Jotkut jutut ovat niin tärkeitä, että sen oikeasti ymmärtää vasta niiden poistuttua.
Kesällä 2001 huomasin olevani popnörtti. Loppupuolella kavereita nähdessäni totesin viettäneeni koko kesän sen yhden ihanan Laurenin kanssa – ja kun sain osakseni hämmentyneitä katseita, jouduin punastellen sopertamaan tarkoittaneeni tietenkin sitä Lauren Caught My Eye -biisiä. En usko ihmisten oikein ymmärtäneen.
Pet Sounds -viittailua myöten läpikotaisen täydellistä videota edelsi tietysti jo se the Crashin kaikkein hienoin kappale. Komeimman suomalaisen pop-biisin muistan kuulleeni ensimmäisen kerran Radio Mafian tv-mainoksessa ehkä '98.
Ehdin näkemään yhtyeen livenä vain kolme kertaa. Ensimmäinen oli ekalla festarikokemuksellani, Provinssissa '02. Myöhemmin vastaan kävellyttä Samulia uskaltauduin jopa ujosti keikasta kiittämään.
Seuraavan kerran näin tyypit YO-talolla, syksyllä 2005. New Yorkin then one day, you rocked Tampere -muotoon vaihtunut värssy hymyilyttää edelleen joka kerta kun biisin kuulen.
The Crashissa oli kaikki kohdallaan. Maan huimimmat biisinkirjoitustaidot, soundit, tyyli, uskomattoman hienot videot ja sympaattisin meininki purivat itseeni alusta asti. Harmikseni olen oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana hoksannut yhtyeen olevan kuitenkin ehkä se kaikkein isoin suosikkini, se joka kuvaa minua kaikkein parhaiten.
Neljästä hyvästä albumista suosikkejani ovat huiman vahva Wildlife (tjeu: Phoebe) ja ihanan älytön Melodrama (tjeu: What If I Meet You). Jälkimmäisen ykkössinglen, Still Aliven kuulin ensimmäisen kerran Lapinjärvi-aikanani syksyllä '03. Tanssikohtausaddiktin oli helppo ihastua vähän myöhemmin videoonkin.
The Crash onnistuu edelleen herättämään lähes jokaisella biisillään hirveän määrän tunteita. Viimeiseksi jäänyt keikkamuistoni Provinssista '09 ei olisi voinut olla yhtään parempi; sopivimmassa mahdollisessa seurassa, satapäisen tyttölauman keskellä törröttäessäni nauroin, itkin, hypin ja heiluin enemmän kuin missään koskaan ikinä. Olo tuntui samalta kuin seitsemäntoistavuotiaanakin.
Stayn aikana puristin merkitsevästi kättä. Niin kuin nyt vain popnörtit tekevät.
Where are you gonna go when the night is over?
What are we gonna do when it's time to go?
And what am I gonna do with you?
'Cause we've only got a song by a wonder boy band
We've got a chance, the one dance to understand
That god made Duran Duran for this
So baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
'Cause you've got a lonely heart telling from the eyelines
And I've got a lonely heart telling from the tie
So I'm gonna wait for you tonight
But we've only got a song by a wonder boy band
We've got a chance, the one dance to understand
That god made Duran Duran for this
So baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
Hey, what are you gonna do?
'Cause I wanna wait for you
What are we gonna say when the time is right?
Baby don't you turn away
Don't turn away
Baby when you turn away
I'll fade away
Baby don't you turn away
I just wanna hear you say "stay"
I just wanna hear you say "stay"
Don't you leave me alone this way
Wau, tämä teksti on kuin suoraan minun ajatuksistani. The Crashia tuli seurailtua enemmän tai vähemmän eri aikoina, mutta etenkin viime vuosina innostus kasvoi kovasti. Sitten maailma murentui lopetusilmoituksen myötä, ja kamat pakattiin jo valmiiksi Ruisrockin huipennusta varten. Se oli kaikkien aikojen surullisin ja iloisin keikka, kyyneleiltä ei tosiaan säästytty bändinkään puolesta.
VastaaPoistaUpea kirjoitus The Crashista, onneksi heidän musiikkinsa on ikuista.
Voi jukra, kiitos tästä(kin) postauksesta, menin pitkäksi aikaa ihan sanattomaksi - aika harvinaista muuten... Mutta niin kuin Refute yllä jo sanoinkin niin ihan kuin olisit kirjoittanut mun ajatukset tähän, woow.
VastaaPoistaSe Provinssin '09 keikka oli luultavasti surullisin, iloisin, onnellisin ja pysäyttävin keikka tyyliin ikinä ja niiltä kyyneliltä ei tosiaan voinut välttyä. Oon aina vihannut jäähyväisiä, sekä isoja että pieniä, mutta se fiilis siellä keikalla oli jotenkin way too crushing. En muista koska viimeksi olisi ollut niin ristiriitaiset fiilikset, tuntui (ja tuntuu muuten edelleen) ihan epätodelliselta, että ne lopetti.
Mutta siis kiitos, kirjotit upeesti!
Ai ai, kiitokset molemmille! Hurjan tärkeä yhtye tosiaan, toista samanmoista ei ainakaan Suomesta löydy.
VastaaPoista