Kesäpaniikki

Taas yksi ilta on vilahdellut ohi vähän tyhmästi; Officea katsellessa ja Illustratoria pyöritellessä. Kivasti, mutta tyhmästi.

Kesä tuntuu hölmöltä. Talven aikana muutamaan lämpimään kuukauteen kohdistetut odotukset tuntuvat aina paisuvan ylimitoitetuiksi ja elokuun lopussa olo on joka kerta vähintäänkin tyhjä. Vaikkei nyt ihan siellä kalkkiviivoilla vielä mennäkään, on olo vähän sama – kesäkuun viimeiseen päivään tultaessa olen viettänyt ehkä kolme iltaa edes jossain määrin ulkona istuskellessa, terassille olen eksynyt yhdesti, enkä ole edes Jopoillut kertaakaan. Uimisesta puhumattakaan. Heinäkuussa on onneksi oletettavasti yksi viikko varattuna tyystin vapaaksi. Muuten olo voisi olla vähän liian...



Unelmakesän ollessa siis...



Hankalaa. Rahaa ei ole oikein mihinkään aktiviteetteihin, kaikki päivät kuluvat toimistolla – ihan motivoituneissa merkeissä, mutta kuitenkin – ja seuralaiset ovat joko kroonisesti etäällä tai akuutisti etääntyneitä.

Tarvitsen kesääni lisää hauskuutta.



Jotain helppoa ja yksinkertaista. Pientä.

Yhden yöttömän yön, loputtoman nousuhumalan, auringonlaskun ja kesäindietä.

Tiistai: Kele

Tunnen menettäneeni tyystin kaiken indiemusabloggaajauskottavuuteni, kun en ollut eilen siellä missä olisin halunnut olla. Senaatintorin superkeikka oli ilmeisesti juuri niin hyvä kuin kaikki olivat odottaneetkin. Ja lippujakin oli tiettävästi vielä eilen jäljellä! Pahuksen pahus.



Arcade Fire ei kuitenkaan ole bändi, jota olisin kuunnellut yöt ja vuodet läpeensä – vaikka kaikesta kuulemastani olen toki aina pitänyt. Onhan minulla korvat. Vähän sama juttu on Bloc Partyn kanssa – vaikka biisit kolahtavatkin, on tärkein kontakti yhtyeeseen kangaskassin muotoinen. Lainattu Banquet-seiska on sentään yhdessä setissänikin soinut.



Syystä tai toisesta olen keulakuva Kele Okereken soolodebyyttiä odotellut kuitenkin kuin kuuta nousevaa. Ehkä siksi, että tässä vaiheessa on helppo hypätä yhtyettä seuraavien kelkkaan – tai siksi, että kaikki kuulemani irroitukset ovat vakuuttaneet ihan välittömästi.



Viime viikolla ilmestynyt the Boxer iski (sic) myös jo ensikuunteluilla. Captain Jackista muistutteleva avausraita Walk Tall toimii pikemminkin hämmentävänä introna, mutta seuraava On the Lam hyppelee nopeutettujen vokaaleidensa myötä helposti suoraan sydämeen.



Astetta nätteilevämpi keskiosa Everything You Wantedin ja the New Rulesin myötä miellyttää myös. Sovituksissa löytyy pieniä herkullisia yksityiskohtia, ja vaikka kokonaisuudessa tuntuu taas vähän negatiivisella tavalla millimetrintarkka tuotanto, miellyttävät kaikki raidat hurjasti.



Ennenkaikkea albumissa ihastuttaa sen helppous. Raidoista yksikään ei ole elämää suurempi teos, mutta jokaikinen on yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tarttuva. Palvon popmusiikissa koukuttavuutta yli kaiken ja Kele tuntuu osaavan vääntää kohdallani aina juuri oikeista nappuloista. Upeasti ja nimensä mukaisesti syttyvä Rise voisi ihan oikeasti olla kesän kovimpia livevetoja.



Yhtä lailla vahvan loppuosan miellyttävästi hajoillen päättävä Meet in the Middle solmii levyn kauniisti kasaan. Aika varma valinta sille vuoden soitetuimpien lättyjeni listalle.

Ihan parasta on myös se, että tänään Melt!:in aikataulut muuttuivat sen verran, ettei Kele olekaan perkeleen Kele ja osu samaan aikaan eri paikkaan kuin Two Door Cinema Club. Molempien kohtaaminen Saksan kesässä on oletettavasti aika jei!

// Kele MySpacessa
// the Boxer -albumi Spotifyssa

Täältä tulee hauki

Parin päivän kirjoitustauon jälkeen oli tarkoitus rustailla hitusen perehtyvämpiä postauksia, mutta juhannusta tuli vietettyä sen verran kaksin käsin ja liioilla unilla, ettei maanantaissa ole vielä tarpeeksi puhtia. Huomisessa ehkä.

Viikon aloitukseen voisi kuulua jalkapallon ja ökymuusin lisäksi jotain tuoretta ja toimivaa musiikkia. Kuten Get Peoplen ultrafreesi Deity-raita.



... mutta todellisuudessa päässäni soi koko ajan vain Minä. Kymppilinjan kauniiden poikien puhelaulantaa tuskin lähtisin suosikiksi nimittelemään, eikä uusi Mariskakaan juuri kiinnosta – mutta niin vain saan yhteistyön soimaan päässä tunnista toiseen.

Olivat teoksen taiteelliset ansiot sitten missä hyvänsä, ei höpöhöpökertosäettä ilahduttavampaa oikein tähän hätään ole. Parissa lauseessa sanotaan oikeastaan kaikki, mitä ikinä pitääkään sanoa ja juuri oikealla tavalla.

Onneksi vastaavaa sisältöä olen löytänyt kuultujen rivien välistä joskus itsekin. Ainakin jälkikäteen.



Tahdon juuri tuollaisen.

Juhannusaatto: Youth in Revolt

Nähty: Jyväskylä ja Youth in Revolt. Silleen positiivisessa mielessä siis.

Aika kauan odottelemani leffa osoittautui varsin päteväksi. Alku tuntui ahdistavan teennäiseltä, mutta loppua kohden osa-alue toisensa jälkeen petrasi. Vaikka Michael Cera on aina yhtä mukava nähdä näyttelemässä Michael Ceraa, oli tämän kakkosrooli sivupersoona François Dillingerinä huiman virkistävä tuulahdus. Välianimaatioista pidin arvatenkin myös.



Soundtrack toimi mukavasti. Parhautta edusti Fruit Bats When You Love Somebodyllaan.



Suosittelen tarkastamaan. Itsellä samoin isossa odotuksessa Cera-osastolta on syksyllä ulos tuleva Scott Pilgrim vs. the World -sarjisleffailu, jossa päähahmo ottaa mittaa unelmiensa tytön entisistä poikaystävistä. Soundtrack Beckeineen ja Broken Social Sceneineen vaikuttaa hyvältä myöskin.



Seuraavaksi voisin asennoitua elämään taas sillä tavalla, että otsassani ei ole punaista hintalappua ja varoitustekstiä. Vanne irti siis – ja hyvää juhannusta siinä ohessa.

Keskiviikko: French Films

Kesämusiikkia, ah.

French Films tulee Helsingistä – tai Tuvalusta, riippuen siitä kuinka kirjaimellisesti MySpace-tiedot tulee ottaa. Suosikkilafka Gaean (joka saisi joskus päivittää nettisivujaan) haaviin poimima bändi istuu kesän '10 kuumimmalle surf-osastolle aika mutkitta, mutta on silti saanut soundiinsa jotain omaakin. Ja kuulostaa... hyvältä. Hurrrjan hyvältä.



Suomen the Drums -vastine tai ei, tämä toimii! Lisää otetaan vastaan.

Maanantai: Feldberg

Edit: hah, eihän tänään mikään maanantai ole! Taidan olla vähän päivissä sekaisin.

-

Kitsunén taannoinen, järjestyksessään yhdeksäs Maison-kokoelma osoittautui jonkinasteiseksi pettymykseksi. Mainiot raidat ovat tällä kertaa harvassa; musablogiviitekehyksessä ikivanhan Washed Out -raita Belongin lisäksi kaartia edustavat samoin viivästynyt Penguin Prisonin Animal Animal ja kevään supersuosikeimmaksi noussut Joan of Arc -remiksaus Gypsy and the Catin Time to Wanderista. Ehkäpä Kitsuné on lopullisesti edbangeroitunut, ainakin kokoelmapuolellaan.

Mutta. Yksi ihan upouusi lemppariraitakin Maisonilta löytyi – Feldbergin hurmaavin söpöilydialogi Dreamin' kun on ihan parhautta.



Ahihi, liekö mitään hymyilyttävämpää olemassakaan?

Islantilaisyhtye värkkäilee parhaillaan esikoispitkäsoittoaan, eikä nimikappaleirroitus Don't Be a Stranger ole hullumpi sekään.



Jos viime vuosina esimerkiksi the Postmarksin melodramaattinen 60-lukupastissointipop ja hentojen vokalistinaisten esiinmarssi ovat viehättäneet, kannattaa Feldbergiinkin tutustua. Dreamin' on se tuotannon kirkkain helmi ja jokaisen mansikkakakkusunnuntain suositeltavin äänivastine, mutta muunkin materiaalin parissa viettää ihan hymyilyttävän tovin jos toisenkin.



--

Day 30 - Your favorite song at this time last year
Grizzly Bear

Menin Grizzly Bearin Two Weeksistä sekaisin aika tarkkaan harkitun oloisella ajankohdalla. Kesäkuun kuudestoista linkkasin videon Facebookiin ja siinä vaiheessa olo oli kappaleesta niin hurmaantunut, kuin musiikista nyt vain ylipäänsä saattoi kesällä 2009 olla.

Eli aika.

Tunnun tekevän tahtomattanikin säännöllisesti päänsisäisiä pikavertailuja nykyhetken ja vuoden, parin takaiseen tilanteeseen. Vaikka päiväst2.een-elämäni tuntuu paikoin rasittavankin tasaiselta, on aika moni asia aikavälillä muuttunut. Ei välttämättä yksiselitteisesti parempaan tai huonompaan – mutta muuttunut.

Ehkäpä Two Weeks on minun kappaleeni siitä.



Sarja päättyi! Jos joku jäi kaipaamaan lisävastauksia, sopii heitellä jatkokysymyksiäkin – sen verran kivaa tätä oli täytellä. Koko kolmenkymmenen päivän lista löytyy Spotify-versiona täältä.

--

// Feldberg MySpacessa
// Kitsuné Maison Compilation 9 -kokoelma Spotifyssa

Häähumuinkkari

Viikonlopun työkiireissä hääseurailu jäi ihan liian vähälle. Onneksi tiskijukkaillessa voi huoletta harrastaa popnörtteilyä ja omaa kivaa, hih.

Niinpä lauantain Indiaaniklubilla soittolistaan oli ujutettu symbolinen kädenojennus / lentosuukko / onnenrutistus länsinaapureiden suuntaan:

the Kinks - Victoria:



+

Bat for Lashes - Daniel



=

MGMT - It's Working



Ja soittolista vielä kokonaisuudessaan:

Memory Tapes - Green Knight
Gotye - Learnalilgivinanlovin
Portugal. the Man - the Sun
Generationals - When They Fight, They Fight
the Kinks - Victoria
Bat for Lashes - Daniel
MGMT - It's Working
Delphic - Doubt
Girls - Lust for Life
Mark Ronson w/ Amy Winehouse - Valerie
the Supremes - the Happening

Caribou - Odessa
Javelin - Oh! Centra
Foster the People - Pumped Up Kicks
Cults - Go Outside
the Radio Dept. - Never Follow Suit
TV Off - Music Machine (Eero Johannes remix)
Delorean - Simple Graces
KA SO RE - Bunnies (Helsinki 78-82 remix)
VEGA - No Reasons
Lo-Fi-Fnk - Steppin' Out
Rubik - Wasteland (RAC remix)
Hot Chip - Brothers
Gypsy and the Cat - Time to Wander (Joan of Arc remix)
Kele - Tenderoni

Olihan aika kiva viikonloppu! Jo pian onneksi taas, eikös.

// Indiaaniklubi #14 / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Lauantai: Jukka Ässä ja Pintandwefall

Viime viikolla kolahti. Ensin mailiin ja sitten mieleen.

Tapahtumaketjun aiheuttaja oli Jukka Ässä, jonka takana olevat tyypit ovat tuttuja vähän joka puolelta – esims Tigerbombsista, Tapesista, Laurilasta ja Digitaalimiehistä. Pirkanmaan indieallstars, siis.

Siltä tuotanto kuulostaakin – ihan valtavan hyviä biisejä on kasassa heti useampia. Erityisesti kolahtavat Sanat ja Avaruus (niin biiseinä kuin elementteinäkin, eh), eivätkä videolliset raidatkaan jää hullummiksi.



Kennel Helsingin tuotantoa oleva kuvallisuus näyttää melkoisen siistiltä. Uusi maa puolestaan kuulostaa Suomen Kings of Conveniencelta. Vitsin hyvää.



Uusi suosikki kyllä tämä.

Ja suosikeilla jatketaan; supermainio Pintandwefall julkaisi kesän alkuun ep:n – mutta harmittavasti vain latausmuodossa. Olin siinä ymmärryksessä, että tuon oli ainakin alkuun tarkoitus olla maksullinen, mutta viikolla seitsemän kappaleen paketti ilmestyi vapaaseen jakoon Pinttien kotisivuille. Jee! Hyöritään!



Ekalla kuuntelukerralla Roy, Peter, Mike and Ken, Baby -ep oli kuitenkin vähän nääh. Uusilla yrityksilläkin on tullut selväksi, ettei paketista yhtä huikeita raitoja löydy kuin mielettömältä Wow! What Was That, Baby? -debyytiltä, joskin yhtyeen tyyli erityisesti sovituksissa on toki muuttunutkin aika vahvasti.

Aika kivalta on paketti ruvennut kuitenkin hiljalleen kuulostamaan. Doughnuts rokkaa – ja haluaisin muistaa, mikä Blur-biisi tuosta riffistä mieleen tulee. Duck Duck on perustasoa kivempi, simppeli nykäisy ja Panic Attackin lauluharmoniapätkät ihastuttavat melkein yhtä hurjasti kuin Jailin aikoinaan. Eli kannattaa ladata!

Ep tuntuu ihan selkeästi välipalalta, mutta toivottavasti uutta, entiseen tapaan hiotumpaa materiaaliakin on tulossa. Ihan lempibändejä edelleen – ja tasaisen oiva ulkomusiikillinen muistutus siitä, että on olemassa niitä valtavan kivojakin tyttöjä, eikä mitään pelkkiä roosamurtoja. Elävän elämän ulkopuolella siis.

--

Day 29 - A song from your childhood
Muksut - Liisankadulla

Jatketaan päivän kotimaista teemaa myös haasteen verran.

Kotonakotona kuunneltiin silloin ysärin alkupuolella aika vähän musiikkia. Tai niin ainakin muistan. Lastenlaulujen ja satunnaisten Beatlesien lisäksi äänessä oli kuitenkin monesti vasurifolkkia, erityisesti Muksujen toimesta.

Mainioimmista biiseistä useampi on päätynyt pysyvään rooliin mielen sopukoissa. Erityinen suosikki lapsena oli Liisankadulla, joka kuulostaakin sopivasti lastenlaululta. Loistavinta.



--

Tänään olisi luvassa taas Indiaaniklubin soittelut, pitkästä aikaa vähän orpona tosin. Kohta voisikin ryhtyä jo biisivalkkailuun.

// Jukka Ässä MySpacessa
// Pintandwefall MySpacessa
// Roy, Peter, Mike and Ken, Baby -ep ladattavissa kotisivuilla

Torjantai

Torjantai on se päivä, kun kalenteri näyttää jo perjantaita, mutta työviikkoon onkin yhtäkkiä ilmestynyt yksi pakollinen, ylimääräinen työpäivä. No mutta, kyllä se kohta taas helpottaa.

Ja kas, hehän ovat kuin kaksi marjaa:

Something Good - Ride



Helsinki 78-82 - Cruising



Sillä erotuksella, että Suomi-vedoista jälkimmäinen on edelleen ehkä suurimpia 'Sparks-lemppareita ikinä ja ensimmäinen melkoisen väsähtänyttä. Videon loppuosan tsiksimehustelu erityisesti.

Hassua kuitenkin.

--

Day 28 - A song that makes you feel guilty
Glasvegas - It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry

En ole päätynyt elämässäni tekemään juuri asioita, joista minulle tulisi jälkeenpäin ajateltuna syyllinen olo, eikä siksi ole juuri kappaleita, jotka tuommoisista vaiheista muistuttaisivat. Niinpä scrobblailluimpien biisieni selailu tuntuu vähän hyödyttömältä – en kai minäkään semmoinen velloja sentään ole, että haluaisin koko ajan syyllisyyttä tuntea.

Glasvegasin ahdistusaaria It's My Own Cheating Heart That Makes Me Cry on näennäisistä samaistumattomuusvaikeuksista huolimatta kuitenkin niin valtavan vahva kappale, että jopa jotain empatiasyyllisyyden tunnetta löytyy usein sivuoireina.

Kappale, jota ei voi kuunnella liian lujalla.



Sitä paitsi; Emily ja Naomi – ihh.

--

PS. Jos olisin huomenna Turussa – eli vähän etuajassa sillä elämäni ensimmäisellä Åbo-ekskursiolla – menisin katteleen Kioskin avajaisia. Supersiistein Polkka Jam on tuossa näköjään ainakin jotenkin mukana, plus musaa ja pelei ja kaikkee. Mailiini napsahti pienimuotoista lehdistötiedotetta (näköjään joissain turkulaisissa piireissä edustan lehdistöä, sigh) ja siistiltä vaikuttaa. Kannattanee tarkistaa!

Postikorttidialogi

Vastaanotin tänään mukavaa ja ei-niin-mukavaa postia. Jälkimmäisen edellyttämä tulevan kuukauden paastoaika rassaa aavistuksen, mutta keskityn mieluummin siihen ensimmäiseen.

Postikortit ovat ehkä kivoimpia ikinä – erityisesti semmoiset, joissa vastaanottajasta käytetään samaista adjektiivia. Jatkanpa siis dialogia muutamalla musiikkisemmoisella.







Aika samanhenkinen fiilis jokaisessa raidassa. Postikorttifiilis.

Keskiviikkotroppi

Eilen huvitti se, että tunnistin pikaisella näyteikkunavilkaisulla leggingsien merkin. Tänään sen sijaan ärsytti se, että jouduin kuin jouduinkin passaamaan the Radio Dept.:in Tavastian-keikan. ±0 saldona siis, vähän kuten olonakin.



Pelottaa kuitenki.

Maanantain kesähitti: Lina

Maanantain Huipparikrapulaan napataan taas artisti, josta en tiedä oikein mitään. Se on Columbiasta ja saman paikkakunnan Toro Y Moin kaveri, kai. Se tykkää – ei, rakastaa – Sonic Youthia. Se tekee aika erinomaista tanssimusiikkia. Se on Les Sins.



Les Sinsin biiseissä kiteytyy kaikki, mikä on tanssimusiikissa aina tärkeintä. Biisit kuten Lina ovat juuri sopivan mainstreamia, että niiden tahdissa voisi heilua aamukolmelta niin täyteisellä tanssilattialla kuin yksin Eteläpuistossakin – mutta niistä löytyy lisäksi sen verran särmää ja kiinnostavuutta, että niitä jaksaa nyökytellä myös kotonakin.

Helppoa, mutta kiinnostavaa. Näin minä neljäneloseni haluan.

--

Day 27 - A song that you wish you could play
Pnau (w/ Ladyhawke) - Embrace

Neljänneksiviimeiseen kohtaan kelpaisi vastaukseksi käytännössä oikeastaan mikä tahansa blogissa jakamani biisi. Jos soittotaidosta siis puhutaan.

Mutta jotta vastaus olisi edes rahtusen kiinnostavampi, niin tulkitaan tahallaan vähän toisin.

Olen nyt reippaan vuoden ajan rampannut soittelemassa levyjä pääasiassa Valossa ja kivaa on ollut. Soitoissa on kuitenkin vain se vika, että kun lokaatio ei oikein tanssimiseen sovi, menee se -jalkoja vipattava osuuteni aina tietyllä tapaa harakoille. Haluaisinkin hirmuisesti päästä soittelemaan ihan oikeaan diskoympäristöönkin – ehkäpä se joskus vielä onnistuukin.

Mutta niin; toivoisin, että voisin soittaa joskus lattiakutsuna ehkä sen maailman upeimman tanssibiisin.



Pnaun Embracessa on vain se vika, että silloin haluaisin olla myös itse hyppimässä siellä lattiallakin.

Varaan myös pöytäoption.

--

Sunnuntai: Mr. Little Jeans

Vaikka kuudelta illalla onkin vielä pyjamanhousut jalassa, ei päivä ole mennyt ihan hukkaankaan. Useamman tunnin pyörittelyn jälkeen Inkkarijulkka on löytänyt muotonsa ja siitä tuleekin ehkä aika kiva. Ainakin omasta mielestäni.

Työstön taustamusiikiksi löytyi sitä paitsi jotain aika mainiota. Lempparilafka Neon Gold julkaisi menneellä viikolla lontoolaisen Mr. Little Jeansin kolmen biisin Angel-ep:n, jota ei valitettavasti vielä streamattavana löydy – mutta MySpacen perusteella materiaali on iskenyt. Kovaa.



Kovin 60-lukulainen henki musiikin lisäksi visuaalisuudessa puree. Helppoa, viimeisteltyä – aika radioystävällistä, mutta silti sopivan tuoretta. Hyvän mielen musiikkia.

--

Day 26 - A song that you can play on an instrument
Lo-Fi-Fnk - Want U

Siihen nähden, että olen melko musiikillisesta (musikaalisesta? voiko se olla oikein?) kodista lähtöisin ja olen itsekin biisejä väsäillyt vuosikymmenen verran, on tavallaan vähän surullista, etten osaa soittaa yhtään mitään. Muutamat soinnut toki koskettimilla taipuvat ja yhden sormen melodioita tapailen tuon tuosta, mutta oikeaa soittotaitoa en omaa. Ja se jos mikä harmittaa.

Onneksi yhden sormen melodioilla on tehty aika monta aika hyvää biisiäkin. Niistä yhden synariffin olen jopa vaivautunut muistiin pistämään – ja lähes poikkeuksetta on Lo-Fi-Fnk:in Want U:n sahaliidi aina pakko näppäillä kun koskettimien viereen päätyy.



Edelleen niin hiton täydellinen biisi. Ai-ai.

--

// Mr. Little Jeans MySpacessa

Lauantain kesähitti: Dreams

Päivän obsessioraita ja erittäin mahdollinen kesähitti – joskin semmoinen, joka ilmaantuu 'Sparksiin pari kuukautta ulostulonsa jälkeen – on cover. Eikä ihan mikä tahansa cover, vaan blogisuosikki Passion Pitin uudelleentyöstö ehkä ihanimmasta ysäribiisistä ikinä. Siis ihh.



Hurjan hyvä tämä! Napataan vertailun vuoksi mukaan vielä the Cranberriesin alkuperäinenkin. Itselle biisi on tullut läheiseksi arvatenkin You've Got Mail -leffasta, joka lienee niin ehdottomin guilty pleasure -valkkaukseni. Sekin niin vuosikymmentään. Oi ysäri, tuuthan takaisin?



--

Day 25 - A song that makes you laugh
the Real Tuesday Weld - Bathtime in Clerkenwell

Ei sillä, että mitenkään hirmuisen vakava ihminen olisin – mutta harva biisi onnistuu minua kuitenkaan naurattamaan. The Real Tuesday Weldin Bathtime in Clerkenwell on kuunteluillaan kuitenkin sensuuntaisia reaktioita aiheuttanut. Lievän absurdiutensa lisäksi kiinnostavan siitä tekee se, että se on biisinä oikeasti edelleen niin herkullinen. Tykkään siis.



--

Sen sijaan Sauna Open Air ärsyttää – jokaikinen tuplabasari tuntuu helisyttävän ikkunoita tänne asti. Siksi onkin hyvä lähteä kotvan päästä Rautatienkadulle katsomaan futista. Jee!

Perjantai: ceo

Väsäilen ekaa julkkaani ikinä! Jännää. Tammerfestin aikana järjestettävän Indiaaniklubin ja Groovy Goosen nelipäiväinen yhteisjuttu Valossa tulee olemaan aika siisti – tosin itse pääsen paikalle vain keskiviikoksi, kun sitten pitääkin rientää jo kohti Saksaa. Tuota ennen Inkkareita vietetään vielä kertaalleen, jo ensi viikon lauantaina.

En tiedä ceosta juuri mitään. Sen kuitenkin, että yhtyeen / tyypin debyyttipitkäsoitto White Magic ilmestyy Modularin toimesta kesäkuun lopulla. Ensisingle Come With Me on mukavan simppeliä tanssi-indietä just sillee modularisti – ja ehkä vähän jj:sti. Ja sillä on Totoro! Sydän.



Tykkään. Tätäkin voisi lauantaina soitella. Artsumpi albumiteaser Prologue on aika siisti myös.



Hiljalleen alkaa tympiä tämä googlauskelvottomien artistien kasti – ceo ei ole sekään siitä löydettävimmästä päästä. Onneksi sentään parhaasta.

--

Day 24 - A song that you want to play at your funeral
Simon & Garfunkel - the Only Living Boy in New York

Eilisen biisivalkkaus oli helppo, mutta tämänpäiväinen taas rahtusen hankalampi.

Hautajaisiani en ole koskaan liiemmälti ajatellut. Ei kiinnosta – enhän minä sinne pääse! Kun omaan kuolemaankin on vielä kolme neljännesvuosisataa jäljellä, ei soundtrackin etsiminen tunnu liian läheiseltä.

Kun oma elämä on osoittautunut kaikessa käsikirjoittuneisuudessaan hyvinkin elokuvamuotoiseksi, olisi hautajaisia mukava ajatella leffan viimeisenä kohtauksena. Kun omaiset kaivavat nenäliinojaan ja se eturivissä istuva, edelleen ikäisekseen käsittämättömän vetävän näköinen lyyli hymyilee muistaessaan kesken kaiken sen yhden hassun yhteisen jutun sieltä vuosisadan alusta, napataan vielä yksi lyhyehkö kokokuva kohtisuoraan ihmisistä ja laitetaan ruutu mustaksi.

Futuralla kirjoitetuissa lopputeksteissä soi Simon & Garfunkelin the Only Living Boy in New York.

Silleen mää meen.



--

Ajoin tänään parran ja viikset pois. Naama tuntuu hölmöltä. Haluan leukaperät.

// ceo kotisivuillaan

Torstai: the World Cup Goes Indie

Huomenna se päättyy: neljän vuoden odottelu!

Seuraan jalkapalloa nykyään huomattavasti vähemmän kuin nuorempana, mutta euroturnaukset ja arvokisat sytyttävät edelleen. Vaikka omista pelivuosista alkaakin kohta olla takana jo vuosikymmen, olisi edelleen aika hinku potkimaan. Varsinaisia suosikkijoukkueita huomenna starttaaviin MM-kisoihin minulla ei ole, mutta toivon näkeväni ennenkaikkea hyökkäysvoittoista, nopeaa, taitavaa ja kaunista peliä. Jalkapallo on parhaimmillaan se ylivoimaisesti esteettisin urheilulaji, enkä usko kovin elämysköyhän tulevankaan kuukauden olevan.

Verkkopohjainen symppislabel Indiecater kasaili artisteiltaan MM-kisahengessä kokoelman, jossa jokainen bändi on väsännyt biisin yhdelle kisajoukkueelle. 32 esittäjän joukossa entuudestaan tuttuja nimiä itselleni olivat vain the Very Most, Someone Still Loves You Boris Yeltsin ja pari päivää sitten esittelemäni Candy Claws. Fast Forward: the World Cup Goes Indie -kokoelma on streamattavissa lafkan sivuilla.

Ohessa muutamia videollisia lemppareita:

Detox Cute - Saint George's Day (Englanti)



the Echo Orbiter - Game Without a Name (Yhdysvallat)



My Brother Woody - Carlos Dreams of World Cup Glory (Honduras)



Aika kiva kokoelma. Suosittelen.

--

Day 23 - A song that you want to play at your wedding
the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey

Andy Bernard: "Every little boy dreams of his fairytale wedding."

Ei ehkä ihan noin kuitenkaan, mutta kun viime syksynä otin osaa ensimmäisiin aikuisikäni häihin, tajusin mikä niissä olisi omalla kohdallani kaikkein tärkeintä.

Tai no, sen tulevan puolison jälkeen ainakin.

Popmusiikista on tullut hiljalleen itselleni se elämääkin isompi juttu, ja siksipä vihille mennessä kaiken kertova ääniraita on enemmän kuin tärkeä juttu. Viimeksi hääparille dj:n ominaisuudessa soittelemistani raidoista useampi pitäisi saada omaankin juhlaan mukaan, mutta sitä yhtä raitaa en kuitenkaan soittanut, vaan säästin itselleni.

Alttarille kävelyyn täydellisempää vaihtoehtoa kuin Just Like Honey ei olekaan, etenkään popkulttuurikonvergenssinsa ansiosta. Vaikka kanttoriäiti saisikin harmaita hiuksia, eikä raitaan suostuvaa morsianta ole ehkä helppo löytää, en osaisi kuvitella parempaa marssittavaa. Kuis ois?

Pum pu-pum tsshh.



--

// Fast Forward: the World Cup Goes Indie -kokoelma Indiecater.comissa

Keskiviikon kesähitti: You and I

Keskiviikkoon sopien lyhyen kohtaamisen taitavat myös Washed Out -Ernest Greene ja Chairliftin vokalisti Caroline Polachek – kesähittinominaation arvoisesti jopa. You and I tsillailee kuin Suomen suvi, ja on taas yksi osa siihen alati paisuvaan auringonlaskujen ja yönviileiden käsivarsien pikkutuntisoundtrackiin.



Aika ihh. Kuten keskiviikkokohtaamiset yleensäkin.

Tiistai: Candy Claws

Candy Claws on se kuninkaankatulainen, joka napsii pussillisen aina yhdeltä istumalta ja tinkii köyhäillessään mieluummin oikeasta ruuasta. Se, jonka seuralainen oppi hyvissä ajoin varautumaan visiitteihin henkilökohtaisella irttaripussilla.

Candy Claws on myös coloradolainen yhtye, jonka kevyen kaoottisessa lofimaalailussa hyödynnetään edelleen tuoreita chillwavesävyjä ja kasaillaan kirkkaana heliseviä sulomelodioita. Musiikkia, joka yhtenä päivänä voi saada aikaan päänsäryn ja toisena osuu suoraan sydämeen, kun ilta-aurinko painuu hiljalleen Pyynikkiin.



Oktetin uusi albumi Hidden Lands ilmestyy twosyllable-lafkan toimesta elokuussa. Täydellisintä kesänlopetusmusaa, veikkaan ma.



Niinku jos Summer Camp, Surfer Blood ja Korallreven menis naimisiin ja sais kahdeksan lasta.

Olisi muuten aika kivaa, jos bändit menisivät oikeasti naimisiin ja saisivat lapsia. Hih.

--

Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Jens Lekman - Black Cab

Surullisena kuunneltavaan biisiin oli parikin tasaväkistä vaihtoehtoa, mutta Jens vei lopulta voiton. Tai tappion, ihan kuinka vain. Tässäpä se biisi, joka ilmestyessään turhan monta kertaa peräkkäin Last.fm:n feediin – tai lyriikkapoimintoina FB-statuksiin – taitaa olla aina oire jostain pieleydestä. Kuitenkin myös biisinä itse ylivertaisuus ja soololauleltavien eliittiä.

Eilisen uutisia, mutta Black Cab nojaa joka tapauksessa vahvasti kahteen sampleen – molemmat huikeaakin huikeammista biiseistä. Siispä:

the Left Banke - Something on My Mind



+

Belle and Sebastian - Mary Jo



=

Black Cab. Parhaus.

Ja surkeus.



--

// Candy Claws MySpacessa

Maanantain kesähitti: Yellow Balloon

Ei kahta ilman kolmatta, kerta kiellon päälle yms yms yms; tässä vielä yksi edellisten kanssa linjaan istuva, vähäeleinen kesähittiehdokas.

Brooklyniläinen Twin Shadow tarjoilee Yellow Balloonilla kepeän chillsynapopindierenkutuksen, joka soveltuu astetta paremmin hengailuun kuin heilumiseen. Useamman kuuntelukerran jälkeen tähän on hullaantunut jo melkoisen tehokkaasti.



Tyyppi levyttää muuten Grizzly Bearista tutun Chris Taylorin Terrible Records -lafkalle. Hyvässä seurassa siis.

--

Day 21 - A song that you listen to when you’re happy
Electronic - Getting Away With It

Päivähaaste ei ole unohtunut, vaikka niin voisi erehtyäkin luulemaan. Iloisuusbiisiä siis kehiin!

Törmäsin vasta reipas vuosi sitten yhtyeeseen, jota en ensin oikein osannut uskoa todeksi – ilmeisesti suhteellisen pienelle menestykselle jäänyt brittiläinen Electronic kun on ehkä minulle henkilökohtaisimmin räätälöity superbändi. Tai -duo. Tässä tapauksessa -trio. The Smithsin Johnny Marr ja Joy Divisionin / New Orderin Bernard Sumner kollaboroimassa tuntui jo yksistään aika mielettömältä – ja kun vuonna '89 julkaistussa Getting Away With It -biisissä feattailee vielä Pet Shop Boysin Neil Tennant, on paketti melkein jo liian siisti.

Vaikka kertsin lyriikat nyt eivät olekaan semmoisia, joissa ilon hetkellä yleensä piehtaroisi...

("However I look it's clear to see
that I love you more than you love me")

... ei sen keskellä osaa oikein murjottaakaan. Mukana sen sijaan on aina pakko laulaa. Getting Away With It on Kuninkaankadun tanssimaton kuluttajien top kolmosessa, ansiosta.



--

// Twin Shadow MySpacessa
// 30 Days // 30 Songs -soittolista Spotifyssa

Sunnuntain kesähitti: Moon Theory

Kotimaan musablogit tuntuvat hullaantuneen kesämusiikkiin, ihanaa! Allekirjoittanut jatkaa sopivasti eilen alkanutta kesähittitarjokasputkea Miami Horrorin avustuksella.

Tyyppien Sometimes on tunnetusti ehkäparasbiisi ja ainakin parasvideoikinä, mutta yhtään hullumpi ei ole uutuussingle Moon Theorykaan. Eikä video!



Voi kyllä!

Sometimesiin verrattuna vähän pehmeämpi biisi ei pidä sisällään samantasoista killeririffiä, mutta koukuttaa aika oivasti jo pulputtelukertsillään. Tosiaan huiman kauniissa videossa on sopiva ripaus psykedeliaa ja visuissa jotain samaa kuin the Sound of Arrowsin meiningeissä.

Vitsit kun tekisi mieli kaleidoskooppia. Muistaakseni penskana olen semmoisella leikkinytkin, mutta enää ei tunnu yksilöä olevan olemassa. Listataan siis lahjavinkit-osioon, ehkäpä.

Napataan loppuun vielä vähän kierrätetympi kesähittiehdokas, eli supermainion GLOVESin instruremiksailu tuosta alussa hehkutetusta Sometimesista. Löytyy 'Sparksin ja ylipäänsä siistien tyyppien kesälistalta, luonnollisesti.



Oheen voisi lisäillä jonkun tanssiurpoiluvaroituksen, itse ainakin tunnun biisin kohdalla nykivän niskojani kuin slaagin saanut ja – mikä pahinta – heristän rytmikkäästi etusormeani. Ei näin.

// Miami Horror MySpacessa
// Moon Theory -single Spotifyssa

Lauantain kesähitti: Pumped Up Kicks

Tänään nukuin myöhään, pelasin petankkia, söin seitania, katsoin Clint Eastwoodia ja hajosin Windowsiin.

Siirryin reipas vuosi sitten Mac-käyttäjäksi, mikä on oikeasti parantanut elämänlaatuani aika huomattavasti – niin oudolta kuin se kuulostaakin. Kun nykyään joutuu joskus säätämään pc-koneiden kanssa, on turhautumiskynnys melkoisen matalalla. Oikeasti; jos langaton verkko tuli Macille toimivaan kuntoon viidessätoista minuutissa, tuntuu jokseenkin oudolta käyttää heti perään reippaat neljä tuntia siihen, että koittaa saada samaa verkkoa toimimaan pc:illä, tuskastuu siihen ja koittaa saada edes piuhallisen yhteyden takaisin toimimaan. Ja sekin tuloksetta. En ole kuitenkaan kovin tekninen ihminen, joten Apple on minun teekuppini. Design on kiva lisä, raudan luotettavuus on mukavaa – mutta ennen kaikkea pidän hyvästä käytettävyydestä. Ugh.

Vaan mutta eihän tämä ole blogi teknologia- vaan popnörteille, eli siirrytääs.

Ja siirrytääs muuten kesähittipotentiaaliin. Lauantait on niitä varten.

Foster the People tulee Yhdysvalloista ja niillä on ulkona biisi nimeltä Pumped Up Kicks. PUK pitää sisällään simppeleimmän ja tarttuvimman kertsin, joka jää jo yhdellä kuuntelukerralla soimaan koko kolmen kuukauden ajaksi.

Kannattaa olla siis varuillaan. Jos Peter Bjorn & John on kova juttu, mutta Young Folksin soittaminen hipsterdiskossa tuntuu vähän tekohengitykseltä, kannattaa vaihtaa Foster the Peopleen. Toi-mii.



// Foster the People kotisivuillaan

The Drums will change your life

Tänään matkustetaan kotikotiin ja kuunnellaan the Drumsia.

Brooklyniläisyhtyeen esikoispitkäsoitto taitaa olla 'Sparks-aikakauden eniten odottamani levy. Viime kesän Summertime!-ep oli tajuttoman hyvä, mikä lienee astetta vakituisemmille lukijoille tiedossa ollutkin.

Odotukset Moshi Moshin julkaisemaa s/t-debyyttiä kohtaan ovat arvatenkin aika lailla valtavat. Toisin kuin suosikkien kohdalla nykyään niin monesti, en ole lopputuloksen suhteen kovinkaan peloissani. Jos tällä kertaa vastaan tulee se yhtyeen ensimmäinen heikompi raita, annetaneen se anteeksi. Kahdestatoista raidasta muutenkin peräti seitsemän on jo itselleni entuudestaan tuttuja ja hyväksi havaittuja, joten kovin heikoilla jäillä tuskin ollaan.

Junamatkan ja kuuntelun alkuun napataan kuitenkin vielä tuo huikeista huikein Summertime!, ennen kuin Oriveden kohdalla vaihdettaneen sitten levyä. Sitä ennen todettakoon, että on ihan hirveän vaikeaa kuunnella I Felt Stupidia ilman että laulaa mukana. Äh!

Ep:n jälkeen on pakko kuunnella vielä albumilta löytymätön, Forever and Ever Amen -singlen b-puoli Instruct Me, joka jää korviin kaikumaan pitkäksi aikaa.



Neuvo minua, olen niin nuori. Neuvo minua.

Syvä huoahdus, sitten itse asiaan.

Best Friend

Avausraita kaappaa mukaansa totutun tehokkaasti heti ensitahdeillaan. Vaikkei post punkista ammentava poljento muutukaan kertosäkeeseen tullessaan juuri millään lailla, ei heilumaan ryhtymistä voi estää. Varsinkaan, jos Jonathanin muuvssit ovat viime viikkojen aikana tulleet pelottavankin tutuiksi. Drumsia parhaimmillaan, tämä.



Me and the Moon

Herkullisesta alkurypistyksestä on näköjään poistettu se alkuperäisen version vokaalisample. Sääli. Biisi itsessään rullaa silti yhtä mainiosti kuin aina ennenkin, ja yksipuoliseksi muuttunutta rakkautta kertailevat lyriikat pitävät hyppysissään tiukasti. Yhtye käyttää elektronisia sävytteitä säästeliäästi, mutta Me and the Moonin väliosa on ehkä juuri siitä syystä niin lumoava.

Let's Go Surfing

Yhtyeen ensihitti on muodostunut turhankin leimalliseksi. Surf-vaikutteet kun ovat sittemmin olleet ainakin hiukan vähemmällä (eli biisien nimessä ei sanaa esinny, eh) ja beach pop -lokeroinnille bändi tuntui ainakakin itse nyrpistävän. Syyttä! Vaikka 2000-luvun surffausanthem on tullut kuunneltua niin moneen kertaan puhki, saa se aina yhtä tehokkaasti otteeseensa. Oh woman!

Book of Stories

Sitten eka ihan uusi raita. Keskitempoileva Book of Stories retroilee edellisen biisin tapaan enemmän 50- kuin 80-luvun suuntaan. Kertosäkeen synat saavat aikaan valtavan hymyn ja kymät väreet – ja olo tuntuu siltä, kuin jokaikinen kaunis muisto neljältä vuosikymmeneltä yhtyisi neljän minuutin hippaleikkiin popmusiikin taivaassa. Hih ja ihh siis. Täydellisin kesäbiisi, joka muistuttanee tästä ajasta vielä pitkän tovin.

Livevedot eivät tehneet levytykselle oikeutta, joten jätän jakamatta. Muutenkin alan vokalistin keikkaäänenkäyttöön suhtautua pienellä epävarmuudella, montaa tyydyttävää livelaulantavideota kun en ole vielä nähnyt – maneerit puskevat jokaisessa aika pahasti läpi. Huu.

Skippin' Town

Vähän surffaavampaa taas. Raita toisensa jälkeen tuntuu lähtevän aina oikein mukavasti käyntiin ja saa kyllä heti konsut polkemaan, mutta vasta kertosäkeissä tyyppien jumalainen biisinkirjoitustaito tulee aina todella esiin. Oikeasti, onko taitavampia tekijöitä olemassakaan? Yksinkertaiset, arvattavasti kierrätetytkin – tällä kertaa 90-luvun altsurokista, ehkäpä – koukut nostavat kappaleen toisensa jälkeen uudeksi lemppariksi. Aivan mieletön siis tämäkin, ai-ai-aijai.

Forever and Ever Amen

Muutamia viikkoja sitten ilmoille tullut uusin single Forever and Ever Amen koukuttaa välittömästi vokaaleiden alettua ja kääntyy jo a-osassa lumoavaksi – mutta kasariunelmainen kertosäe on taas kerran luokkansa eliittiä. Tällä kertaa julistetaan kaksipuolisempaakin ihmissuhdetta, sillä vaikutuksella että hymyilemättä en vain voi olla. Valtavan ihana kappale, joka tuntuu paranevan kuuntelu kuuntelulta – ja biisi, jonka haluan jo merkityksensäkin vuoksi sille omalle soundtrackilleni. Toki taitavat muutkin tuotokset siltä jo löytyä.



Down by the Water

Ensimmäinen hitaampi raita, ep:ltä tuttu Down by the Water ei ole heikko, mutta tuntuu muun kirjon keskellä jäävän joka kerta vähän orvoksi. Stand By Me -hengestä lainaileva raita muuttuu astetta elämää suuremmaksi kuitenkin taas mukavasti leijailevien synien mukaanastuttua puolenvälin jälkeen. Loppu saakin taas hymyn aikaan.

It Will All End in Tears

Viimeisimpänä maistiaisena tarjoiltu erobiisi kirii hiukan edellistä nopeammaksi, mutta kappaleena tuntuu vastaavasti jäävän vähän heikommalle. Ilman raita toisensa jälkeen koukuttavaa vokalisointia tämä voisi olla sitä heikompaa antia – nyt ehkä se valitettavan ohimenevä hetki. Tylsäksi ei tohdi toki tätäkään moittia.

We Tried

Sitten taas jotain uutta. We Tried on hitusta enemmän perusvarman puolella; päähän jumittuva näppäilyriffi ja keskivertoa lofimpi miksaus miellyttävät korvia kuitenkin tyydyttävästi. Imee mukaansa tehokkaammin kuuntelu kuuntelulta, kertosäe kertosäkeeltä.

I Need Fun in My Life

Vaikka tällä kertaa kertsin koukut tuntuvat jo vähän turhankin rimaahipovilta, on kevyttäkin kevyempi biisi ihan kelpo välipala. Loppuosasta jäi poikkeuksellisesti se kaiken muuttava koukku kuitenkin uupumaan. Yhtyeen ensimmäinen "ihan kiva", mikä kertoo taas jotain siistä yleisestä tasostaan.

I'll Never Drop My Sword

Albumiversio on saanut päälleen hentoisen kitarakuljettelun, joka ei tuomiointiin vaikuta – I'll Never Drop My Sword on edelleen ihan erinomainen yksilö. Puolivälin jälkeisen synanousuilun kohdalla iskee tässä vaiheessa ehkä hienoinen aavistus kaavamaisuudesta, mutta kappale itsessään on taas semmoinen, jonka tekemisestä saavat useimmat päiväuneksia – allekirjoittanut mukaanlukien. Kevyt ja helppo, mutta taas mainion muistettavalla tavalla.



the Future

Retroyhtye päättää levynsä sopivaan otsikkoon ja erityisesti yhdellä kilinällä koukuttava raita onkin komea päätös. Lauluharmoniat jäävät edelleen turhan aavistuksenomaisiksi – niillä edes hetkittäistä kunnon irrottelua olisin mieluusti halunnut kohdata. Kun ammennetaan näinkin vahvasti sieltä Beach Boys -maljasta, ei parhainta elementtiä saa sivuuttaa. Siitäkin huolimatta mainioin jäähyväinen.

Ja mainioin levy. Uusi tarjonta on ekoilla kuunteluilla osoittautunut ehkä vieläkin huumaavammaksi kuin mitä olin osannut odottaa. Lupailu tummemmista sävyistä tuntuu katteettomalta, mutta erityisesti uuden obsessioraidan, Book of Storiesin kohdalla ei osaa tuntea ainakaan pettymystä.

Otsikko tuntuu yhtyeen kuvauksena jo hiljalleen todemmalta kuin alkuperäisen aforismin the Shins – uskomatonta kyllä – ja Kuninkaankadun popnarkkari on kerrankin kylläinen.

Poptäydellisyys, ihan varmasti – ehkäpä moderni klassikkokin. The Drums saattaa oikeasti hyvinkin olla se uusi the Smiths, the Cure tai the Stone Roses. Tai kaikki yhteensä. Mutta tässä se joka tapauksessa on; levy, jota kuuntelen seuraavat viikot, vuodet ja vuosikymmenet.

Kuuntele sinäkin. Kuunnellaan yhdessä.

// the Drums MySpacessa
// s/t-albumi 3VOOR12:ssa

Torstai: You Can Call Me Al

Tykkään siitä kun pääsen asioista helpolla.

Tänäänkin oli tarkoituksena kirjoitella hiukan pidemmät introt – mutta Jens Lekmanin siivellä pääsen astetta vähemmällä.



Harmi vain, etteivät ajatuksemme ihan täysin kohtaa (ei, Jens, tämä ei sitten taida olla kohtaloa). You Can Call Me Alin kertosäe kun on mielestäni mitä täydellisin ja Chevy Chase -videoversio liimasi minut eilen koneen ääreen. Ihan parasta!



Kuten siis biisikin. Vanha tuttuhan tuo on, mutta vasta äskettäin Officea – taas kerran – maratoonatessani huvituin Here Comes Treblen esityksestä siinä määrin, että katselu piti keskeyttää alkuperäisversion kuuntelun ajaksi. Ja niinpä vain sooloileva Paul Simon kuulostikin äkisti paremmalta kuin koskaan.

Heitetäänpä loppuun vielä Noah and the Whalen taannoinen cover. Ihan kelpo tämäkin.



// Paul Simon MySpacessa

Keskiviikko: the Rabbit

Miike Snow oli viime vuoden kovimpia juttuja, mutta potkii melkoisen tehokkaasti myös 2010. Esikoisen deluxe-versiosta irroitettu the Rabbit upouusine videoineen on takuuvarmaa jatkoa eponyymidebyytille.



Tykkäämistä. Viime vuoden missattu klubikeikka kaivelee edelleen, mutta odotukset Melt!:iä ja Flow'ta kohtaan ovatkin vastaavasti aika katossaan. 'Sparks-lemppari Andreas Nilssonin ohjaama musiikkivideo on totutun toimiva myös – 2 Live Crew, huh. Taattuu.



PS. Huomenna kerron teille maailman parhaan kappaleen. Tänään en malta, vaan jumitan YouTubessa sen kera vielä hetken jos toisenkin.

// Miike Snow MySpacessa

Ke sä ja mä

Kesäkuun ensimmäinen päivä tarkoittaa sitä, että tänään lasketaan ilmoille 'Sparksin virallinen kesäsoittolista. Jei!

Mukana tässä vaiheessa esims:

Gypsy & the Cat - Time to Wander (Joan of Arc remix)



Cinnamon Chasers - Luv Deluxe (via Indiepäisään)



Katrina and the Waves - Walking on Sunshine (se pakollinen leffareferenssi)



Tänään pitää soittaa vähän kovempaa, kun parvekkeelta kaikaa AC/DC.

Olisikohan tämä nyt se kesä? Hoppas. Ääniraidan puolesta ehkä ainakin.

// Ke sä ja mä -soittolista Spotifyssa