Niin mukavaa kuin olisikin eilisen teemaa vielä jatkaa, voisi tänään jo hyväksyä syksyn tulleen. Niinpä nyt voisi poimia esiin ne viisi takuuvarmaa levyä keskelle tuulta, tihkua ja putoavia lehtiä.
Siinä missä kesäsoundtrack on automaattisesti täynnä intoa ja iloa, pitää syksyn ääniraidassa etsiä samoja elementtejä vähän pintaa syvemmältä. Siellä pienoisen kotikutoisuuden ja hämärän peitossa ne kuitenkin yhä odottavat. Ainakin näillä syksy tuntuu joka kerta paremmalta.
Badly Drawn Boy - All Possibilities (Have You Fed the Fish?)
Jens Lekman - Your Arms Around Me (Night Falls Over Kortedala)
Suede - Animal Lover (s/t)
the Stone Roses - Bye Bye Badman (s/t)
Travis - Writing to Reach You (the Man Who)
Mitkä levyt soivat sinulla syksyisin?
PS. Suoritin Monsters of Pop -lippuarvonnat tänään aamulla ja onni potkaisi Eveliinaa, Jennaa ja Lauraa. Kiitos kaikille osallistujille – tuo oli oikeasti aika siistein juttu!
31. elokuuta 2010
30. elokuuta 2010
Maanantain kesähitti: Endless Spring
Kalenterikesää on jäljellä vielä pari päivää, eli juuri sopivasti ainakin yhdelle kesähitille. Ja koska kappaleen otsikko muistuttaa siitä, ettei seuraavaan kevääseen ole kuitenkaan enää ihan äärettömästi rastittavaa, ei poiminta voisi olla oivempi.
Chicagolaisen Housesin Endless Spring kuulostaa muutenkin ihanan elokuiselta – kuin tehdyltä jo vähän viileneviin iltoihin; niihin, jotka muistuttavat että jo lämmön saaminen on riittävä syy halaamiselle.
Oi loputon kevät. Nähdään taas pian.
{ In short: There's still time for one more summery song – and preferably one that makes you remember that there's always a spring coming. Thank you Houses for reminding. }
// Houses MySpacessa
Chicagolaisen Housesin Endless Spring kuulostaa muutenkin ihanan elokuiselta – kuin tehdyltä jo vähän viileneviin iltoihin; niihin, jotka muistuttavat että jo lämmön saaminen on riittävä syy halaamiselle.
Oi loputon kevät. Nähdään taas pian.
{ In short: There's still time for one more summery song – and preferably one that makes you remember that there's always a spring coming. Thank you Houses for reminding. }
// Houses MySpacessa
29. elokuuta 2010
Sunnuntai: Delay Trees
Mykistyn ehkä usein, mutta harvoin syystä. Tällä kertaa kuitenkin.
Sain toissapäivänä ennakkoon kuultavaksi levyn, jota olen odotellut aina silloin, kun olen sen sattunut muistamaan – aina viime syksynä Telakalla näkemästäni keikasta asti.
Nauhoitetussa muodossa yhtye lumoaa vielä paljon, paljon tehokkaammin kun tuolla yhdellä lavakerralla. Semimelankolinen, unenomainen indiepop kasvaa kappale kappaleelta niin käsittämättömän kallisarvoiseksi, että sopivia sanoja on vaikea löytää.
Kaunis. Hieno. Oma.
Toissakeväistä ep:tä en saanut lopulta koskaan lainattua ja ennen tämänpäiväistä kuuntelua olen kappaleita kuullut aina vain sattumalta. Ensimmäiselle täyspitkälle ilmaisu tuntuu kuitenkin kiteytyneen puhtaimmilleen; uusia kappaleita on vaikea kuvitella voivansa kohdalle osuessa sivuuttaa. Jokaiseen hetkeen haluaa upota iäksi.
Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella uskaltaa jo ehkä sanoa, että täydellisin kotimainen levy |||||:n ohella on löytynyt.
Delay Treesin s/t-albumi ilmestyy Johannan julkaisemana syyskuun 29. päivä.
{ In short: The upcoming s/t album by Delay Trees is an absolute indiepop-bliss. I'm loving every single minute of it. }
// Delay Trees MySpacessa
Sain toissapäivänä ennakkoon kuultavaksi levyn, jota olen odotellut aina silloin, kun olen sen sattunut muistamaan – aina viime syksynä Telakalla näkemästäni keikasta asti.
Nauhoitetussa muodossa yhtye lumoaa vielä paljon, paljon tehokkaammin kun tuolla yhdellä lavakerralla. Semimelankolinen, unenomainen indiepop kasvaa kappale kappaleelta niin käsittämättömän kallisarvoiseksi, että sopivia sanoja on vaikea löytää.
Kaunis. Hieno. Oma.
Toissakeväistä ep:tä en saanut lopulta koskaan lainattua ja ennen tämänpäiväistä kuuntelua olen kappaleita kuullut aina vain sattumalta. Ensimmäiselle täyspitkälle ilmaisu tuntuu kuitenkin kiteytyneen puhtaimmilleen; uusia kappaleita on vaikea kuvitella voivansa kohdalle osuessa sivuuttaa. Jokaiseen hetkeen haluaa upota iäksi.
Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella uskaltaa jo ehkä sanoa, että täydellisin kotimainen levy |||||:n ohella on löytynyt.
Delay Treesin s/t-albumi ilmestyy Johannan julkaisemana syyskuun 29. päivä.
{ In short: The upcoming s/t album by Delay Trees is an absolute indiepop-bliss. I'm loving every single minute of it. }
// Delay Trees MySpacessa
28. elokuuta 2010
Monsters of Pop -ennakot ja -arvonta!
Tampere on ensi viikonlopun ajan taas Suomen siistein kaupunki. 'Sparksissa käydään läpi tänään ennakkoon Monsters of Popin esiintyjät ja arvotaan postauksen päätteeksi lippuja keikoille! Jee!
Torstai, Telakka
Techniquessa on tuttuja, mutta muutenkin kiinnostaa. Lazer Eye -biisin livenauhoite(?) kuulostaa älyttömän siistiltä – sopivassa suhteessa uutta aaltoa ja roskarokkia, eikä rumpukonefilleihin voi olla ihastumatta. Erittäin lupaava.
Murmansk tuli skippailtua muistaakseni viime syksyn Lost in Musicissa, mutta ehkäpä pienemmällä lavalla yhtye voisi innostaa enemmän. Shoegazesävyt kyllä viehättävät, mutta ihan täysillä biisit eivät vieläkään itselleni uppoa.
Lempibändi Pintandwefall tulee nähtyä ekaa kertaa sitten kevään. Välissä ilmestynyt ep on jäänyt melko pienelle soitolle, mutta pari biisiä siltä ja sopivassa suhteessa vanhemmilta niin ah – loistokeikan ainekset ovat taas kasassa. Näin yhtyeen kaksi ja puoli vuotta sitten ensimmäisen kerran juuri Telakalla ja hullaannuin täysin – ykköslevyn huikeat soundit kun toimivat lokaatiossa ihan täydellisesti. Aiai, kivaa!
Torstai, Klubi
MOPin Klubi-osio starttaa Göteborg-indiellä, jes. Ihan siihen tyypillisimpään, ylisiistiin paikallissoundiin Ikons ei natsaa, mutta postpunkimpi meno iskee ihan kivasti ainakin ennakkoon. Intensiivinen.
Festareiden isoin nimi tulee Uudesta-Seelannista. Sub Pop -akti the Ruby Suns seikkailee aika ihanan oloisessa psykedeliamaailmassa ja voisi hyvinkin olla yksi viikonlopun lumoavimmista keikkakokemuksista. Kenya Dig It on aika ihh.
Rättö ja Lehtisalo olivat viimeksi jokseenkin absurdi paikkaus Those Dancing Daysille, eikä soitto uponnut sitten ollenkaan. Passaan, ehkä.
Perjantai, Telakka
Cosmobile on tullut nähtyä vuoden sisään pariinkin otteeseen ja livenä yhtye toimiikin aika mukavasti. Vähän perus, mutta paikallaan.
Islajaa ei tullut Flow'ssa nähtyä, mutta täällä voisi taas katsastaakin. Hyvä on.
Perjantai-illan Ruotsi-indiet osa 1/2; Francis on upouusi tuttavuus ja kuulostaa ennakkoon ihan kivalta. Helppoa, kevyttä, symppistä – ja aika kotikutoista.
Perjantai, Klubi
Them Bird Thingsistä ovat intoilleet ihan kaikki, mutta itselleni viimevuotinen debyyttialbumi ja keikkakokemus olivat aika kädenlämpöisiä. Kakkoslevy on ilmeisesti juurikin ilmestynyt, ehkäpä tällä kertaa innostuisin enemmän.
I Was a Teenage Satan Worshipper toimii tunnetusti livenä aina, vetävää keikkaa sopii siis taas odotella.
Brittiakti Baddiesin missaaminen viime kesän Provinssissa oli pienoinen harmistus, mutta revanssi käytettäköön siis hyvin. Yksittäiset biisit eivät varsinaisesti vielä tajuntaa räjäytä, mutta liveltä uskoisin voivan odottaa paljon.
Perjantai-illan päättäjänä on sitten se festareiden henkkoht-lempparini. Kevään Jyrockissa götanmaalainen Bye Bye Bicycle oli ihan täydellinen. Vähän niinkö Drums tai Smiths tai Cats on Fire, mutta ruotsalainen! Kannattaa tutustua viimeistään nyt, tämä on ihan parhautta.
Loppuun vielä jalalla koreasti Sheikki Sheikkien tahtiin, kyllä indiepoikien ja -tyttöjen kelpaa.
Lauantai, Telakka
Lauantaina iltapäivällä järkkäillään Telakalla Poppimonsterit-tapahtuma, jossa esiintyy mainio Sintti Silmusuu ja uusi tuttavuus, joensuulainen Varatiikerit. Koko perheelle suunnattuun juttuun on vapaa sisäänpääsy.
Poppimonstereiden jälkeen kannattaa suunnata Niagaraan, jossa esitetään ehkäpä sen maailman parhaan levy-yhtiön, Sub Popin musiikkivideoretrospektiivi. Vapaa sisäänpääsy myös tänne.
Telakan illan starttaa henkiin herännyt Burning Hearts, joka on osoittautunut viime aikoina yhdeksi lupaavimmista kotimaisista. Uusi materiaali hivelee korvia, eikä vanhemmassakaan ole valittamista – erittäin odotettu juttu siis.
Jo pariin otteeseen nähty Shine 2009 kuulostaa edelleen erittäin tuoreelta – tai siis, ysikahdelta. Kovaa nostetta sekä täällä että ulkomailla ja ansaitusti vieläpä, Telakan lauantai on kyllä mitä kovin.
Etenkin kun sen päättää ihan mainio Jaakko Eino Kalevi. Tykkäilen.
Lauantai, Klubi
Valittamista ei ole myöskään Klubin puolella. Uutta tavaraa ulos saanut KA SO RE kiinnostaa pitkästä aikaa nähtävänä hurjasti – niinkuin olisi kiinnostanut myös tyypin vieläkin isommassa hypessä oleva Femme en Fourrure. Bunnies kolahtelee.
Oih, Flow-missaus korvautuu nyt, kun Villa Nah on toivon mukaan Tampereellakin mitä mainioin. Tiuhassa soitossa ja tiuhassa kuuntelussa, erittäin jei. Näkikö joku tyypit eilen Taiteiden yön salakeikoilla?
Ranskaelektroinnostus on laantunut itseltäni sen verran, ettei lauantain isoin juttu Danger tunnu enää ihan niin huikealta. Keikalta odotan kuitenkin vahvaa tanssittavuutta ja ennen kaikkea supersiistejä visuja, esteettisyys kun tuntuu projektissa olevan isosti läsnä. Kiinnostava buukkaus joka tapauksessa.
--
Ja sit! 'Sparksin lukijoille tarjoutuu nyt siis mahdollisuus voittaa liput Monsters of Popiin.
Kaikkien hyvin vastanneiden kesken arvotaan kolme onnellista, jotka saavat nimen listalle haluamalleen keikalle – itselleen ja avecille. Vastausaika päättyy maanantaina kello 23:59, tuloksista ilmoitellaan sitten tiistaiaamuna sekä blogissa että suoraan voittajille.
Arvontaan osallistut lähettämällä vastauksesi ja yhteystietosi osoitteeseen jyri.ohman@ikimono.fi – tai vastaamalla kysymykseen 'Sparksin Facebook-sivulla.
Niin ja se kysymys, ah. Mitä biisiä odotat MOPissa kaikkein eniten?
Onnea kisaan ja nähään MOPissa!
// Monsters of Pop kotisivuillaan
Torstai, Telakka
Techniquessa on tuttuja, mutta muutenkin kiinnostaa. Lazer Eye -biisin livenauhoite(?) kuulostaa älyttömän siistiltä – sopivassa suhteessa uutta aaltoa ja roskarokkia, eikä rumpukonefilleihin voi olla ihastumatta. Erittäin lupaava.
Murmansk tuli skippailtua muistaakseni viime syksyn Lost in Musicissa, mutta ehkäpä pienemmällä lavalla yhtye voisi innostaa enemmän. Shoegazesävyt kyllä viehättävät, mutta ihan täysillä biisit eivät vieläkään itselleni uppoa.
Lempibändi Pintandwefall tulee nähtyä ekaa kertaa sitten kevään. Välissä ilmestynyt ep on jäänyt melko pienelle soitolle, mutta pari biisiä siltä ja sopivassa suhteessa vanhemmilta niin ah – loistokeikan ainekset ovat taas kasassa. Näin yhtyeen kaksi ja puoli vuotta sitten ensimmäisen kerran juuri Telakalla ja hullaannuin täysin – ykköslevyn huikeat soundit kun toimivat lokaatiossa ihan täydellisesti. Aiai, kivaa!
Torstai, Klubi
MOPin Klubi-osio starttaa Göteborg-indiellä, jes. Ihan siihen tyypillisimpään, ylisiistiin paikallissoundiin Ikons ei natsaa, mutta postpunkimpi meno iskee ihan kivasti ainakin ennakkoon. Intensiivinen.
Festareiden isoin nimi tulee Uudesta-Seelannista. Sub Pop -akti the Ruby Suns seikkailee aika ihanan oloisessa psykedeliamaailmassa ja voisi hyvinkin olla yksi viikonlopun lumoavimmista keikkakokemuksista. Kenya Dig It on aika ihh.
Rättö ja Lehtisalo olivat viimeksi jokseenkin absurdi paikkaus Those Dancing Daysille, eikä soitto uponnut sitten ollenkaan. Passaan, ehkä.
Perjantai, Telakka
Cosmobile on tullut nähtyä vuoden sisään pariinkin otteeseen ja livenä yhtye toimiikin aika mukavasti. Vähän perus, mutta paikallaan.
Islajaa ei tullut Flow'ssa nähtyä, mutta täällä voisi taas katsastaakin. Hyvä on.
Perjantai-illan Ruotsi-indiet osa 1/2; Francis on upouusi tuttavuus ja kuulostaa ennakkoon ihan kivalta. Helppoa, kevyttä, symppistä – ja aika kotikutoista.
Perjantai, Klubi
Them Bird Thingsistä ovat intoilleet ihan kaikki, mutta itselleni viimevuotinen debyyttialbumi ja keikkakokemus olivat aika kädenlämpöisiä. Kakkoslevy on ilmeisesti juurikin ilmestynyt, ehkäpä tällä kertaa innostuisin enemmän.
I Was a Teenage Satan Worshipper toimii tunnetusti livenä aina, vetävää keikkaa sopii siis taas odotella.
Brittiakti Baddiesin missaaminen viime kesän Provinssissa oli pienoinen harmistus, mutta revanssi käytettäköön siis hyvin. Yksittäiset biisit eivät varsinaisesti vielä tajuntaa räjäytä, mutta liveltä uskoisin voivan odottaa paljon.
Perjantai-illan päättäjänä on sitten se festareiden henkkoht-lempparini. Kevään Jyrockissa götanmaalainen Bye Bye Bicycle oli ihan täydellinen. Vähän niinkö Drums tai Smiths tai Cats on Fire, mutta ruotsalainen! Kannattaa tutustua viimeistään nyt, tämä on ihan parhautta.
Loppuun vielä jalalla koreasti Sheikki Sheikkien tahtiin, kyllä indiepoikien ja -tyttöjen kelpaa.
Lauantai, Telakka
Lauantaina iltapäivällä järkkäillään Telakalla Poppimonsterit-tapahtuma, jossa esiintyy mainio Sintti Silmusuu ja uusi tuttavuus, joensuulainen Varatiikerit. Koko perheelle suunnattuun juttuun on vapaa sisäänpääsy.
Poppimonstereiden jälkeen kannattaa suunnata Niagaraan, jossa esitetään ehkäpä sen maailman parhaan levy-yhtiön, Sub Popin musiikkivideoretrospektiivi. Vapaa sisäänpääsy myös tänne.
Telakan illan starttaa henkiin herännyt Burning Hearts, joka on osoittautunut viime aikoina yhdeksi lupaavimmista kotimaisista. Uusi materiaali hivelee korvia, eikä vanhemmassakaan ole valittamista – erittäin odotettu juttu siis.
Jo pariin otteeseen nähty Shine 2009 kuulostaa edelleen erittäin tuoreelta – tai siis, ysikahdelta. Kovaa nostetta sekä täällä että ulkomailla ja ansaitusti vieläpä, Telakan lauantai on kyllä mitä kovin.
Etenkin kun sen päättää ihan mainio Jaakko Eino Kalevi. Tykkäilen.
Lauantai, Klubi
Valittamista ei ole myöskään Klubin puolella. Uutta tavaraa ulos saanut KA SO RE kiinnostaa pitkästä aikaa nähtävänä hurjasti – niinkuin olisi kiinnostanut myös tyypin vieläkin isommassa hypessä oleva Femme en Fourrure. Bunnies kolahtelee.
Oih, Flow-missaus korvautuu nyt, kun Villa Nah on toivon mukaan Tampereellakin mitä mainioin. Tiuhassa soitossa ja tiuhassa kuuntelussa, erittäin jei. Näkikö joku tyypit eilen Taiteiden yön salakeikoilla?
Ranskaelektroinnostus on laantunut itseltäni sen verran, ettei lauantain isoin juttu Danger tunnu enää ihan niin huikealta. Keikalta odotan kuitenkin vahvaa tanssittavuutta ja ennen kaikkea supersiistejä visuja, esteettisyys kun tuntuu projektissa olevan isosti läsnä. Kiinnostava buukkaus joka tapauksessa.
--
Ja sit! 'Sparksin lukijoille tarjoutuu nyt siis mahdollisuus voittaa liput Monsters of Popiin.
Kaikkien hyvin vastanneiden kesken arvotaan kolme onnellista, jotka saavat nimen listalle haluamalleen keikalle – itselleen ja avecille. Vastausaika päättyy maanantaina kello 23:59, tuloksista ilmoitellaan sitten tiistaiaamuna sekä blogissa että suoraan voittajille.
Arvontaan osallistut lähettämällä vastauksesi ja yhteystietosi osoitteeseen jyri.ohman@ikimono.fi – tai vastaamalla kysymykseen 'Sparksin Facebook-sivulla.
Niin ja se kysymys, ah. Mitä biisiä odotat MOPissa kaikkein eniten?
Onnea kisaan ja nähään MOPissa!
// Monsters of Pop kotisivuillaan
27. elokuuta 2010
Perjantai: Future Shorts
Paleltaa. Ulkotapahtumat ovat useimmiten kivasta ja Future Shortsin ulkoilmaesitys hyvä idea, mutta värjöttelyksi ilta kuitenkin meni.
Lyhäreitä ennen lavalle kapusi the Megaphone State. Kuulostelin uutta tuttavuutta ennen lähtöä pienen tovin ja hyvältähän se vaikutti – mutta live vakuutti jo ihan totaalisesti. Hyviä taustoja ja ihan mainiointa puhelaulantaa – vaikka räp harvemmin iskee, niin tänään kävi näin. Nimi kannattanee pistää siis vastaisen varallekin muistiin. Väinö Linnan aukiolla sounditkin toimivat jotenkin yllättävän mainiosti.
Voihan Hipstamatic.
Lyhäreistä löytyi totuttuun tapaan muutamia superkiinnostavia juttuja ja muutamia hohhoijaa-osaston täyttäjiä. David O'Reillyn Please Say Something oli äärimmäisen hämmentävä ja mielenkiintoinen, kaunis tarina.
Cinnamon Chasersin Luv Deluxe on todettu kesällä mitä herkullisimmaksi biisiksi ja video on edelleen varsin toimiva myös.
Semmoisia. Nyt teetä, leipää ja hömppäilyä. Huomenna sopii odotella sitten aika megapostausta, mutta ei siitä vielä sen enempää.
PS. Klubin sivuilta poimittua:
"Lauantai 25.9.
Hang The DJ! -indiedisko:
dj's Oh Man (Indiaaniklubi), Tiskijukka & Sami!"
Huu!
Lyhäreitä ennen lavalle kapusi the Megaphone State. Kuulostelin uutta tuttavuutta ennen lähtöä pienen tovin ja hyvältähän se vaikutti – mutta live vakuutti jo ihan totaalisesti. Hyviä taustoja ja ihan mainiointa puhelaulantaa – vaikka räp harvemmin iskee, niin tänään kävi näin. Nimi kannattanee pistää siis vastaisen varallekin muistiin. Väinö Linnan aukiolla sounditkin toimivat jotenkin yllättävän mainiosti.
Voihan Hipstamatic.
Lyhäreistä löytyi totuttuun tapaan muutamia superkiinnostavia juttuja ja muutamia hohhoijaa-osaston täyttäjiä. David O'Reillyn Please Say Something oli äärimmäisen hämmentävä ja mielenkiintoinen, kaunis tarina.
Cinnamon Chasersin Luv Deluxe on todettu kesällä mitä herkullisimmaksi biisiksi ja video on edelleen varsin toimiva myös.
Semmoisia. Nyt teetä, leipää ja hömppäilyä. Huomenna sopii odotella sitten aika megapostausta, mutta ei siitä vielä sen enempää.
PS. Klubin sivuilta poimittua:
"Lauantai 25.9.
Hang The DJ! -indiedisko:
dj's Oh Man (Indiaaniklubi), Tiskijukka & Sami!"
Huu!
26. elokuuta 2010
Kaksitoista juttua Flow'sta
Flow'sta toipuminen otti sen verran aikaa, että kokemusten kertailu ei ole ihan blogiaikataulun mukaista. Niinpä se viimeistelemätön syväanalyysi jääköön nyt julkaisematta, mutta poimitaan tapahtumasta sen sijaan kaksitoista eniten mietittänyttä asiaa.
I. Air
Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.
Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.
II. The Drums
Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.
Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.
III. Beach House
Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.
IV. the Radio Dept
Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.
V. Robyn
Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.
VI. Uusi Fantasia
Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.
VII. Pääesiintyjät
Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.
VIII. Ihmiset
Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.
Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.
IX. Sisäkeikat
Ei mitään järkeä.
X. Ruoka
Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.
XI. Hipsterit
Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.
XII. Henk.koht.
Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.
I. Air
Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.
Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.
II. The Drums
Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.
Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.
III. Beach House
Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.
IV. the Radio Dept
Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.
V. Robyn
Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.
VI. Uusi Fantasia
Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.
VII. Pääesiintyjät
Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.
VIII. Ihmiset
Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.
Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.
IX. Sisäkeikat
Ei mitään järkeä.
X. Ruoka
Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.
XI. Hipsterit
Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.
XII. Henk.koht.
Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.
16. elokuuta 2010
Maanantaihämmennys
Flow Festival 2010 on koettu. Vaikka seuraavien päivien kertauspostaukset tuovat esille kitinääkin, niin eihän siitä mihinkään pääse – tuo festari on edelleen parhaita juttuja Suomessa, kesässä ja aika lailla missä mittapuussa tahansa.
Eikä Helsingin vetovoima ota edelleenkään laantuakseen. Mitä minä täällä oikein teen?
Flow pisti paikoin paitsi pään taas pyörälle, myös punakynäkysymysmerkin minuuden perään. Elämäni on muuttunut vuoden aikana ihan käsittämättömän paljon, ja vaikka aika lailla kaikki muutos on ollut parempaa kohti, alkaa neljännesvuosisadassa opittu minäkuva joissain hetkissä sumenemaan. Ehdin viikonlopun aikana tuntemaan useaan otteeseen aika isoakin hämmennystä, kun törmäämistäni tutuista lähes poikkeuksetta kaikki ovat ihmisiä, joihin olen tutustunut blogini myötä. Ihmisiä, jotka tuntevat minut enemmän 1000 Sparksina kuin Jyrinä.
Se tuntuu oikeasti aika omituiselta.
Kun oma identiteetti tuntuu olevan näinkin sidottu yhteen nettipäiväkirjaan, en voi olla miettimättä mitä minulle tapahtuu, jos joskus kirjoittamisen lopetan.
Pää tuntuu tyhjältä.Ajattelin Haluan Yritän Aion mennä tänään aikaisin nukkumaan ja herätä huomenna uutena poikana. Sinä poikana, joka osaa taas innostua, riemastua ja ihastuttaa – enkä tänä masennuksen ja itseinhon syövyttämänä, elävänä kuolleena kävelevänä kuorena, jota olen liian pitkään asuttanut. Haluan osata taas puhua ja kuunnella, pystyä kohauttamaan olkaani ja olemaan aidosti läsnä. Haluan ajatella vähemmän ja hiljentää päänsisäiset dialogit, haluan oppia olemaan tyytyväinen itseeni – enkä rakastaa pelkkiä sanoja. En halua elää miettien, miten mistäkin asiasta kirjoittaisin.
Haluan mitata elämää koetuissa hetkissä menetettyjen sijaan.
Voi kuinka minä haluan.
Ja niin minä teen.
Eikä Helsingin vetovoima ota edelleenkään laantuakseen. Mitä minä täällä oikein teen?
Flow pisti paikoin paitsi pään taas pyörälle, myös punakynäkysymysmerkin minuuden perään. Elämäni on muuttunut vuoden aikana ihan käsittämättömän paljon, ja vaikka aika lailla kaikki muutos on ollut parempaa kohti, alkaa neljännesvuosisadassa opittu minäkuva joissain hetkissä sumenemaan. Ehdin viikonlopun aikana tuntemaan useaan otteeseen aika isoakin hämmennystä, kun törmäämistäni tutuista lähes poikkeuksetta kaikki ovat ihmisiä, joihin olen tutustunut blogini myötä. Ihmisiä, jotka tuntevat minut enemmän 1000 Sparksina kuin Jyrinä.
Se tuntuu oikeasti aika omituiselta.
Kun oma identiteetti tuntuu olevan näinkin sidottu yhteen nettipäiväkirjaan, en voi olla miettimättä mitä minulle tapahtuu, jos joskus kirjoittamisen lopetan.
Pää tuntuu tyhjältä.
Haluan mitata elämää koetuissa hetkissä menetettyjen sijaan.
Voi kuinka minä haluan.
Ja niin minä teen.
11. elokuuta 2010
Keskiviikko: the Simple Pleasures
Onnea pelissä, epäonnea rakkaudessa tuntuu muuttuvan kohdallani muotoon onnea musiikissa, epäonnea työssä.
Siinä missä työpäivät tuntuvat olevan tasaista pään seinään kolauttelua yllätyslaskujen ja henkilökohtaiseen osaamattomuuteen tuskastumisen parissa, tipahtelee musiikkipuolella vastaan päivittäin aika innostavia, pieniä sattumuksia. Niistä lisää joskus myöhemmin, ehkä.
Onnea toivoisi myös Magenta Skycodelle. Kakkosalbumin työstö on ollut ilmeisimmin mutkainen tie, mutta syksyn mittaan uutukaisen pitäisi vihdoin ilmestyä. Uusi kappale the Simple Pleasures on valtavan kaunis ja lupaa hyvää.
Vähän varautuneenakin kissaihmisenä en voi olla kehräämättä ihastuksesta lurppasilmäistä Astrid-pentua katsellessa. Oi. Kotikutoisuudessaan ehkä näteimpiä videoita koskaan.
Yhtyeelle soisi tällä erää sitä ansaittua, kansainvälisempääkin huomiota. ||||| on, kuten useaan otteeseen olen täälläkin julistellut, ehkä paras suomalainen albumi koskaan – toivottavasti seuraaja yltää samaan. Tästä on ainakin hyvä jatkaa.
Loppuun vielä vanhempi Open Air, jossa ainoa vika taitaa olla sen täydellisyyden aiheuttama, oman riittämättömyyden tunne.
{ In short: The new Magenta Skycode track is absolutely beautiful – and that kitten just melts your heart. I'm eagerly waiting for the sophomore album. }
// Magenta Skycode MySpacessa
Siinä missä työpäivät tuntuvat olevan tasaista pään seinään kolauttelua yllätyslaskujen ja henkilökohtaiseen osaamattomuuteen tuskastumisen parissa, tipahtelee musiikkipuolella vastaan päivittäin aika innostavia, pieniä sattumuksia. Niistä lisää joskus myöhemmin, ehkä.
Onnea toivoisi myös Magenta Skycodelle. Kakkosalbumin työstö on ollut ilmeisimmin mutkainen tie, mutta syksyn mittaan uutukaisen pitäisi vihdoin ilmestyä. Uusi kappale the Simple Pleasures on valtavan kaunis ja lupaa hyvää.
Vähän varautuneenakin kissaihmisenä en voi olla kehräämättä ihastuksesta lurppasilmäistä Astrid-pentua katsellessa. Oi. Kotikutoisuudessaan ehkä näteimpiä videoita koskaan.
Yhtyeelle soisi tällä erää sitä ansaittua, kansainvälisempääkin huomiota. ||||| on, kuten useaan otteeseen olen täälläkin julistellut, ehkä paras suomalainen albumi koskaan – toivottavasti seuraaja yltää samaan. Tästä on ainakin hyvä jatkaa.
Loppuun vielä vanhempi Open Air, jossa ainoa vika taitaa olla sen täydellisyyden aiheuttama, oman riittämättömyyden tunne.
{ In short: The new Magenta Skycode track is absolutely beautiful – and that kitten just melts your heart. I'm eagerly waiting for the sophomore album. }
// Magenta Skycode MySpacessa
9. elokuuta 2010
Flow-ennakko: 2010
Viikonloppu vilisi ohi ja lupailtu festariennakko jäikin maanantaille. Nyt siis! Seuraavassa Flow'n previkat näin omasta – eli kyseisten festarien kohdalla tietyllä tapaa valtavirtaisesta – näkökulmastani.
Keskiviikon ennakkokonsertti
Kaksi älyttömän kovaa nimeä ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta kokematta jää. LCD Soundsystemin ja Chemical Brothersin on helppo arvata räjäyttävän festialue jo ennakoilla. Molempien kovat uutuuslevyt ovat tuoreessa muistissa, eikä avaaja Kap Kap kuulosta huonolta sekään.
Perjantai
Starttaillaan varsinaisuus kotimaisella Kiki Paulla. White Mountain on keräillyt ansaittua suitsutusta ja muutenkin kyseessä on yksi potentiaalisimmista kotimaisista indieakteista. Jyrockissa missasin, täällä ei parane virhettä toistaa.
Jimi Tenor on jäänyt aina itselleni vähän outolinnuksi, vaikka kultimpaa suomalaista saa hakea. Kevyt välipalatsekkailu siis, Tony Allenilla varustettuna.
Villa Nah haki vuosi sitten vielä vähän itseään, mutta odotettuja harppauksia on otettu ja kiinnostuneiden määräkin lienee nyt moninkertainen. Erittäin jee!
Broken Bells osoittautui Meltissä vain semiupeaksi – samoin kuin levyllään. Leppoisana ilta-aloitteluna toiminee yhä mainioimmin. Citizenistä tulee jotenkin hirveästi mieleen Wales-lemppari Super Furry Animals.
Circle – no joo. Vaikka yhtye olikin Roskilden kovin, ei meininki ole ikinä juuri kolahdellut. Biisin tai kaksi voisi ehkä käydä taas kuulostelemassa, useampaa tuskin jaksaa ärsyyntymättä.
Awesome Tapes from Africa on yksi mielenkiintoisimmista esiintyjistä – osin siksi, että minulle vieraampaa soiteltavaa en juuri keksi. Afrikkalaisia obscure-kassuja bloggaajansa soittamana siis, eli mahdollisesti tämän vuoden jännimpiä juttuja.
Harmi vain, että Air puskee päälle. Joulukuun keikka jäi kokematta ja tietyllä tapaa yhtye tuntuu Flow'hun edelleen vähän hassulta poiminnalta – mutta en valita. Eka livekokemus ikinä ja odotukset ovat korkealla, suosikkibiisejä kun on varmaan parin setillisen verran.
Four Tet meni kurjasti päälle Meltissä ja samoin käy täälläkin. Jos aikataulut pitävät, ehdin vilkaisemaan läpi ehkä yhden biisin – harmi sikäli, koska alkuvuoden There Is Love in You -lättyä olisi tehnyt mieli ihastella myös elävänä.
Kiireen aiheuttaa tietenkin the Drums, josta kaiken vuodattamani hypen takia olen pakotettu ahtautumaan mahdollisimman eteen. Odotan paljon, vaikka vokalistin liveäänenkäyttö jännittääkin etukäteen vähän negatiivisella tavalla. Yhtye on toiminut päällimmäisenä soundtrackinani kuitenkin jo lähes vuoden verran, joten aikamoinen täyttymys lienee luvassa. Nykyhetken kuumimman breikanneen indiebändin kiinnittäminen on järjestäjiltä ihan mielettömän kova juttu, josta kiitokset jo etukäteen.
Illan loppuvaiheita voisi arpoa kolmen samaan aikaan starttaavan semikiinnostavuuden väliltä – Ricardo Villalobos lienee piireissä aika kovis, vaikka itselleni tuntuu aavistuksen yksitoikkoiselta, Big Boi on saanut ylistystä uutukaisellaan ihan joka puolella ja Islajan liveen tuli keväällä varovaisesti ihastuttua. Näistä jotain siis.
Ei parane unohtaa myöskään telttaklubin kotimaista Misf*tsiä ja belgialaista Aeroplanea, näissä saa vielä illan viimeiset hiet pintaan. Tanssikengät jalkaan siis!
Lauantai
Ensimmäinen peruuntuja harmittaa – vaikka Miike Snow tuli Meltissä jo nähtyäkin, olisi se ollut hienoa päästä katsastamaan myös täällä. Arvattavasti ikävä tieto monelle muullekin.
Päivä starttaillaan suomalaisputkella. Maria Gasolina, Myron & E with the Soul Investigators, Uusi Fantasia, K-X-P ja Husky Rescue – kuka vielä kehtaa sanoa, ettei täältä tule kiinnostavaa musiikkia? Erityisintoilut jo tietynasteisen kulttiaseman arvoisesta Uudesta Fantasiasta, jota en ole aiemmin livenä nähnyt. Kehuttu K-X-P sen sijaan saattaa olla vähän turhankin koomailevaa. Ja Husky, oi, ihanuus.
Alkuillan mittaan kannattanee tarkistaa myös Tastebuddies-projektin etenemistä – onneksi Jufo designaa ensimmäisenä, joten se on helppo jättää huomioimatta.
Surfer Bloodilla on etukäteen arvioituna plakkarissa yksi Flow'n kovimmista biiseistä, eikä esikoinen ole muutenkaan tylsistyttänyt. Erittäin jees, toivon ma. Keikka saattaa jäädä vajaaksi, kun Owen Pallett on pakko nähdä myös – viimevuotinen Final Fantasy -missaus kalvaa vähän edelleen.
Flow'n jazz-osio kutistuu vuosi vuodelta, mutta taso on toki sitäkin huimempaa. Timo Lassy Orchestra José Jamesin kanssa on totutun laadukasta kamaa.
Seuraavaksi peräkkäin 'Sparksissa samassa järjestyksessä tulleet ruotsalaiset. Junipin groovet jatkavat Lassysta aika mukavan luonnollisesti ja Robynin toivoisin sitten jo vähän räjäyttävän fiilistä. Luin laatulehti Keskisuomalaisesta äskettäin Body talk pt. 1:n arvostelun, joka oli lievästi sanottuna huvittava – toivottavasti Siltasen Mikkokin sattuisi Flow'hun eksymään ja tästä vakuuttumaan. Itse odottelen artistia aika hurjasti. Tanssiversio Hang With Me -raidasta on aika ihku.
Lauantai-illan eksoottisin valinta lienee syyrialaisherra Omar Souleyman, joka tarjoaa joko ikimuistoisen kokemuksen – tai sen tapahtuman pakollisen kuriositeettiaktin niin järjestäjien kuin yleisönkin puolesta. Katsotaan.
Lauantain pääakti M.I.A.:n ja lempeyden parhaasti taitavan Beach Housen päällekkäinmeno harmittaa vähän. Oletettavasti jälkimmäiseen päädyn, pari kappaletta tulee ehkä ensimmäistäkin katseltua.
Major Lazer ei oikein inspaa, joten väliin saa ehkä hengähtää hetken – sitten takapihalle hannulelaurin pariin. Tanssii! Jori Hulkkosen Drum Man -projekti menee harmittavasti päälle.
Lazerista sooloilemalla jatkava Diplo tullee sekin skipattua ainakin enimmäkseen. Ilta taitaakin päättyä sitten Sleigh Bellsin käsittelyssä – joskaan en ole varma, onko täysi keikallinen minulle jo liikaa.
Sununtai
Päätöspäivän alkupaloina nautitaan Dinosauruxia. Kevätkeikka Telakalla miellytti, toivottavasti tämäkin.
Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet tarjonnee leppoisan istuskeluvaiheen. Sunnuntaipäivät Flow'ssa ovat kyllä parhaimmillaan ihanuutta. Jossain vaiheessa olisi hauska katsastaa pyhätanssit – ehkä joku tietää paremmin päädynkö myös lattialle.
Suomirap kolahtelee harvakseltaan, mutta tänä kesänä Kemmuru on vihdoin omallekin kohdalleni osoittautunut aika oivaksi. Tikiksen Prince on yksi ehdottomia kesäraitoja 2010, pitänee nähdä siis.
Ricky-Tick Big Band on luonnollisesti taas aika parhautta. Leppoisa istuskeluvaihe pt. 2.
Ja sitten! The Radio Dept. on ollut uutukaisellaan yksi kuluvan vuoden lemppareitani, joten keikkaa odotan ihan hirveästi – varsinkin kun alkukesän Tavastia-mahdollisuus tuli passattua.
Konono N° 1 ehkä, Girls takuuvarmasti. Tytöt voisivat kyllä olla parhaimmillaan se tämän kesän kruunaus.
The xx tuli nähtyä Meltissä vajaasti, joten täällä tarjoutuva toinen tilaisuus on aika mainiointa. Erittäin siistiä.
Marina and the Diamonds viehätti alkuun parilla biisillään aika kovasti, mutta debyytti oli kokonaisuutena aika hömppää. Eikä yhtä kivalla tavalla kuin vaikka Ellie. Lempiraita I'm Not a Robot tekisi ainakin mieli nähdä.
Saksassa silkkaa magiaa tarjoillut Jónsi tuottaa kylmiä väreitä aika varmasti myös Suvilahdessa. Tällä keikalla on vaikutuksia.
Festarit päättävät Cariboun toimesta – eli oletettavasti aika miellyttävällä tavalla. Uutta levyä on tullut kuunneltua vähän hajanaisesti ja vanhempi materiaali on vierasta, mutta liippaa kokonaisuutena ainakin riittävän läheltä omaa teekuppiani.
Semmoiset. Ihan tajuton listahan tämä on, eli korkeat odotuksetkin on kielikuvana vähän alakantin puolella. Aika osuvasti edustamani, jo vähän absurdissa määrin vihattu hipsterosasto on saanut mainioimman kattauksen ja rytmipuolellakin löytyy. Aika kova into on päällä, ei voi muuta sanoa.
Neljä yötä enää! Nähdään Flow'ssa!
// Flow Festival 2010
// Printattava .pdf-aikataulu Flow'n sivuilla
Keskiviikon ennakkokonsertti
Kaksi älyttömän kovaa nimeä ensimmäistä kertaa Suomessa, mutta kokematta jää. LCD Soundsystemin ja Chemical Brothersin on helppo arvata räjäyttävän festialue jo ennakoilla. Molempien kovat uutuuslevyt ovat tuoreessa muistissa, eikä avaaja Kap Kap kuulosta huonolta sekään.
Perjantai
Starttaillaan varsinaisuus kotimaisella Kiki Paulla. White Mountain on keräillyt ansaittua suitsutusta ja muutenkin kyseessä on yksi potentiaalisimmista kotimaisista indieakteista. Jyrockissa missasin, täällä ei parane virhettä toistaa.
Jimi Tenor on jäänyt aina itselleni vähän outolinnuksi, vaikka kultimpaa suomalaista saa hakea. Kevyt välipalatsekkailu siis, Tony Allenilla varustettuna.
Villa Nah haki vuosi sitten vielä vähän itseään, mutta odotettuja harppauksia on otettu ja kiinnostuneiden määräkin lienee nyt moninkertainen. Erittäin jee!
Broken Bells osoittautui Meltissä vain semiupeaksi – samoin kuin levyllään. Leppoisana ilta-aloitteluna toiminee yhä mainioimmin. Citizenistä tulee jotenkin hirveästi mieleen Wales-lemppari Super Furry Animals.
Circle – no joo. Vaikka yhtye olikin Roskilden kovin, ei meininki ole ikinä juuri kolahdellut. Biisin tai kaksi voisi ehkä käydä taas kuulostelemassa, useampaa tuskin jaksaa ärsyyntymättä.
Awesome Tapes from Africa on yksi mielenkiintoisimmista esiintyjistä – osin siksi, että minulle vieraampaa soiteltavaa en juuri keksi. Afrikkalaisia obscure-kassuja bloggaajansa soittamana siis, eli mahdollisesti tämän vuoden jännimpiä juttuja.
Harmi vain, että Air puskee päälle. Joulukuun keikka jäi kokematta ja tietyllä tapaa yhtye tuntuu Flow'hun edelleen vähän hassulta poiminnalta – mutta en valita. Eka livekokemus ikinä ja odotukset ovat korkealla, suosikkibiisejä kun on varmaan parin setillisen verran.
Four Tet meni kurjasti päälle Meltissä ja samoin käy täälläkin. Jos aikataulut pitävät, ehdin vilkaisemaan läpi ehkä yhden biisin – harmi sikäli, koska alkuvuoden There Is Love in You -lättyä olisi tehnyt mieli ihastella myös elävänä.
Kiireen aiheuttaa tietenkin the Drums, josta kaiken vuodattamani hypen takia olen pakotettu ahtautumaan mahdollisimman eteen. Odotan paljon, vaikka vokalistin liveäänenkäyttö jännittääkin etukäteen vähän negatiivisella tavalla. Yhtye on toiminut päällimmäisenä soundtrackinani kuitenkin jo lähes vuoden verran, joten aikamoinen täyttymys lienee luvassa. Nykyhetken kuumimman breikanneen indiebändin kiinnittäminen on järjestäjiltä ihan mielettömän kova juttu, josta kiitokset jo etukäteen.
Illan loppuvaiheita voisi arpoa kolmen samaan aikaan starttaavan semikiinnostavuuden väliltä – Ricardo Villalobos lienee piireissä aika kovis, vaikka itselleni tuntuu aavistuksen yksitoikkoiselta, Big Boi on saanut ylistystä uutukaisellaan ihan joka puolella ja Islajan liveen tuli keväällä varovaisesti ihastuttua. Näistä jotain siis.
Ei parane unohtaa myöskään telttaklubin kotimaista Misf*tsiä ja belgialaista Aeroplanea, näissä saa vielä illan viimeiset hiet pintaan. Tanssikengät jalkaan siis!
Lauantai
Ensimmäinen peruuntuja harmittaa – vaikka Miike Snow tuli Meltissä jo nähtyäkin, olisi se ollut hienoa päästä katsastamaan myös täällä. Arvattavasti ikävä tieto monelle muullekin.
Päivä starttaillaan suomalaisputkella. Maria Gasolina, Myron & E with the Soul Investigators, Uusi Fantasia, K-X-P ja Husky Rescue – kuka vielä kehtaa sanoa, ettei täältä tule kiinnostavaa musiikkia? Erityisintoilut jo tietynasteisen kulttiaseman arvoisesta Uudesta Fantasiasta, jota en ole aiemmin livenä nähnyt. Kehuttu K-X-P sen sijaan saattaa olla vähän turhankin koomailevaa. Ja Husky, oi, ihanuus.
Alkuillan mittaan kannattanee tarkistaa myös Tastebuddies-projektin etenemistä – onneksi Jufo designaa ensimmäisenä, joten se on helppo jättää huomioimatta.
Surfer Bloodilla on etukäteen arvioituna plakkarissa yksi Flow'n kovimmista biiseistä, eikä esikoinen ole muutenkaan tylsistyttänyt. Erittäin jees, toivon ma. Keikka saattaa jäädä vajaaksi, kun Owen Pallett on pakko nähdä myös – viimevuotinen Final Fantasy -missaus kalvaa vähän edelleen.
Flow'n jazz-osio kutistuu vuosi vuodelta, mutta taso on toki sitäkin huimempaa. Timo Lassy Orchestra José Jamesin kanssa on totutun laadukasta kamaa.
Seuraavaksi peräkkäin 'Sparksissa samassa järjestyksessä tulleet ruotsalaiset. Junipin groovet jatkavat Lassysta aika mukavan luonnollisesti ja Robynin toivoisin sitten jo vähän räjäyttävän fiilistä. Luin laatulehti Keskisuomalaisesta äskettäin Body talk pt. 1:n arvostelun, joka oli lievästi sanottuna huvittava – toivottavasti Siltasen Mikkokin sattuisi Flow'hun eksymään ja tästä vakuuttumaan. Itse odottelen artistia aika hurjasti. Tanssiversio Hang With Me -raidasta on aika ihku.
Lauantai-illan eksoottisin valinta lienee syyrialaisherra Omar Souleyman, joka tarjoaa joko ikimuistoisen kokemuksen – tai sen tapahtuman pakollisen kuriositeettiaktin niin järjestäjien kuin yleisönkin puolesta. Katsotaan.
Lauantain pääakti M.I.A.:n ja lempeyden parhaasti taitavan Beach Housen päällekkäinmeno harmittaa vähän. Oletettavasti jälkimmäiseen päädyn, pari kappaletta tulee ehkä ensimmäistäkin katseltua.
Major Lazer ei oikein inspaa, joten väliin saa ehkä hengähtää hetken – sitten takapihalle hannulelaurin pariin. Tanssii! Jori Hulkkosen Drum Man -projekti menee harmittavasti päälle.
Lazerista sooloilemalla jatkava Diplo tullee sekin skipattua ainakin enimmäkseen. Ilta taitaakin päättyä sitten Sleigh Bellsin käsittelyssä – joskaan en ole varma, onko täysi keikallinen minulle jo liikaa.
Sununtai
Päätöspäivän alkupaloina nautitaan Dinosauruxia. Kevätkeikka Telakalla miellytti, toivottavasti tämäkin.
Yona & Orkesteri Liikkuvat Pilvet tarjonnee leppoisan istuskeluvaiheen. Sunnuntaipäivät Flow'ssa ovat kyllä parhaimmillaan ihanuutta. Jossain vaiheessa olisi hauska katsastaa pyhätanssit – ehkä joku tietää paremmin päädynkö myös lattialle.
Suomirap kolahtelee harvakseltaan, mutta tänä kesänä Kemmuru on vihdoin omallekin kohdalleni osoittautunut aika oivaksi. Tikiksen Prince on yksi ehdottomia kesäraitoja 2010, pitänee nähdä siis.
Ricky-Tick Big Band on luonnollisesti taas aika parhautta. Leppoisa istuskeluvaihe pt. 2.
Ja sitten! The Radio Dept. on ollut uutukaisellaan yksi kuluvan vuoden lemppareitani, joten keikkaa odotan ihan hirveästi – varsinkin kun alkukesän Tavastia-mahdollisuus tuli passattua.
Konono N° 1 ehkä, Girls takuuvarmasti. Tytöt voisivat kyllä olla parhaimmillaan se tämän kesän kruunaus.
The xx tuli nähtyä Meltissä vajaasti, joten täällä tarjoutuva toinen tilaisuus on aika mainiointa. Erittäin siistiä.
Marina and the Diamonds viehätti alkuun parilla biisillään aika kovasti, mutta debyytti oli kokonaisuutena aika hömppää. Eikä yhtä kivalla tavalla kuin vaikka Ellie. Lempiraita I'm Not a Robot tekisi ainakin mieli nähdä.
Saksassa silkkaa magiaa tarjoillut Jónsi tuottaa kylmiä väreitä aika varmasti myös Suvilahdessa. Tällä keikalla on vaikutuksia.
Festarit päättävät Cariboun toimesta – eli oletettavasti aika miellyttävällä tavalla. Uutta levyä on tullut kuunneltua vähän hajanaisesti ja vanhempi materiaali on vierasta, mutta liippaa kokonaisuutena ainakin riittävän läheltä omaa teekuppiani.
Semmoiset. Ihan tajuton listahan tämä on, eli korkeat odotuksetkin on kielikuvana vähän alakantin puolella. Aika osuvasti edustamani, jo vähän absurdissa määrin vihattu hipsterosasto on saanut mainioimman kattauksen ja rytmipuolellakin löytyy. Aika kova into on päällä, ei voi muuta sanoa.
Neljä yötä enää! Nähdään Flow'ssa!
// Flow Festival 2010
// Printattava .pdf-aikataulu Flow'n sivuilla
5. elokuuta 2010
Flow-ennakko: 2007-2009
Flow'hun on aikaa reilun viikon verran ja jo nyt on selvää, että tulossa on ainakin lineupillisesti kaikkien aikojen kotimainen festari. Kun järjestelyiden toimivuuteen voi kolmen aiemman festarin perusteella luottaa ja puitteetkin ovat aika ihkut, ovat odotukset aika korkealla.
Etkoillaan tänään viidellä plus yhdellä pakahduttavimmilla Flow-elämyksellä tähän saakka.
5. Crystal Castles - Crimewave (2008)
Ikävät myöhästelytkään eivät haitanneet, kun lopputuloksena oli intensiivisin keikka ikinä.
4. Vampire Weekend - M79 (2009)
Pienoisen pettymysvuoden ehdottomin huippuhetki. Muut isot onnistujat olivat odotetusti Ladyhawke ja Lily Allen, mutta edellisvuosien tenhoon ei viimeksi ihan ylletty.
3. Architecture in Helsinki - Heart It Races (2007)
Hetki, jolloin löysin itseni indiepopista ja ihmisenä.
2. Kings of Convenience - I Don't Know What I Can Save You From (2008)
Maagisin keikka ikinä, auringonlasku ja yleisön reaktiot alun eri vaiheissa – ihh.
1. Cut Copy - Out There on the Ice (2008)
En ole ikinä hyppinyt yhtä paljon. Upeutta potenssiin kymmenen.
+ Cut Chemist - the Garden (2007)
Vangitseva keikka niin katsottuna kuin kuultunakin. Tietyllä tapaa myös hellien jäähyväisten jättö kokonaiselle genrelle, joskin tapailemme edelleen epäsäännöllisesti.
Huomenna vilkuillaan sitten läpi kiinnostavimmat esiintyjät tulevilta festeiltä. Varaudu siis megapostaukseen!
// Flow Festival
// Flow 2009
// Flow 2008
// Flow 2007
Etkoillaan tänään viidellä plus yhdellä pakahduttavimmilla Flow-elämyksellä tähän saakka.
5. Crystal Castles - Crimewave (2008)
Ikävät myöhästelytkään eivät haitanneet, kun lopputuloksena oli intensiivisin keikka ikinä.
4. Vampire Weekend - M79 (2009)
Pienoisen pettymysvuoden ehdottomin huippuhetki. Muut isot onnistujat olivat odotetusti Ladyhawke ja Lily Allen, mutta edellisvuosien tenhoon ei viimeksi ihan ylletty.
3. Architecture in Helsinki - Heart It Races (2007)
Hetki, jolloin löysin itseni indiepopista ja ihmisenä.
2. Kings of Convenience - I Don't Know What I Can Save You From (2008)
Maagisin keikka ikinä, auringonlasku ja yleisön reaktiot alun eri vaiheissa – ihh.
1. Cut Copy - Out There on the Ice (2008)
En ole ikinä hyppinyt yhtä paljon. Upeutta potenssiin kymmenen.
+ Cut Chemist - the Garden (2007)
Vangitseva keikka niin katsottuna kuin kuultunakin. Tietyllä tapaa myös hellien jäähyväisten jättö kokonaiselle genrelle, joskin tapailemme edelleen epäsäännöllisesti.
Huomenna vilkuillaan sitten läpi kiinnostavimmat esiintyjät tulevilta festeiltä. Varaudu siis megapostaukseen!
// Flow Festival
// Flow 2009
// Flow 2008
// Flow 2007
4. elokuuta 2010
Keskiviikko: Robyn
Varovainen etkoilu Flow'n Ruotsi-osostolla jatkukoon tänäänkin.
Robynin Body Talk -trilogian ykkösosa on herättänyt laajalti mielenkiintoa ja kerännyt kehuja, mutta mennyt ennen eilistä itselläni kokonaisuutena vähän ohi. Kun viimein sain levyyn perehdyttyä vähän tarkemmin, oli aika hauskaa huomata, että julkaisun kahdeksasta biisistä jopa viisi oli tullut aiemmin vastaan – ja kolahdellut aika huolella. Niinpä yleisarvosanaa ei tarvitse hirveän kauaa miettiä.
Sopivasti junnaavan Don't Fucking Tell Me What to Do -introilun jälkeen starttaavaa viiden biisin rautaista, osin toteutunuttakin hittipotentiaalia ei voi kuin kumarrella. Aloittava Fembot on ollut yksi kesän lempiraitojani; mielettömät osiot ja erityisesti kertsi kolahtaa. Lujaa.
Suoraviivaisempi Dancing on My Own on tyyliltään ja symppisnyyhkyilyteemaltaan aika lailla yksi yhteen postauksen jälkiruokabiisin kanssa, mutta toimii itsekin ihan loistavasti. Tyylikästä.
Iisaileva Cry When You Get Older miellyttää myös, mutta Diplon tuottama Dancehall Queen on taas varsinainen pankinräjäyttäjä.
Röyksopp-kollaboraatio None of Dem venähtää vähän, mutta iskee silti – niinkuin joka ikinen (kundi hikinen) norjalaisparin tuotos. Päättävät Hang With Me ja Jag Vet en Dejlig Rosa nätteilevät ihan mukavasti. Vähän vajaamittaisenakin ensimmäinen BT on silkkaa kultaa – enkä osaa oikein kiistää Last.fm:n shoutbox-kommentteja: "part 2 is gonna make me poop myself".
Toinen omalla Konichiwa-labelilla julkaistu albumi on siis erittäin suositeltava – ja kun kompakteista paketeista muutenkin aina tykkään, tullee uutta Robynia poimittua soittolistalle mukavan tiuhaan tahtiin.
Nappaillaanpa loppuun vielä sitä vanhempaa tuotantoa. Debyytin ysäriklassikko Show Me Love on pehmoilussaan edelleen aika erittäin mukavaa – ja ihan mainiota olisi saada tämä Suvilahdessa kuulla. Saapa nähdä kuitenkin, onko biisi lakaistu jo maton alle.
Edellinen sweet collab norjalaispoikien kanssa, the Girl and the Robot oli mannaa taivaasta – kuten tuo viime vuonna alati hehkuttamani Junior ylipäänsä. Seuraava Senior on luvassa tosiaan syksyllä, mutta en tiedä kuullaanko sillä Robynia. Toivottavasti.
Ja loppuun se kaikkien aikojen kovis. Kleerupin kanssa värkätty With Every Heartbeat on ihan eniten kylmiä väreitä aiheuttava biisi – ja uuden hienon albuminkin jälkeen ainakin omalla kohdallani edelleen se tuotannon kirkkain helmi.
Kyyneleet silmiin ja tanssilattialle, ihh.
{ In short: Another Swede boosting this year's Flow; Robyn put out a wonderful first album of her Body Talk -trilogy in June. With Every Heartbeat from a few years back remains as the all-time favourite track, though. A great gig for sure! }
// Robyn MySpacessa
// Body Talk pt. 1 -albumi Spotifyssa
Robynin Body Talk -trilogian ykkösosa on herättänyt laajalti mielenkiintoa ja kerännyt kehuja, mutta mennyt ennen eilistä itselläni kokonaisuutena vähän ohi. Kun viimein sain levyyn perehdyttyä vähän tarkemmin, oli aika hauskaa huomata, että julkaisun kahdeksasta biisistä jopa viisi oli tullut aiemmin vastaan – ja kolahdellut aika huolella. Niinpä yleisarvosanaa ei tarvitse hirveän kauaa miettiä.
Sopivasti junnaavan Don't Fucking Tell Me What to Do -introilun jälkeen starttaavaa viiden biisin rautaista, osin toteutunuttakin hittipotentiaalia ei voi kuin kumarrella. Aloittava Fembot on ollut yksi kesän lempiraitojani; mielettömät osiot ja erityisesti kertsi kolahtaa. Lujaa.
Suoraviivaisempi Dancing on My Own on tyyliltään ja symppisnyyhkyilyteemaltaan aika lailla yksi yhteen postauksen jälkiruokabiisin kanssa, mutta toimii itsekin ihan loistavasti. Tyylikästä.
Iisaileva Cry When You Get Older miellyttää myös, mutta Diplon tuottama Dancehall Queen on taas varsinainen pankinräjäyttäjä.
Röyksopp-kollaboraatio None of Dem venähtää vähän, mutta iskee silti – niinkuin joka ikinen (kundi hikinen) norjalaisparin tuotos. Päättävät Hang With Me ja Jag Vet en Dejlig Rosa nätteilevät ihan mukavasti. Vähän vajaamittaisenakin ensimmäinen BT on silkkaa kultaa – enkä osaa oikein kiistää Last.fm:n shoutbox-kommentteja: "part 2 is gonna make me poop myself".
Toinen omalla Konichiwa-labelilla julkaistu albumi on siis erittäin suositeltava – ja kun kompakteista paketeista muutenkin aina tykkään, tullee uutta Robynia poimittua soittolistalle mukavan tiuhaan tahtiin.
Nappaillaanpa loppuun vielä sitä vanhempaa tuotantoa. Debyytin ysäriklassikko Show Me Love on pehmoilussaan edelleen aika erittäin mukavaa – ja ihan mainiota olisi saada tämä Suvilahdessa kuulla. Saapa nähdä kuitenkin, onko biisi lakaistu jo maton alle.
Edellinen sweet collab norjalaispoikien kanssa, the Girl and the Robot oli mannaa taivaasta – kuten tuo viime vuonna alati hehkuttamani Junior ylipäänsä. Seuraava Senior on luvassa tosiaan syksyllä, mutta en tiedä kuullaanko sillä Robynia. Toivottavasti.
Ja loppuun se kaikkien aikojen kovis. Kleerupin kanssa värkätty With Every Heartbeat on ihan eniten kylmiä väreitä aiheuttava biisi – ja uuden hienon albuminkin jälkeen ainakin omalla kohdallani edelleen se tuotannon kirkkain helmi.
Kyyneleet silmiin ja tanssilattialle, ihh.
{ In short: Another Swede boosting this year's Flow; Robyn put out a wonderful first album of her Body Talk -trilogy in June. With Every Heartbeat from a few years back remains as the all-time favourite track, though. A great gig for sure! }
// Robyn MySpacessa
// Body Talk pt. 1 -albumi Spotifyssa
3. elokuuta 2010
Tiistai: Junip
Flow-ennakot saavat odottaa vielä pari päivää, mutta kuunnellaan etukäteen jo vähän Junipia. Mainion José Gonzálezin johtama yhtye on hiipinyt omaan tajuntaani enemmän tai vähemmän vaivihkaa – pari kuukautta sitten julkaistun Rope and Summit -ep:n raidat ovat soineet taustalla monesti, mutta keskittymään pakottamatta.
Gonzálezin ääni on arvatenkin se elementti, joka nostaa Junip-kappaleet keskivertogrooveja ylemmäksi. Sovitukset toimivat kuitenkin myös aika ilahduttavasti ja ep pitää odotettuakin paremmin otteessaan. Samaisten festarien Broken Bellshän tästä tulee vähän mieleen, eikös?
Viime viikolla julkaistu Always-single on yhtyettä ja keulakuvaansa parhaimmillaan. Hieno alustus syyskuussa ilmestyvälle, ensimmäiselle täyspitkälle. Rytmi- ja melodiailottelu ajaa juuri niin villiksi, kuin olettaa sopiikin.
Vuoden '04 Black Refuge -ep pitänee jossain vaiheessa kuulostella myös.
Napataanpa loppuun vielä Joséa yksinään. Täydelliset Teardrop- ja Heartbeats-coverit lienevät kaikille tuttuja, mutta Killing for Love Andreas Nilssonin mainiolla videolla voisi olla vieraaampi.
Ah.
Eilen televisiosta tullut V for Vendetta oli ihan mahtava – jälleen kerran. Ei-sarjisharrastajana en ole alkuperäisteokseen tutustunut ja FB-seinät näyttivätkin olevan eilen taas täynnä innostuneita statuksia ja lyttääviä kommentteja. Omalla kohdallani leffa kuitenkin toimii siis erinomaisesti. Dystopiat ylipäänsä iskevät aina, visuaalisuus on lumoavaa, näyttelijät toimivat (Natalie on kaljuna erityisen ihh, Stephen alati yhtä mainio ja Coupling-Patrickin bongaus lämmittää aina), tyylikkäästä toiminnasta tykkään ja elokuvan loppukohtaus on mitä upein. Pidän jotenkin hirveästi totalitarismin ja jopa fasismin visuaalisuudesta, mikä herättää aina vähän kummastelua – ja tällaisen tarinan puitteina parempia elementtejä en tiedä. Huima elokuva siis.
{ In short: José González has a magic touch – whether it's him going solo or reviving Junip. A true must-see at this year's Flow Festival. Also V for Vendetta proved yet again to be just brilliant. }
// Junip MySpacessa
// Rope and Summit -ep Spotifyssa
// José González MySpacessa
Gonzálezin ääni on arvatenkin se elementti, joka nostaa Junip-kappaleet keskivertogrooveja ylemmäksi. Sovitukset toimivat kuitenkin myös aika ilahduttavasti ja ep pitää odotettuakin paremmin otteessaan. Samaisten festarien Broken Bellshän tästä tulee vähän mieleen, eikös?
Viime viikolla julkaistu Always-single on yhtyettä ja keulakuvaansa parhaimmillaan. Hieno alustus syyskuussa ilmestyvälle, ensimmäiselle täyspitkälle. Rytmi- ja melodiailottelu ajaa juuri niin villiksi, kuin olettaa sopiikin.
Vuoden '04 Black Refuge -ep pitänee jossain vaiheessa kuulostella myös.
Napataanpa loppuun vielä Joséa yksinään. Täydelliset Teardrop- ja Heartbeats-coverit lienevät kaikille tuttuja, mutta Killing for Love Andreas Nilssonin mainiolla videolla voisi olla vieraaampi.
Ah.
Eilen televisiosta tullut V for Vendetta oli ihan mahtava – jälleen kerran. Ei-sarjisharrastajana en ole alkuperäisteokseen tutustunut ja FB-seinät näyttivätkin olevan eilen taas täynnä innostuneita statuksia ja lyttääviä kommentteja. Omalla kohdallani leffa kuitenkin toimii siis erinomaisesti. Dystopiat ylipäänsä iskevät aina, visuaalisuus on lumoavaa, näyttelijät toimivat (Natalie on kaljuna erityisen ihh, Stephen alati yhtä mainio ja Coupling-Patrickin bongaus lämmittää aina), tyylikkäästä toiminnasta tykkään ja elokuvan loppukohtaus on mitä upein. Pidän jotenkin hirveästi totalitarismin ja jopa fasismin visuaalisuudesta, mikä herättää aina vähän kummastelua – ja tällaisen tarinan puitteina parempia elementtejä en tiedä. Huima elokuva siis.
{ In short: José González has a magic touch – whether it's him going solo or reviving Junip. A true must-see at this year's Flow Festival. Also V for Vendetta proved yet again to be just brilliant. }
// Junip MySpacessa
// Rope and Summit -ep Spotifyssa
// José González MySpacessa
2. elokuuta 2010
Maanantai: Still Corners
Tuplapaprika-punasipuli-salottisipuli-pinaatti-mozzarella-extrajuusto -piirakka uunissa, nam! Paistumista odotellessa voisi napata esiin taas yhden kehumisen arvoisen yhtyeen.
Lontoolainen Still Corners yhdistelee tummia sävyjä herkkäilyvokaaleihin ja paikoin kirkkaampiin melodioihin. Lopputulos ihastuttaa useaan otteeseen, eikä olisi välttämättä huonoin musiikkivalinta elokuun pimeneviin iltoihin.
Don't Fall in Love / Wish -seiska tulee ulos elokuun kahdeskymmenes päivä, the Great Pop Supplement -pikkulafkan toimesta. Synkkispojat- ja tytöt pistää ostoslistalleen. Endless Summer löytyy puolestaan mainion Fierce Panda -labelin Gruff Trade -kokoelmalta.
History of Love keinuu ihanasti – kuin kaamoskauden Camera Obscura. Melkoisen koukuttava biisi. French Kissin hämyilevään rytmisikermään voisi samoin upota vaikka yhdeksi yöksi.
Ehkäpä näin vielä käykin.
Erittäin siistiä. Tyktyk.
{ In short: Still Corners brings us pretty much the sweetest, darkest and coolest shoegazing indie there is. Love it. }
// Still Corners MySpacessa
Lontoolainen Still Corners yhdistelee tummia sävyjä herkkäilyvokaaleihin ja paikoin kirkkaampiin melodioihin. Lopputulos ihastuttaa useaan otteeseen, eikä olisi välttämättä huonoin musiikkivalinta elokuun pimeneviin iltoihin.
Don't Fall in Love / Wish -seiska tulee ulos elokuun kahdeskymmenes päivä, the Great Pop Supplement -pikkulafkan toimesta. Synkkispojat- ja tytöt pistää ostoslistalleen. Endless Summer löytyy puolestaan mainion Fierce Panda -labelin Gruff Trade -kokoelmalta.
History of Love keinuu ihanasti – kuin kaamoskauden Camera Obscura. Melkoisen koukuttava biisi. French Kissin hämyilevään rytmisikermään voisi samoin upota vaikka yhdeksi yöksi.
Ehkäpä näin vielä käykin.
Erittäin siistiä. Tyktyk.
{ In short: Still Corners brings us pretty much the sweetest, darkest and coolest shoegazing indie there is. Love it. }
// Still Corners MySpacessa
1. elokuuta 2010
Sunnuntai: Kalle J
Yksi kivoimmista jutuista musiikkiblogin kirjoittamisessa on pienten juttujen löytäminen. Semmoisten, joista ehkä kukaan muu ei ole vielä kuullut ja joista ei ehkä isompia koskaan tulekaan. Vaikken mikään blogosfäärin Magalhães olekaan, kysytään minulta aika monesti sitä, mistä hyviä pieniä juttuja löydän. Vastaus on aika simppeli – kun löytää yhden hyvän jutun, löytää yleensä monta.
Tämänpäiväiseen tuttavuuteen, ruotsalaiseen Kalle J:hin törmäsin eilisen Craft Spellsin kautta. Jo ihastelemieni FB-päivitysten joukossa oli Vingslagin video "one of my influences" -tekstillä varustettuna – välitön pakkotsekkaus siis.
Vaikkei vaikutetta nyt sinänsä ihan hirveän suoraan voikaan kuulla, lumosi Kalle J jo ensimmäisillä tahdeillaan. Vähän sitä viime vuosien täydellisintä ruotsalaisen elektronisen musiikin henkeä aavistuksen suoraviivaisempaan suuntaan vedettynä – toimii. Astetta tiukempi Bgit ei ole huono veisu sekään.
Ja When You See Me on viimeistään se raita, jolla lankeaa loveen. Oj oj oj!
Pienissä jutuissa on monesti vain se vika, että tulevista julkaisuista ei löydy juuri spekulaatiota, keikkoja ei ole lähimaille todennäköisesti tulossa ja ylipäinen aktiivisuuskin on kysymysmerkillä varustettava. Toivottavasti Kallesta joskus jotain vielä kuullaan – jos eivät muut tahot laita seiskaa pian ulos, niin pitää ottaa varmaan itse yhteyttä. Lienee ilmeistä, että yksi vetoava piirre artistissa on sen nimi. Kalle J, siis ihh!
Öh, ennen tekstin julkaisua huomasin biisien olevan jo vähän iäkkäämpiä – vuosilta 2007 ja 2008. Kun materiaali kuulostaa kuitenkin yhä mukavan tuoreelta, niin mennään sitten sunnuntaina vähän jälkijunassa. Ei se väärin ole.
Se siitä Magalhãesista nyt kuitenkin.
// Kalle J MySpacessa
Tämänpäiväiseen tuttavuuteen, ruotsalaiseen Kalle J:hin törmäsin eilisen Craft Spellsin kautta. Jo ihastelemieni FB-päivitysten joukossa oli Vingslagin video "one of my influences" -tekstillä varustettuna – välitön pakkotsekkaus siis.
Vaikkei vaikutetta nyt sinänsä ihan hirveän suoraan voikaan kuulla, lumosi Kalle J jo ensimmäisillä tahdeillaan. Vähän sitä viime vuosien täydellisintä ruotsalaisen elektronisen musiikin henkeä aavistuksen suoraviivaisempaan suuntaan vedettynä – toimii. Astetta tiukempi Bgit ei ole huono veisu sekään.
Ja When You See Me on viimeistään se raita, jolla lankeaa loveen. Oj oj oj!
Pienissä jutuissa on monesti vain se vika, että tulevista julkaisuista ei löydy juuri spekulaatiota, keikkoja ei ole lähimaille todennäköisesti tulossa ja ylipäinen aktiivisuuskin on kysymysmerkillä varustettava. Toivottavasti Kallesta joskus jotain vielä kuullaan – jos eivät muut tahot laita seiskaa pian ulos, niin pitää ottaa varmaan itse yhteyttä. Lienee ilmeistä, että yksi vetoava piirre artistissa on sen nimi. Kalle J, siis ihh!
Öh, ennen tekstin julkaisua huomasin biisien olevan jo vähän iäkkäämpiä – vuosilta 2007 ja 2008. Kun materiaali kuulostaa kuitenkin yhä mukavan tuoreelta, niin mennään sitten sunnuntaina vähän jälkijunassa. Ei se väärin ole.
Se siitä Magalhãesista nyt kuitenkin.
// Kalle J MySpacessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)