jälleen.
2. Olen oikeasti hyvä kirjoittamaan. Rakastan sanoja ja lauseita (niissä tunne on kai sentään oikeutettu, eh) ja saan hyvästä tekstistä ihan älyttömän tyydytyksen. Osaan ilmaista itseäni.
3. Jos kymmenen vuoden takainen minä näkisi nykyisen minäni nyt, olisi se oikeasti aika innoissaan. Masennus tai ei, elämässäni on aika monta siistiä juttua, jotka tuottavat minulle iloa. Luova suunnittelija, yrittäjä, bloggaaja, dj, muusikko – ja kaikilla sektoreilla tulvii vieläpä kehuja. Ilman perspektiiviä näitä on vain hankala nähdä, ja omasta päästä on niin vaikea irtautua, että perspektiivi jää kokematta.
Ehkä se tästä siis.
Vanha tuttu toimii motivaatiobiisinäkin.
Ihana teksti päivän alkuun ja biisikin sai hymyn huulille. Tärkeä oivallus, pidä siitä kiinni.
VastaaPoistaLoistavaa! (en keksi muuta sanottavaa!)
VastaaPoistaAh, kiitokset.
VastaaPoistaSait tällä kirjoituksellasi nyt jälleen yhden hiljaisen lukijan liikkeelle. Pakko saada sanoa, että listaamistasi positiivisista asioista tuo ensimmäinen kohta on suurimpia syitä siihen, miksi luen tätä blogia. Tykkään hirveästi siitä miten intoilet. Samaistun siihen itse asiassa aika paljon. Monet lähipiiristäni kuuntelevat musiikkinsa viilipyttyinä, ja kaikki kunnia heille, mutta olin pitkään kaivannut jotakuta joka myös hypeilisi ja ilostuisi ja nauttisi samassa määrin. Sitä olen erityisesti tavoittanut Sparksista. Se on (hienon kielen käytön ja musiikkisisällön lisäksi) olennainen tekijä kun miettii, miksi tämä on oma lempparini kaikista musailublogeistakin. Ja vaikka intoilu olisikin väliaikaisesti piilossa, en ole menossa minnekään.
VastaaPoistaSamoin tuo oivalluksesi oli ylipäätään tärkeä ja sen sisällöstä lienee hyötyä ihan kaikille. Toivon vilpittömästi paljonpaljon kaikkea hyvää sinne suunnalle.
Oi kiitos, olipa kauniisti sanottu. :)
VastaaPoistaHieno oivallus! Ja aina yhtä hyvä The Flaming Lips!
VastaaPoista<3 ihana, ihana. kiva että saat otettua taas askelia parempaan suuntaan. blogisi on parhautta :>
VastaaPoistaKiitokset teillekin. Oh, Yoshimi on ollut kyllä viime päivien soundtrack.
VastaaPoistaLoistava Oivallus! Jospa sen vielä itsekin jonakin päivänä hoksaisi.
VastaaPoistaBlogisi on siis vasta uusi tuttavuus, mutta lupaavalta vaikuttaa :)
Kiitos, kiva kuulla. :)
VastaaPoistaIhan samat aatokset kuin K:lla tuossa ylempänä :)
VastaaPoista