Biisit, joihin tietää rakastuneensa ensimmäisen viiden sekunnin jälkeen, ovat parhaita. Törmäsin eilen yhteen.
Huikean ja täälläkin ylistämäni Whatever Happened to Baby Jane? -leffan toisen päähenkilön mukaan nimetty the Blanche Hudson Weekend on mukavan meluisan the Manhattan Love Suicides -yhtyeen raunioille perustettu, kahden hengen vetämä yhtye. Blanchen shoegazegarage niiaa ja kumartaa kauniisti the Velvet Undergroundin, the Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen suuntaan – ja löytyy biiseistä aimo annos myös viime vuoden upeimpia the Raveonettesia ja the Pains of Being Pure at Heartia.
Brittiyhtye julkaisi the Letters to Daddy -ep:nsä Squirrel Recordsille jo viime vuoden lopussa, mutta löysin sen vasta tuoreeseen the Rats in the Cellar -ep:hen törmätessäni. Jälkimmäistä ei streamattavana löydy, mutta ensimmäinen on Spotifyssa. Kolmen kappaleen sarja hiipuu loppua kohden, mutta avausraita Crying Shame on niin käsittämättömän hyvä, että päivän postauksen status jossain hämärässä suomalaisessa musablogissa lienee ihan ansaittu. Kuunnelkaas tuo, ette kadu.
Jotta tälle päivälle saadaan jotain hyvää katsottavaakin, napataan loppuun vielä tuon the Manhattan Love Suicidesin biisi nimeltä Clusterfuck – joka on muistaakseni eksynyt jollekin soittelulistallenikin. Aika hyvää tämäkin, siis.
--
Day 12 - A song from a band you hate
Crystal Fighters - I Love London
Tässäpä taisi olla vaikein pala purtavaksi tähän mennessä. Vihailu, toisin kuin ihailu, ei kuulu varsinaisesti tunnerepertuaariini – ja ajatus siitä, että joku yhtye saisi raivon partaalle, tuntuu vähän oudolta.
Kun tavoitteena on vieläpä kirjoitella pääasiassa jutuista, joista pidän ja joita haluan jakaa, on tehtävänanto vähintäänkin haastava.
Espanjalainen Crystal Fighters voisi kriteerit kuitenkin täyttää. Muutamallakin Kitsuné-kokoelmalla piipahtanut porukka on aiheuttanut kuuntelukerroilla melkoista ärsytystä; ensimmäinen hitti Xtatic Truth kun on sanalla sanoen rasittava. Seurannut I Love London ei nyt ole varsinaisella mukavuusalueella sekään, mutta ei saa kuitenkaan repimään hiuksia yhtä tehokkaasti. Kyllä tuon nyt kuuntelee, mutta ei varsinaisesti mielellään. Espanja-akteista suosittelen silleen aika paljon enempi tuota Deloreania.
--
Taidanpa puhdistaa korvani vielä tuolla Crying Shamella. Ah.
// the Blanche Hudson Weekend MySpacessa
// the Letters to Daddy -ep Spotifyssa
oot muuten väärässä crystal fightersin suhteen :P
VastaaPoistaHeh, arvasinkin ettei tätä tulla purematta nielemään! :)
VastaaPoistatämä antaa mitä oivallisimman mahdollisuuden hehkuttaa Black Tambourinea, joka on ollut arviolta 20 vuotta aikaansa edellä kuulostaessaan tältä ja Pains of Being Pure at Heartilta vuonna 1991.
VastaaPoistaKaksi EP:tä, neljä keikkaa ikinä ja koko tuotanto nyt vasta julkaistulla 16 biisin levyllä. Pieksee kaiken vastaavan uuden pörinän (muutamia Pains of Being Pure at Heartin biisejä lukuun ottamatta) miten tahtoo.
Kas, pitääpäs etsiä tuota kuultavaksi. Kiitti vinkistä, tuommoiset arkistojen aarteet kiinnostaa aina.
VastaaPoistaBlanche kuulostaa mukavalta - ja tosiaan melkoisen paljon Black Tambourinelta, jonka osalta voin yhtyä Oskarin kehuihin. Tuo uusi kokoelma tuli minulle yllätyksenä, vuonna 1999 julkaistu 10 biisin Complete Recordings ei näköjään sitten ollutkaan ihan complete.
VastaaPoistaThe Pains of Being Pure at Heartin yhteydessä Black Tambourine ei kyllä ole tullut itselleni mieleen. Pains kuulostaa sen verran puhtoisemmalta, että lähin vertailukohta on mielestäni The Field Mice (josta lisää juttua blogissani toivottavasti vielä joskus).