Näin toissayönä unta, että ystävästäni oli tullut poptähti. "Kriitikoiden rakastama ja yleisön palvoma" universio oli musiikillisesti ja vähän ulkokuorellisestikin jostain Little Bootsin ja Ellie Gouldingin välimaastosta – itse biisejä en tosin valitettavasti muista.
Herätessä tuntui hassulta, taas.
Viikonloppu oli ainakin pariin edelliseen nähden suhteellisen aktiivinen. Perjantaina kävin pienen tauon jälkeen keikalla ja katsastin Telakalla 80th Disorderin ja the Alibiesin. Ensimmäinen, "kolmen tähden demobändi Kemiöstä" oli ihan tyydyttävää, vahvasti esikuviensa henkistä post-punk- / indiejuttua. Joy Division kuului ja näkyi, samoin the Cure, Editors, Interpol ja parissa biisissä myös alkuaikojen New Order. Vasta levyn julkaissut the Alibies puolestaan otti vähän aikaa käynnistyessään, mutta sai Telakan loppua kohden poikkeuksellisenkin tiukasti otteeseensa. Biiseissä kuuluivat vahvasti synapop-vaikutteet niin 80- kuin 90-luvuiltakin ja lopputulos oli ainakin jonkun biisin kohdalla vähän kevennettyä versiota juuri nyt kovassa huudossa olevasta Hurtsista.
Lauantain Hang the DJ!:ssä korostin entisestäänkin suoraviivaista siluettiani tanssimalla perseeni pois. Tampereen kotoisimmassa diskossa ei ole tarvinnut aiemminkaan juuri murjotella ja hauskaa oli nytkin. Jatkoilin kivan ihmisen, teen ja Shinsin parissa lähemmäs seitsemää, joten sunnuntain ylösnousemus venähti aina kahteen asti. Kun päivä on kulunut vain lähinnä television ja levyjen parissa, ei olo ole turhan aikaansaanut – teeleipiä sentään leivoin, yllätys yllätys.
En ole eilen tai tänään jaksanut juurikaan perehtyä uuteen musiikkiin, vaan olen tyytynyt toistelemaan kuluneiden päivien, viikkojen ja kuukausien suosikkeja – Beach Housea, the Shinsiä ja vampyyrejä nyt erityisesti. Erityisen obsessoitunut olen ollut viime päivinä vasta vähän aikaa sitten linkittelemääni Ra Ra Riot -raitaan Can You Tell, joka sanoo aika paljon.
Enimmäkseen olen kuitenkin tahkonnut viikonlopun aikana Officea. Kolmannesta tuotantokaudesta kommentointi sai minut tarttumaan taas vaihteeksi kakkoskauteen, joka sen seuraavan ohella tarjoaa sarjaa parhaimmillaan. Office tuntuu osuvan edelleen jokaisella käänteellään ja olenkin siksi pohdiskellut oikean, ei-oikean ja väärän välisiä ristiriitoja. Elämä ei ehkä mene aina kuten amerikkalainen sitcom, mutta erityisesti pienet jutut aiheuttavat alati kummastusta.
Niin kuin ne unet poptähdistäkin.
Mä olin viimeksi Radioheadin keikalla ja ne soitti siellä uuden biisin. Jota en tietenkään muista.
VastaaPoistaRyhdyin piraatiksi ja lataan (edelleenki) sitä kolmatta kautta koneelle. Ehkä se ennättää tänne asti ennen 4.2., jolloin sarja jatkuu Nelosella.
Tää sarja on toisaalta vaan niin tuskasta katseltavaa ku samalla muistaa, et elämä ei juurikaan koskaan mee niinku fiktiivisissä sarjoissa. Tai edes realismia tavoittelevissa fiktiivisissä sarjoissa. Oh well.
Ei juurikaan koskaan, mutta joskus ehkä. Sitä odotellessa S02E18.
VastaaPoistaKakkoskauden finaali, ehkä kymmenennen kerran vuoden sisään. Ai.
VastaaPoistaOon tässä nyt parina yönä valvonu jonneki puol kolmeen näitä kattoen, hoen quoteseja (that's what she said) ja tykkään Jimistä niinku se ois oikeaki hahmo. Vois hankkia elämän.
VastaaPoistaTai sit ees miettiä, et mitähän sitä tekee, ku nää loppuu.
Nyt on alkanu käydä sääliks Royta.