Vuoden ensimmäinen mieletön levy on ulkona. Tutkainta vastaan on turha potkia, tänä vuonna tulet rakastamaan Delphiciä.
Manchester-kolmikon soundissa kuuluu paitsi paikallisklassikko New Order parhaimmillaan, myös vaikkapa semmoiset viime vuosien elektroindiejumalat kuin Cut Copy ja Friendly Fires. Jälki on parhaimmillaan edellisten veroista huimuutta ja kun tänään julkaistu Acolyte-albumi pystyy parhaimmuuteensa vielä mukavan tasaisesti, on kokonaisuus ihan jäätävän kova.
Tuorein single Doubt on muutamilla koukuillaan vuodenvaihteen parasta popmusiikkia.
Avausraita Clarion Call ei petä nostatuksillaan. Kitsuné-singlenä viime vuodelta tuttu This Momentary sen sijaan tuppaa olemaan pahimman luokan odottamaanjättäjä – upea kuitenkin.
Mutta mutta. Niin hyvää kuin alku lupaakin, tuntuu olo yhdeksänminuuttisen nimikappalemammutin keskivaiheilla vähän tyhjältä. Siltä kun indiediskon tanssilattialla yllättävällä selkeyden hetkellä huomaa seisovansa yksin keskellä salia tuijottamassa ympärilleen pienessä epäuskossa. Popkaavaorientoituneisuuteni toki tunnen eikä helpolla aina pidäkään päästää, mutta pariin otteeseen Delphic tuntuu hukkuneen lopputomissa synavalleissaan tiettyyn itsetarkoituksellisuuteen. Samoin kriittisissä korvissa ärsyttää paikoin tietty soundien äärimmilleen hiominen ja jopa kliinisyys – viime vuodelta tuttu Miike Snow -efekti siis. Valituksen aiheet ovat kuitenkin onneksi vain satunnaisia ja tasaisesti onnistuessaan yhtye tekee oikeasti äärimmäisen hyviä kappaleita, erityisesti levyn alkupuolella.
Vaikka muut kritiikin aiheet ovatkin vähän hakemalla haettuja, on Acolyten heikoin puoli se, ettei siltä ihan löytynyt yhtään uutta jo julkaistun kolmikon (Doubt, This Momentary ja Counterpoint) tasoista raitaa. Hyviä kappaleita kaikki muutkin, neljättä hittiä ei ehkä kuitenkaan. Tanssittavaksi tarkoitetulta levyltä se ei ole mielestäni liikaa odotettu. Vähän nyhjäilevä Remain on kuitenkin aika oiva päätös hyvälle albumille.
Kokonaistykkäämistä ei tarvitse kauaa miettiä; diggailen.
Vaikka palvomani musiikki onkin pääsääntöisesti selkeän valtavirtapotentiaalista, en tule seuranneeksi juuri ollenkaan suomalaista mainstreammusiikkimediaa (mmm). Olisikin mielenkiintoista tietää, onko yhtyeellä odotettavissa täällä minkäänlaista noteeraamisen saati breikkaamisen mahdollisuutta, vai jääkö Delphic paikallisesti vain pienen blogiskenen lempilapseksi? Katsotaanko Doubtia Voicella ja kuunnellaanko muuallakin kuin Radio Helsingissä? Sanomattakin on kai selvää, että tätä kömpelösti tanssimaan haluaisin – vieläkö Hang the DJ:hin voi luottaa?
// Delphic MySpacessa
// Acolyte-albumi Spotifyssa
Soi YleXllä. Ja vieläpä suht vahvasti.
VastaaPoistaYo bro.
VastaaPoistasamaa mieltä olen kanssasi. Erittäin timmi kokonaisuus. Ainoa mikä niis harmittaa on se kun jäi niitten Bloc Partyn lämppärislotti näkemät viime vuonna Hesas.
harmiharmi.
En myöskään kuuntele radioo, mutta veikkaisin että tää on YleX:n tehosoitossa nyt tai ainakin pian. Delphic kuulostaa mun mielestä tosi suomalaisiin vetoavalta. Hassua et epäröit Suomi-potentiaalia, koska kirjotin Delphicistä aluksi, että se on aivan varmasti suomalaisten seuraava rakkaus, joka kiinnitetään Provinssirockiin ja johon kaikki festivaalikävijät villiintyvät ja joka tulee ainakin yhdelle keikalle Suomeen vielä syksyllä, mutta ei kuitenkaan menesty yhtä mukavasti muualla maailmalla ennen kuin parin vuoden päästä.
VastaaPoista...Kunnes sitten huomasin Last.fm:n kuuntelumäärät ja poistin noi rivit :-D
Heh, taidan olla aina vähän skeptinen suomalaisen musiikkimaun suhteen. Mutta hyvä kuulla, että YleX:lle on ainakin kelvannut. Festarilavoilla tämän näkisin toki mieluiten Flow'ssa – niinku nyt miljoona muutakin bändiä – mutta sinne Delphic taitaa olla jo vähän liiankin mainstreamia, ehkä. Brittihype on kuitenkin jo niin järkyttävän kova, että ison jutun uskon tästä kesään mennessä tulevan muuallakin – tai siis, ehkä jopa täällä. Keikan näkemisessä kiinnostaisi henkilökohtaisella tasolla myös se, että kuvista päätellen tyypeillä näkyi olevan koneillaan Abletonin Live, jonka kanssa itsekin touhuan.
VastaaPoistaVieläkin kaduttaa tuo Bloc Partyn missaaminen. Silloin ei lämppääjä sanonut tietysti vielä mitään, mutta kun sen nyt tässä aamugoogletteluissa tajusin niin... äh.
Alustava peukunnosto täältä. Huomaan olevani aina vähän varuillani tällaisen musiikin suhteen, mutta tämän levyn jaksoin kuunnella läpi varsin sujuvasti, vaikka se osuikin soittolistallani vaativaan paikkaan heti Dream Syndicaten klassisen amerikanrokin perään.
VastaaPoista