Perjantai alkoi the Terror Pigeon Dance Revolt!:in parissa. Jenkkiaktissa oli jotain samaa fiilistä kuin Architecture In Helsingissä, joskin biisit pääsivät puuduttavuudessaan vain siihen yhteen AIH:n osaamaan elementtiin, huutolauluun. Taustat tulivat nauhalta ja esiintyjät keskittyivätkin enimmäkseen yleisöä osallistavaan performanssimeininkiin, josta en juurikaan pitänyt. Päälavan Oi Poikien reggae-/hiphopantia katsoin vain tovin. Seuraava telttailija, Heartsrevolution on Crystal Castles -tusinavalokopioksi ihan jees, mutta yhtyeen lavailme oli melko aneeminen. Vaikka CC ei överiksikin menneellä esityksellään kaikkia viime vuonna miellyttänytkään, oli sen esitystavassa ainakin sitä intensiivisyyttä, mitä molemmilta yhtyeiltä musiikkityyliin sopien kaipaan. Lyhyt setti, ihan ok. Frida Hyvöstä kuulostelin seuraavaksi hetken anniskelualueelta käsin - mitään suuria tunteita esitys ei itsessäni tällä kertaa herättänyt, vaikka biisit ihan kelvollisia ovatkin. Suuriin tunteisiin ylsi pikemminkin yksi lemppariyhtyeistäni: Pintandwefalliin saattoi jälleen kerran luottaa, laskujeni mukaan kymmenes kokemani keikka oli taas erinomaisen laadukas. Jos Pintit ovatkin tuttuja kuin omat taskuni, kostautui ja korostui tietämättömyyteni puolestaan Yann Tiersenin keikalla, joka ei ollutkaan täynnä iki-ihania Amelieita ja Leninejä, vaan melko tylsää jazz-rock -huttua. Teltassa Le Corps Mince de Françoise petrasi valovuosia edellis-Flow'sta, mutta jäi reippaasti Provinssin keikkaa vaisummaksi - pienoinen pettymys. Illan ensimmäinen iso, New Young Pony Club ei saanut yleisöä tai itseäni temmattua tanssimaan ihan yhtä tehokkaasti kuin olin kuvitellut; biisit soivat aika kivasti, mutta mitään hillitöntä CSS-tasoisia energianpurskahduksia ei ilmoille vain ammentunut. Joensuu 1685:n missasin jostain syystä, mikä on näin jälkeenpäin itselleni pienoinen mysteeri - jotain festariväsymystä jo tuossa vaiheessa, kai. Mutta sitten se tuli: Vampire Weekend oli oman Flow'ni pelastaja, aivan uskomattoman hyvä keikka. Tyypit ehtivät vetää varmaan koko debyyttilevyn läpi ja muutaman uudemman biisin vielä lisäksi, erittäin hyvällä meiningillä. Yhtye nousee omassa lempparilistauksessani tämänkin jälkeen kohisten ja tuota uutta materiaalia odottelenkin mitä suurimmalla innolla. Teltan Roots Manuvaa ehdin vampyyrien jälkilämmöissä kuuntelemaan biisin pari, mutta suurempia elämyksiä ei oikein tuosta puolestaan syntynyt. Ilta päättyi Ladyhawkeen, jonka esitys oli vähän rutiinin- mutta silti erinomainen. Tykkäsin.
Lauantain piti alkaa Reginalla, mutta menikin jonossa jumitellessa. Pari biisiä ehdin kuitenkin katsastamaan - tosin bändin olen ehtinyt näkemään viime aikoina sen verran useaan otteeseen, ettei koko setille ollut edes välttämätöntä tarvetta. Suositellun Villa Nahin puolestaan ehdin katsastamaan kokonaan ja pidin kovasti - vahvojen kasari+ysärivaikutteiden värittämä tummasävyinen synapop ei tosiaan ollut välttämättä parhaassa ajankohdassa, mutta toimi silti vallan kivasti. Pysyy ehdottomasti jatkossakin tsekkailtavien listalla. Röyhkä & Rättösaloa jaksoin vahdata vain hetken aikaa, Provinssissahan nuokin tuli jo aiemmin nähtyä. Ihan ok taas. Rubikin näin puolestaan ensimmäistä kertaa ja kun kuuntelutkin ovat olleet vähäisiä, olin liikkeellä aika lailla ummikkona - ja tykkäsin. Taitavaa soittoa, mielenkiintoisia biisejä ja erittäin hyvä fiilis ylipäänsäkin, tulee varmasti katseltua jatkossakin. Hypnotic Brass Ensemble taas ei hirveästi kiinnostanut ja lähinnä huvitti synkatuilla tanssiliikkeillään - ja sai bonuksekseen vielä Maria Veitolan kömpelöt etukäteis- ja jälkikommentit. Eero Johannes telttalavalla oli taas kerran ihan parhautta, vaikka uudet biisiversioinnit eivät ihan alkuperäisten tavoin itseäni sytyttäneetkään. Siisteimmät välispiikit ikinä ("Toin teille tanssin... Kotkasta." / "Mun nimi on Eero Johannes. Mikä sun nimi on?") ja muutenkin loistava lavameininki saavat minut pitämään tästä tyypistä aina vaan. Seun Kuti & Egypt 80 jäi itselleni puolestaan laiskalle vahtailulle - festariturtumus pt 2. Vivian Girlsiä katselin suurimman osan, vaikka en lopulta ihan täysin vakuuttunutkaan - tiukka garage oli sinällään ihan toimivaa, mutta biisit tuntuivat livenä venyvän vähän turhankin paljon. Lauantai-ilta toi puoli yhdeksältä eteensä sitten sen älyttömimmän tilanteen, kun minut pakotettiin valitsemaan Jazzanovan ja White Liesin väliltä - ja valitsin tietenkin väärin. Jazzanovan alkua ehdin kuuntelemaan muutaman biisin ja setti vaikuttikin oikein hyvältä. White Lies sen sijaan oli paha pettymys. Levyllä yhtye kuulosti tyylikkäältä ja mielenkiintoiselta, kovasti Editorsin tapaan - mutta jos Editors jäi Provinssissa vähän vaisuksi, oli White Lies jo aikamoinen rimanalitus. Yleissoundi oli jo turhan lähellä mielikuvituksetonta metallijyystöä ja lava-anti muutenkin aika ahdistavan kliinistä. Hirveintä ikinä oli cover-veto Portisheadin maailman täydellisimmästä surkuttelubiisi the Ripistä - ei näin. Erityisesti tuossa jäi kaivelemaan tietysti tuo tarpeettomaksi havaittu Jazzanova-uhraus. Trip-hopin uudeks tulemiseksi mainostettu Flying Lotus jäi vähän itselleni pliisuksi - sinänsä kivoja soundeja ja juttuja biiseissä kyllä oli, mutta kokonaisuus oli jotenkin vain aavistuksen tympeää. Ainakaan omaa mielikuvaani trip-hopista ei Flying Lotus vastannut, vaikkei se tietysti oleellisinta ollutkaan. Ihan jees tämä kuitenkin oli. Ikävä valinta oli edessä taas loppuillasta, kun Grace Jonesin keikka myöhästyi reippaahkosti. Show oli sinällään upea kokemus niin silmin kuin korvinkin koettuna ja täti-ihmisen ikäiseksi naisessa Gracessa oli älytön määrä lavaenergiaa, -karismasta puhumattakaan. Hassua kyllä, keikassa oli paikoin jotain itseäni lievästi pelottaviakin, tummasävyisiä fiiliksiä ja laserit olivat älyttömän hienoja. Gracen jouduin valitsemaan siis Handsome Fursin sijaan, josta ehdin kuulemaan vain vikat aplodit - harmin paikka. Furseja tosin on varmaan toivoa päästä kuulemaan Suomessa tulevaisuudessakin, GJ oli ehkä melkoinen once in a lifetime -juttu. Illan päätti the Juan MacLean, joka suoraviivaisella teknohousellaan viehätti ihan kiitettävästi ja tanssitutti ainakin niitä jotka siihen vielä jaksoivat.
Eero Johannes on parasta. Kuva: Mikko VierumäkiSunnuntain ekat setit koin Jupiter-levy-yhtiön tarjoamana, kun lavalle marssi kasa Suomi-soulin harvoja ja valittuja nimiä. Tuomo, Miss Saana, Janna, Janita ja Niko Ahvonen toivat lavalle sitä, mitä ajankohdassa kaipasikin - letkeää rytmi-iloittelua. Kun loppuun vedettiin vielä muutama biisi vanhaa Quintessencea oikealla kokoonpanolla, ei päivä olisi voinut juuri paremmin alkaa! Jupiterin jälkeen tsekkailin Vukin, jota en ollut aiemmin kaikesta hehkutuksesta huolimatta kuullut - tai niin ainakin luulin. Varmaksi en tiedä vieläkään, mutta kovasti muistelisin samanhenkisten tyttöjen soittaneen harmonilla samanhenkisiä biisejä Klubilla joskus reilu vuosi takaperin. Anywho - en nyt mitenkään pahemmin syttynyt. Ricky-Tickin setit puolestaan olivat takuuvarmoja ja -laadukkaita, ilo jälleen kerran. Tyypit ovat oikeasti ne Suomen siisteimmät. Kivoimman festariyllärin tarjosi puolestaan Cats On Fire - yhtye on ollut "pitäisi kuunnella" -muistilistassa jo pidemmän aikaa, mutta keikalla pääsin biisit vasta kuulemaan. Ihanaa olikin, vähän ujojen ja kömpelöiden poikien musiikkia - minulle parhaiten sopivaa siis. Smiths-viittaukset eivät ole missään määrin yliampuvia, varsinkin kun vokalistin lavaelehdinnässä ja äänenkäytössäkin oli rutkasti samaa henkeä kuin nuoren Morrisseyn vastaavissa - ja ainakin enemmän kuin viisikymppisen version. Suomenruotsalaisuussymppispisteitä myös. Keikalta kuulutettiin seuraavaksi katsomaan Willie Nelsonia (ihana!), jota ei lähimenneisyyden keikkaelämyksestä huolimatta voinut väliinkään jättää. Hyvin Jenny vetikin, vaikka biisit huomattavasti paremmin toukokuun hämyisellä Klubilla toimivatkin. Capital Beatin ska-meininkejä jaksoin seurailla melko lyhyen aikaa ja teltassa olinkin lähinnä pitämässä sadetta. Pahemmin en lämmennyt muutenkaan, Valkyrians tekee saman jutun mielestäni huomattavasti mielenkiintoisemmin. Nitin Sawhneyn esitys päälavalla oli puolestaan arkisin ikinä; näytti siltä, että yleisö oli ollut seuraamassa ennemminkin treenejä kuin festarikeikkaa. Musiikki oli kuitenkin piristävä yllätys, pari oikein miellyttävää biisiä setistä löytyi. Jamaika-rytmit Collie Buddzin tarjoamina taas jäivät vähiin, kuten ennalta arvasinkin. Sunnuntai-illan kuningattaren asemasta kamppailevista naisista ensin otti lavan haltuun Lily Allen, jonka esitys olikin erinomainen. Pop toimii. Päälava pääsi tuossa vaiheessa toista kertaa koko festien aikana näyttämään lavasteineen kaikkineen ihan oikeasti makealta ja fiilis yleisössä oli muutenkin aika mainio. Lilyn jälkeen ehdin katsastamaan Big Pinkin shoegazingia vain parin viimeisen biisin ajan, jotka kuulostivat ihan kiitettäviltä. Päälavan viimeinen esiityjä Fever Ray lopetti juhlat upean näyttävällä tavalla, laserit sykähdyttivät aika unohtumattomasti. Harmi, että show sinällään oli aika suora toisinto maaliskuisesta Tavastian-keikasta, jolloin upeinta mahdollista elämystä en itse enää saanut - mutta silti mainio lopetus hyville pirskeille. Final Fantasya ehdinkin katsastamaan vain tasan yhden biisin verran, kun olin jo pakotettu ravaamaan kohti yöbussia Tampereelle.
Muutoin festarit pitivät odotetun laadukkaan tasonsa. Alue oli siisti ja taas vähän edellisvuotta isompi, mutta yleisömäärää oli taas kasvatettu ja väenpaljous olikin jossain määrin jo ahdistavaakin. Verrattuna esimerkiksi Provinssiin, joka toki levittyykin reippaasti isommalle alueelle, oli Flow'ssa vähän turhan paljon tunkua.
Olin itse liikkeellä sen verran pienellä budjetilla, että juomiset jäivät vähiin, syömiset nollaan ja matkamuistotkin yhteen pinssiin. Hillittömät ennakko-odotukset eivät tällä kertaa ehkä tyystin toteutuneet, osin varmasti omasta syystänikin. En jaksanut hillua oikein millään keikalla ihan eturivissä ja tanssahtelinkin keskenäni turhan laiskasti. Jos ensi vuonna sitten taas vähän paremmin - osallistumisen voi luvata varmaksi jo tässä vaiheessa.
// flowfestival.com
// Mikko Vierumäen otoksia Flickrissä
// Ylen kuvagalleria
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti