Mitenkään väheksymättä äitini osuutta reilu neljännesvuosisata sitten, oli se lopulta popmusiikki, joka minut synnytti. Popmusiikki teki minusta sellaisen kuin olen. Omistushaluisena luojana se edelleen pitää oikeuden lyödä minut maahan silloin kun se niin haluaa.
Onnekseni se nostaa myös ylös.
Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.
Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.
Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.
Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.
Sitten.
Sitten.
Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.
Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.
"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"
Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.
PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti