Torstai: Massive Attack

Olen palannut. Kuten on myös Massive Attack.

Siihen nähden että olen bristolilaisyhtyettä pitänyt aina valtavan tärkeänä ja osaltaan uraauurtavana, olen kuunnellut sitä loppujen lopuksi silti melko vähän. Vasta Japanissa kainaloon tarttuneet Blue Lines ja Protection ovat soineet vain harvakseltaan ja 100th Window'kin ehkä ainoastaan muutaman kerran läpi. Jo kaksitoistavuotias Mezzanine on sentään ollut aina iso juttu, mutta vastaavasti yhtyeen vain vähän varovainen katsastelu Provinssissa '03 harmittaa näin jälkeenpäin – samoin kuin viimesyksyinen passailu, tietenkin.

Ehkäpä senkin takia uuteen Heligolandiin syventyminen on ollut vähän hankalaa. Muualta kantautuneiden arvioiden pääasiallisesta positiivisuudesta ja aika oivasta Splitting the Atom -ep:stä huolimattakin olen ollut jotenkin korostetun varauksellinen.



Turhaan.

Heligoland on niin hyvä että oksat pois, poikki ja pinoon. Ihan oikeasti.

Albumi kuulostaa yhtä aikaa sopivan tutulta ja sopivan tuoreelta. Soundit ovat puhtaita, hiottuja ja korostetun selkeitä ja biisit ovat yksinkertaisuudessaan älyttömän koukuttavia. Lopputuloksena on äärimmäisen vangitseva kokonaisuus, joka on ehkäpä Mezzaninen ohella yhtyettä kaikkein vahvimmillaan.



Tuttuun tapaan useammilla vierasvokalisteille leikittelevä levy pysyy mainion yhtenäisenä pakettina. Suosikkiraidoiksi ovat ensimmäisillä kuunteluilla nousseet Martina Topley-Birdin ja Horace Andyn feattailut. Damon Albarnin ylimpänä ystävänäkin Saturday Come Slow on harmittavasti heikoin raita, aika ok silti sekin.





Hyvä kokonaisuus ja komea paluu – luultavimmin yksi vuoden levyistä jo tässä vaiheessa. Erinomaisen inspiroivaa myöskin.

Teardropin poiminta näin retroilumielessä postauksen loppuun on aivan liian mielikuvituksetonta, mutta biisi on ihan oikeasti ainakin elektronisessa musiikissa edelleen niitä kaikkein isoimpia ikinä. Aika älyttömän huh.



// Massive Attack MySpacessa
// Heligoland-albumi Spotifyssa