Portishead on vähän enemmän kuin yhtye. Se on yhtye, joka parilla albumillaan pitkälti määritti yhden syntyvuosikymmenensä merkittävimmistä musiikkisuunnista. Se on yhtye, jonka seuraavaa levyä odotettiin kyseenalaistamatta yksitoista vuotta. Vähän enemmän.
Kun edellisestä levystä on aikaa vain puolitoista vuotta, tulee uusi materiaali oikeastaan häkellyttävän aikaisin ja vähän nurkan takaa. Amnestyn hyväksi julkaistu Chase the Tear on aika oiva raita.
Vaikka Third olikin pitkälti irtiotto edellisten albumien triphop-maailmasta – sellaisenaan toki mainio – on Chase the Tear taas jotain vähän erilaista. Linjassa etenkin edelliseen kyllä, mutta erityisesti pohjalla kuuluvat nyt new wave -vaikutteet. Portishead ei varsinaisesti mene Joy Divisioniksi, mutta jotain samaa silti löytyy. Loppupuolen availut miellyttävät ja vaikka ensimmäinen kuuntelukerta olikin vähän hämmentävä, on seuraava yritys silkkaa diggailua. Huikea biisi. Uutta albumia saa odotella ilmestyväksi jo loppuvuodesta.
Rakkauden määrä vanhaan tuotantoon on kuitenkin yhä aika tajutonta. Olin vähän liian nuori ja ihan liikaa ulkona musiikista, kun Dummy ja s/t ilmestyivät ('94 ja '97), mutta muutamia vuosia jälkeenpäin niistä tuli itselleni klassikoita siinä missä muillekin. Kuunnellaanpa niitäkin.
Dummyn kakkosraita Sour Times ja kylmät väreet.
Nimikkolevyn Humming ei päästä yhtä sen helpommalla.
Ehkä hirvein livekokemukseni ikinä liittyy sekin Portisheadiin. Viimekesäisen Flow'n White Lies oli ihan tyydyttävän albumin perusteella pettymys livenä, mutta onnistui pilaamaan vielä the Rip -kappaleen kaamealla coverillaan – tästä olen ehtinyt jo aiemminkin avautumaan. (Ja tässä on tätä kusipääelitismiä sit hei.) Ainoa hyväksyttävä coveroija raidalle on tietenkin kaveriyhtye Radiohead, jonka takahuoneversiointi on oikein hyvä.
Alkuperäinen on kuitenkin jotain ihan ihmeellistä. Sen kohdalla maataan lattialla, tuijotetaan kattoon ja unohdetaan kaikki muu.
Point being; tykkään.
// Portishead MySpacessa
// Dummy-albumi Spotifyssa
// Portishead-albumi Spotifyssa
// Third-albumi Spotifyssa
Kusipääelitismiä takaisin. Ainakaan Roskildessa White Liesin The Rip -cover ei ollut tippaakaan huono, vaan enemmänkin todella intensiivinen ja todisti alkuperäisbiisin venyvyyden. Monin paikoin tuli olo, että tää vois olla jopa niiden oma biisi. Niin hienosti ottivat haltuun.
VastaaPoistaHmm... Voin pistää antipatiani häkellyksen, livepettymyksen ja yleisen alavireen yhteispiikkiin, mutta tuo veto ei kyllä lämmittänyt niin yhtään. Siinä olen samaa mieltä, että cover olisi tuommoisenaan voinut olla omakin biisi – keikka kokonaisuudessaan kun oli omasta mielestäni sen verran heikko.
VastaaPoistaLiian kovat ennakko-odotukset pilaavat monesti useimmat jutut, tiedetään.