Tiistaiturhautuminen

Viime viikon ylävire on kadonnut. Olen ollut päivän verran taas pohjattoman ahdistunut, kaikesta. Kroonisen mollitunnelin tuttu umpikuja alkaa vilkkua edessäpäin.

Kaikki muutos lähtee aina itsestä, only you can make you happy ja it's gotta be bad before it gets good – mutta ihan oikeasti hei, joku apu olisi paikallaan. Tasaisen epäonnistumissuman myötä tunnun menettäneeni kyvyn innostua enää yhtään mistään – hopeareunuksiset pilvetkin tuppaavat taas hetken kuluttua tarjoamaan raekuuroja. Yksi kaveri kyseli taannoin mitä mukavaa odottelen elämässäni tapahtuvaksi, ja kun asiaa sen kummemmin miettimättä totesin etten yhtään mitään, sain osakseni aika perinpohjaista kummastelua. Aina pitäisi olla jotain odotettavaa, kai – mutta en oikeasti osaa keksiä yhtään mitään realistisesti mahdollista. Jollain tavalla olen viime aikoinakin uskonut tilanteiden olevan paremmalla tolalla esimerkiksi vuoden kuluttua, mutta en nykyään näe miten pystyisin asioita muuttamaan. Tai miten jaksaisin olla tuottamatta pettymyksiä. Vaikka olenkin aina pitänyt itseäni pohjimmiltani optimistina, tunnun nykyään suhtautuvan kaikkeen skeptisesti, kyynisesti ja pessimistisesti – enkä pidä siitä yhtään. Toisaalta en pidä muutenkaan ihan hirveästi siitä mitä olen.

Tuntuu siltä, että olen mennyt ihmisenä vähän hukkaan – ja menen edelleen, päivä kerrallaan. Rikki, myös.



Huoh.