Uusiutuminen on vaikeinta. Se, kun tekee albumin tai kaksi, on niillä tyylilajinsa eliittiä ja yhtäkkiä ongelman edessä: jatkaako samalla kaavalla vai tehdäkö jotain uutta?
Eilen kirpparilta poistamani RJD2-levyt Deadringer ja Since We Last Spoke ovat koko instruhiphopin kantavia teoksia ja hurjan isoja vakutteita kaikessa jälkeenpäin tehdyssä downtempo-materiaalissa. Kolmannella studioalbumillaan Ramble John Krohn muutti suuntaa – ei nyt ihan tajuttomasti, mutta tuntuvasti kuitenkin. Enemmän laulaja-lauluntekijä -akselilla liikkuva, joskin tuttuja elementtejä hyödyntänyt the Third Hand oli kiva levy, muttei ollenkaan edellisten veroinen. Niinpä upouuden the Colossus -levyn kanssa ollaankin vähän kysymysmerkkinä. Miltä RJD2 kuulostaa neljännellä kerralla?
Valitettavasti ei ihan parhaalta.
Avausraita, eka single Let There Be Horns tuntuu aluksi hyvältä, mutta alkaa tylsistyttää jo ennen puoltaväliä.
Albumi on tyyliltään jossain kakkos- ja kolmoslevyn välillä. Tiukkoja rytmittelyjä ja sämpläyksiä löytyy enemmän kuin viimeksi, mutta mukana on yhtä lailla niitä perinteisestä rockista ja popista ammennettuja elementtejäkin. Eniten ongelmia tuntuu yllättäen olevan soundien kohdalla – tyystin samplepohjaiseen materiaaliin pohjautunut ensimmäisien levyjen pehmeä ja vetävä soundi on kaunis muisto vain. Uusiakaan ei missään määrin inhoa, mutta niihin ei uppoa samalla tavalla. Kun biisitkään eivät vedä ihan entisessä määrin, tuntuu kultainen kosketus nyt kadonneen. Kaikkein karvaimmalta tuo tuntuu Salud 2 -väliraidalla; sekään kun ei vedä vertoja ensilevyllä kuullulle Saludille.
Lempiraidaksi nousee lopulta Small Plans, joka on aika kiva ja mahtuisi ehkä alkupään tuotantoonkin. Vaikkei the Colossus ole huono albumi, ei se ole mitenkään erityisen puoleensavetäväkään. Edellisten julkaisujen perään kaihoamisen voi kuitata niitä kuuntelemalla, mutta nelonen ei ole riittävän hyvä ihan omillaankaan. Muutamasta kivasta kappaleesta huolimatta albumin paras puoli onkin, että se saattaa esitellä vanhempaa tuotantoa sitä entuudestaan tuntemattomille. Ja kun tyyppi on tehnyt joskus niinkin mielettömän raidan (+ videon) kuin the Horror, voi jatkossa odottaa jotain vähän parempaa. Ehkä vitosella?
Pysytään hetki vielä vanhoissa suosikeissa ja jopa vähän samanhenkisessä materiaalissakin. Kaksi mukavaa studiolevyä julkaissut Gorillaz palaa maaliskuussa kolmannellaan ja ensimmäinen raita, Stylo oli hetken aikaa kuultavissa internetin syövereissä. Bobby Womackin ja Mos Defin feattailema, vanhan elektron sävytteinen raita ehti kirjoittelun aikana katoamaan, mutta uskokaa pois – se on hyvä. En odottele uutta levyä ehkä ihan fanina, mutta (ki)innostuneena kumminkin. Kun uutta ei nyt ole antaa, niin kuunnellaan loppuun vielä yksi s/t-debyytin suosikeista ja ihka ensimmäinen Gorillaz-video.
// RJD2 MySpacessa
// the Colossus -albumi Spotifyssa
// Gorillaz MySpacessa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti