Historiani musiikin kuuntelijana on lyhyt ja epätasainen. Aloitin aktiivisen harrastelun vasta lukioiässä, kun tykästyin ensin jo vähän vanhentuneeseen britpoppiin ja Ninja Tune -julkaisuihin, joiden parissa vietinkin aika loputtomasti aikaa. Pitkäaikaiseksi muodostuneen elämäntilannemuutoksen aikana musiikin kuuntelu ja tekeminen jäivät turhan pieneen rooliin, mutta seuraavan vaihteen jälkeen aikaa levyille taas löytyikin. Viimeinen pari vuotta onkin ollut sitten täynnä löytämistä, kokeilemista ja ihastumista.
Maalla kasvaminen ja suhteellisen internetitön nuoruus eivät uusiin bändeihin tutustuttaneet ihan hurjimmissa määrin ja niinpä semmoisiin yhtyeisiin kuten the Strokesiin olen oppinut vähän jälkijunassa. Ensimmäisen kerran muistaakseni kakkoslevy Room on Firen aikaan – joten Is This It -debyytistä ei sitten tullut sitä makuni kulmakiveä, joka toisessa tapauksessa olisi ollut ihan mahdollista; täydellisyys kun ei siitä kuitenkaan kovin kaukana ole. Levystä siis, ei mausta.
Tässä nykyisessa kompensointivaiheessani tartun uusiin julkaisuihin hanakammin, joten sooloilemaan lähtenyt the Strokes -pääjehu Julian Casablancas on ollut Phrazes for the Young -albumillaan kuuntelussa heti tuoreeltaan. 11th Dimension -biisiä ehdin jossain aiemmassa postauksessa jo kritisoimaan vähän tasapaksuksi, mutta muutama lisäkuuntelu teki ihmeitä ja nyt olen siihen äärimmäisen tykästynyt. Niin kuin nyt yleensäkin, tuntuu albumikokonaisuus ensimmäisillä kuuntelukerroilla jäävän taas turhan paljon sen ennakkomaistiaisen jalkoihin. Hyvältä se silti kuulostaa; Strokesiin suhteutettuna sopivan täyteläiseltä sekoitukselta tuttua ja jotain uutta.
Phrazes for the Young ei oletettavasti tule sulattelullakaan nousemaan ihan vuoden lempparialbumikseni, mutta mainio ja tasainen kokonaisuus se silti on. Lyhyellä levyllä kaikki biisit ovat mieluisia ja paketti onkin ehdottomasti kuuntelun arvoinen.
Katselun arvoinen uudelleensuosittelu on puolestaan Lars and the Real Girl, jonka visitoineiden vanhempieni seurassa eilen tapittelin. Aika ihhh, joskaan ei toivottavasti turhan tarkka muotokuva omasta lähitulevaisuudestani. Kulttiyhtye Talking Headsiin olen tutustunut oikeastaan vasta viime aikoina, joten elokuvassa esiintynyt kasaripehmoilu This Must Be the Place (Naive Melody) oli aika mainio bonusihanuus.
Meinasin lopettaa tähän, mutta tubesta löytyikin vielä biisin MGMT-cover kuuden (!) vuoden takaa. Sitä uutta levyä odotellessa:
// Julian Casablancas MySpacessa
// Phrazes for the Young -albumi 3VOOR12:ssa
31. lokakuuta 2009
30. lokakuuta 2009
Perjantai: Atlas Sound
Halloweenistä en juurikaan perusta ja Pyhäinpäiväkin menee aina vähän ohi, joten teeman mukaista musiikkia ei ole luvassa. Aika hyvää taas kuitenkin.
Viikonlopun Tampere Jazz Happening tulee sitten rahapulan vuoksi skipattua – jos ei mitään kiinnostavaa ilmaiskeikkaa satu vielä silmiin. Harmi, viimeksi oli ihan kivaa ja nytkin erityisesti uuden Round Two -levyn työstänyt Timo Lassy olisi ollut kiva nähdä.
Vaan kuunnellaanpa nyt sitten Spotifyta.
NME-suosikki Deerhunteria olen koitellut aina aika ajoin ja osa tuotannosta onkin uponnut varsin kivasti. Erityisesti Never Stops, joka on päätynyt ainakin kerran dj-settiini ja muistaakseni mahdollisesti yhdelle mixtapellekin. Keulahahmo Bradford James Coxin Atlas Sound -sooloprojektiin sen sijaan tutustuin vasta tuoreen kakkoslevyn kohdalla, joten kehuttu Let The Blind Lead Those Who Can See But Cannot Feel -esikoinen on vielä hyvin vajaalla kuuntelulla. Logos sen sijaan on jo ehtinyt iskemäänkin. Semikokeellista folkia ja samansuuntaisia elektronisia elementtejä yhdistelevä albumi uhkaa jäädä paikoin vähän taustamusiikinomaiseksi, mutta hyväksi semmoiseksi siis kuitenkin.
Onneksi yksi aivan uskomaton biisi levyltä löytyy. Animal Collectiven Panda Bearin kanssa vedetty Walkabout on yksi tämän hetken ehdottomimmista raidoista. Ihan täydellinen.
Huomiselle luvassa sitten yksi toinen tuore soolouralle lähteneen tyypin julkaisu, jota voisi tässä taas seuraavaksi tyyppaillakin.
// Atlas Sound MySpacessa
// Logos -albumi Spotifyssa
// Timo Lassy MySpacessa
// Round Two -albumi Spotifyssa
Viikonlopun Tampere Jazz Happening tulee sitten rahapulan vuoksi skipattua – jos ei mitään kiinnostavaa ilmaiskeikkaa satu vielä silmiin. Harmi, viimeksi oli ihan kivaa ja nytkin erityisesti uuden Round Two -levyn työstänyt Timo Lassy olisi ollut kiva nähdä.
Vaan kuunnellaanpa nyt sitten Spotifyta.
NME-suosikki Deerhunteria olen koitellut aina aika ajoin ja osa tuotannosta onkin uponnut varsin kivasti. Erityisesti Never Stops, joka on päätynyt ainakin kerran dj-settiini ja muistaakseni mahdollisesti yhdelle mixtapellekin. Keulahahmo Bradford James Coxin Atlas Sound -sooloprojektiin sen sijaan tutustuin vasta tuoreen kakkoslevyn kohdalla, joten kehuttu Let The Blind Lead Those Who Can See But Cannot Feel -esikoinen on vielä hyvin vajaalla kuuntelulla. Logos sen sijaan on jo ehtinyt iskemäänkin. Semikokeellista folkia ja samansuuntaisia elektronisia elementtejä yhdistelevä albumi uhkaa jäädä paikoin vähän taustamusiikinomaiseksi, mutta hyväksi semmoiseksi siis kuitenkin.
Onneksi yksi aivan uskomaton biisi levyltä löytyy. Animal Collectiven Panda Bearin kanssa vedetty Walkabout on yksi tämän hetken ehdottomimmista raidoista. Ihan täydellinen.
Huomiselle luvassa sitten yksi toinen tuore soolouralle lähteneen tyypin julkaisu, jota voisi tässä taas seuraavaksi tyyppaillakin.
// Atlas Sound MySpacessa
// Logos -albumi Spotifyssa
// Timo Lassy MySpacessa
// Round Two -albumi Spotifyssa
29. lokakuuta 2009
Torstai: Flight of the Conchords
Yhtenä kesän komediamaratonien osuutena pyyhälsin läpi Flight of the Conchordsin molemmat tuotantokaudet – joista ensimmäisen sitten huomasinkin näheeni kokonaisuudessaan jo kerran aiemmin. Toinen kausi ei yltänyt ihan ensimmäisen tasolle, mutta sama tavaton sympatia sarjassa säilyi ja kuului myös biiseissä. Toisen kauden parhaat musiikkiosuudet löytyvät nyt tuoreelta I Told You I Was Freaky -albumilta.
Yritin miettiä millä sanalla Flight of the Conchordsin voisi jotenkin alustaa, mutta huumorimusiikki ei loppujen lopuksi kuulosta mitenkään kauhean kuvaavalta. Joka tapauksessa yhtye onnistuu ehkäpä siinä vaikeimmassa lajissa parhaimmillaan erinomaisesti. Biisit toimivat samoin paitsi alkuperäisessä kontekstissaan, myös albumille siirrettynä. Uuden levyn timanttisen Hurt Feelings -aloituksen jälkeen taso laskee hitusen, mutta kokonaisuus pysyy silti mainiona. Henkilökohtainen kohokohtavalkkaukseni on We're Both in Love With a Sexy Lady, joka jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Ja kuulostaa hyvältä.
Kun musiikkia tehdään hauskuuttavasta lähtökohdasta, on varsinainen musiikillisus lapsipuolen asemassa. FotC:n kohdalla näin ei onneksi ole, vaan kappaleet hirmuisesta genrevarioinnistaankin huolimatta toimivat hienosti myös tyystin ilman huumoriaspektia. Samassa tempussa on onnistunut myös brittien the Mighty Boosh, jonka mainiosta musiikkivalikoimasta pitäisi samoin olla albumikokonaisuutta tulossa jo piakkoinkin. Toistaiseksi kolmen tuotantokauden mittaisen sarjan naurut tulevat vähän enemmän kypsyttelemällä, mutta aina näin palaillessa viihdyttävät aivan yhtä paljon.
"Elements of the past and the future combine and make something not quite as good as either." Ah!
Kaipaisin jotain uutta komediasarjaa purkamaan tavattomaksi paisunutta syysahdistusta ja kaikki lempparini olen ravannut läpi jo turhankin moneen kertaan. Suosituksia?
Anyways, loppuun vielä lemppari-FotC. Älytöntä kuinka tuo Coco on niiiin söpö.
// Flight of the Conchords IMDB:ssä
// I Told You I Was Freaky -albumi Spotifyssa
// the Mighty Boosh IMDB:ssä
Yritin miettiä millä sanalla Flight of the Conchordsin voisi jotenkin alustaa, mutta huumorimusiikki ei loppujen lopuksi kuulosta mitenkään kauhean kuvaavalta. Joka tapauksessa yhtye onnistuu ehkäpä siinä vaikeimmassa lajissa parhaimmillaan erinomaisesti. Biisit toimivat samoin paitsi alkuperäisessä kontekstissaan, myös albumille siirrettynä. Uuden levyn timanttisen Hurt Feelings -aloituksen jälkeen taso laskee hitusen, mutta kokonaisuus pysyy silti mainiona. Henkilökohtainen kohokohtavalkkaukseni on We're Both in Love With a Sexy Lady, joka jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Ja kuulostaa hyvältä.
Kun musiikkia tehdään hauskuuttavasta lähtökohdasta, on varsinainen musiikillisus lapsipuolen asemassa. FotC:n kohdalla näin ei onneksi ole, vaan kappaleet hirmuisesta genrevarioinnistaankin huolimatta toimivat hienosti myös tyystin ilman huumoriaspektia. Samassa tempussa on onnistunut myös brittien the Mighty Boosh, jonka mainiosta musiikkivalikoimasta pitäisi samoin olla albumikokonaisuutta tulossa jo piakkoinkin. Toistaiseksi kolmen tuotantokauden mittaisen sarjan naurut tulevat vähän enemmän kypsyttelemällä, mutta aina näin palaillessa viihdyttävät aivan yhtä paljon.
"Elements of the past and the future combine and make something not quite as good as either." Ah!
Kaipaisin jotain uutta komediasarjaa purkamaan tavattomaksi paisunutta syysahdistusta ja kaikki lempparini olen ravannut läpi jo turhankin moneen kertaan. Suosituksia?
Anyways, loppuun vielä lemppari-FotC. Älytöntä kuinka tuo Coco on niiiin söpö.
// Flight of the Conchords IMDB:ssä
// I Told You I Was Freaky -albumi Spotifyssa
// the Mighty Boosh IMDB:ssä
28. lokakuuta 2009
Keskiviikko: Phoenix – taas
Hii och hej.
Klubilla olisi tänään Anna Järvinen ja Vuk, mutta päätin nyt sitten kuitenkin ehkä jättää sen väliin. Koska a) liput maksoivatkin vähän enemmän kuin mitä luulin (15 euroa) ja rahasta on taas vähän pulaa, kiitos yrittäjyyden b) Vuk tuli nähtyä Flow'ssa ja ei tosiaan kiinnostanut oikein yhtään c) Anna kiinnostaisikin sitten taas aika älyttömästi, mutta kerran aiemmin olen sen onneksi edes nähnyt d) telkkarista tulee Top Chef, ihhh e) en onnistunut saamaan keikkaseuraa ja olen taas vähän nihkeä lähtemään yksin. Pitäisi ruveta taas kiskomaan itseään niskasta kun ei se yksin ramppailu ennenkään kuolemaksi ollut. Ja kuitenkin huomenna harmittaa passaus, piru vie. Muutama tunti vielä aikaa kääntää takkia.
No, jotain muuta ajateltavaa nyt.
Olen ehtinyt kirjoittelemaan tätä blogia vasta reilun puoli vuotta – ja siitäkin aktiivisesti vasta muutaman kuukauden – mutta muutamien yhtyeiden kyseenalaistamaton palvonta taitaa paistaa jo läpi.
Ranskisakti Phoenix teki alkukesän Wolfgang Amadeus Phoenix -albumillaan nimensä mukaisen tempun ja pisti ilmoille paremman levyn kuin kukaan varmasti osasi odottaa. Niinpä Kuninkaankadullakin on hypitty Girlfriendin kanssa ja Lisztomanian vallassa melkoisen tiuhaan. Pitkäsoiton tuore kakkoslevy viidellätoista remiksauksellaan on ennättänyt Spotifyhinkin ja pariin otteeseen olen versioinnit ehtinyt kuuntelemaan. Suurimmaksi osaksi remiksaukset ovat jääneet valitettaviksi pettymyksiksi ja erityisesti ne nimeikkämmät ja eniten odottamani (YACHT, Two Door Cinema Club, Passion Pit, Friendly Fires ja Animal Collectivekin) ovat olleet vähän niin ja näin. Erinomaisesti toimivat kuitenkin the Softpackin nyrjähtänyt ja Chairliftin hissuttelevampi coveri sekä a Fight For Loven ja 25 Hours a Dayn kollaboraatio.
Sivulauseesta voisi poimia muuten Chairliftin, jota en näköjään ole muistanut 'sparksissa hehkuttaa – keväinen Does You Inspire You on samoin yksi tämän vuoden kivoimmista julkaisuista. Ja Bruises ihan tajuton söpöilybiisi, edelleen.
Takaisin Phoenixiin: jos albumien tahkoilusta uhkaa saavansa ainakin hetkellisesti tarpeekseen, voi seuraavaksi katsastaa yhtyeen omat lempparilevyt ja suurimmat vaikutteet. Musicvision Phoenix on äärimmäisen vangitseva ja ihanan leppoisa reilun tunnin dokkari, jossa poimitaan nyylejä ja kuunnellaan loistavia biisejä yhtyeen kommenttiraidalla varustettuna. Fiilistä on kerrakseen ja tuon seurassa viihdyinkin itse varsin mainiosti. Paria biisiä lukuunottamatta useimmat jutut olivat itselleni uusia ja ostoslista saikin ei-kaivattua täytettä etenkin siltä kaivatulta soul-osastolta.
Kävin eilen pitkästä aikaa – tai sitten ei edes kumminkaan niin pitkästä aikaa teatterissa. Ylioppilasteatterin Kohtaaminen älykkään naisen kanssa oli onneksi oikeasti aika hyvä. Erityisesti loppupuolen vähän turhankin katkerat sävyt tökkivät paikoin, mutta pitkästä kestostakin huolimatta esitys pysyi mukavasti kasassa. Tykkäilin kyl, vois käyä vähä useemminki.
// Phoenix MySpacessa
// Wolfgang Amadeus Phoenix -albumi Spotifyssa
// Chairlift MySpacessa
// Does You Inspire You -albumi Spotifyssa
Klubilla olisi tänään Anna Järvinen ja Vuk, mutta päätin nyt sitten kuitenkin ehkä jättää sen väliin. Koska a) liput maksoivatkin vähän enemmän kuin mitä luulin (15 euroa) ja rahasta on taas vähän pulaa, kiitos yrittäjyyden b) Vuk tuli nähtyä Flow'ssa ja ei tosiaan kiinnostanut oikein yhtään c) Anna kiinnostaisikin sitten taas aika älyttömästi, mutta kerran aiemmin olen sen onneksi edes nähnyt d) telkkarista tulee Top Chef, ihhh e) en onnistunut saamaan keikkaseuraa ja olen taas vähän nihkeä lähtemään yksin. Pitäisi ruveta taas kiskomaan itseään niskasta kun ei se yksin ramppailu ennenkään kuolemaksi ollut. Ja kuitenkin huomenna harmittaa passaus, piru vie. Muutama tunti vielä aikaa kääntää takkia.
No, jotain muuta ajateltavaa nyt.
Olen ehtinyt kirjoittelemaan tätä blogia vasta reilun puoli vuotta – ja siitäkin aktiivisesti vasta muutaman kuukauden – mutta muutamien yhtyeiden kyseenalaistamaton palvonta taitaa paistaa jo läpi.
Ranskisakti Phoenix teki alkukesän Wolfgang Amadeus Phoenix -albumillaan nimensä mukaisen tempun ja pisti ilmoille paremman levyn kuin kukaan varmasti osasi odottaa. Niinpä Kuninkaankadullakin on hypitty Girlfriendin kanssa ja Lisztomanian vallassa melkoisen tiuhaan. Pitkäsoiton tuore kakkoslevy viidellätoista remiksauksellaan on ennättänyt Spotifyhinkin ja pariin otteeseen olen versioinnit ehtinyt kuuntelemaan. Suurimmaksi osaksi remiksaukset ovat jääneet valitettaviksi pettymyksiksi ja erityisesti ne nimeikkämmät ja eniten odottamani (YACHT, Two Door Cinema Club, Passion Pit, Friendly Fires ja Animal Collectivekin) ovat olleet vähän niin ja näin. Erinomaisesti toimivat kuitenkin the Softpackin nyrjähtänyt ja Chairliftin hissuttelevampi coveri sekä a Fight For Loven ja 25 Hours a Dayn kollaboraatio.
Sivulauseesta voisi poimia muuten Chairliftin, jota en näköjään ole muistanut 'sparksissa hehkuttaa – keväinen Does You Inspire You on samoin yksi tämän vuoden kivoimmista julkaisuista. Ja Bruises ihan tajuton söpöilybiisi, edelleen.
Takaisin Phoenixiin: jos albumien tahkoilusta uhkaa saavansa ainakin hetkellisesti tarpeekseen, voi seuraavaksi katsastaa yhtyeen omat lempparilevyt ja suurimmat vaikutteet. Musicvision Phoenix on äärimmäisen vangitseva ja ihanan leppoisa reilun tunnin dokkari, jossa poimitaan nyylejä ja kuunnellaan loistavia biisejä yhtyeen kommenttiraidalla varustettuna. Fiilistä on kerrakseen ja tuon seurassa viihdyinkin itse varsin mainiosti. Paria biisiä lukuunottamatta useimmat jutut olivat itselleni uusia ja ostoslista saikin ei-kaivattua täytettä etenkin siltä kaivatulta soul-osastolta.
Kävin eilen pitkästä aikaa – tai sitten ei edes kumminkaan niin pitkästä aikaa teatterissa. Ylioppilasteatterin Kohtaaminen älykkään naisen kanssa oli onneksi oikeasti aika hyvä. Erityisesti loppupuolen vähän turhankin katkerat sävyt tökkivät paikoin, mutta pitkästä kestostakin huolimatta esitys pysyi mukavasti kasassa. Tykkäilin kyl, vois käyä vähä useemminki.
// Phoenix MySpacessa
// Wolfgang Amadeus Phoenix -albumi Spotifyssa
// Chairlift MySpacessa
// Does You Inspire You -albumi Spotifyssa
26. lokakuuta 2009
Maanantai: My Darling YOU!
Hölmöt asiat ovat niiden muutamien muiden ohessa se elämän suola.
Olen kuunnellut taas aika pirusti jo aiemmin ylistämäni the Drumsin öhanaa Summertime! -ep:tä, joka on aika lailla ylivoimaisesti paras senmittainen julkaisu tältä vuodelta. Last.fm:ssä joku sanoi yhtyeen kuulostavan ruotsalaiselta My Darling YOU! -duolta, mikä toimi aika välittömänä tuplatriggerinä. Ruotsalainen versio the Drumsista? Olenkohan koskaan näpytellyt hakusanoja Spotifyssa yhtä nopeasti?
Pari Luxuryn julkaisemaa ep:tä bändiltä palvelusta löytyikin: helmikuussa julkaistu A.K Art ja maaliskuinen Saying Things You Don't Want to Hear. Molemmat ovat ihan kivoja, mutta eivät oikeastaan sen enempää – eivätkä valitettavasti Drumsilta kuulosta sitten yhtään, vinohymiö.
Olen saman sanonut aiemminkin, mutta olen edelleen aika totaalinen on- / off-ihminen. Erityisesti tämä näkyy populaarikulttuurin tuotteista, joihin suhtaudun yleensä obsessiivisesti palvoen tai tyystin inhoten – välimuotoja ei oikein ole. Perjantaisen keikkarupeaman yhteydessä pohdiskelin kuitenkin sitä hiuksenhienoa rajaa, joka nämä ääripäät toisistaan erottaa. Monessa yhtyeessä, levyssä, biisissä teeämäs saattaa olla kasassa kaikki ne elementit, joista voisin jonkin muun kohdalla hullaantua aivan yltiöpäisesti ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja sama toisinpäin, tietysti. Silloin hypistellään sitä turhan kalliilla tilattua vinyyliä ja hihkutaan sitä my darling, you!:ksi. Äh, miksei Summertime! ole muuntautunut vielä vahaksi?
Osaltaan kyse on oman makuni ja itsenikin muuttumisesta; useaa bändiä, josta olen tällä hetkellä hirmuisen innoissani en olisi luultavasti voinut sietää vielä muutamia vuosia sitten. Viimeinen kaksivuotinen on ollut kuitenkin kehittävää, myös musiikillisesti – nykyään osaan ja uskallan muodostaa mielipiteitäni reippaasti itselleni totuudenmukaisemmin.
Tärkeää on itselleni myös se, että pidän nykyään avoimesti niistä hölmöistäkin jutuista. Kaiken ei pidä olla hienoa, uskottavaa – tai edes hyvää – tai edes camp-mielessä hyvää. Populaarikulttuurissa saa tykätä tyhmistäkin jutuista, kunhan ne herättävät jotain tunteita. Välillä siinä onnistuu myös My Darling YOU!, niin kuin ruotsalaiset nyt poikkeuksetta muutoinkin.
// My Darling YOU! MySpacessa
// A.K Art -ep Spotifyssa
// Saying Things You Don't Want to Hear -ep Spotifyssa
// the Drums MySpacessa
// the Drumsin Summertime! biisi biisiltä Hypemissä
// Let's Go Surfing
// Make You Mine
// Don't Be a Jerk, Jonny
// Submarine
// Down by the Water
// Saddest Summer
// I Felt Stupid
Olen kuunnellut taas aika pirusti jo aiemmin ylistämäni the Drumsin öhanaa Summertime! -ep:tä, joka on aika lailla ylivoimaisesti paras senmittainen julkaisu tältä vuodelta. Last.fm:ssä joku sanoi yhtyeen kuulostavan ruotsalaiselta My Darling YOU! -duolta, mikä toimi aika välittömänä tuplatriggerinä. Ruotsalainen versio the Drumsista? Olenkohan koskaan näpytellyt hakusanoja Spotifyssa yhtä nopeasti?
Pari Luxuryn julkaisemaa ep:tä bändiltä palvelusta löytyikin: helmikuussa julkaistu A.K Art ja maaliskuinen Saying Things You Don't Want to Hear. Molemmat ovat ihan kivoja, mutta eivät oikeastaan sen enempää – eivätkä valitettavasti Drumsilta kuulosta sitten yhtään, vinohymiö.
Olen saman sanonut aiemminkin, mutta olen edelleen aika totaalinen on- / off-ihminen. Erityisesti tämä näkyy populaarikulttuurin tuotteista, joihin suhtaudun yleensä obsessiivisesti palvoen tai tyystin inhoten – välimuotoja ei oikein ole. Perjantaisen keikkarupeaman yhteydessä pohdiskelin kuitenkin sitä hiuksenhienoa rajaa, joka nämä ääripäät toisistaan erottaa. Monessa yhtyeessä, levyssä, biisissä teeämäs saattaa olla kasassa kaikki ne elementit, joista voisin jonkin muun kohdalla hullaantua aivan yltiöpäisesti ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja sama toisinpäin, tietysti. Silloin hypistellään sitä turhan kalliilla tilattua vinyyliä ja hihkutaan sitä my darling, you!:ksi. Äh, miksei Summertime! ole muuntautunut vielä vahaksi?
Osaltaan kyse on oman makuni ja itsenikin muuttumisesta; useaa bändiä, josta olen tällä hetkellä hirmuisen innoissani en olisi luultavasti voinut sietää vielä muutamia vuosia sitten. Viimeinen kaksivuotinen on ollut kuitenkin kehittävää, myös musiikillisesti – nykyään osaan ja uskallan muodostaa mielipiteitäni reippaasti itselleni totuudenmukaisemmin.
Tärkeää on itselleni myös se, että pidän nykyään avoimesti niistä hölmöistäkin jutuista. Kaiken ei pidä olla hienoa, uskottavaa – tai edes hyvää – tai edes camp-mielessä hyvää. Populaarikulttuurissa saa tykätä tyhmistäkin jutuista, kunhan ne herättävät jotain tunteita. Välillä siinä onnistuu myös My Darling YOU!, niin kuin ruotsalaiset nyt poikkeuksetta muutoinkin.
// My Darling YOU! MySpacessa
// A.K Art -ep Spotifyssa
// Saying Things You Don't Want to Hear -ep Spotifyssa
// the Drums MySpacessa
// the Drumsin Summertime! biisi biisiltä Hypemissä
// Let's Go Surfing
// Make You Mine
// Don't Be a Jerk, Jonny
// Submarine
// Down by the Water
// Saddest Summer
// I Felt Stupid
25. lokakuuta 2009
Sunnuntaiaamun angst
Pari keikkaraportointia vielä ja sitteienää. Muutenkin toinen viikko syyslomaa voisi olla ihan paikallaan. Katsotaan.
Daisya käy vähän sääliksi. Yhtye tekee sinällään vallan kivaa musiikkia ja erityisesti edellisen levyn aikaisista biiseistä pidin hurjasti, mutta näkemäni keikat ovat olleet vastaanotoltaan vähän surkeita tapauksia. Taannoin Klubilla jonain arki-iltana nähty keikka veti paikalle alle kymmenen ihmistä, joista itse taisin olla ainoa kiinnostunut. Eilen Daisy soitti Artturissa, jossa varsinaisia seuraajia ei ollut sen enempää. Harmi.
Telakan lauantain avasi Delay Trees, joka oli odotetusti aika erinomainen. Ep jäi käteiskatoamisen vuoksi hommaamatta, pitänee se jostain vielä pian hankkia.
Seuraavaksi soitellut Cosmobile ei ollut huono sekään, vaikka keikan edetessä vähän rupesikin turruttamaan. Yhtyeen skapunkindiekombo oli kuitenkin ihan hauskaa kuultavaa ja erityisesti basistin sorminäppäryyden osalta myös katseltavaa. Ihan jees, voisin tähän törmätä toistekin.
Kahden ensimmäisen jälkeen fiilis onnistui jotenkin katoamaan ja juureva Plainride tulikin katsottua jonkunasteisessa horroksessa. Eipä se nyt ihan mitään omaa juttuani kyllä ollutkaan. Vokalistin välispiikit olivat hassuja.
Kotiin kävellessäni mietin erilaisia sanayhdistelmiä tänään tässä sanottavaksi, mutta onnekseni taidan olla unohtanut useimmat. Pääpointti lienee kuitenkin se, että koska olen vienyt blogini siihen pisteeseen että en voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, voin sanoa olleeni muutamat viimeiset päivät jotenkin öh – ja että olen kuunnellut paljon the Pains of Being Pure at Heartia, joka on ehkä tämän vuoden isoin juttu. Ja että lempisanontani toukasta asti on ollut turha potkia tutkainta vastaan, vaikka en pienempänä sen merkitystä ymmärtänytkään.
Pitäisi ajatella vähemmän ja tehdä enemmän. Pitäisi kirjoittaa vähemmän ja puhua enemmän. Kumpikin taitaa olla kuitenkin mahdotonta.
Mutta.
Mie olisin voinut. Mie olisin ihan oikeasti voinut.
Hah, tajusin juuri että näin unta Young Adult Friction -biisistä! Voiko pää enää enempi sekainen olla?
Daisya käy vähän sääliksi. Yhtye tekee sinällään vallan kivaa musiikkia ja erityisesti edellisen levyn aikaisista biiseistä pidin hurjasti, mutta näkemäni keikat ovat olleet vastaanotoltaan vähän surkeita tapauksia. Taannoin Klubilla jonain arki-iltana nähty keikka veti paikalle alle kymmenen ihmistä, joista itse taisin olla ainoa kiinnostunut. Eilen Daisy soitti Artturissa, jossa varsinaisia seuraajia ei ollut sen enempää. Harmi.
Telakan lauantain avasi Delay Trees, joka oli odotetusti aika erinomainen. Ep jäi käteiskatoamisen vuoksi hommaamatta, pitänee se jostain vielä pian hankkia.
Seuraavaksi soitellut Cosmobile ei ollut huono sekään, vaikka keikan edetessä vähän rupesikin turruttamaan. Yhtyeen skapunkindiekombo oli kuitenkin ihan hauskaa kuultavaa ja erityisesti basistin sorminäppäryyden osalta myös katseltavaa. Ihan jees, voisin tähän törmätä toistekin.
Kahden ensimmäisen jälkeen fiilis onnistui jotenkin katoamaan ja juureva Plainride tulikin katsottua jonkunasteisessa horroksessa. Eipä se nyt ihan mitään omaa juttuani kyllä ollutkaan. Vokalistin välispiikit olivat hassuja.
Kotiin kävellessäni mietin erilaisia sanayhdistelmiä tänään tässä sanottavaksi, mutta onnekseni taidan olla unohtanut useimmat. Pääpointti lienee kuitenkin se, että koska olen vienyt blogini siihen pisteeseen että en voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, voin sanoa olleeni muutamat viimeiset päivät jotenkin öh – ja että olen kuunnellut paljon the Pains of Being Pure at Heartia, joka on ehkä tämän vuoden isoin juttu. Ja että lempisanontani toukasta asti on ollut turha potkia tutkainta vastaan, vaikka en pienempänä sen merkitystä ymmärtänytkään.
Pitäisi ajatella vähemmän ja tehdä enemmän. Pitäisi kirjoittaa vähemmän ja puhua enemmän. Kumpikin taitaa olla kuitenkin mahdotonta.
Mutta.
Mie olisin voinut. Mie olisin ihan oikeasti voinut.
Hah, tajusin juuri että näin unta Young Adult Friction -biisistä! Voiko pää enää enempi sekainen olla?
24. lokakuuta 2009
Lauantainen musiikkiin kadonnut
Kaksi kolmasosaa Lost in Musicista on koettu. Eilisen fiilikset uhkasivat jäädä laimeiksi, mutta onneksi pari huippuakin löytyi.
Ensimmäisenä Klubin korkkasi Rödsögården, joka oli aika tasapaksua kauniiden poikien perusrokkia. Kuulin yhtyettä nyt ensimmäistä kertaa, eikä kiinnostus juurikaan herännyt.
Them Bird Thingsin syksyisen debyyttilevyn olin ehtinyt jo ihan hyvillä kokemuksilla taustamusiikkina kuuntelemaan, mutta keikka jäi vähän pliisuksi. Toisaalta asiaan vaikutti varmasti myös lava; TBT olisi toiminut varmasti paremmin Klubin kuin Pakkahuoneen puolella, niin kuin nyt oikeastaan mikä tahansa muukin yhtye. Tunnelmaa kun ei pakkiksella juuri ole. Mutta niin, ihan ok keikka joka ei nyt ihan hirveästi sitten hetkauttanut kumminkaan. Yhtyeessä näkyi vaikuttavan myös Ville Särmä, jonka keikka Telakalla joskus vuosi, pari sitten on oikeasti huonoimpia muistamiani. Tämä oli onneksi kivempi.
Monsters of Popissa ehdinkin Mannan jo kertaalleen näkemään ja sama meininki jatkui nytkin. Tosin basistiksi oli poimittu onnettomimman näköinen tytönrääpäle ikinä, joka soitti kyllä aika toimivasti. Muutenkin keikka oli ihan ok.
Murmanskin muistan passaneeni jollain kesän festarilla ja ilmeisesti ihan syystä. Yhden biisin jaksoin Pakkiksella kuunnella, eipä tunnu olevan missään määrin minun teekuppini.
Downstairsin puolestaan passailin vasta pari viikkoa sitten ja tällä kertaa jäin vain jonnekin takatasanteelle istuskelemaan ja kuuntelemaan puolikkaalla korvalla. Kun ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut.
Kokonaan väliin jäi puolestaan the Souls, kun jumituinkin yhden kaverin kanssa juttelemaan. MySpacen perusteella en missannut mitään, josta olisin oikeasti pitänyt. Vähän tylsää perusrokkia tämäkin, näitä ilmeisesti riittää.
Eniten odottelemani akti oli sitten Joensuu 1685. Olen joitakin kertoja esikoislevyn kuunnellut, mutta livenä en ollut jostain syystä onnistunut vielä yhtyettä näkemään. Setti alkoi isosti ja vähän omaan makuuni turhankin pitkästi, mutta muutama erittäin mainio biisi tuli kyllä kuultua. Erityisen kovasti iski synavetoinen kappale, joka esiteltiin uudeksi materiaaliksi – nimestä ei luonnollisestikaan ole hajua. Kesken tiukimman soittelut ehti jokin instrumentti paukahtaa ilmeisesti rikki aiheuttaen epämääräisen pituisen keskeytyksen, mutta onneksi yleisöstä löytyi hauska poikaporukka viihdyttämään meitä muita "sieg heil, Tampere" -huuteluillaan, "arvostan" -falsettilaulullaan ja tanssiesityksellään. Löytyyhän niitä urpoja tietysti mistä taajamasta tahansa, mutta vittu ihan oikeasti – välillä Tampere on niin ahdistava paikka koittaa olla missään tai tehdä mitään. Keikka jatkui vielä kuitenkin onneksi parin biisin ajan ja settiin olin varsin tyytyväinen. Sitä ainoaa muistamaani biisiä ja kait kirkkainta hittiä, (You Shine) Brighter Than Lightia ei tosin valitettavasti kuultu. Kiinnostaisi kovasti nähdä yhtye tulevaisuudessa ihan oikeallakin keikalla.
Tammerfest-Indiaaniklubimme yhteydessä kesällä soitellut Miss Saana & the Missionaries päätti Pakkahuoneen illan ja oli ihan viihdyttävä. 16-henkisen bändin soittoa oli siistiä katsella ja kuunnella. Paljon hyviä soundeja ja biisejä löytyikin, mutta tämäkin olisi toiminut vain niin paljon paremmin siinä toisella puolella. Tietynlaisen ruotsinlaivaviihdemusiikkiviban yhtye ehkä kokonaisuudessaan kuitenkin jätti, johtuen osaltaan tietysti yleisöstä ja paikasta.
Joensuuta lukunottamatta ilta ei noussut oikein edes kädenlämpöiseksi, mutta viimeisenä esiintyi onneksi myös kovasti odottelemani Zebra & Snake. Hehkutusta on tullut viime aikoina vähän joka puolelta, mutta ne lunastuivat aika lailla täydellisesti. Keikka oli pirun intensiivinen ja kuulosti erittäin hyvältä – ja sai itsenikin hytkymään sen verran, että tutun kuvaajatyypin ansiosta nolailin itseäni varmaan aika huolella Yle Areenan suorassa lähetyksessä. Taisipa olla oikeastaan ensimmäinen kerta, kun ihan eturivissä keikkaa katselen – tungosta ei tosin ollut kyllä nimeksikään. Kovia biisejä siis, tätä uskallan jo sanoa fanittelevani. Yhden tuommoisen Coloursin jos onnistuisin itse tekemään niin olisin aika iloinen.
Tämänsyksyinen Lost in Music on nyt itselleni kolmas ja joka kerta samat jutut alkavat vähän rassaamaan. Keikat ovat showcase-luonteestaan ja tiukasta aikataulusta johtuen lyhyitä ja jäävät melko pintapuolisiksi raapaisuiksi. Enemmän kuitenkin tökkii ihan oikeasti se yleisö. LiM ei ole mikään tavallinen musiikin kuuntelijoille suunnattu festari, vaan ammattilaisten meet & greet, jossa partavesiövereistä kärsivät setät tapittavat esityksiä katsomassa korkeintaan näennäisellä mielenkiinnolla. Suhtaudun itse musiikkiin melkoisella intohimolla ja se tuntuu tekevän minusta tietyssä asioissa sen tutun kusipääelitistin, mutta edelleen mielestäni keikoissa iso osa onnistumisesta on kiinni siitä, kuinka innostuneesti yleisö on mukana. Näillä keikoilla se ei vain ole. Musiikin kaupallisuus on ylipäänsä itselleni ehkä vähän ongelmallinen aspekti, vaikka hyperkaupallisella alalla työskentelenkin ja ymmärränkin että hurjan määrän bändejä, keikkoja, levyjä missaisin ilman niitä yleisössä tönöttäviä pukupettereitä. Musiikin harrastajana ja media-alan ihmisenäkin Musiikki & Media on kuitenkin vähän hankala tapahtuma.
Onneksi omalla mediakanavallaan voi päteä juuri niin paljon kuin huvittaa. Ja ihan tyytyväinen iltaan noin ylipäänsä olin, näin kaksi erinomaista keikkaa naurettavan hintaisella (12€) lipulla. Ja tänään vielä ainakin pari lisää.
Ensimmäisenä Klubin korkkasi Rödsögården, joka oli aika tasapaksua kauniiden poikien perusrokkia. Kuulin yhtyettä nyt ensimmäistä kertaa, eikä kiinnostus juurikaan herännyt.
Them Bird Thingsin syksyisen debyyttilevyn olin ehtinyt jo ihan hyvillä kokemuksilla taustamusiikkina kuuntelemaan, mutta keikka jäi vähän pliisuksi. Toisaalta asiaan vaikutti varmasti myös lava; TBT olisi toiminut varmasti paremmin Klubin kuin Pakkahuoneen puolella, niin kuin nyt oikeastaan mikä tahansa muukin yhtye. Tunnelmaa kun ei pakkiksella juuri ole. Mutta niin, ihan ok keikka joka ei nyt ihan hirveästi sitten hetkauttanut kumminkaan. Yhtyeessä näkyi vaikuttavan myös Ville Särmä, jonka keikka Telakalla joskus vuosi, pari sitten on oikeasti huonoimpia muistamiani. Tämä oli onneksi kivempi.
Monsters of Popissa ehdinkin Mannan jo kertaalleen näkemään ja sama meininki jatkui nytkin. Tosin basistiksi oli poimittu onnettomimman näköinen tytönrääpäle ikinä, joka soitti kyllä aika toimivasti. Muutenkin keikka oli ihan ok.
Murmanskin muistan passaneeni jollain kesän festarilla ja ilmeisesti ihan syystä. Yhden biisin jaksoin Pakkiksella kuunnella, eipä tunnu olevan missään määrin minun teekuppini.
Downstairsin puolestaan passailin vasta pari viikkoa sitten ja tällä kertaa jäin vain jonnekin takatasanteelle istuskelemaan ja kuuntelemaan puolikkaalla korvalla. Kun ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut.
Kokonaan väliin jäi puolestaan the Souls, kun jumituinkin yhden kaverin kanssa juttelemaan. MySpacen perusteella en missannut mitään, josta olisin oikeasti pitänyt. Vähän tylsää perusrokkia tämäkin, näitä ilmeisesti riittää.
Eniten odottelemani akti oli sitten Joensuu 1685. Olen joitakin kertoja esikoislevyn kuunnellut, mutta livenä en ollut jostain syystä onnistunut vielä yhtyettä näkemään. Setti alkoi isosti ja vähän omaan makuuni turhankin pitkästi, mutta muutama erittäin mainio biisi tuli kyllä kuultua. Erityisen kovasti iski synavetoinen kappale, joka esiteltiin uudeksi materiaaliksi – nimestä ei luonnollisestikaan ole hajua. Kesken tiukimman soittelut ehti jokin instrumentti paukahtaa ilmeisesti rikki aiheuttaen epämääräisen pituisen keskeytyksen, mutta onneksi yleisöstä löytyi hauska poikaporukka viihdyttämään meitä muita "sieg heil, Tampere" -huuteluillaan, "arvostan" -falsettilaulullaan ja tanssiesityksellään. Löytyyhän niitä urpoja tietysti mistä taajamasta tahansa, mutta vittu ihan oikeasti – välillä Tampere on niin ahdistava paikka koittaa olla missään tai tehdä mitään. Keikka jatkui vielä kuitenkin onneksi parin biisin ajan ja settiin olin varsin tyytyväinen. Sitä ainoaa muistamaani biisiä ja kait kirkkainta hittiä, (You Shine) Brighter Than Lightia ei tosin valitettavasti kuultu. Kiinnostaisi kovasti nähdä yhtye tulevaisuudessa ihan oikeallakin keikalla.
Tammerfest-Indiaaniklubimme yhteydessä kesällä soitellut Miss Saana & the Missionaries päätti Pakkahuoneen illan ja oli ihan viihdyttävä. 16-henkisen bändin soittoa oli siistiä katsella ja kuunnella. Paljon hyviä soundeja ja biisejä löytyikin, mutta tämäkin olisi toiminut vain niin paljon paremmin siinä toisella puolella. Tietynlaisen ruotsinlaivaviihdemusiikkiviban yhtye ehkä kokonaisuudessaan kuitenkin jätti, johtuen osaltaan tietysti yleisöstä ja paikasta.
Joensuuta lukunottamatta ilta ei noussut oikein edes kädenlämpöiseksi, mutta viimeisenä esiintyi onneksi myös kovasti odottelemani Zebra & Snake. Hehkutusta on tullut viime aikoina vähän joka puolelta, mutta ne lunastuivat aika lailla täydellisesti. Keikka oli pirun intensiivinen ja kuulosti erittäin hyvältä – ja sai itsenikin hytkymään sen verran, että tutun kuvaajatyypin ansiosta nolailin itseäni varmaan aika huolella Yle Areenan suorassa lähetyksessä. Taisipa olla oikeastaan ensimmäinen kerta, kun ihan eturivissä keikkaa katselen – tungosta ei tosin ollut kyllä nimeksikään. Kovia biisejä siis, tätä uskallan jo sanoa fanittelevani. Yhden tuommoisen Coloursin jos onnistuisin itse tekemään niin olisin aika iloinen.
Tämänsyksyinen Lost in Music on nyt itselleni kolmas ja joka kerta samat jutut alkavat vähän rassaamaan. Keikat ovat showcase-luonteestaan ja tiukasta aikataulusta johtuen lyhyitä ja jäävät melko pintapuolisiksi raapaisuiksi. Enemmän kuitenkin tökkii ihan oikeasti se yleisö. LiM ei ole mikään tavallinen musiikin kuuntelijoille suunnattu festari, vaan ammattilaisten meet & greet, jossa partavesiövereistä kärsivät setät tapittavat esityksiä katsomassa korkeintaan näennäisellä mielenkiinnolla. Suhtaudun itse musiikkiin melkoisella intohimolla ja se tuntuu tekevän minusta tietyssä asioissa sen tutun kusipääelitistin, mutta edelleen mielestäni keikoissa iso osa onnistumisesta on kiinni siitä, kuinka innostuneesti yleisö on mukana. Näillä keikoilla se ei vain ole. Musiikin kaupallisuus on ylipäänsä itselleni ehkä vähän ongelmallinen aspekti, vaikka hyperkaupallisella alalla työskentelenkin ja ymmärränkin että hurjan määrän bändejä, keikkoja, levyjä missaisin ilman niitä yleisössä tönöttäviä pukupettereitä. Musiikin harrastajana ja media-alan ihmisenäkin Musiikki & Media on kuitenkin vähän hankala tapahtuma.
Onneksi omalla mediakanavallaan voi päteä juuri niin paljon kuin huvittaa. Ja ihan tyytyväinen iltaan noin ylipäänsä olin, näin kaksi erinomaista keikkaa naurettavan hintaisella (12€) lipulla. Ja tänään vielä ainakin pari lisää.
23. lokakuuta 2009
Perjantai: Cats on Fire
Sain alkusyksystä Salvador Dalí -postikortin, jossa kehuttiin Clint Eastwoodia, fetajuustoa ja Cats on Firea – ja quotattiin lopuksi Black Booksia. Ei voi kiistää.
Kuulin Vaasa- / Turku- / Göteborg-akselilta tulevaa Cats on Firea ensimmäisen kerran männä kesänä, mutta toden teolla siihen ihastuin vasta Flow'n sunnuntaissa. Ehkä sympaattisin keikka ikinä oli oman festarini kohokohta ja levyt ovat olleet tiukassa kuuntelussa tuosta eteenpäin. Eilinen keikka Lost in Musicissa oli taas melkoisen erinomainen, vaikka taisin yleisöstä ollakin se eniten innostunut. Ei meillä täällä Tampereella oikein. Turhautuneen työpäiväni päätökseksi suuntaan tänään puolestaan Klubille, ehkäpä siellä olisi enemmän elämää.
Esikoisalbumi the Province Complains on toistaiseksi miellyttänyt itseäni jopa keväällä julkaistua Our Temperance Movementia enemmän. Molemmat ovat kuitenkin ehjiä ja tasaisia kokonaisuuksia useammilla helmillä. Se ihan kirkkain hittipotentiaali biiseistä on vielä ehkä kuulematta – vaikka etenkin White Mantled King ja Tears in Your Cup upeita irroituksia ovatkin – ja ne selkeimmän esikuvan Ask ja Heaven Knows I'm Miserable Now ovat jättäneet vielä odottamaan. Ehkäpä seuraavalla sitten, siihen asti kyttäilen näitä livemahdollisuuksia aina kun se vain on mahdollista.
Eilinen YO piti sisällään myös Astrid Swan and the Drunk Loversin ja Reginan keikat. Astrid jäi itselleni taas vähän mitäänsanomattomaksi perusrokkailuksi – kai siinä ihan kiinnostavaa tekstipuolta ainakin on, mutta kun ei nyt vaan niin hirveästi kiinnostanut. Regina sen sijaan näytti taas olevansa yksi parhaista näkemistäni livebändeistä. Vaikka aika moneen kertaan olenkin yhtyeen nyt puolen vuoden sisään kokenut, tykkään joka kerta, paljon. Illan ensimmäisen aktin jalkoihin tämäkin kuitenkin vähän jäi, ei voi mitään.
Cats on Firesta on lyhyen ajan sisällä tullut yksi niistä muutamasta yhtyeestä, jotka ihan oikeasti tekevät minusta minut. Samaistuminen on niin helppoa; tämän tahdissa tuntuu ihan hyväksyttävältä olla se pitkä, laiha sekä kaikin puolin kömpelö ja ulkopuolinen poika – ainoastaan suomenruotsalaisuuteni wannabe-taso tuntuu olevan se erottava tekijä. Hur som helst, Cats on Fire on niin minun musiikkiani.
// Cats on Fire MySpacessa
// the Province Complains -albumi Spotifyssa
Kuulin Vaasa- / Turku- / Göteborg-akselilta tulevaa Cats on Firea ensimmäisen kerran männä kesänä, mutta toden teolla siihen ihastuin vasta Flow'n sunnuntaissa. Ehkä sympaattisin keikka ikinä oli oman festarini kohokohta ja levyt ovat olleet tiukassa kuuntelussa tuosta eteenpäin. Eilinen keikka Lost in Musicissa oli taas melkoisen erinomainen, vaikka taisin yleisöstä ollakin se eniten innostunut. Ei meillä täällä Tampereella oikein. Turhautuneen työpäiväni päätökseksi suuntaan tänään puolestaan Klubille, ehkäpä siellä olisi enemmän elämää.
Esikoisalbumi the Province Complains on toistaiseksi miellyttänyt itseäni jopa keväällä julkaistua Our Temperance Movementia enemmän. Molemmat ovat kuitenkin ehjiä ja tasaisia kokonaisuuksia useammilla helmillä. Se ihan kirkkain hittipotentiaali biiseistä on vielä ehkä kuulematta – vaikka etenkin White Mantled King ja Tears in Your Cup upeita irroituksia ovatkin – ja ne selkeimmän esikuvan Ask ja Heaven Knows I'm Miserable Now ovat jättäneet vielä odottamaan. Ehkäpä seuraavalla sitten, siihen asti kyttäilen näitä livemahdollisuuksia aina kun se vain on mahdollista.
Eilinen YO piti sisällään myös Astrid Swan and the Drunk Loversin ja Reginan keikat. Astrid jäi itselleni taas vähän mitäänsanomattomaksi perusrokkailuksi – kai siinä ihan kiinnostavaa tekstipuolta ainakin on, mutta kun ei nyt vaan niin hirveästi kiinnostanut. Regina sen sijaan näytti taas olevansa yksi parhaista näkemistäni livebändeistä. Vaikka aika moneen kertaan olenkin yhtyeen nyt puolen vuoden sisään kokenut, tykkään joka kerta, paljon. Illan ensimmäisen aktin jalkoihin tämäkin kuitenkin vähän jäi, ei voi mitään.
Cats on Firesta on lyhyen ajan sisällä tullut yksi niistä muutamasta yhtyeestä, jotka ihan oikeasti tekevät minusta minut. Samaistuminen on niin helppoa; tämän tahdissa tuntuu ihan hyväksyttävältä olla se pitkä, laiha sekä kaikin puolin kömpelö ja ulkopuolinen poika – ainoastaan suomenruotsalaisuuteni wannabe-taso tuntuu olevan se erottava tekijä. Hur som helst, Cats on Fire on niin minun musiikkiani.
// Cats on Fire MySpacessa
// the Province Complains -albumi Spotifyssa
22. lokakuuta 2009
Torstaielegia
Kotiuduin vasta Pasilasta ja huitaisen illaksi YO:lle, joten kokkailun yhteydessä tyydytään vain sekalaisuuksiin. Hyviin semmoisiin kuitenkin. Tietty.
Olen kuunnellut ja soitellut Marina and the Diamondsia jo useamman kuukauden, mutta siisti Mowgli's Road -biisi näkyykin ilmestyvän virallisena sinkkuna vasta marraskuussa. Video on tosiaalta ihan kiva, toisaalta vähän äh. Biisi kolahtaa, toki.
Raveonettes-Sharinin siskon yhtye retroilee sekin. Giana Factoryn Trippin kuulostaa aika hiton hyvältä.
Camera Obscuran My Maudlin Careerista on tullut vähän viiveellä yksi kuluvan vuoden lempparilevyistäni. Avausraita French Navy on edelleen levyn paras biisi, mutta the Sweetest Thing on oiva sekin – ja tuore videokin tuota yhtyeelle tuttua sävyä.
Most Sexiest Musicista pöllimäni Miami Horror on taas sitä häikäilemätöntä popmusiikkia täydellisimmillään. Sometimesin video on alkuun söpö ja tempaisee lopussa vähän mattoa alta – ja kuulostaa siinä ohessa ihan loistavalta.
Ihan kohta Cats on Fire, ah!
Olen kuunnellut ja soitellut Marina and the Diamondsia jo useamman kuukauden, mutta siisti Mowgli's Road -biisi näkyykin ilmestyvän virallisena sinkkuna vasta marraskuussa. Video on tosiaalta ihan kiva, toisaalta vähän äh. Biisi kolahtaa, toki.
Raveonettes-Sharinin siskon yhtye retroilee sekin. Giana Factoryn Trippin kuulostaa aika hiton hyvältä.
Camera Obscuran My Maudlin Careerista on tullut vähän viiveellä yksi kuluvan vuoden lempparilevyistäni. Avausraita French Navy on edelleen levyn paras biisi, mutta the Sweetest Thing on oiva sekin – ja tuore videokin tuota yhtyeelle tuttua sävyä.
Most Sexiest Musicista pöllimäni Miami Horror on taas sitä häikäilemätöntä popmusiikkia täydellisimmillään. Sometimesin video on alkuun söpö ja tempaisee lopussa vähän mattoa alta – ja kuulostaa siinä ohessa ihan loistavalta.
Ihan kohta Cats on Fire, ah!
21. lokakuuta 2009
Keskiviikko: Into the Clouds
"We're no longer called Sonic Death Monkey."
Huomasin eksyneeni elämään ainakin hetkiksen ajaksi elokuvahyllyni kulmakiveä, tosin ehkäpä hitusen laimennettuna. Joka tapauksessa sitä samaa, joka koostuu musiikilla pätemisestä, mixtapeista, haastattelupyynnöstä, dj-keikoista, tuottamisesta, ihmissuhderetrospektiiveistä – ja ennen kaikkea levyistä. Toki huonomminkin olisi voinut valita.
"We're on the verge of becoming Kathleen Turner Overdrive – "
Uusimman ja kauneimman hyllyntäydennyksen, the Sound of Arrowsin valkoisen Into the Clouds -12":n kävin poimimassa tänään postista. Täydellisen nimikkovideon jaoinkin jo aiemmin, mutta B-puolelta löytyvästä Fear of Tigersin suoraviivaisemmasta remiksauksesta löytyy samoin mainio visuaalinen versio. Ylimakean ja -ihanan musiikkivideon pohjaksi paljastui pienellä googlettelulla kasarileffa Explorers, joka itselläni meni välittömään lataukseen.
Aiemmin rinnastettujen Pet Shop Boysin ja Empire of the Sunin lisäksi löysin tällä kertaa yhtyeestä vielä aimo annoksen Wildlifen ja Melodraman aikaista the Crashia – siis sitä parasta musiikkia mitä Suomessa on ikinä tehty. Sit ko nää pojat on vielä ni söpöjä ni kuka tästä ei tykkäis!
Pari muutakin suosittelua lopuksi; eilen kuunnelluista itselle uutuuksista subpopilaisen No Agen tuoreehko Losing Feeling ja kanadalaisen Dark Meanin huhtikuinen Frankencottage (ilmaiseksi ladattavissa bändin kotisivulta) osoittautuivat toimiviksi EP:iksi. Eka on enempi punk, toka indie. Hyviä molemmat, siis – eli niitäpä vielä.
" – but just for tonight, we are Barry Jive and his Uptown Five."
// the Sound of Arrows MySpacessa
// No Age MySpacessa
// Dark Mean MySpacessa
Huomasin eksyneeni elämään ainakin hetkiksen ajaksi elokuvahyllyni kulmakiveä, tosin ehkäpä hitusen laimennettuna. Joka tapauksessa sitä samaa, joka koostuu musiikilla pätemisestä, mixtapeista, haastattelupyynnöstä, dj-keikoista, tuottamisesta, ihmissuhderetrospektiiveistä – ja ennen kaikkea levyistä. Toki huonomminkin olisi voinut valita.
"We're on the verge of becoming Kathleen Turner Overdrive – "
Uusimman ja kauneimman hyllyntäydennyksen, the Sound of Arrowsin valkoisen Into the Clouds -12":n kävin poimimassa tänään postista. Täydellisen nimikkovideon jaoinkin jo aiemmin, mutta B-puolelta löytyvästä Fear of Tigersin suoraviivaisemmasta remiksauksesta löytyy samoin mainio visuaalinen versio. Ylimakean ja -ihanan musiikkivideon pohjaksi paljastui pienellä googlettelulla kasarileffa Explorers, joka itselläni meni välittömään lataukseen.
Aiemmin rinnastettujen Pet Shop Boysin ja Empire of the Sunin lisäksi löysin tällä kertaa yhtyeestä vielä aimo annoksen Wildlifen ja Melodraman aikaista the Crashia – siis sitä parasta musiikkia mitä Suomessa on ikinä tehty. Sit ko nää pojat on vielä ni söpöjä ni kuka tästä ei tykkäis!
Pari muutakin suosittelua lopuksi; eilen kuunnelluista itselle uutuuksista subpopilaisen No Agen tuoreehko Losing Feeling ja kanadalaisen Dark Meanin huhtikuinen Frankencottage (ilmaiseksi ladattavissa bändin kotisivulta) osoittautuivat toimiviksi EP:iksi. Eka on enempi punk, toka indie. Hyviä molemmat, siis – eli niitäpä vielä.
" – but just for tonight, we are Barry Jive and his Uptown Five."
// the Sound of Arrows MySpacessa
// No Age MySpacessa
// Dark Mean MySpacessa
20. lokakuuta 2009
Tiistai: Editors
Diggailen post-punk revivalia samoin kuin sitä aitoa ja alkuperäistäkin: vähän pintapuolisesti ja turhankin kapealla sektorilla, mutta silti aina paikoin melkoisella antaumuksella. Se tämän hetken suurin ja kaunein uusioyhtye on aika ylivoimaisesti Editors.
Brittiläisten vasta ilmestynyt kolmas studiolätty In This Light And On This Evening noudattelee samoja sävyjä kuin aiempikin tuotanto, mutta nojaa aavistuksen selkeämmin elektronisiin elementteihin. Ja kuulostaa edelleen aika hyvältä.
Jo aiemmin jakamani Papillon on niin definitiivinen Editors-raita kuin olla vain voi. Muina erinomaisuuksina esiin pomppaavat Bricks And Mortar ja nimihirviö Eat Raw Meat = Blood Drool. Molemmat tuntuvat koukkuineen vielä jotenkin ärsyttävän tutuilta.
Menneen kesän Provinssirockissa Editors oli niitä ennakkoon eniten odottelemiani esiintyjiä, vaikka vietinkin alkupuoliskon katselemalla pääasiassa festariseurani makkaraperunoiden syömistä. Keikka itsessään jäi valitettavasti vähän etäiseksi ja rutiininomaiseksi; intensiivisyys puuttui osin sekä yhtyeestä että yleisöstä. Muiden esiintymisten rinnalla Editors itsessään oli Provinssin makkaraperunat – vieläpä kasvissyöjälle.
Tampereen syyspiristys, Lost in Music starttaa ylihuomenna. Kolme päivää mainioimpia keikkoja on aika jei, vaikka useampi odotetuista on tullut jo aiemminkin koettua. Vaan nämäpä nyt kiinnostavat erityisimmin – Cats on Firen uudelleenkohtaus varsinkin:
Torstai / YO - Cats on Fire, Astrid Swan & the Drunk Lovers, Regina
Perjantai / Klubi & Pakkahuone - mm. Manna, Joensuu 1685, Zebra and Snake, Them Bird Things
Lauantai / Telakka - Delay Trees, Cosmobile, Plainride - ja vielä ehkäpä Artturissa Daisy
Kliffaa, hei.
// Editors MySpacessa
// In This Light And On This Evening -albumi Spotifyssa
// Lost in Music -kaupunkifestari
Brittiläisten vasta ilmestynyt kolmas studiolätty In This Light And On This Evening noudattelee samoja sävyjä kuin aiempikin tuotanto, mutta nojaa aavistuksen selkeämmin elektronisiin elementteihin. Ja kuulostaa edelleen aika hyvältä.
Jo aiemmin jakamani Papillon on niin definitiivinen Editors-raita kuin olla vain voi. Muina erinomaisuuksina esiin pomppaavat Bricks And Mortar ja nimihirviö Eat Raw Meat = Blood Drool. Molemmat tuntuvat koukkuineen vielä jotenkin ärsyttävän tutuilta.
Menneen kesän Provinssirockissa Editors oli niitä ennakkoon eniten odottelemiani esiintyjiä, vaikka vietinkin alkupuoliskon katselemalla pääasiassa festariseurani makkaraperunoiden syömistä. Keikka itsessään jäi valitettavasti vähän etäiseksi ja rutiininomaiseksi; intensiivisyys puuttui osin sekä yhtyeestä että yleisöstä. Muiden esiintymisten rinnalla Editors itsessään oli Provinssin makkaraperunat – vieläpä kasvissyöjälle.
Tampereen syyspiristys, Lost in Music starttaa ylihuomenna. Kolme päivää mainioimpia keikkoja on aika jei, vaikka useampi odotetuista on tullut jo aiemminkin koettua. Vaan nämäpä nyt kiinnostavat erityisimmin – Cats on Firen uudelleenkohtaus varsinkin:
Torstai / YO - Cats on Fire, Astrid Swan & the Drunk Lovers, Regina
Perjantai / Klubi & Pakkahuone - mm. Manna, Joensuu 1685, Zebra and Snake, Them Bird Things
Lauantai / Telakka - Delay Trees, Cosmobile, Plainride - ja vielä ehkäpä Artturissa Daisy
Kliffaa, hei.
// Editors MySpacessa
// In This Light And On This Evening -albumi Spotifyssa
// Lost in Music -kaupunkifestari
19. lokakuuta 2009
Maanantai: Neon Indian
... eli syksyn chillwave-postaus nro 2.
Olen toiminut alkukesästä lähtien Neon Indianin hypekoneena – oikeastaan siitä hetkestä lähtien kun mielettömän Should Have Taken Acid With You -biisin ensimmäistä kertaa soittolistalleni poimin. Analogisynat + lfo-filtterit + yleinen tuhnuisuus ja psykedelia ovat ihan oikeasti se ylisiistein musiikillinen combo mitä juuri nyt on. Kun kiharkutri Alan Palomo on tämän projektinsa ohessa myös VEGA, on totutun epäterveellinen ihastus varmaankin ihan perusteltua.
Psychic Chasms julkaistiin ep:nä jo aiemmin, mutta muutamalla uudella biisillä varustettu samanniminen esikoispitkäsoitto ilmaantui Lefsen toimesta kuultavaksi viime viikolla. Fyysisen kappaleen käsiini saamista veikkaan silti joutuvani odottelemaan turhankin kauan.
Koko älyttömään hypetykseen perustuvan hipsteriyden keskellä hiotut ja tasapainoiset kokonaisuudet pomppaavat yhä paremmin esille. Psychic Chasms on malliesimerkki juuri tällaisesta – vaikka suurin osa biiseistä oli itselleni jo entuudestaan tuttuja, on albumi vienyt erinomaisen tehokkaasti mennessään. Fanipoikailen ihan häpeilemättä.
Maailman ärsyttävin raita-arvostelu Deadbeat Summerista löytyy muuten täältä. Ihan samanlainen pätijä olen kyllä itsekin.
Kuulostellaanpa loppuun vielä biisillinen sitä mainstreamimpaa projektia, eli VEGAa. BIGSTEREOta mukaillen sanoin alkukesästä No Reasonsin olevan se ehdottomin kesäraita '09, mutta eipä se ehkä ihan semmoiseksi tainnut nousta. Niiiin huima kumminkin.
// Neon Indian MySpacessa
// Psychic Chasms -albumi Spotifyssa
// VEGA MySpacessa
Olen toiminut alkukesästä lähtien Neon Indianin hypekoneena – oikeastaan siitä hetkestä lähtien kun mielettömän Should Have Taken Acid With You -biisin ensimmäistä kertaa soittolistalleni poimin. Analogisynat + lfo-filtterit + yleinen tuhnuisuus ja psykedelia ovat ihan oikeasti se ylisiistein musiikillinen combo mitä juuri nyt on. Kun kiharkutri Alan Palomo on tämän projektinsa ohessa myös VEGA, on totutun epäterveellinen ihastus varmaankin ihan perusteltua.
Psychic Chasms julkaistiin ep:nä jo aiemmin, mutta muutamalla uudella biisillä varustettu samanniminen esikoispitkäsoitto ilmaantui Lefsen toimesta kuultavaksi viime viikolla. Fyysisen kappaleen käsiini saamista veikkaan silti joutuvani odottelemaan turhankin kauan.
Koko älyttömään hypetykseen perustuvan hipsteriyden keskellä hiotut ja tasapainoiset kokonaisuudet pomppaavat yhä paremmin esille. Psychic Chasms on malliesimerkki juuri tällaisesta – vaikka suurin osa biiseistä oli itselleni jo entuudestaan tuttuja, on albumi vienyt erinomaisen tehokkaasti mennessään. Fanipoikailen ihan häpeilemättä.
Maailman ärsyttävin raita-arvostelu Deadbeat Summerista löytyy muuten täältä. Ihan samanlainen pätijä olen kyllä itsekin.
Kuulostellaanpa loppuun vielä biisillinen sitä mainstreamimpaa projektia, eli VEGAa. BIGSTEREOta mukaillen sanoin alkukesästä No Reasonsin olevan se ehdottomin kesäraita '09, mutta eipä se ehkä ihan semmoiseksi tainnut nousta. Niiiin huima kumminkin.
// Neon Indian MySpacessa
// Psychic Chasms -albumi Spotifyssa
// VEGA MySpacessa
18. lokakuuta 2009
Sunnuntaisatuilu
Seuraan suhteellisen vähän suomalaista musiikkimediaa – eli en kuuntele radiota juuri ollenkaan ja luen musiikkilehtiäkin vähän harvakseltaan – mutta satuin eilen kumminkin bongailemaan YleX:n ja Rumban kasaileman hehkutuslistan ensi vuoden kovimmista uusista bändeistä. Aika monta hyvää listalta löytyikin, joskaan uusia tuttavuuksia ei juuri nimeksi ollutkaan. Ilmeisesti median seuraamattomuus ei liene ainakaan blogiaikakaudella este hyvien juttujen löytämiselle.
Vähän laiska postaus nyt siis taas kun tässä yhä itseäni keräilen, mutta nämähän sillä listalla olivat ne kiinnostavimmat.
1. Le Corps Mince de Françoise – jotenkin tämä nimitys tässä vaiheessa tuntuu jo älyttömältä, kun LCMDF:n hehkutus on ollut aika maksimaalista jo keväästä '08 asti. Diggailen toki itse yhä ja odottelen sitä ensimmäistä Kitsuné-sinkkuakin. Kiteyttää tietyllä tavalla ajan soundin ihan pirun osuvasti, ihan kiva että sitä eurooppalaisella tasollakin hipsterkamaa Suomesta löytyy. Upouusi videokin on ihan jees.
2. Villa Nah onkin sitten jo vähän yllättävämpi poiminta. Bändi on ollut itselleni tuttu vasta Flow'n aikaisesta suosittelusta – kiitti vaan edelleen, heh – ja toimii kyllä oikein mainiosti. Jori Hulkkosen tuottajarooli tuli itselleni tässä vaiheena ihan uutisena. Täytyy tuo ensikko-ep jossain vaiheessa ehtiä poistamaan.
3. TTVO-edustusta, eli Jaakko & Jay, jei. Pari kertaa olen sattunut livenä näkemään ja niinhän se vain toimii pirun hyvin. Ei mikään lemppari, mutta mieluusti tulee aina katsastettua.
4. Delay Trees tuli Ämyrockin jatkoissa sateen takia passattua, joten keikka on yhä kokematta aina ensi viikon Lost in Musiciin asti. Pientä, nättiä, tykkäilen.
6. Läppäbändit on aina vähän niin ja näin, eikä Nightsatankaan nyt ihan hirveästi jaksa innostaa. Kivan kuuloisia synia juu, mutta aika metallittomana ihmisenä en muista hevielementeistä oikein mitään irti saa. Kyllähän tämänkin kerran katsoisi, liven voisi olettaa olevan ehkä jotain Jessen henkistä?
10. TV Offia olen ylistellyt edelliskesän Flow'sta lähtien ja tässäkin blogissa pariin otteeseen. Siistiä, symppistä, hyvää, yksinkertaista ja juuri sopivan viilattua. Kivaa katsottavaa livenä (eli erinomaisen söpö ja energinen laulaja ja synatyypillä sama söpö ja energinen Alesis Micron kuin itsellänikin) ja levy on edelleen kovassa odotuksessa.
11. Wedding Crashersiakin on itselleni suositeltu, mutta keikat olen jotenkin onnistunut aina missaamaan. Ihan sujuvaa kyl.
12. Se viime aikojen hehkutetuin (BISTEREOssakin vau) akti tuntuu olleen Zebra and Snake, jonka samoin pääsen ensi viikolla ekaa kertaa katsastamaan. Tykkään näin äänitetasollakin ns. ihan helvetisti.
Löysin itseni eilen taas Hang the DJ!:stä / -:ssä, kun tyypit viettivät klubinsa kolmivuotiskekkereitä. Regina-vetoisen EMOTIONS-kaksikon dj-setti oli vähän tympeä, mutta vakkarikolmikko taas totutun varma. HtDJ! on edelleen se lempparieventtini treellä, vaikka soittolistat ovatkin tuntuneet vähän jumittuneen paikoilleen – mutta kun niitä suosikkibiisejäni tulee edelleen laidan täydeltä, en osaa oikein valittaakaan.
Yksi niistä menee että dis dis d c c c a a a ais ais a ais. Semmosella sahalla, tiäkkö.
// Tulevaisuuden tusina YleX:n sivuilla
Vähän laiska postaus nyt siis taas kun tässä yhä itseäni keräilen, mutta nämähän sillä listalla olivat ne kiinnostavimmat.
1. Le Corps Mince de Françoise – jotenkin tämä nimitys tässä vaiheessa tuntuu jo älyttömältä, kun LCMDF:n hehkutus on ollut aika maksimaalista jo keväästä '08 asti. Diggailen toki itse yhä ja odottelen sitä ensimmäistä Kitsuné-sinkkuakin. Kiteyttää tietyllä tavalla ajan soundin ihan pirun osuvasti, ihan kiva että sitä eurooppalaisella tasollakin hipsterkamaa Suomesta löytyy. Upouusi videokin on ihan jees.
2. Villa Nah onkin sitten jo vähän yllättävämpi poiminta. Bändi on ollut itselleni tuttu vasta Flow'n aikaisesta suosittelusta – kiitti vaan edelleen, heh – ja toimii kyllä oikein mainiosti. Jori Hulkkosen tuottajarooli tuli itselleni tässä vaiheena ihan uutisena. Täytyy tuo ensikko-ep jossain vaiheessa ehtiä poistamaan.
3. TTVO-edustusta, eli Jaakko & Jay, jei. Pari kertaa olen sattunut livenä näkemään ja niinhän se vain toimii pirun hyvin. Ei mikään lemppari, mutta mieluusti tulee aina katsastettua.
4. Delay Trees tuli Ämyrockin jatkoissa sateen takia passattua, joten keikka on yhä kokematta aina ensi viikon Lost in Musiciin asti. Pientä, nättiä, tykkäilen.
6. Läppäbändit on aina vähän niin ja näin, eikä Nightsatankaan nyt ihan hirveästi jaksa innostaa. Kivan kuuloisia synia juu, mutta aika metallittomana ihmisenä en muista hevielementeistä oikein mitään irti saa. Kyllähän tämänkin kerran katsoisi, liven voisi olettaa olevan ehkä jotain Jessen henkistä?
10. TV Offia olen ylistellyt edelliskesän Flow'sta lähtien ja tässäkin blogissa pariin otteeseen. Siistiä, symppistä, hyvää, yksinkertaista ja juuri sopivan viilattua. Kivaa katsottavaa livenä (eli erinomaisen söpö ja energinen laulaja ja synatyypillä sama söpö ja energinen Alesis Micron kuin itsellänikin) ja levy on edelleen kovassa odotuksessa.
11. Wedding Crashersiakin on itselleni suositeltu, mutta keikat olen jotenkin onnistunut aina missaamaan. Ihan sujuvaa kyl.
12. Se viime aikojen hehkutetuin (BISTEREOssakin vau) akti tuntuu olleen Zebra and Snake, jonka samoin pääsen ensi viikolla ekaa kertaa katsastamaan. Tykkään näin äänitetasollakin ns. ihan helvetisti.
Löysin itseni eilen taas Hang the DJ!:stä / -:ssä, kun tyypit viettivät klubinsa kolmivuotiskekkereitä. Regina-vetoisen EMOTIONS-kaksikon dj-setti oli vähän tympeä, mutta vakkarikolmikko taas totutun varma. HtDJ! on edelleen se lempparieventtini treellä, vaikka soittolistat ovatkin tuntuneet vähän jumittuneen paikoilleen – mutta kun niitä suosikkibiisejäni tulee edelleen laidan täydeltä, en osaa oikein valittaakaan.
Yksi niistä menee että dis dis d c c c a a a ais ais a ais. Semmosella sahalla, tiäkkö.
// Tulevaisuuden tusina YleX:n sivuilla
17. lokakuuta 2009
Indiaanivinyyliyökatsaus
’ello ’ello.
Intouduin ja antauduin jonkinasteisen syysflunssan ja -masennuksen kourissa pitämään viikon verran -lomaa kirjoittelusta. Eilistä Indiaaniklubia on kuitenkin pakko tulla taas jälkihehkuttelemaan.
Erikoisen eilisillasta teki musiikkiformaatti – mp3:t oli tällä kertaa vaihdettu vinyyleihin. Olen itse harrastellut nyylejä nyt muutaman vuoden ja niiden pyörittely oli kyllä reippaasti ykkösten ja nollien soittelua hauskempaa, kuten arvata saattoi. Samoin kuin kuuntelukin. Vaihtojen kanssa ei pahempia ongelmia tullut, jokunen hups-hetki tietenkin ja pari turhan hätäisesti valittua biisiä. Kiireisenä tuo kyllä piti, koko ajan sai olla levyjä kaivamassa ja kohtia valkkaamassa. Eka kerta tätä formaattia nyt siis takana; seuraavan kerran vahaa hiotaan viimeistään joulukuussa ja tavallisissa merkeissä taas muutaman viikon kuluttua.
Ai ni, soitteli siellä semmoinen ihan kiva bändikin kuin Buddha Surfers – mutta kun niistä ei mitään netistä löydy niin eipä siitä kuulemattomille paljon iloa ole. Semmoista agenttijatsia kivoilla soundeilla. Oma soittolistani tässä nyt kumminkin (ja Spotifysta löytyvät biisit täällä):
the Raveonettes - Bang!
of Montreal - Disconnect the Dots
Morrissey - Suedehead
Belle and Sebastian - Legal Man
the Pains of Being Pure at Heart - Young Adult Friction
Pop Levi - Pick-Me-Up Uppercut
the Jesus and Mary Chain - April Skies
Tigerbombs - Heart Grenades
Digitaalimiehet - Kivi
Gary Numan - Cars
Air - Don't Be Light
Aphilas - Remain Solid
Massive Attack - Unfinished Sympathy
Michael Jackson - P.Y.T. (Pretty Young Thing)
the Go! Team - Doing It Right
Röyksopp - Happy Up Here
CSS - Move
Risto - Rakkauden Rock
the Smiths - This Charming Man
Cats on Fire - Tears in a Cup
the Big Pink - Dominos
Vampire Weekend - A-Punk
the Shins - So Says I
Pintandwefall - Jail
Lacrosse - You Can't Say No Forever
the Raveonettes - Last Dance
Raveonettesilla oli pakko aloittaa ja lopettaa, kun tuon vasta hehkuttamani, erinomaisen In and Out of Controlin kävin eilen poimimassa. Muuten lista meni ehkä vähän turhan tutuissa merkeissä, ensi kerraksi pitää saada kasaan jotain ihan uutta. Tai vanhaa. Soulia tultiin eilen jossain vaiheessa pyytämään (do you have soul?) ja harmittelin itsekseni Marvin Gayen (jonka ostin juurikin tuon elokuvan vuoksi) jättämistä kotiin. Muutenkin tuo meikän musiikkimaku ja biisivalkkailu on ehkä vähän... No. Eihän se kaikkia miellytä. Mutta itsellenipä näitä biisejä kuitenkin useimmiten soittelen.
Suihkuun, kirjastoon ja hakemaan levaria Valosta ->
// Indiaaniklubi #5 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Intouduin ja antauduin jonkinasteisen syysflunssan ja -masennuksen kourissa pitämään viikon verran -lomaa kirjoittelusta. Eilistä Indiaaniklubia on kuitenkin pakko tulla taas jälkihehkuttelemaan.
Erikoisen eilisillasta teki musiikkiformaatti – mp3:t oli tällä kertaa vaihdettu vinyyleihin. Olen itse harrastellut nyylejä nyt muutaman vuoden ja niiden pyörittely oli kyllä reippaasti ykkösten ja nollien soittelua hauskempaa, kuten arvata saattoi. Samoin kuin kuuntelukin. Vaihtojen kanssa ei pahempia ongelmia tullut, jokunen hups-hetki tietenkin ja pari turhan hätäisesti valittua biisiä. Kiireisenä tuo kyllä piti, koko ajan sai olla levyjä kaivamassa ja kohtia valkkaamassa. Eka kerta tätä formaattia nyt siis takana; seuraavan kerran vahaa hiotaan viimeistään joulukuussa ja tavallisissa merkeissä taas muutaman viikon kuluttua.
Ai ni, soitteli siellä semmoinen ihan kiva bändikin kuin Buddha Surfers – mutta kun niistä ei mitään netistä löydy niin eipä siitä kuulemattomille paljon iloa ole. Semmoista agenttijatsia kivoilla soundeilla. Oma soittolistani tässä nyt kumminkin (ja Spotifysta löytyvät biisit täällä):
the Raveonettes - Bang!
of Montreal - Disconnect the Dots
Morrissey - Suedehead
Belle and Sebastian - Legal Man
the Pains of Being Pure at Heart - Young Adult Friction
Pop Levi - Pick-Me-Up Uppercut
the Jesus and Mary Chain - April Skies
Tigerbombs - Heart Grenades
Digitaalimiehet - Kivi
Gary Numan - Cars
Air - Don't Be Light
Aphilas - Remain Solid
Massive Attack - Unfinished Sympathy
Michael Jackson - P.Y.T. (Pretty Young Thing)
the Go! Team - Doing It Right
Röyksopp - Happy Up Here
CSS - Move
Risto - Rakkauden Rock
the Smiths - This Charming Man
Cats on Fire - Tears in a Cup
the Big Pink - Dominos
Vampire Weekend - A-Punk
the Shins - So Says I
Pintandwefall - Jail
Lacrosse - You Can't Say No Forever
the Raveonettes - Last Dance
Raveonettesilla oli pakko aloittaa ja lopettaa, kun tuon vasta hehkuttamani, erinomaisen In and Out of Controlin kävin eilen poimimassa. Muuten lista meni ehkä vähän turhan tutuissa merkeissä, ensi kerraksi pitää saada kasaan jotain ihan uutta. Tai vanhaa. Soulia tultiin eilen jossain vaiheessa pyytämään (do you have soul?) ja harmittelin itsekseni Marvin Gayen (jonka ostin juurikin tuon elokuvan vuoksi) jättämistä kotiin. Muutenkin tuo meikän musiikkimaku ja biisivalkkailu on ehkä vähän... No. Eihän se kaikkia miellytä. Mutta itsellenipä näitä biisejä kuitenkin useimmiten soittelen.
Suihkuun, kirjastoon ja hakemaan levaria Valosta ->
// Indiaaniklubi #5 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
10. lokakuuta 2009
Lauantai: the Temper Trap
Australialainen the Temper Trap kuulostaa ihan hyvältä. Elokuussa Euroopassa ja ensi viikolla Valloissa julkaistava Conditions -esikoisalbumikin kuulostaa ihan hyvältä. Katsoin pari videota ja ne näyttivät ihan hyvältä.
Sitten se iski; muistin missä yhteydessä luin bändistä ensimmäistä kertaa ja missä yhteydessä sitä ekan kerran kuulin.
Olen vain jotenkin ihan perkeleen väsynyt. Syksyyn ynnättynä se tuntuu kohta jo ylitsepääsemättömältä.
Seuraavaa, joka erehtyy sanomaan jotain rohkaisevaa, aion potkaista. Tai ehkä ainakin katsoa vähän pahasti. Oudosti.
// the Temper Trap MySpacessa
// Conditions -albumi Spotifyssa
Sitten se iski; muistin missä yhteydessä luin bändistä ensimmäistä kertaa ja missä yhteydessä sitä ekan kerran kuulin.
Olen vain jotenkin ihan perkeleen väsynyt. Syksyyn ynnättynä se tuntuu kohta jo ylitsepääsemättömältä.
Seuraavaa, joka erehtyy sanomaan jotain rohkaisevaa, aion potkaista. Tai ehkä ainakin katsoa vähän pahasti. Oudosti.
// the Temper Trap MySpacessa
// Conditions -albumi Spotifyssa
8. lokakuuta 2009
Torstai: the Raveonettes
Joku käyttäjä kommentoi eilistä Girlsiä Last.fm:ssä San Franciscon the Raveonettesiksi – ja vähän ajan kuluttua seuraava sanoi että they sound nothing like the fucking Raveonettes. Jatketaan sillä joka tapauksessa.
Diggailin huimasti tanskalaista garagekaksikkoa jo juuri ja juuri täysi-ikäisenä, mutta albumikokonaisuuksien kuuntelu on ollut aina melko laiskaa. Viime päivinä olen katsellut vanhojen huonojen aikojen kunniaksi yhtä kaikkien aikojen ehdottomista lempparivideoistani, That Great Love Soundia. Jos jostain videosta tulee hyvälle mielelle niin tästä - eikä yhtään nolota myöntää että Sune Rose Wagner on aika sydän.
Edellisiin levyihin verrattuna juuri ilmestynyt In and Out of Control on kuitenkin jotain muuta. Säröä ja vimmaakin yhä löytyy, mutta yleisasenne on siirtynyt harppauksen verran vähän muualle. Vahva the Jesus and Mary Chain -pastissointi sopivasti purkansävyisiin ja koukuntäytteisiin kappaleisiin toimii uskomattoman hyvin. Ainoastaan tekstien teemat kummaksuttavat – tai jopa huvittavat. Oh, I Buried You Today, D.R.U.G.S. ja Suicide ovat vähän pateettisista lyriikoistaan huolimatta erinomaisen hyviä biisejä. Hämmentävin tapaus on kuitenkin Boys Who Rape (Should All Be Destroyed); aivan loistava biisi sekin.
Ennakkoon kuultu ja jaettu Last Dance on upea kappale ja ensimmäisen albumikuuntelun jälkeen tuntui jäävän ainoaksi kohokohdaksi, mutta sittemmin olen tykästynyt uuteen levyyn aivan hurjasti. Jos minkäänlaista intohimoa popmusiikkiin tuntee, on tälle kompaktille paketille parin kuuntelun verran velkaa.
Poimitaanpa Last Dance nyt vielä uudestaan vasta ilmestyneen videonsa vuoksi, vaikka kovin kummoinen filmi ei olekaan.
// the Raveonettes MySpacessa
// In and Out of Control -albumi Spotifyssa
Diggailin huimasti tanskalaista garagekaksikkoa jo juuri ja juuri täysi-ikäisenä, mutta albumikokonaisuuksien kuuntelu on ollut aina melko laiskaa. Viime päivinä olen katsellut vanhojen huonojen aikojen kunniaksi yhtä kaikkien aikojen ehdottomista lempparivideoistani, That Great Love Soundia. Jos jostain videosta tulee hyvälle mielelle niin tästä - eikä yhtään nolota myöntää että Sune Rose Wagner on aika sydän.
Edellisiin levyihin verrattuna juuri ilmestynyt In and Out of Control on kuitenkin jotain muuta. Säröä ja vimmaakin yhä löytyy, mutta yleisasenne on siirtynyt harppauksen verran vähän muualle. Vahva the Jesus and Mary Chain -pastissointi sopivasti purkansävyisiin ja koukuntäytteisiin kappaleisiin toimii uskomattoman hyvin. Ainoastaan tekstien teemat kummaksuttavat – tai jopa huvittavat. Oh, I Buried You Today, D.R.U.G.S. ja Suicide ovat vähän pateettisista lyriikoistaan huolimatta erinomaisen hyviä biisejä. Hämmentävin tapaus on kuitenkin Boys Who Rape (Should All Be Destroyed); aivan loistava biisi sekin.
Ennakkoon kuultu ja jaettu Last Dance on upea kappale ja ensimmäisen albumikuuntelun jälkeen tuntui jäävän ainoaksi kohokohdaksi, mutta sittemmin olen tykästynyt uuteen levyyn aivan hurjasti. Jos minkäänlaista intohimoa popmusiikkiin tuntee, on tälle kompaktille paketille parin kuuntelun verran velkaa.
Poimitaanpa Last Dance nyt vielä uudestaan vasta ilmestyneen videonsa vuoksi, vaikka kovin kummoinen filmi ei olekaan.
// the Raveonettes MySpacessa
// In and Out of Control -albumi Spotifyssa
7. lokakuuta 2009
Keskiviikko: Girls
Minä tykkään tytöistä.
Ne aloittavat sanomalla "I wish I had a boyfriend, I wish I had a loving man in my life" – ja minä haluan olla se mies. Eikä päätä käännä sekään että tytöt paljastuvat neljäksi mieheksi joista yksi osoittautuu vielä jostain kultista karanneeksi. Vapaan rakkauden aikaahan tässä eletään, ainakin biiseistä päätellen.
San Franciscolaisen Girlsin ensimmäinen pitkäsoitto Album on komea paketti psykedelian, retropopin ja -rockin sekä vielä surfinkin maustamaa garagea. Jo aiemmin esiin poimimani Lust for Life on käsittämättömän herkullinen aloitusraita eikä syyskuun lopulla julkaistu lp muutenkaan kylmäksi jätä. Hienosti toimii myös hissuttelusta aloitteleva ja eeppiseksi kasvava Hellhole Ratrace.
Garage. Tytöt. Ihhhhh!
// Girls MySpacessa
// Album Spotifyssa
Ne aloittavat sanomalla "I wish I had a boyfriend, I wish I had a loving man in my life" – ja minä haluan olla se mies. Eikä päätä käännä sekään että tytöt paljastuvat neljäksi mieheksi joista yksi osoittautuu vielä jostain kultista karanneeksi. Vapaan rakkauden aikaahan tässä eletään, ainakin biiseistä päätellen.
San Franciscolaisen Girlsin ensimmäinen pitkäsoitto Album on komea paketti psykedelian, retropopin ja -rockin sekä vielä surfinkin maustamaa garagea. Jo aiemmin esiin poimimani Lust for Life on käsittämättömän herkullinen aloitusraita eikä syyskuun lopulla julkaistu lp muutenkaan kylmäksi jätä. Hienosti toimii myös hissuttelusta aloitteleva ja eeppiseksi kasvava Hellhole Ratrace.
Garage. Tytöt. Ihhhhh!
// Girls MySpacessa
// Album Spotifyssa
6. lokakuuta 2009
Tiistai: Horchata
Vampire Weekendin ensi tammikuussa julkaistavalta Contra-albumilta on ilmestynyt maistiaisia jo useamman biisin verran. White Sky, Run ja Cousins saivat eilen seuraa ensimmäisestä oikeasta studionauhoitteesta: Horchata on ladattavissa yhtyeen kotisivuilta ja kuulostaa... hyvältä. Kakkosalbumi tuskin tulee sisältämään kovin suuria muutoksia ja hyvä niin. Tätä kun voi kuunnella aika loputtomasti.
Magenta Skycoden seiskatuuman julkaisu viivästyy – pahus. Olin jo odotellut pääseväni soittelemaan b-puoli Escaping Outdoorsia Indiaaniklubin vinyylisessiossa, mutta onhan tässä toki vielä reipas viikko aikaa. Ei-ihan-niin-kovaa-iskenyt a-puoli We're Going to Climb road movie -henkisine videoineen häipyi pikapikaa YouTubesta samaan aikaan vinyyliviivästyksen ja keikkaperuutuksen yhteydessä. Kuten näköjään myös kaikki biisit MySpacesta... No, toivottavasti julkaisun TBA-päivämäärä ei veny – taas – ihan loputtomiin.
Nyt ruokaa ja Pillow Talkia.
// Vampire Weekend MySpacessa
// Horchata ladattavissa VW:n kotisivuilta
// Magenta Skycode MySpacessa
Magenta Skycoden seiskatuuman julkaisu viivästyy – pahus. Olin jo odotellut pääseväni soittelemaan b-puoli Escaping Outdoorsia Indiaaniklubin vinyylisessiossa, mutta onhan tässä toki vielä reipas viikko aikaa. Ei-ihan-niin-kovaa-iskenyt a-puoli We're Going to Climb road movie -henkisine videoineen häipyi pikapikaa YouTubesta samaan aikaan vinyyliviivästyksen ja keikkaperuutuksen yhteydessä. Kuten näköjään myös kaikki biisit MySpacesta... No, toivottavasti julkaisun TBA-päivämäärä ei veny – taas – ihan loputtomiin.
Nyt ruokaa ja Pillow Talkia.
// Vampire Weekend MySpacessa
// Horchata ladattavissa VW:n kotisivuilta
// Magenta Skycode MySpacessa
4. lokakuuta 2009
Maanantai: This Must Be It
Röyksoppin keväällä julkaistulta, erinomaiselta Junior-albumilta on irroitettu kolmas single, This Must Be It. Fever Ray - / the Knife -Karinin täydentämän biisin huikea video on Filip ja Andreas Nilssonin käsialaa. Rumpalia esittävästä Ruinarista lisää yhtyeen verkkosivuilla.
Viikonloppu jäi melkoisen tylsäksi. Yksi täysin vapaa vuorokausi silloin tällöin on enemmän kuin tervetullutta, mutta kaksi tyystin neljän seinän sisällä vietettyä tahtoo jo vähän hajottaa. Sunnuntait erityisesti tuntuvat olevan tyhjyydessään nykyään melkoisen hankalia. Loppuviikosta ajattelin että olisin jaksanut viikonlopun aikana rykiä elämääni takaisin uomilleen – siis siivota, maksaa laskuja, tehdä rästitöitä, vastata vanhoihin viesteihin ymsymsyms – mutta kauniiksi ajatukseksi se lopulta vain jäi. Ehkä joskus toiste sitten. Sitä vastoin tahkosin läpi syyskauden jatkuvat lempparikomediat; Officen, Curb Your Enthusiasmin, How I Met Your Motherin sekä melko lupaavat uutukaiset Modern Familyn ja Communityn. Eilen vahtailin vintageleffoja; brittidraaman the Servant ja valtavan ihanan Doris Day + Rock Hudson + Madison Avenue -hömpän Lover Come Back.
Vintagea vielä päätökseksikin; BIRPistä poimittu Pogotracks-biisi Expialidocious on herkkua vähintäänkin jokaiselle Maija Poppanen -ihmiselle. Niinku ny meikälle.
// Röyksopp MySpacessa
Viikonloppu jäi melkoisen tylsäksi. Yksi täysin vapaa vuorokausi silloin tällöin on enemmän kuin tervetullutta, mutta kaksi tyystin neljän seinän sisällä vietettyä tahtoo jo vähän hajottaa. Sunnuntait erityisesti tuntuvat olevan tyhjyydessään nykyään melkoisen hankalia. Loppuviikosta ajattelin että olisin jaksanut viikonlopun aikana rykiä elämääni takaisin uomilleen – siis siivota, maksaa laskuja, tehdä rästitöitä, vastata vanhoihin viesteihin ymsymsyms – mutta kauniiksi ajatukseksi se lopulta vain jäi. Ehkä joskus toiste sitten. Sitä vastoin tahkosin läpi syyskauden jatkuvat lempparikomediat; Officen, Curb Your Enthusiasmin, How I Met Your Motherin sekä melko lupaavat uutukaiset Modern Familyn ja Communityn. Eilen vahtailin vintageleffoja; brittidraaman the Servant ja valtavan ihanan Doris Day + Rock Hudson + Madison Avenue -hömpän Lover Come Back.
Vintagea vielä päätökseksikin; BIRPistä poimittu Pogotracks-biisi Expialidocious on herkkua vähintäänkin jokaiselle Maija Poppanen -ihmiselle. Niinku ny meikälle.
// Röyksopp MySpacessa
Sunnuntai: the Drums
Yleisesti näin on ollut toki aina, mutta viime aikoina henkilökohtaisellakin tasolla isoin osa kiinnostavimmista bändeistä on tullut New Yorkista. Viimeisimpänä the Drums. Yhtyeen surfin ja pienet punkinkin sävyt yhdistyvät sopivan hiomattomaan retroindieen oikein miellyttävällä tavalla. Syyskuussa (ja uudestaan lokakuussa Moshi Moshilla) julkaistun Summertime! EP:n hitti on ollut aika mainio Let's Go Surfing, mutta kuuden biisin paketti on muutenkin sopivan simppeli ja lupaava paketti.
Toisena TJEU-biisinä vielä vaikkapa I'll Never Drop My Sword. EP:n ulkopuolisista biiseistä koviten iskee puolestaan vahvoissa Cure-tunnelmissa vaeltava I Felt Stupid. Lisää tämmöistä.
// the Drums MySpacessa
Toisena TJEU-biisinä vielä vaikkapa I'll Never Drop My Sword. EP:n ulkopuolisista biiseistä koviten iskee puolestaan vahvoissa Cure-tunnelmissa vaeltava I Felt Stupid. Lisää tämmöistä.
// the Drums MySpacessa
3. lokakuuta 2009
Lauantai: Love 2
Uusi Air-albumi julkaistaan fyysisessä muodossa vasta ensi viikolla, mutta Spotifysta Love 2 jo löytyy. Tehokuuntelussa siis.
Levyn avaavaa Do the Joyta ja ensimmäistä varsinaista singleä, Sing Sang Sungia ehdin kehumaan jo aiemmin, eikä koko paketti kalpene ennakkomaistiaisten rinnalla oikeastaan lainkaan. Turhan paljastavaa kuvaa siitä ne eivät kuitenkaan anna. Eikä muuten kansikuvakaan – parfyymiestetiikan ja siirappikokoelmalta tuoksahtavan otsikon perusteella saattaisi tuntemattomamman yhtyeen levy itseltäni hyllyyn jäädäkin. Toisaalta Airin tasapainoilu huikean tyylitajun, supernaiiviuden ja jopa -korniuden välillä on aina yhtä viehättävää.
Love 2 kuulostaa Airilta, mutta silti jotenkin yllättävällä tavalla. Kokonaisuus tuntuu nojaavan enemmän soundikokeiluihin ja venyviin instrumentaalirakenteisiin kuin parit aiemmat, kovinkin helppoja popkaavoja noudatelleet levyt. Vertailukohtia löytyykin ehkä enemmän 10 000 Hz Legendistä ja jopa Premiers Symptômes -debyyttikokoelmasta. Turhan kokeelliseksi ei toki kuitenkaan mennä, soundipaletissa on taas kovasti tuttua ja biisit toimivat hienosti niin yhdessä kuin erikseenkin. Näin esimerkiksi vaikkapa siististi rautalankaileva Be a Bee ja monikerroksinen Tropical Disease.
Vaikka vähän pelottikin, eivät odotukset tällä kertaa pettäneet. Love 2 on erinomaisen hyvä levy, josta voisi hyvinkin tulla Moon Safarin ja Talkie Walkien ohella se Jean-Benoîtin Dunckelin ja Nicolas Godinin kolmas klassikkokokonaisuus.
// Air MySpacessa
// Love 2 -albumi Spotifyssa
Levyn avaavaa Do the Joyta ja ensimmäistä varsinaista singleä, Sing Sang Sungia ehdin kehumaan jo aiemmin, eikä koko paketti kalpene ennakkomaistiaisten rinnalla oikeastaan lainkaan. Turhan paljastavaa kuvaa siitä ne eivät kuitenkaan anna. Eikä muuten kansikuvakaan – parfyymiestetiikan ja siirappikokoelmalta tuoksahtavan otsikon perusteella saattaisi tuntemattomamman yhtyeen levy itseltäni hyllyyn jäädäkin. Toisaalta Airin tasapainoilu huikean tyylitajun, supernaiiviuden ja jopa -korniuden välillä on aina yhtä viehättävää.
Love 2 kuulostaa Airilta, mutta silti jotenkin yllättävällä tavalla. Kokonaisuus tuntuu nojaavan enemmän soundikokeiluihin ja venyviin instrumentaalirakenteisiin kuin parit aiemmat, kovinkin helppoja popkaavoja noudatelleet levyt. Vertailukohtia löytyykin ehkä enemmän 10 000 Hz Legendistä ja jopa Premiers Symptômes -debyyttikokoelmasta. Turhan kokeelliseksi ei toki kuitenkaan mennä, soundipaletissa on taas kovasti tuttua ja biisit toimivat hienosti niin yhdessä kuin erikseenkin. Näin esimerkiksi vaikkapa siististi rautalankaileva Be a Bee ja monikerroksinen Tropical Disease.
Vaikka vähän pelottikin, eivät odotukset tällä kertaa pettäneet. Love 2 on erinomaisen hyvä levy, josta voisi hyvinkin tulla Moon Safarin ja Talkie Walkien ohella se Jean-Benoîtin Dunckelin ja Nicolas Godinin kolmas klassikkokokonaisuus.
// Air MySpacessa
// Love 2 -albumi Spotifyssa
2. lokakuuta 2009
Perjantaikierrätykset
Olen perjantaimaisen sopivasti taas vähän laiskahko - kirjoittelut jäävät vähiin ja keikkamahdollisuudetkin ykseydessäni passailin - mutta tuoreehkot poiminnat ovat sitäkin erinomaisempia. Tällä kertaa ei katsella videoita, vaan perjantai on vähän erilainen. Niinku remiksattu. Tai mashup. Tai cover. Tai jottai. Ainaki melkoisen phoenixesque.
♥ Emil & Friends - Girlfriend on Girlfriend (Phoenix vs Michael Jackson)
♥ the Hood Internet - Good Ol'Fashion Rump Shaker (Beastie Boys vs Matt & Kim)
♥ Phoenix - Love Like a Sunset (Animal Collective Remix)
♥ Florence + the Machine - You've Got the Love (the xx Remix)
♥ Phoenix - Playground Love (Air cover)
Superhyvä PNAU tarjoilee sivuillaan lyhyen aikaa mahdollisuutta remiksailla With You Forever ja Embrace -biisejään - saa nähdä jos näitä ennättäisi ja jos Live ei koko aikaa kaatuilisi. Katsellaanpa päivän päätökseksi vielä tuo paras tanssibiisi ikinä.
♥ Emil & Friends - Girlfriend on Girlfriend (Phoenix vs Michael Jackson)
♥ the Hood Internet - Good Ol'Fashion Rump Shaker (Beastie Boys vs Matt & Kim)
♥ Phoenix - Love Like a Sunset (Animal Collective Remix)
♥ Florence + the Machine - You've Got the Love (the xx Remix)
♥ Phoenix - Playground Love (Air cover)
Superhyvä PNAU tarjoilee sivuillaan lyhyen aikaa mahdollisuutta remiksailla With You Forever ja Embrace -biisejään - saa nähdä jos näitä ennättäisi ja jos Live ei koko aikaa kaatuilisi. Katsellaanpa päivän päätökseksi vielä tuo paras tanssibiisi ikinä.
1. lokakuuta 2009
Lokakuuhypetys
Kehoitan varautumaan ennenaikaiseen hehkutukseen - kuten toki aina näitä tekstejä lukiessa - mutta lokakuu 2009 saattaa olla popmusiikkihistorian täydellisin.
Air - Sing Sang Sung (Love 2 -albumi ilmestyy 7.10.):
Editors - Papillon (In This Light And In This Evening -albumi ilmestyy 12.10.):
the Raveonettes - Last Dance (Huikea biisi! In And Out of Control -albumi ilmestyy 6.10.):
the Flaming Lips - Silver Trembling Hands (Embryonic-albumi ilmestyy 13.10.):
Kings of Convenience - Boat Behind (Jo Spotifysta löytyvä Declaration of Dependence -albumi ilmestyy 7.10.):
Ash - True Love 1980 (Yhtye julkaisee singlejä A-Z -nimikkeen alla kahden viikon välein. 12. lokakuuta ilmestyvä True Love 1980 on ensimmäinen - eli A.):
Neon Indian - Deadbeat Summer (Psychic Chasms -albumi ilmestyy 13.10.):
Magenta Skycode - Escaping Outdoors (We're Going to Climb / Escaping Outdoors - 7" ilmestyy 7.10.)
+ kaikki se mitä en vielä tiedä olemassa olevankaan, mutta joka tulee taas muuttamaan musiikillisen maailmani.
Mie luulen että tästä tulee aika kiva kuukausi. Tai uskon. Tai toivon. Mut silleen kumminki, tiäks.
Air - Sing Sang Sung (Love 2 -albumi ilmestyy 7.10.):
Editors - Papillon (In This Light And In This Evening -albumi ilmestyy 12.10.):
the Raveonettes - Last Dance (Huikea biisi! In And Out of Control -albumi ilmestyy 6.10.):
the Flaming Lips - Silver Trembling Hands (Embryonic-albumi ilmestyy 13.10.):
Kings of Convenience - Boat Behind (Jo Spotifysta löytyvä Declaration of Dependence -albumi ilmestyy 7.10.):
Ash - True Love 1980 (Yhtye julkaisee singlejä A-Z -nimikkeen alla kahden viikon välein. 12. lokakuuta ilmestyvä True Love 1980 on ensimmäinen - eli A.):
Neon Indian - Deadbeat Summer (Psychic Chasms -albumi ilmestyy 13.10.):
Magenta Skycode - Escaping Outdoors (We're Going to Climb / Escaping Outdoors - 7" ilmestyy 7.10.)
+ kaikki se mitä en vielä tiedä olemassa olevankaan, mutta joka tulee taas muuttamaan musiikillisen maailmani.
Mie luulen että tästä tulee aika kiva kuukausi. Tai uskon. Tai toivon. Mut silleen kumminki, tiäks.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)