Maanantai: Euroviisukertaus

Viikonpäivistä ei ole edelleenkään juuri tietoa, kun otsikkoa kirjoitellessakin piti miettiä että mikäs alkuun laitetaan. Tänään jäi taakse sekä Petäjävesi että Mänttä-Vilppula, joskin ensimmäiseen palannen taas tulevaksi viikonlopuksi. Vastaavanlaista akkujenlatauspaikkaa kun ei kantakodin rinnalla ole.

Sitä paitsi minäkuvakontrastit olivat tänään taas herkullisimmillaan; toisaalta luennoin pukusedille ainakin jonkinasteista asiantuntijuutta tihkuen – ja toisaalta saan vanhemmilta jätskin lisäksi Aku Ankan taskukirjan ja tiikerikakkua koti-illan iloiksi. Molemmissa rooleissa lienen aika lailla paikallaan.

No mutta. Euroviisuthan vahtailtiin läpi jo lauantaina, mutta kertailu jäi täällä tekemättä. Vaikka moderneihin viisuihin en tosiaan samanlaisella musiikillisella intohimolla osaa suhtautua kuin niihin aiemmin postailemiini retroihin, osoittautui tämänvuotinen finaali oikein kelvolliseksi. Melkein parinkymmenen korvamadon joukossa oli useampia kappaleita, jotka hymyilyttivät – hyvyydellään. Hyvässä euroviisukappaleessa ei ole taidetta eikä ainakaan huumoria, mutta kivuutta sitten siitäkin edestä. Ainakin alla olevissa olikin, eikä suomalaisia kisaajia tullut ikävä.

Lempparini voitti. Saksalaisen Lenan Satellite oli ykkössuosikki heti ensikuulemalta, ja vaikka lavashow stailauksineen tuntui olevan vähän harhalauottu, oli voittaja pirtein tuttavuus pitkään aikaan. Sekä biisi että artisti.



Kovasti tykästyin myös erityisesti lyriikoiltaan astetta kornimpaan duettoon, jonka Romanian norjalaisvahvisteinen Paula Seling & Ovi -kaksikko veti. Toimi!



Moldovalaisen Sunstroke Projectin ja Olia Tiran kollaboraatio vaati useamman kuuntelukerran, mutta supersimppelin saksofoniriffinsä myötä pääni kääntyi. Ja notkui. Ja silleen. Alku on kyllä edelleen aika hyi hitto.



Alkuerien lemppari, Viron Malcolm Lincoln olisi ansainnut korkeamman sijoituksen. Epäviisumainen kappale ei pärjännyt, mutta voi jäädä hyvinkin jatkokuunteluille.



Nyt sitä tiikerikakkua!

Oodi suorille sanoille

Pidän suoraan sanomista aika korkeassa arvossa, vaikken taitoa kovin hyvin itse hallitsekaan. En välitöntä palautetta kuule kovinkaan monelta ihmiseltä, kun en montaa niin lähelle päästettyä henkilöä elämässäni omista. Ne muutamat sanovatkin sitten osuvimmin – oli kyse sitten kummasta nykyelämäni perusprinsiipistä tahansa; töistä tai ihmissuhteista.

Ennen tätä päivää kuulin viimeksi totuuden rippeitä tammikuun 22. päivä. Silleen aika osuvasti. Sitä ennen ehti joku järkyttämään itsesäälini ja -keskeisyyteni alttareita hiukan ennen joulua.

Joka kerta ovat kaikki olleet oikeassa – tarkkanäköisyytensä ja nostaradamusointinsa huomioon ottaen jopa pelottavan.

Olisi helppoa nostaa kädet pystyyn, vetää peitto pään päälle ja valittaa elämää vaikeaksi, mutta kun eihän tämä minun takki auki surffailuni mitään vaikeaa ole. Eikä ainakaan pitäisi yrittää joka vaiheessa tehdä parhaista asioistakin hankalia.

Siispä suorille sanoille se osuvin oodi.

Perjantai: Morcheeba

Taisin olla viisi vuotta sitten aikuisempi kuin mitä olen nykyään.

Semmoinen olo tuli ainakin, kun kokeilin uutta Morcheebaa. Tykkäilin yhtyeestä kovasti joskus entisessä elämässäni, kun kaikki muukin triphop-suuntaisuus oli enemmän kuin paikallaan.



Nyt joku on kuitenkin muuttunut. Uusi irroitus Even Though on vähän pliisu, mutta vanhemmatkaan raidat eivät ota retroilukuuntelussa oikein tulta alleen. Trigger Hippien, the Sean ja World Looking Inin pikakelailut vahvistavat fiilistä. Alkaako pehmoilunujazztriphop kuulostaa vuosikymmenen jälkeen jo korostetun väsähtäneeltä – vai podenko taas vaihteeksi jotain ikäkriisiä, jonka taustabiisien on pakko ROKATA? Kumpi on kasvanut, Morcheeba vai minä?

Ehkäpä hektinen työviikko odottaa kuuluvansa myös musiikkipoiminnoissa – ja olo Morcheebaa kuunnellessa on kuin 33 rpm:ään pakotetulla seiskatuumalla. Niinku.

Onneksi vähemmän tyylipuhdas Rome Wasn't Built in a Day soljuu edelleen yhtä oivasti kuin silloin joskus.



Takana Pälkäne, Sastamala ja Parkano. Edessä Hämeenkyrö, Jyväskylä, Petäjävesi, Mänttä, Akaa ja Orivesi. Maakuntamatkailua to the max.

// Morcheeba MySpacessa

Torstai: Tokyo Police Club

Klubit on siistejä. Two Door Cinema Club, Bombay Bicycle Club, New Young Pony Club, Club 8... Ja tietysti Klubi.

Ja tietysti Tokyo Police Club.

Kyttäkerhon aiempi tuotanto on tuttua lähinnä muutamien yksittäisten biisien verran, eikä yhtyeen indierokittelu ole mitenkään ihan lähtemätöntä vaikutusta tehnyt. Peruskivaa kaahailua kuitenkin.



Uutuussingle Breakneck Speed kuitenkin hiipii korva-asukkaaksi ihanan salakavalasti. Kanukkiyhtyeen parin viikon kuluttua ilmestyvää Champ-pitkäsoittoa voisikin siis odotella ihan innolla.



Jos esimerkiksi the Shins kuulostaa useimmiten liian tylsältä, en ole luonnollisestikaan enää ystäväsi – mutta suosittelen silti koittamaan Tokyo Police Clubia.

--

Day 20 - A song that you listen to when you're angry
David Bowie - Life on Mars?

Vaikka en luonteeltani olekaan ihan niin happy-go-lucky kuin monesti haluaisin, on viha minulle melkoisen vieras tunne. Ihan puhdas tunne siis – ei se Facebookin kommenttikenttään kirjoitettu VIHAAN.

Mutta jos nyt tästä oikeasti suuttuisin, niin mitä pitäisi pistää taustalle soimaan? Jotain rauhoittavaa – vai jotain entisestäänkin adrenaliinia irroittavaa? Kiukun hetkellä pienetkin jutut tuppaavat ärsyttämään, joten aika iisillä meiningillä tulisi luovia.

Takuuvarma rauhoittumisbiisi voisi löytyä siis vaikkapa klassiko-osastolta. David Bowien sopivassa suhteessa sovituksessaan kevyttä ja raskautta (eh) yhdistelevä Life on Mars? toimisi uskoakseni melkoisen sopivasti. Ainakin useamman kerran olen sitä pahaan oloon veivannut.

Sen jälkeen olo on aina vähän parempi.



--
S Club 7 meinasi unohtua. Vitsit että tykkäsin siitä sarjasta joskus.

Keskiviikko: the School

Koulua on ikävä. Oikeastaan mitä alemmille opintovuosille, sitä enemmän.

Yliopistoilua ajattelin aika aktiivisesti ei-niin-kiireisen alkukevään aikaan ja TTVO:lle voisi mennä taas napsimaan muutamia kivoja kursseja. Töissä olen taitellut yhden tamperelaisen lukion vuosikertomusta ja opinahjo on onnistunut lumoamaan tarjonnallaan. Toisaalta Petäjäveden lukio oli ehkä mainiointa löysäilyä ikinä, vaikka hullun määrän kursseja tahkosinkin. Yläasteen ruotsintunneille olisi niiiin kiva palata – ja ala-aste, herranjestas! Oi, sinne!

Vaikka kertaus onkin opintojen äiti, on ihan kivaa olla hetken aikaa valmistunutkin. Ja koulukaihoa voi ainakin koittaa paikkailla yhtyeellä nimeltä the School.



Walesista tulee siis näemmä jotain muutakin kuin Tom Jones ja Manic Street Preachers – ei sillä, että kummassakaan mitään vikaa olisi. Ainakin nykyisiin tasoihinsa nähden the School pieksee silti molemmat, sopivan pehmeästi toki – tween asialla taas kun ollaan.



Täydellisen ihana Let It Slip ilmaantui verkkoon jo pari vuotta sitten, mutta yhtyeen debyyttipitkäsoitto, kyseisenkin raidan sisältävä Loveless Unbeliever ilmestyi Elefantin toimesta vasta kuluvan vuoden maaliskuussa. Levyä en ole vielä löytänyt kokonaisuudessaan kuultavaksi, mutta yksittäiset raidat ovat vakuuttaneet.

All I Wanna Do on taas yksi lisä aina yhtä takuuvarmaan pum pu-pum tsshh -kategoriaan.



Jos B&S-, CO- ja BB-akseli on kolahtanut, voi the Schoolia suositella aika varauksetta. Let It Slip on vähintäänkin hyvän mielen takuutuoja.

--

Day 19 - A song from your favorite album
Camera Obscura - Lloyd, I'm Ready to Be Heartbroken

Yllättäen lempialbumin poiminta onkin haastavampaa kuin bändisellaisen. Etenkään, kun en nyt viitsisi useampia saman yhtyeen tuotoksia kerätä listalle – niinpä pois tippuvat vaikkapa käsittämättömän tärkeät Oh, Inverted World, the Queen Is Dead ja If You're Feeling Sinister.

Kuunnelluimpien levyjeni listastakaan ei ole oikein apua. Kärjen tuntumaa selaillessa yksikään ei tunnu herättävän lempialbumikipinöitä. Summertime! ehkä, mutta eihän se mikään albumi ole. Tarkkana nyt!

Tiedä sitten vaikuttaako poimintaan lopulta the School -alustus, mutta poiminpas nyt kuitenkin lempilevykseni jo viitatun Camera Obscuran Let's Get Out of This Country -levyn. Yhtyettä olen jaellut täälläkin jo useaan otteeseen, mutta se kaikkien aikojen ykkösraita ja twee-anthem Lloyd, I'm Ready to Be Heartbroken on vielä linkkailematta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Ekoilla kuuntelukerroilla loppualbumi tahtoi jäädä huikean avausraidan varjoon, mutta sittemmin kokonaisuudesta olen ruvennut tykkäilemään aina vaan enemmän. Eka on kuitenkin itse maagisuus.

Lisäksi maailman ihanin musiikkivideo, jonka olen saattanut katsoa puhki.

Ehkä kerran vielä.



--

// the School MySpacessa

Tiistai: Euroviisuja

Euroviisut on aika parasta. Vaikkei nykyaikaisten kisojen musiikki yleensä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta mitään suosikkikamaa olekaan, en voi kuin hämmästyä joka kerta siitä, kuinka hyvin yksittäiset biisit juurtuvat mieleen vain muutamalla kuuntelulla.

Yhtään finaalia en ole missannut sitten lapsuuden. Vähältä piti pari vuotta sitten Tokiossa reissaillessa, mutta silloinkin kokoonnuimme aamuyöstä hotellihuoneeseen katsomaan läppärin näytöltä Ylen streamia. Aijai!

Tämänvuotisiin kisailijoihin en ole vielä oikeastaan tutustunut. Napataanpa esille kuitenkin muutamia vanhempia suosikkeja.

Sandie Shaw - Puppet on a String (1967)



Sandiestahan se Morrisseykin tykkää, mikseipäs siis mekin? Löytyypäs myös vinyylinä hyllystäni, ah!

France Gall - Poupée de Cire, poupée de Son (1965)



Serge Gainsbourgin sävellys ja sanoitus. Belle and Sebastianin cover on muuten parhautta!

Brotherhood of Man - Save Your Kisses for Me (1976)



Séverine - un Banc, un Arbre, une Rue (1971)



Carola-coverin ylivertaisuutta olen hehkuttanut ennenkin, mutta on se tämäkin vaan aikamoinen.

Fredi & Friends - Pump-Pump (1976)



Monica Aspelund - Lapponia (1977)



Campista en piittaa, nämä ovat lauluina oikeasti vaan älyttömän kovia. Siispä fanittelu jatkukoon.

Löytyykö muita viisudiggailijoita?

PS. Oih, unohdin kokonaan Brainstormin My Star -poploistokkuuden vuodelta 2000. Tuo kolahti silloin aika kovaa.

Maanantai: Mathemagic

Sosiaalisen median guruilusta ja Pälkäneestä toipuessa, Lostin finaalin latautumista odotellessa on hetki aikaa raapustaa jotain.

Chillwaveilua on perinteisesti – eli jo kaksi kertaa – esitelty torstaisin, mutta tämän päivän löytöä en malta jättää odottamaan. Vähän hektiseen mielentilaan sopivasti kontrastia luova Mathemagic kun iskee maanantai-iltaankin aika mukavasti.



Paper Bag Recordsin julkaisemalla s/t-ep:llä torontolaiskolmikko yhdistelee gazeiluunsa ehkä aavistuksen Animal Collectiveakin – vähän hillitymmin, tosin. Toimii kivasti. Ei maailmaa mullistava ep, mutta vähän taustamusiikkimaisuudessaan ainakin vallan pätevää äänitapetointia.

--

Day 18 - A song that you wish you heard on the radio
Fu-Tourist - Remedy

Vastaukseksi sopisi tälläkin kertaa Teenage Kicks – ainahan sitä haluaisi huomata olevan jo perjantai-iltapäivä. Toinen vaihtoehto olisi luonnollisesti joku oma kappale, mutta otetaanpas nyt kuitenkin edes vähän realistisesti tämäkin.

Vuonna '02, kun Jori Sjöroos eli Sjöroosin Jori ei ollut vielä Magenta Skycoden ja PMMP:n myötä Suomen siistein tyyppi, oli tyypillä juttu nimeltä Fu-Tourist. Sooloprojektin The Universe Is for Us -albumi taisi kiinnostaa ja kuulua lähinnä King Kong of the Dancefloor -biisin verran, mutta Anttilan alelaareissa parilla eurolla pyörineeltä lätyltä löytyi muutama muukin oiva raita.

Ja yksi ihan paras. Oikeasti ihanin ikinä.

Remedy on Daft Punkin Discovery-albumin ohella aika lailla täydellisintä tanssimusiikkia – ja nimenomaiset vaikutteet kuuluvatkin selvästi. Raita, albumi ja projekti eivät saaneet koskaan ansaitsemaansa huomiota. Ehkäpä yksi sopivaan kohtaan täsmätty radiosoitto voisi tehdä tästä astetta kultimman?

Sen ainakin sanon, että jos tässä joskus pääsen taas jonkinasteista indiediskoilua järjestämään, soi Remedy siellä ihan takuuvarmasti. Vaikkei kukaan tanssisikaan.

Paitsi meikä. Tuuk sääki?



--

Oah, nälkä. Vähänkö syön kohta makaroooonia.

// Mathemagic MySpacessa
// Mathemagic-ep Sptofyssa

Indiaanikesästartti

Inkkarit menivät eilen taas ihan mukavasti. Väkeä oli tosin paikalla viime aikoihin nähden poikkeuksellisen vähän, liekö viimeinen hellepäivä pitänyt ihmiset mieluummin puistoissa. Yksi mp3 ei suostunut toimimaan ja piuhojen kanssa oli vähän ongelmia, joten soitto katkeili pariin otteeseen – mutta muuten pyörittely kulki jo totutun kivasti.

Eilisen setti (+ vähän vajaa Spotify-listaus):

Here We Go Magic - Only Pieces
Jens Lekman - Maple Leaves
the National - Conversation 16
the Cure - 10:15 Saturday Night (vähän etuajassa, hih)
the Charlatans - Here Comes a Soul Saver
Belle & Sebastian - I Know Where the Summer Goes
the Stone Roses - This Is the One
Duran Duran - Hungry Like the Wolf
Pop Levi - Blue Honey

Kraftwerk - Spacelab
the Hues Corporation - Telegram of Love
Blondie - Heart of Glass
the Go! Team - Doing It Right
Michael Jackson - P.Y.T. (Pretty Young Thing)
Marvin Gaye - What's Happening Brother
Prince - Little Red Corvette
10.000 Maniacs - the Lion's Share
Tanlines - Real Life
Air - How Does It Make You Feel?
Aphilas - Remain Solid
Javelin - Vibrationz
Toro y Moi - Low Shoulders
NewIslands - Out of Time
Madonna - Material Girl
Siouxsie and the Banshees - Hong Kong Garden
Joy Division - Disorder

Zebra and Snake - We Never Go
Bye Bye Bicycle - Haby Bay
Hockey - Learn to Lose
Miike Snow - Song for No One
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
Phoenix - Lasso
Hot Chip - I Feel Better
Two Door Cinema Club - Undercover Martyn
Avi Buffalo - What's in It for?
the Smiths - Girlfriend in a Coma
Cats on Fire - the Steady Pace
the National - Bloodbuzz Ohio
the Drums - Down by the Water
the New Christy Minstrels - What the World Needs Now Is Love

Jokin aika sitten ostamani Avi Buffalo -seiskan pääsin kuulemaan vinyyliltä itsekin vasta nyt, kun en sitä semmoista singlejen keskelle laitettavaa juttua vieläkään omista. Biisi on kyllä aika lailla huikeuksien huikeus.

Osa ultimaattista sunnuntaisoundtrackia, sanoisin.



Onko kylmempiä väreitä olemassakaan?

// Indiaaniklubi #13 / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Lauantain perjantaivideot

Tampere on ollut tänään täynnä vähän kaikkea. Keskustorilla kävin katsastamassa Vegfestin, joka kolahti kasvissyöjään aika kivasti – harmi, ettei itsellä budjettia ollut taas oikein lainkaan. Iltapäivän muotinäytöksessä siisteintä meininkiä esitti lokaali Forget-Me-Not, jonka iloisen eettisiin retrokuoseihin pukisin takuuvarmasti omat penskani, jos semmoisia on joskus tullakseen. Väinö Linnan aukiolla oli puolestaan Mahdollisuuksien tori, jossa hengailin erityisesti bookcrossing-pisteellä. Kari Peitsamo Kauppaopiston naisineen tuli myös tarkastettua.

Kun tuohon yhdisti vielä iltapäivän puistopiknikin, on lauantai ollut taas enemmän kuin ok. Toivottavasti kesä jatkuu yhtä kivana, vaikka sää vähän muuttuneekin.

Parin tunnin kuluttua starttaa taas Indiaaniklubi, jossa tarkoituksenani on pyöritellä nyylien lisäksi myös muutamia mp3:sia, jotta saadaan tuoreempiakin tuneja ilmoille. Suosittelen siis Valoa – Totes McGotes!

Muutama kova / sattumanvarainen biisipoiminta lauantai-iltaan vielä.

Miami Horror - Moon Theory (Baby Monster remix)



Uusi ja vähän erilainen Toro y Moi - Leave Everywhere



Kele - Tenderoni

Perjantaisuus

Kävelin äsken läpi kesäöistä Hämeenpuistoa ja soitin päässäni Delphicin Doubtia, kun mielen valtasi tarina. Eikä mikä tahansa tarina, vaan se yksi hajonneesta mod-laukusta ja sen korjauksesta – ja seuraavan päivän dialogista.

Elämä on joskus hassua.

Elämä on joskus enemmän kuin tarina.



"Wanting meaning, wanting more than the same things
Wanting everything, just to start at the ending
I found another face to show
Just because what you say is what will go"

Keskiviikko: At the Indie Disco

Eilisen blogautuksesta jäi mieleen lause "vastaus, kuten yleensä elämässä kaikki, löytyi lopulta indiediskosta". 'Sparksissa en pahemmin varo popmusiikin yliromantisoimista – enkä siten usko erehtyväni edes siinä, kun sanon indiediskojen olevan yksi isoimmista elämääni muuttaneista asioista. Jos en olisi moisten pyörteisiin eksynyt, en olisi siinä missä nyt olen. Ihan oikeasti. Ihan konkreettisesti.

Niinpä kun joku kirjoittaa biisin – ei, rakkaudentunnustuksen koko instituutiolle, en voi olla siihen ihastumatta. Ensimmäisellä kuuntelukerralla muutamia viikkoja sitten biisi ei sisällöltään vielä välittynyt, vaan kuulosti semmoiselta täydellisen kivalta rallatukselta. Kaivoin raidan uudelleen esille eilen, enkä ole voinut lopettaa sen kuuntelemista. Aiemmin itselleni turhan vieraaksi jääneen kulttibändi the Divine Comedyn At the Indie Disco -uutukainen naurattaa, itkettää ja samaistuttaa tehokkaammin kuin mikään pitkään aikaan / ikinä. Jokaiseen lauseeseen ja viittaukseen tekee mieli tarttua.



Erityisen lähtemättömän vaikutuksen tekee kolmas säkeistö.

"She makes my heart beat the same way
As at the start of Blue Monday
Always the last song that they play"

Voi. Tiedän paikkani.

Missä tahansa se onkin, on siellä käynnissä indiedisko.

--

Day 17 - A song that you hear often on the radio
the Undertones - Teenage Kicks

Kuten on tullut aiemminkin sanottua, soi toimistollamme lähes yksinomaan Radio Helsinki – josta muuten edellinen biisikin tuli ekan kerran kuultua. Kiitti! Vaikka kanavalla on puutteensa (näennäinen toistamattomuus ja pahemman kerran, joskin melko sympaattisella tavalla ulalla oleva Maria Veitola), en yhtä juttua vaihtaisi pois. Kyseessä ei ole Paskalista, vaan hetkeä aiemmin joka perjantai Njassan toimesta ilmoille kajahtava the Undertonesin Teenage Kicks -klassikko. Perjantaifiilis on aina taattu, eikä biisin iskevyys ole soitoista ainakaan heikentynyt.

"I want to hold her, want to hold her tight
get teenage kicks right through the night"

Parhaita biisejä mitä on.



--

// the Divine Comedy MySpacessa

Tiistai: Tanlines

Tiistai on taittoa täynnä. Kiireellä värkättävästä työprojektista on kolme neljäsosaa valmiina ja InDesign vilisee silmissä. No, kerrankos sitä on jotain vauhdissa opeteltu.

Spotify-inboxiini napsahti eilen hyvää musiikkia, kiitos siitä! Lisää saa laittaa ja muutkin ovat tervetulleita, tämä tyyppi odottaa suosituksianne.

Eilinen vinkkaus koski Tanlinesia, yhtä uutta osaa alati laajenevaan Brooklynin siistit jutut -hypetyskatalogiin. En ole varma, voiko kaupunginosan äänimaailmaa niputtaa mitenkään yhtenäiseksi, mutta ihan siltä tavanomaisimmalta Tanlines-kaksikko ei ainakaan kuulosta. Ensimmäisiä mieleen tulevia tjeu-vastikkeita voisivat sen sijaan olla vaikkapa the Tough Alliance, the Very Best (terkkui Asko!), Delorean ja vaikkapa jj. Aika parhauden lähteillä siis ollaan.



True Panther Soundsin (lafkan diskografiassa myös esimerkiksi sen Deloreanin lisäksi the Morning Bendersiä ja uih-ihanaa Girlsiä) julkaisema Settings-ep on kerrassaan mainio. Juuri semmoinen, joka kuulostaa maailmanmusiikkiudessaan paikoin epäilyttävän nololta, mutta vetää joka vaiheessa puoleensa. Raita toisensa jälkeen kolahtaa, mutta suosikkeja lienevät kaksi ensimmäistä.



Reinfon video on alunperin fanin käsialaa ja omistettu jollekin Annalle. Kun kaimoistaan useampi lukee tätäkin, niin olkaapa hyvät.



Tanlinesin epertuaarista löytyy myös vuoden takaisen Kitsuné Maison 7 -kokoelman päätösraita Bejan ja vahvaa remiksausta vaikkapa Au Revoir Simonesta. Aikas tykkäiltävä porukka tämä.





--

Day 16 - A song that you used to love but now hate
M.I.A. - Paper Planes

Höh. Nyt meni taas vaikeaksi. Päinvastoin aseteltuun kysymykseen olisin ehkä jotain keksinytkin, mutta nyt puserretaan. Niinpä tehtävänanto taisi elää aavistuksen: "biisi jota rakastit, mutta jota nyt vihaat" > "biisi josta pidit, mutta josta et pidä enää" > "biisi josta pidit, mutta joka on enää vaan ehkä silleen ok".

Vastaus, kuten yleensä elämässä kaikki, löytyi lopulta indiediskosta.

M.I.A.:n Paper Planes tuntui alkuun aika järkyttävän kovalta biisiltä. Semmoiselta, jonka ansiosta melkein innostuin koko artistista ja jonka tahtiin tykkäsin kovastikin itseäni hytkytellä. Inflaatio – tuo indien arkkivihollinen – teki kuitenkin tehtävänsä ja nykyään tanssilattialla kuultuna Paper Planes aiheuttaa poikkeuksetta vastareaktion. Taas tää, yäk.

Vaikka kovahan se.



--

// Tanlines MySpacessa
// Settings-ep Spotifyssa

Maanantai: CSLSX

Vasen korvani on totaalisen tukossa, joten luotettavan arvioinnin kirjoittaminen mistä tahansa on vähintäänkin epäuskottavaa. Poikkeuksellisen, siis.

Toisin kuin uudet lempparini yleensä, ei philadelphialainen CSLSX ole mahdoton googletettava nimensä yleisyyden takia – vaan obligatorisen typoilun vuoksi. No, eipä sitä MySpacea löytynytkään sitten edes kolmannella hakukerralla.

SoundCloud onneksi löytyi. Vasta yhden biisin ilmoille saanut, tiettävästi kollektiivimuotoinen akti osuu suoraan omituisen kesäiseksi muodostuneen viikonlopun dagenefteriksi – ja toimii. Toimii, toimii, toimii. Ainokainen raita Futuretapes on auringonpaistetta ja vasta ajetun ruohon tuoksua.



Tätä lisää! Kotisivujen taustamusakin on aika ok. Toivottavasti muistan yhtyeen nimen vielä parin kuunkin kuluttua.

--

Day 15 - A song that describes you
the Shins - Girl Inform Me

Haasteeseen vastailu on viime aikoina unohtunut tyystin, äh. Otetaanpa niskasta kiinni.

Lemppariyhtyeistäni the Shins ei mahtunut ekaan kahteen viikkoon, mutta sopii hyvin aloittamaan uuden ajan. Ainoa hankaluus lienee se, että paria poikkeusta lukuunottamatta Mercerin lyriikat ovat ei-niin-helposti tulkittavissa, joten kuvaako Girl Inform Me nyt minua vai ei?

No kuvaahan se. Melkoisen osuvasti, vieläpä – se epävarma ja hyväksyntää kaipaava poika kun taidan olla edelleen, satoi tai paistoi.



--

PS. Bloggerin uusi esikatselu ei lämmitä.

PPS. Ny lättyjä!

Lauantai: Minks

Päiväunien ja Museoiden yön välissä on hyvä hetki jakaa jotain aika siistiä.

Brooklyniläinen Minks sykähdytti neljäsosaminkkistä äskettäin jo ensitahdeillaan – kumarrukset 80-luvun post-punkin ja erityisesti Joy Divisionin suuntaan eivät nyt oikein voi jäädä huomaamatta. Pastissointi kolahtaa paitsi itseeni, myös näköjään Captured Tracks -labeliin. Kaupunginosan oma lafka julkaisee yksi toisensa jälkeen tämän hetken äärimmäisen kiinnostavia nimiä ja Minks on liittynyt vastikään joukkoon Funeral Song -seiskallaan.



Suosittelen pitämään silmällä. Samoin tosiaan myös Museoiden yötä – joskin vähän riskillä ennakkoon – itseä kiinnostaa ainakin vuoden nuori taitelija Anni Leppänen Taidemuseolla + Islajan keikka samassa osoitteessa ysiltä + Tampere-aiheisien elokuvien ulkonäytös Väinö Linnan Aukiolla puoli yhdeltätoista. Ville Leinonen (seiskalta ja kasilta Vapriikissa) jää huutavan vatsan vuoksi tällä kertaa väliin.

Taitaa tämä Tampere vaan olla taas kesää kohti aika kiva. Ei ny mikään Brooklyn, mut.

// Minks MySpacessa
// Museoiden yö

Perjantai: 1,2,3

Netti on amywinehouseillut viime päivät, joten kirjoittaminen ei ole oikein luonnistunut. Toivottavasti kukaan ei ole menettänyt yöuniaan.

Mut hei, ootteks kuullu tätä?

1,2,3 on paitsi melkeinpä rasittavimmin nimetty bändi ikinä, myös aika hiton koukuttava semmoinen. Pittsburgh / LA -akselilta geografiallisesti ja vaikkapa nyt Beatles / Yeasayer -aksulta musiikillisesti ponnistava kaksikko on jotain aikas äärimmäisyyttä. Hienossa päässä, siis.



Erittäinkin iskevää.

Confetti -single ulostuli digitaalisena jo helmikuussa. Esikoisseiska Going Away Party ilmestyy Chess Clubin avustuksella kuun 30. päivä.



Tykkääts? Mäki.

Toissa-aamuna lisää artisteja julkaissut Flow jatkaa ihan mielettömällä linjalla. Festari alkaa – ainakin näin henkilökohtaisesta näkökulmasta – piestä lähes kaikki eurovastineensakin. Uusista nimistä kiinnostavat erityisesti...

Broken Bells



Robyn



Aeroplane



Miike Snow



Junip



Owen Pallett



Kaikkien aikojen kekkerit, luulen ma.

PS. Lady GaGaa olen ehtinyt blogissani hypettää jo kaikkien kyllästymiseen asti, mutta ruotsalaisesta the Sound of Arrowsista en ole varmaan vielä puhunut? Tai jottai. Kolmikko fuusioitui yhden Alejandro-remiksin ajaksi ja vaikkei hienous nyt ihan sen Penguin Prison -uudelleentyöstön tasoista olekaan (onko mikään tässä maailmassa?), on biisi ihan ok:hko. Ehkäpä pohjalla jotenkin hämää tuo turhan vahva mainstream, ihan niin hyvin tSoA ei tässä kuulu kuin haluaisin.

Jos sen vielä sinne Flow'hun saisi? 1,2,3 voisi tulla myös.

// 1,2,3 MySpacessa
// Confetti -single Spotifyssa
// Flow Festival

Tiistai: ... no, tiistai

Uhkasipas tulla venytetty päivitystauko, kiitos yrittäjyyden. Toivottavasti asia on nyt korjattu.

Viikonlopusta Editorsin jälkeen vielä sen verran, että kolmen päivän keikkatrilogian viimeinenkin osa oli aika äärimmäisen laadukas.

Moto Boy kolahti livenäkin hirmuisen kovaa. Päivällä vedetty soolokeikka oli melko lailla yksi yhteen illan setin kanssa, pari biisiä ja vähän meikkejä vain miinustettuna. Tarrojakin sai! Syystä siis yksi kevään kovimmista keikoista.



Edeltänyt Manna tuli tällä(kin) kertaa passattua, mutta Plutonium 74:ää kannatti odottaa. Aiemmin livenä vain puolittain näkemäni yhtye toimi lavalla aivan mainiosti ja tykkäily oli taattua. Tämä olisi kiva nähdä tulevana kesänä – jossain ulkosalla, eiksni. Onneksi joku on tätä minulle esitellyt.



Vitsit että on kiva kappale.

Kirjoittelin kovasti tykkäiltävästä houstonilaisesta Jamie Longista vajaa kuukausi sitten. Näppäränä netinkäyttäjänä Jamie oli postauksen jostain löytänyt ja kiitteli mailitse saamastaan huomiosta – ja heitti vielä uuden biisin eteenpäin jaettavaksi. Erittäin jees tämä uusi Aquarium myös. Videokin.



Jyri – tuo Kuninkaankadun BIG STEREO.

--

Day 14 - A song that no one would expect you to love
Antti Tuisku - Juuret

Eipähän tuon uskomattoman biisinkään keksiminen niin helppoa ollut – piti useampi päivä miettiä. Sitten tuli mieleen taannoinen keskustelu, jota tyydyin pääasiassa seuraamaan etäältä, kun en oikein kehdannut mitään väliinkään sanoa. Aiheena oli Antti Tuiskun ja erityisesti Juuret-biisin hirvittävyys, mitä en lähtenyt kieltämään. Vaikka mieli vähän tekikin.

Koskapa Juuret – erityisesti autotune-kertsinsä ansiosta, alku on vähän onnettomampaa – on aivan mainio biisi. Herjalla tykkääminen ei kuulu tapoihini, vaan on mielestäni aika vastenmielinenkin piirre, mutta vastaavasti itsekään en oikein muista Antin raidoista välitä, jos en nyt helvetin tulessakaan niitä polttelisi. Mutta ilman pätemistä, ilman selittelyjä, ilman sarvia ja hampaita – montako Juuret-biisin kertosäettä parempaa Suomessa on tehty? Ei ihan hirveän montaa, minä sanoisin. Kun levyä joskus muinoin Spotifyssa mainostettiin, olin tämän kohdalla ihan että iik.



No, olisitko?

--

Editors, Editors, Editors

Tässä valossa ja tänä iltana Tavastiasta on tullut kaunein paikka. Valehtelematta tuollainen fiilis eilen oli, kun Editors aloitti odotetun klubikeikkansa In this Light and on This Evening -albumin hiipivällä nimikkobiisillään.



Ruotsalainen lämppäri Sad Day for Puppets oli roolissaan ihan ok, vaikkei nyt pidempikestoisia muistikuvia jättänytkään. Oletettavasti kansallisuudesta ja naiskeulakuvallisuudesta johtuen mieleen tuli useaan otteeseen the Cardigans, tosin montaa astetta tylsempänä perusrokkina. Ja laulaja piti mikkiä ihan hassusti.

Henkilökohtaiset lähtökohdat Editorsille olivat mielenkiintoiset. Viimekesäinen keikka Provinssirockissa oli valtava pettymys, kun alkuiltaan sijoitettu yhtye näytti vetävän lavalla vain treenit. Sekalaisia arvioita kerännyt uusi albumi on puolestaan päätynyt itselläni aktiiviseenkin soittoon – kovia biisejä kun löytyy useampia.

Tavastialla yhtye olikin Provinssiin verrattuna tyystin erilainen; aktiivinen ja intensiivinen. Vaikkei täyteen ahdetun paikan yleisö nyt ihan täysin villiintynytkään kuin vasta toiseksiviimeisen Papillonin ääressä, imivät kappaleet tehokkaasti mukaansa. Esimerkiksi kakkosraita, mainion the Back Room -debyytin avaava Lights.





Ja heti perään An End Has a Start -kakkosalbumin nimikkobiisi. Kyllä kelpasi.



Keulakuva Tom Smithin karismaa ei voinut kuin ihailla. Paitsi että tyyppi on jo jonkinasteinen tyyli-idolinikin, oli lavapreesensin aktiivisuus edelliskertaan verrattuna huiman ilahduttavaa.

Kappalelistan pääpaino oli tuoreessa albumissa ja raita toisensa jälkeen toimikin erittäin hienosti. Vahvasti elektroninen Eat Raw Meat = Blood Drool iski yllättävänkin hyvin ja levyn lempiosani Bricks and Mortar suorastaan hypnotisoi.





Tasapainoinen keikka piti otteessaan, eikä vaipunut -paksuiseksi. Korvatulppailin ekaa kertaa ikinä, mikä oli oletettavasti aika hyvä päätös, Tavastia kun ei muutenkaan ole yleensä se vaimein lokaatio. Paskin sen sijaan oletettavasti; takkijonon toimimattomuutta kun ei poistuessa voinut taas ymmärtää. Markkinataloudellisestakin näkökulmasta paikka, joka laittaa valot päälle puoli kahdeltatoista kun sali olisi täynnä maksavia asiakkaita, tuntuu vähintäänkin hölmöltä.

Onneksi päähän jäi soimaan illan viimeinen biisi. Omaan ekaan dj-settiinikin muinoin päätynyt Fingers in the Factories oli mainio yllätys ja toimi hurjan hyvin. Kun All Sparksia ei tullut, oli tämä komea lopetus komealta yhtyeeltä.



Vakuuttava keikka vei mehut melko tehokkaasti. Yöbussissa kuuntelin Teen Dreamia ja itkin elämän vaikeutta.

Olen rakastunut mieheen

Ou. Ou ou ou.

Kolmen päivän keikkaputki aukesi eilen Klubilla Olavi Uusivirran avustuksella. Ou on tullut viime aikoina itselleni tutuksi tuoreen Preeria-albumin kautta ja levy on kolahtanut. Kovaa.



Kun lähdin eilen katsomaan tyyppiä yhtyeineen ihan ensimmäistä kertaa, en kuitenkaan tiennyt mitä odottaa. Biisien tiukkuus oli tiedossa, mutta huikea lavakarisma tuli ainakin jonkinasteisena yllätyksenä. Lavalla oli selkeästi kivaa, mikä välittyi melkoisen tehokkaasti kaikkiin meihin 19-vuotiaisiin tyttöihin.

Eikä se väärin ole.



Myöhäisherännäisenä fanina uusi materiaali iski kaikkein hurjimmin. Muutamassa vanhemmassa raidassa biisit tuntuivat sekä muodoltaan että sisällöltään vähän itsetarkoituksellisilta kikkailuilta, mutta otsikossa viittaillun Nukketalo palaa -singlen rinnalla esimerkiksi hitaampi Jenni on suorastaan huumaava. Meniks tää nyt vituiks, Jenni? Ah.



Settilistan kohokohta oli kuitenkin vähän valitettavan aikaisessa vaiheessa ilmoille kajahtanut Erika. Uusivirran uusi aalto -vaikutteisuuden (sic) kulminoituma on soinut Kuninkaankadun kaiuttimissa useammin kuin tiuhaan, mutta livenä kappale nousi vielä toiseen potenssiin. Vaikken ollutkaan se loppuvaiheessa reisiin takertuva bändäri, uskallan sanoa että Erika on paras biisi mitä Suomessa on vähään aikaan tehty. Sanat, sovitus ja live-energia – oi oi oi. Ou ou ou.



Keikkaputki jatkuu tänään Tavastialla Editorsin ja huomenna Klubilla Moto Boyn parissa. Intoa on, vaikka ounou onkin nykyään vain jeejee. Kovan työn saavat molemmat kuitenkin tehdä, jos meinaavat samalle tasolle eilisen kanssa yltää.





PS. Viimeksi avauduin Olavi Uusivirran kohdalla sosiaalisen median hyödyntämättömyydestä. Ovat ajatukset löytäneet päättävät tahot tai eivät, on oletettava markkinointikoneisto ottanut ohjat vihdoin käsiinsä. Facebookiin ilmestyneen fanisivun lisäksi Twitter on aktivoitunut kummasti. MySpace paria biisilisäilyä lukuunottamatta ei, mutta tyydytään nyt tähän.

// Olavi Uusivirta
// Preeria-albumi edelleen Spotifyssa

Chillwavetorstai: Korallreven

Genrekäsitys on yhtä lavea kuin aiemminkin, mutta HEI – se on ihan OKEI.

Korallreven, kuten hyvät asiat yleensäkin, tulee Ruotsista. Jos sydämesi on allekirjoittaneen tavoin yllättänyt itsensä sykkimästä kuluneen vuoden aikana astetta baleaarisemman musiikin tahtiin, tuovat Marcus ja Daniel kattaukseen vielä yhden toimivan osasen. Toisin sanoen; jos jj, Delorean ja Air France kolahtavat, niin samoin tehnee tämäkin.



Kaksikon ensimmäisen seiskatuuman, the Truest Faithin on julkaissut kanadalainen Acéphale – label, joka on aiemmin tuonut kuultavaksi jo mainitun Air Francen lisäksi esimerkiksi Memory Tapesia / Cassettea ja Midnight Juggernautsia. B-puoli Loved-Up toimii myös herkullisesti.



Eilen puhuttiin lyhyesti the Pains of Being Pure at Heartista ja kas; kuin taikasauvan heilautuksesta yhtyeen tuleva seiskatuumasingle Say No to Love ilmaantui Pitchforkiin kuultavaksi. Toimiiko? Mielestäni. Ei yhtyeen paras biisi, mutta melkoisen oiva kuitenkin. Hirmuisen mielelläni haluaisin nämä nähdä livenä – ehkäpä huomenna saan lukea 'Forkista uutisen yhtyeen Euroopan-turneesta.

--

Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Audrey Hepburn & Kay Thompson - On How to Be Lovely

Pitääkseen asioita salaisina paheina, tulisi niistä tuntea jotain häpeää. Tuommoinen ajattelumalli ei tunnu minulle istuvan – ainakaan kun populaarikulttuurista puhutaan. En osaa häpeillä levyjä, artisteja tai biisejä joista tykkäilen, kun koitan muutenkin olla vähän vähemmän ryppyotsainen rockpoliisi.

Jotain pitää kuitenkin valita. Musikaaleista pitäminen ei sinänsä ole minulle salainen harrastus – pikemminkin kovinkin julkinen, mutta ehkäpä silti jonkinasteinen pahe. Erityisesti 50- ja 60-luvun filmatisoinnista en tunnu saavan millään tarpeekseni. Isoilta osin Audrey Hepburnistakin johtuen Funny Face on melkoinen aarreaitta, josta suosikkiraitani lienee On How to Be Lovely. Vielä kun kohtauksessa olisi enemmän steppaamista, olisin hurmioissani – nytkin arvattavasti melkoisen.



--

// Korallreven MySpacessa

Keskiviikko: the Blanche Hudson Weekend

Biisit, joihin tietää rakastuneensa ensimmäisen viiden sekunnin jälkeen, ovat parhaita. Törmäsin eilen yhteen.

Huikean ja täälläkin ylistämäni Whatever Happened to Baby Jane? -leffan toisen päähenkilön mukaan nimetty the Blanche Hudson Weekend on mukavan meluisan the Manhattan Love Suicides -yhtyeen raunioille perustettu, kahden hengen vetämä yhtye. Blanchen shoegazegarage niiaa ja kumartaa kauniisti the Velvet Undergroundin, the Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen suuntaan – ja löytyy biiseistä aimo annos myös viime vuoden upeimpia the Raveonettesia ja the Pains of Being Pure at Heartia.

Brittiyhtye julkaisi the Letters to Daddy -ep:nsä Squirrel Recordsille jo viime vuoden lopussa, mutta löysin sen vasta tuoreeseen the Rats in the Cellar -ep:hen törmätessäni. Jälkimmäistä ei streamattavana löydy, mutta ensimmäinen on Spotifyssa. Kolmen kappaleen sarja hiipuu loppua kohden, mutta avausraita Crying Shame on niin käsittämättömän hyvä, että päivän postauksen status jossain hämärässä suomalaisessa musablogissa lienee ihan ansaittu. Kuunnelkaas tuo, ette kadu.

Jotta tälle päivälle saadaan jotain hyvää katsottavaakin, napataan loppuun vielä tuon the Manhattan Love Suicidesin biisi nimeltä Clusterfuck – joka on muistaakseni eksynyt jollekin soittelulistallenikin. Aika hyvää tämäkin, siis.



--

Day 12 - A song from a band you hate
Crystal Fighters - I Love London

Tässäpä taisi olla vaikein pala purtavaksi tähän mennessä. Vihailu, toisin kuin ihailu, ei kuulu varsinaisesti tunnerepertuaariini – ja ajatus siitä, että joku yhtye saisi raivon partaalle, tuntuu vähän oudolta.

Kun tavoitteena on vieläpä kirjoitella pääasiassa jutuista, joista pidän ja joita haluan jakaa, on tehtävänanto vähintäänkin haastava.

Espanjalainen Crystal Fighters voisi kriteerit kuitenkin täyttää. Muutamallakin Kitsuné-kokoelmalla piipahtanut porukka on aiheuttanut kuuntelukerroilla melkoista ärsytystä; ensimmäinen hitti Xtatic Truth kun on sanalla sanoen rasittava. Seurannut I Love London ei nyt ole varsinaisella mukavuusalueella sekään, mutta ei saa kuitenkaan repimään hiuksia yhtä tehokkaasti. Kyllä tuon nyt kuuntelee, mutta ei varsinaisesti mielellään. Espanja-akteista suosittelen silleen aika paljon enempi tuota Deloreania.



--

Taidanpa puhdistaa korvani vielä tuolla Crying Shamella. Ah.

// the Blanche Hudson Weekend MySpacessa
// the Letters to Daddy -ep Spotifyssa

Tiistai: Holy Fuck

En yleensä kiinnostu ihan hirveän helposti instrumentaalimusiikista. Oikein soivana ihmisääni on itselleni se tärkein soitin – ja vaikken niitä lyriikoita ole kauaa tankannutkaan, on se yksittäistenkin sanojen huulisynkkaaminen aina välittömin väylä uusiin ihastuksiin. Niinpä instruilut jäävät yleensä vähän etäisiksi. Poikkeuksia kuitenkin on.

Torontolainen Holy Fuck kolahti lujaa Lovely Allen -hitillään, mutta turhan paljoa ei edellinen LP-albumi ole soitossani ollut. Ensi viikolla Young Turksin toimesta ilmestyvä Latin ehti ennakkoon vakuuttamaan Latin America -biisillä, mutta ihan odotuslistan kärjessä uusi levy ei silti ollut.

Singleirroituksen uunituore video on ihan makeahko.



Ja kas; kolmannella levyllään triosta kvartetiksi kasvanut yhtye kuulostaa aivan hirmuisen hyvältä. Erityisesti alkupään raidat kolahtavat kovasti yksi toisensa jälkeen – esimerkiksi Stay Lit saattaa olla yhtyettä kauneimmillaan.



Niin vieras genre kuin post rock minulle onkin, tuntuu Holy Fuck istuvan siihen melko mutkattomasti. Yhtyeen alkuperäinen missio luoda elektronista musiikkia ei-tavanomaisilla lajityypin työkaluilla ei tunnu enää ehkä ihan yhtä itsetarkoitukselliselta kuin aiemmin. Dogmat sikseen, biisit ratkaisevat.

Pari loppupuolen kappaletta jäävät jumittamaan ehkä vähän turhan raskaasti ja vetävät alkupään innostusta aavistuksen verran alaspäin. Kokonaisuus on tyylillisesti ja tuotannollisesti kuitenkin erittäin tasapainoista ja kappaleisiin on äärimmäisen helppo upota.

Päällimmäinen ajatus ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen on kuitenkin pohdinta siitä, milloin yhtyeen voisi nähdä livenä. Latinilla viimeistään Holy Fuck kuulostaa siltä, että se räjäyttäisi festarin kuin festarin – etenkin Stilettos loputtomine nostatuksineen lumoaa välittömästi.



Loppuun vielä alun hehkuttamani parhaus nimeltä Lovely Allen. Biisi, joka saa poikkeuksetta aina haukkomaan henkeä.

Sanomaan että holy fuck.



--

Day 11 - A song from your favorite band
Belle and Sebastian - Jonathan David

Lempibändini ei tule varmaan ihan kaikille älyttömän suurena yllätyksenä. Hurahdin Belle and Sebastianin skottitweehen muutama vuosi sitten ihan kunnolla, eikä takaisinpäin ole ollut katsomista (don't look back / like Dylan in the movies).

Yhtyeen kaikki albumit ovat minulle hurjan mieluisia, mutta suosikkini on hajanaiset ep:t ja singlet yhteen niputtanut, valloittavimmin otsikoitu Push Barman to Open Old Wounds. Albumikuvaus "25 charming tales of shy girls dabbling in photography and bookish boys dabbling in shy girls" ei voisi olla osuvampi.

Kun täällä en ole vielä ehtinyt kappaletta jakamaan, nostettakoon esille tällä kertaa lempivideoni B&S:ltä. Jonathan David on paitsi joskus ah niin samaistuttava kappale, myös Jules et Jim -lainailuillaan ihastuttavimpia videoita koskaan. Haluamaani pätkää ei YouTubesta enää löytynyt, mutta vaihtoehtoinen leikkaus toimii myös – joskin pakkomielteeksi tullut Isobel Campbellin ihastelu ei tällä versiolla onnistu.

Onneksi sitä varten on dvd, hih.



--

// Holy Fuck MySpacessa
// Latin-albumi ennakkokuuntelussa Spinner.comissa

Maanantai: NewIslands

Vappu oli ja meni melkoisen kivasti. Lauantaihyppelyt koettiin Jyväskylän Rumassa NS.-klubilla, jossa soittolistat olivat joko a) vapun, b) haalareiden tai c) uuden lokaation takia lopulta astetta aiempaa tylsempiä. Perusvedot ei oo pop.

Vaan; päivän anneista bongauspisteet sille, jota kreditoitakoon aikas oivasta viikonlopustakin. Taannoinen Lontoon-kävijä toi kokemustuliaisenaan mainion neverheard-bändin, jonka tyngähköä kappalevalikoimaa on eri osoitteissa luukutettu tiuhaan. Ja ihan syystä; brittiläinen NewIslands on tiettävästi hurmannut joka ikisen (kundin hikisen) jo ensimmäisillä tahdeillaan. Ehkä ihan parasta juuri nyt!



Oikeasti täydellinen Out of Time -single julkaistiin youWILLBEfollowing-labelin toimesta maaliskuun puolivälissä digitaalisena, mutta yhtyeen koneindiestä lumoutuneet vaativat yhä rinnalle seiskajulkaisua. Pretty please.

Jos vielä b-puolta kehtaa toivoa, niin 'Sparks-favörit Active Childin remiksaus edellisestä on mitä mainioin. Koita Spotifysta.

--

Day 10 - A song that makes you fall asleep
Múm - Green Green Grass of Tunnel

Mietin potentiaalista nukahtamisbiisiä aika tovin, enkä oikein mitään keksinyt. Vaikka vähän joka sorttia sillä ilmeisimmällä downtempo- / chillout -akselilla olenkin ehtinyt kuulostelemaan, ei mikään ole saanut oikeastaan ikinä nukahtamaan. Tokiossa harrastin tipahtamista the Boy With the Arab Strap -levyn turvin, mutta varsinaista yksittäistä unilääkettä ei tuollakaan levyllä ehkä ole.

Kysyinpä siis vinkkiä edellistäkin suosittaneelta. Toissavuonna Flow'ssa nähty Múm ei Green Green Grass of Tunnel -biisillään saanut ensin silmäluomia tipahtelemaan, mutta kun tänään kaivoin kappaleen taas esiin, on olo ollut vähintäänkin päiväunimaisen raukea. Definitiivisin päiväuniääniraita siis? Koitetaanpa.



--

// NewIslands MySpacessa